Voi Wau sentään

[kuinka kummallisia taloja rakentavat!]

Kyösti Salovaara, 2025.

Tunnetun arkkitehdin suunnittelema rakennus: missä se sijaitsee?

Arkkitehtuuriteokset tuottavat mielleyhtymiä. Toiset haluavat horisontaalisen, jotkut haluavat olla neliulotteisia, jotkut sanovat olevansa yhteiskunnan peilikuvia. Miksi? Koska niiden arkkitehdit niin haluavat.

- Timo Penttilä

Olemukseltaan rakentaminen on asumisen sallimista.

- Martin Heidegger

Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

- Adolf Loos

Arkkitehtuuri ikuistaa ja ihannoi jotakin. Siksi ei voi olla arkkitehtuuria, jossa ei ihannoida mitään.

- Ludwig Wittgenstein

Suora kulma on kuin kaikkien niiden voimien kokonaisuus, jotka pitävät maailmaa tasapainossa.

- Le Corbusier

On kummallista, on se.

    Että taloista puhutaan ja kirjoitetaan ikään kuin ne olisivat he, siis ihmisen kaltaisia, sielun ja moraalin omaavia entiteettejä.

    Minäkin kirjoitan, olen viime viikkoina kirjoittanut monta kertaa.

    Nyt keskustellaan Helsingin tulevasta satamamuseosta historiallisen Helsingin maisemaan. Ettei se vain pilaisi vanhaa miljöötä olemalla upouusi, eri näköinen. Että miksi se ei ole vieläkin kummallisempi, eihän tuo nyt kovin wau ole, joku sanoo.

    Kumma juttu, kerta kaikkiaan.

Mikä olisi sellainen rakennus, johon kaupunkilaiset voisivat rakastua välittömästi? 

    Näin kysyi toimittaja Vilma Ikola muutama päivä sitten Helsingin Sanomissa sen jälkeen kun arkkitehtuuri- ja designmuseon suunnittelukilpailu oli ratkennut. Sen Kumma voitti – suunnittelijoina arkkitehtitoimisto JKMM.

    Euroopan historian professori Laura Kolbe vastasi, ettei ainakaan Kummaan äkkipäätä rakastu. ”Tässä ei minusta oikein ole sellaisia elementtejä, joihin voisi ihan välittömästi rakastua”, Kolbe sanoi.

    Kolben mielestä uusi rakennus poikkeaa liian paljon nykyisestä ympäristöstään. Se näyttää liian uudelta.

    Eräs espoolainen poliitikko (ja muusikko) puolestaan kritisoi espoolaisen lähiön uudisrakennuksia siitä, että ne ovat liian samanlaisia, toistensa kaltaisia.

    Näin ollen päädyn johtopäätökseen, että kaupunkia ei saisi rakentaa liian erinäköiseksi mutta ei liian samannäköiseksikään. 

    Miten tuo on mahdollista?

    Eivätkö poliitikon ja historiantutkijan näkemykset kuulostakin aika lailla konservatiivisilta?

Kyösti Salovaara, 2025.

Museum aan de Stroom (MAS) Antwerpenin satamassa.
Rakennuksen suunnitteli Neutelings Riedijk Architects.

Harmonia! 

    Wau-yllätys! 

    Sirpalemaisuus!

    Kuin toisiinsa sopimattomat palapelin palaset! Liian korkeita taloja! Liian suuria kortteleita! Liikaa värejä! Liian harmaata! Silhuetin pilaajat!

    Rumia taloja vai kauniita taloja – kumpi parempi?

    Mutta mikä on kaunista ja mikä rumaa – siinäpä vasta kysymys. Määrittele "ruma"! Selitä "kaunis"! Älä katso peiliin!

    Hesarissa joku kirjoitti, että Kouvolan rumaa kirkkoa ei saa purkaa. Niin kuin ei Tapiolankaan kirkkoa, joka edustaa betonibrutalismia ”kauneimmillaan”. Tapiolaa ei kai kukaan haluakaan purkaa, mutta Kouvolan kyllä. Kun olin ”sotilaana” Kouvolassa Karjalan prikaatissa 1960-luvun puolivälissä, en muista käyneeni Kouvolan kirkossa, jos sitä silloin oli olemassakaan.

    Mutta kuluvan syyskuun ensimmäisenä päivänä otin valokuvia Ranskassa Rouenissa Jean d’Arcille omistetusta kirkosta, jota ulkopuolelta katsellen ei ainakaan kauniina uskalla pitää, mutta erikoislaatuisena kylläkin. Miten Rouenissa tuomittu ja roviolla poltettu Orleansin neitsyt ilmenee kirkon ulkokuoressa? Onko pääsanoma erilaisuus, kapinallisuus, vastarinta vanhaa ja väärää kohtaan?

    Tästä syntyykin ajatus, että sitä mukaa kun kirkon hengellinen asema heikkeni - joskus 1960-luvulla – kirkkojen arkkitehdit ryhtyivät suunnittelemaan kirkkorakennuksia, joissa pyrittiin hylkäämään kirkon perinteinen muotokieli. Mitä ohuemmaksi uskonnollisuus ja kirkon merkitys kävi, sitä ”rumempia” kirkkoja alettiin rakentaa.

    Euroopan teitä kulkiessaan perinteisiä kirkontorneja ei voi olla huomaamatta. Ne tietää kirkoiksi, Jumalan huoneiksi. Ovat kuin yhteisiä majakoita joita ei tarvitse kiertää. Uusia kirkkoja ei huomaa, tai jos huomaa, ajattelee että siihenpä taas on pystytetty wau-museo jollekin tärkeälle tai yhdentekevälle asialle.

    Sekin on mielenkiintoista, että komeat ja korkeat ”lasipalatsit” nousevat ”kaulusköyhälistön” toimipaikoiksi. Uusia majakoita? Nekin ovat wau-rakentamisen alalaji ja symboloivat jotakin mystistä lasiseinillään. Entä mitä lasipalatseille tapahtuu kun ”kaulusköyhälistö” vetäytyy etätyöhön standardikerrostaloihinsa?

    Majakoita sammutellaan pikkuhiljaa. 

Kyösti Salovaara, 2025.

Jean d'Arcille omistettu kirkko
Rouenissa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Bilbao, Espanja. Nykyaika.

Taloja on helpompi kuvata kuin ihmisiä.

    Talot eivät loukkaannu olipa valokuva millainen tahansa. Niissä voi kuvitella asuvan millaisia ihmisiä tahansa, hyviä ja pahoja, rumia ja kauniita. Vallitsevan ajattelun mukaan ihmiset ovat tasa-arvoisia, kun taas taloilta sitä ei vaadita. Niitä saa arvottaa mielensä mukaan. Haukkua lyttyyn, jos mieli tekee. Kehua komeaksi - mitä ihmisestä ei nykyään uskalla sanoa.

    Talo, rakennus, katu – ne ovat tietyssä paikassa. Ne ovat hyvin pieniä olemuksia maailmankaikkeudessa.

    Koska kirjoitan tätä ranskalaisessa Clermont-Ferrandin kaupungissa, on kohteliasta lainata Blaise Pascalia, joka syntyi Clermont-Ferrandissa 1623. Pascal oli huippumatemaatikko, fyysikko ja filosofi. Hänen mielestään kannattaa uskoa Jumalaan, vaikka todennäköisyys Jumalan olemassaolosta olisi kuinka pieni tahansa, koska jos Jumala sittenkin on olemassa, saavutettava hyöty, voitto, on mielettömän suuri. Tämä on pelkkää matematiikkaa, todennäköisyyslaskentaa.

    Pohdin tänään ihmisten mielipiteitä liittyen rakennuksiin, siihen mikä on kaunista ja mikä rumaa, joten lainaan "ohjeeksi" 39-vuotiaana kuolleen Pascalin mietelmää siitä, miten ihmisen ajatukset ovat subjektiivisia ja miksi oma mielipide on oikeampi kuin naapurin.

     ”On paljon ihmisiä, jotka kuuntelevat saarnaa samalla tavoin kuin iltamessua”, Pascal kirjoitti. ”Kun tahtoo antaa hyödyllisen ojennuksen ja osoittaa toiselle, että hän on erehtynyt, täytyy ottaa huomioon, miltä puolelta hän asiaa katsoo, sillä omalta kannaltaan hän tavallisesti on oikeassa. Tämä totuus on hänelle myönnettävä, mutta samalla on osoitettava, missä kohden hän on väärässä. Hän tyytyy siihen, sillä hän huomaa, että hän ei erehtynyt, ei vain tullut katsoneeksi asiaa kaikilta puolilta. Kukaan ei pahastu siitä, ettei näe kaikkea, mutta kukaan ei tahdo myöntää erehtyneensä; tämä johtuu ehkä siitä, että ihminen luonnostaan ei pysty näkemään kaikkea, ja siitä, ettei hän tietenkään voi erehtyä sen puolen suhteen, jota hän katselee, koska aistihavainnot aina ovat oikeita... Yleensä ihminen vakuuttuu paremmin omien keksimiensä syiden perusteella kuin sellaisten, joita on johtunut toisten mieleen." (Pascal: Mietteitä. Suomennos vuodelta 1952.)

     

 

Kyösti Salovaara, 2025.

La Cité du Vin Bordeauxin satamassa.
Paikallisen viinibusineksen esittelytila.

Otin pakinani alkuun lainauksia suomalaisen huippuarkkitehdin ja arkkitehtuurin professorin Timo Penttilän teoksesta Oikeat ja väärät arkkitehdit (Gaudeamus 2013).  

    Niistäkin käy ilmi, kuinka monitahoista arkkitehtuuri on, kuinka monella tavalla sitä voi arvioida. Se joko ylentää paikan sielun tai väheksyy ihmisten ymmärrystä siitä millaisessa ympäristössä ihminen haluaa elää ja toimia. Talot taloja - missä ihminen?

    Edellä mainitussa kirjassaan Penttilä lainaa amerikkalaisen arkkitehdin Peter Eisenmanin haastattelua L’Espresso-lehdessä vuodelta 2008. Siinä Eisenman sanoi: ”Minä en tee arkkitehtuuriteoksia vastatakseni ihmisten vaatimuksiin. James Joyce ei välittänyt lukijoiden reaktioista. Hän kirjoitti kirjojaan.”

    ”On aivan ilmeistä”, Timo Penttilä kommentoi Eisenmania, ”ettei Eisenman välitä kuunnella ’absoluuttista vierasta’, ainoaa, joka Emmanuel Lévinasin mukaan pystyisi opettamaan häntä. Hän piirtelee talojaan. Omia talojaan.” 

    Arkkitehdit piirtelevät omia talojaan. Mutta ehkäpä rakennusliikkeet ja kaupunkien kaavoittajat sittenkin opastavat miten kynä tulee asettaa piirustuslaudalle.

Tämä on vähintään kaksipiippuinen asia, tämä arkkitehtuuri ja sen tuottamat wau-efektit ihmisen kallossa.

    Kyllä kai jokainen meistä mieluummin menee ottamaan valokuvia ”kummallisista” rakennuksista kuin ihan tavallisista. Tavallisten talojen kuvaksi riittää, kun ottaa yhden eikä monta.

    Mutta hämärtääkö rakennuksen muoto – kun se on erityisen kummallinen – sen sisällön merkitystä, sen mihin se on tarkoitettu, sen millaista funktiota sen sisällä harjoitetaan? Asumiseen tarkoitetun talon pitää antaa asumiselle mahdollisuus, niin kuin Martin Heidegger kirjoitti. Sama pätee taideteoksiin.

    Helsingin Eteläsatamaan saadaan ilmiselvästi riittävän kummallinen talo, jotta se houkuttelee ihmisiä ympärilleen. Mutta mitä sisällä tapahtuu? Ketä arkkitehtuuri- ja designmuseo lopulta kiinnostaa? Miksi mennä katsomaan talojen pienoismalleja tai valokuvia wau-rakennuksista, kun niitä voi mennä katsomaan ”luonnossa”, kaupungeissa ja niiden satamissa?

    Jos minulta olisi kysytty, olisi mielelläni ottanut Helsinkiin Guggenheim-museon, johon olisi kierrätetty parasta taidetta Guggenheimin kokoelmista.

Kysyin ensimmäisen kuvan tekstissä, tuntuuko rakennus tutulta, ja että onko se tunnetun arkkitehdin tunnettu talo?

    Jos mieleesi tuli, että kyseessä on Guggenheim-museo Bilbaossa, päädyit väärään arvioon. 

    Kyseessä on toki saman miehen suunnittelema rakennus, mutta talon aaltoilevat ja värikkäät kattorakennelmat kuvastavat erilaisia viinilaatuja, eivät erilaisten taiteilijoiden maalauspintoja. 

   Vauras viinitalo Bodegas Marqués de Riscal tilasi Frank Gehryltä komean ”talon” missä viinitalon viinejä esitellään ja myydään. Rakennus sijaitsee Rioja Alavesasissa Elciegon kunnassa. Nykyään siinä toimi Marqués de Riscal Hotel.

   Gehryn symboliikkaa projisoiva rakennus valmistui vuonna 2003. Silloin sen vihki käyttöönsä Espanjan kuningas Juan Carlos I.

Euroopan matkan alussa majoitumme Tanskassa Rödbyn lauttasataman lähellä sijaitsevaan hotelliin, joka on varsin kummallinen paikka.

    Hotelli ei ole yksi rakennus vaan merenlaguunin kaislikkoon rakennettu ”mökkikylä”. Kussakin mökissä oli kaksi asuntoa. On aika makeaa istua pienellä kuistilla kaislojen suhistessa ympärillä, loppukesän ilma on tulvillaan lintujen varoitusääniä ja jalkojen alla merivesi kimaltelee kaislojen heiluttamana.

    Kummallisuus voi esiintyä ihan tavallisessa muodossa. Myös rakennuksen paikka saattaa luoda kummallisen tunteen, ja senhän jokainen suomalainen kesämökkeilijä tietää ja tuntee nahoissaan.

    Voi Wau sentään!

Kyösti Salovaara, 2025.

Rödby, Tanska.

    

Missä olet maailma ja miksi olet

[vieraannuttamalla vieraantuneena]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Ei mikään ole hyvää taikka pahaa

     vain ajattelu saa sen aikaan. 

- Tanskan prinssi Hamlet William Shakespearen näytelmässä.

Varmuus on yhtenäisyyden suuri vihollinen. Varmuus on suvaitsevaisuuden leppymätön vihollinen. Edes Kristus ei ollut lopussa varma. "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" hän huusi tuskissaan ristillä yhdeksännellä tunnilla. Uskomme elää nimenomaan siksi, että se kulkee käsi kädessä epäilyksen kanssa. Jos olisi vain varmuutta ilman epäilyksiä, ei olisi mysteeriä. Ja silloin ei tarvittaisi uskoa. Rukoilkaamme, että Jumala suo meille paavin, joka epäilee. Ja suokoon hän meille paavin, joka tekee syntiä ja pyytää anteeksiantoa ja joka jatkaa elämäänsä.

- Kardinaali Lawrence elokuvassa Conclave.

Ja pahinta on, että sinä jäät lopulta riippuvaiseksi siitä paskaelämästä, koska kuvittelet kyninesi ja näppäimistöinesi olevasi jonkinlainen demiurgi, pystyväsi korjailemaan todellisuutta.

- Eräs kirjailija Guillaume Mosson romaanissa Kirjailijoiden salattu elämä.

Viime lauantaina aamiaista syödessäni luin Helsingin Sanomien printtilehteä. Tai olin lukevinani, koska paksu lehti tuntui olevan täynnä laajoja hömppäjuttuja yhteisellä otsikolla Elämä & Hyvinvointi.

    Oliko lehden tarkoitus vieraannuttaa minut siitä mitä kirjoitettiin? Vai vahingossako se toteutti Bertolt Brechtin ideaa vieraannuttaa taideteoksen kokija siitä mitä kokee, panna teatterin katsoja oivaltamaan että se mitä nähdään, ei ole totta vaan että totuus on jossakin muualla, jossakin missä oikeaa elämä eletään.

    Lauantaina satoi vettä. Tunnelma oli muutenkin apea. Muutaman tunnin päästä ystäväni Sirpa, joka kuoli Espanjassa Kukanpäivänä, siunattaisiin Malmin hautausmaan itäisessä kappelissa.

    Hesarin, ja median ylisummaan, rooli nykymaailmassa askarrutti apeaa mieltä. Kirjoittavatko ne muille ihmisille kuin minulle? Miksi kukaan ei kirjoita sellaisia juttuja jotka kiinnostavat ja koskevat minua? Vai olenko lapsellinen odottaessani, että journalisteja kiinnostaisi ikäiseni miehet?

    Taatusti olen naiivi jos oletan, että media pyrkii kaikkien lukijoiden tykö. Sekä Helsingin Sanomat että osittain myös Yle jahtaa vimmatusti piiriinsä nuoria keski-ikäisiä lukijoita ja kuuntelijoita. 

Lauantaina Hesaria lukiessa mietin vieraantumistani ja sitä, että johtuuko se minusta itsestäni vai mediasta, jonka suurkuluttaja olen.

    Hesarin lauantainumerot ovat kannaltani menetetty maailma. Minua eivät kiinnosta elämäntapajutut, joissa toimittajat kertovat lukijoilleen kuinka näiden tulisi elää terveellistä ja hyväksyttävää elämää. Joskus kauan sitten vastaavaa tehtävää hoitivat kansakoulunopettajat karttakeppi kädessään. Nyt symbolinen karttakeppi on journalistin kädessä. Sillä on mukava sivaltaa ”väärin” eläviä näpeille.

    Sateisen lauantain aamusella luin paksusta Hesarista vain Heikki Aittokosken kiinnostavan ja hyvin kirjoitetun artikkelin Naton huippukokouksesta ja silmäilin pääkirjoitusaukeaman jutut.

    Mitäpä tästä valittaa?

    Mitäpä niin. Maksoin juuri Helsingin Sanomien tilausmaksun kolmelta kuukaudelta. Vuositasolla maksan printti- plus digilehdestä 672 euroa. Sillä luulisi saavan paljon enemmän kuin pari lukukelpoista juttua lauantain lehdessä. 

    Mutta piinallisempi kysymys kaivertaa mieltä: olenko minä vieraantunut vai vieraannuttaako media tarkoituksella lukijansa todellisesta elämästä, siitä joka alkaa aamuisin, satoi tai paistoi ja loppuu... 

Vieraannuttaminen esteettisenä keinona on mielenkiintoinen asia.

    Helsingin Sanomien kuvataidekriitikko Timo Valjakka kertoi helmikuussa 2010 miten törmäsi Turussa eräässä näyttelyssä kuvataiteen illuusioon ja sen illuusion särkemiseen brechtiläisellä vieraannuttamisella. 

    ”Jani Ruscican näyttelyistä Turussa ja Helsingissä kerroin miten hän sisällyttää teoksiinsa vieraannuttavia elementtejä, joiden tarkoituksena on rikkoa illuusio ja muistuttaa, että kyseessä on pelkkä esitys”, Valjakka kirjoitti vieraannuttamisen ilmikeinoista. ”Käytin termiä vieraannuttaminen siinä merkityksessä, jossa se esiintyy Bertolt Brechtin (1898-1956) teatteria koskevissa kirjoituksissa. Taiteen ja todellisuuden suhdetta pohtinut Brecht vastusti ajatusta katsojan tunteenomaisesta eläytymisestä näytelmän henkilöihin ja tapahtumiin. Hänelle oli tärkeää, että katsoja pystyi säilyttämään roolinsa kriittisenä tarkkailijana. Siksi hän sijoitti näytelmiinsä vieraannuttamisefektejä (Verfremdungseffekt), joiden tarkoituksena oli teatterin käyttämien keinojen paljastaminen esityksen aikana. Ne muistuttivat, että teatteri oli teatteria.”

    Teatteri on teatteria, fiktio on fiktiota, elokuva on elokuvaa - ja tiedämme kuinka perinteisen estetiikan taideteokset pyrkivät viettelemään taiteen kokijan sisäänsä, ikään kuin uskotellakseen että fiktio on totta, että se on enemmän totta kuin taideteoksen kokijan oma elämä.

    En kuitenkaan usko, että Brechtin vieraannuttamisfilosofia auttaa fiktion ja todellisuuden irrottamisessa toisistaan, koska oma elämämmekin on osittain fiktiota ja samalla täynnä vieraannuttavia elementtejä.

Kyösti Salovaara, 2007.

Sirpa ja Joan Mirón veistos Pakeneva tyttö (1967).
Murtaako Miró illuusion?
Fundació Joan Miró - Barcelona.

Siunaustilaisuus Malmin hautausmaan intiimissä kappelissa oli seesteinen, kaunis ja lämmin, mutta samalla myös koruton.

    Katsoessani valkoista arkkua, jossa Sirpan maallinen ruumis makasi, tunsin romahtavani. Oli ajateltava jotakin muuta jotta ei olisi vaipunut lattialle nyyhkyttämään toivottomana. Kappelissa vallitsi yhteisen surun äänetön mutta hyvin aistittava rukous pois menneelle läsnä olevalle Sirpalle, siitä riippumatta mitä läsnäolijat tykönään ajattelivat ikuisesta elämästä ja sen mahdollisuudesta tämän ympäröivän todellisuuden toisella puolella tai jopa sen sisällä.

    Koska olin kotona ryhtynyt miettimään Brechtin vieraannuttamiskeinoja todellisuuden havaitsemiseksi, ajatukseni pakenivat valkoisen ruumisarkun luota ja yritin pitää siunausrituaalin tunnemyrskyn ja samaistumisen tuskan kurissa pakenemalla ajatuksissa toisaalle. Hetkittäin mietin tätä pakinaa, jota ei ollut olemassa. 

    Jälkeenpäin ajatellen tässä oli jotakin samaa kuin yrityksessä irrottautua fiktion pauloista arkeen. Tai, ihan toisinpäin sanoen: eikö joskus olekin aiheellista paeta arjesta fiktioon vieraannuttamalla itsensä hetkestään.

    Kun katselen valokuvia Sirpasta, vaikkapa Playa del Inglésin rannalta laskuveden peilimaailmassa tai Miró-museon pihalla abstraktin naisveistoksen vierellä, tajuntani näkee kaksi todellisuutta: reaalisen ja fiktiivisen. Nämä yhdistyvät muistikuvissa, jotka ovat tietenkin tosia ja todellisia, mutta silti ihmismielen käsittelemiä ja monenlaisiksi pieniksi tarinoiksi itse kerrottuja. Oleellista on, että nykyhetki muuttaa menneisyyden valokuvia sopimaan nykyhetken tunteisiin. Tai että menneisyyden näkee nykyhetken tunnekuohujen lävitse. 

Kyösti Salovaara, 2010.

Ikuinen tanssi?

Minusta näyttää - mutta voin toki olla väärässä – aikamme kulttuurin paradoksin olevan siinä, että runsaslukuisine taideteoksineen se pyrkii irrottautumaan fiktiosta kaikin mahdollisin tempuin, vaikka siitä irrottautuminen on mahdotonta. 

    Kirjallisuudessa, elokuvassa, realitysarjoissa pontimena näyttää olevan väite, että fiktio ei ole fiktiota. Siksi muodissa on autofiktiota ja biofiktiota; ikään kuin genren nimellä haluttaisiin väittää, että fiktio ei olekaan perimmiltään fiktiota. Dekkaritkin ovat muuttuneet todellisuuden pahassa rypeviksi muka realitytarinoiksi. Ajatuksena tuntuu olevan, että mitä pahemmaksi ihminen perimmiltään kuvataan, sitä realistisemman kuvan kirja tai elokuva antaa.

    Mutta voiko fiktion ideaa todellakaan paeta? Fiktio on jotakin mikä ei ole totta mutta ei valhettakaan.

    Kesäkuun viimeisenä päivänä El País -lehti haastatteli Madridin yliopiston emeritusprofessoria José María Ruiz Vargasia, joka on psykologian ja ihmismielen muistamisen asiantuntija. ”Me olemme sitä mitä muistamme”, Ruiz Vargas sanoi.

    Ruiz Vargasin mukaan ihminen on tarinankertoja. Hän ei ole sitä kulttuurisen taustansa takia vaan siksi että aivomme käsittelevät tietoja ja muistikuvia pieninä tarinoina. Niissä on aina alku, keskikohta ja loppu. Tällä tavalla muokkaamme kokemuksia ja talletamme ne myöhemmin muistettavaksi. Ja koska ne talletetaan ”tarinoina”, emme koskaan voi olla täysin varmoja kuinka paljon muistikuvissamme on ”fiktiota”.

    José María Ruiz Vargas on päätynyt mielenkiintoiseen ajatukseen verratessaan nuorien ja ikääntyneiden aivojen toimintaa toisiinsa. Koska vanhemmalla väellä ei ole juurikaan aikahorisonttia tulevaisuuteen, he keskittyvät enemmän nykyhetkeen kuin nuoremmat ihmiset. Tästä johtuu että ikääntyneet ajattelevat enemmän tunteilla kuin tiedolla ja heidän muistonsa ovat onnellisempia kuin nuorempien ihmisten. Nuorilla on koko ajan huoli tulevaisuudesta ja siksi he kokevat ympäristönsä negatiivisemmin kuin ikääntyneet.

    Tämän jälkeen mielin kysyä: vetoaako Brechtin vieraannuttamisteatteri enemmän nuoreen katsojaan kuin ikäihmiseen?

    Mutta selittävätkö José María Ruiz Vargasin huomiot myös sen miksi nykyhetken journalismi on sellaista kuin se? Kun nuoret keski-ikäiset toimittajat ovat negatiivisten havaintojensa pauloissa, syntyykö siitä todellisuuden negatiivisuutta tähdentäviä juttuja, joissa kansankoulunopettajan tomeruudella isketään karttakepillä tottelemattomia, mm. ikääntyneitä ja onnestaan vaarin pitäviä ihmisiä, sormille? 

Mitä todellisuus on?

    Konkreettisen, fyysisen todellisuuden näkee ja sitä voi koskettaa. Sitä voi jopa potkaista jos pistää vihaksi.

    Mutta entä taideteoksien kertoma todellisuus? Mitä se on? Sitä ei ainakaan voi potkaista – kirjan voi toki heittää sohvan alle tai roskikseen, mutta ei sen ilmentämä fiktiivinen todellisuus mihinkään katoa. 

    Onko osa elämästämme rituaalia, jolla yritämme irrottautua todellisuudesta, sen kauheista ajatuksista ja surullisista muistikuvista?

    Jos todellisuus on lopulta illuusioiden ja konkreettisten asioiden yhteistä riitasointua, pitääkö todellakin vältellä maailmanparantajia - niin pappeja kuin poliitikkoja, yhtä hyvin journalisteja kuin taiteilijoita - jotka ovat varmoja siitä että he tietävät ”totuuden” eivätkä epäile eivätkä anna tilaa mysteerille?

    Erehtyminen on inhimillistä, ja oikeastaan vain erehtyvät ja epäilevät ihmiset luovat tulevaisuuden mahdollisuudet. Ludwig Wittgenstein osui napakymppiin sanoessaan, että jos tietäisimme tulevaisuutemme, meillä ei olisi tahdon vapautta elää ja muovata nykyistä elämäämme.

        

Kyösti Salovaara, 2025.

Subjektiivisen harhan viehätys

[Paras länkkäri: onko semmoista?]

Vuosina 1969-1973 kokosin
katsomieni elokuvien
leikekirjaa.

Olen väittänyt, että taiteessa ei ole absoluuttisia arvoja. Emme voi pitää toisen ihmisen esteettisiä valintoja ”virheellisinä” tai ”väärinä”, siitä riippumatta kuinka vähän sattuisimme pitämään hänen valinnoistaan. Tai, paremminkin, me emme voi tehdä niin järkiperäisesti. Aivojen toiminnan viimeaikainen tutkimus, jossa yritetään selvittää mikä on ”normaali” esteettinen kokemus, ei muuta tätä tilannetta, koska ei ole mitään tapaa arvioida onko jonkun esteettinen kokemus parempi vai huonompi kuin jonkun toisen ihmisen.

- John Carey: What Good are the Arts? 2005.

Pitäminen ja inhoaminen, rakastaminen ja vihaaminen ovat inhimillisiä tunteita ja arvoarvostelmia. Tietokoneella niitä ei ole, ei edes AI:llä. Tekoäly ei arvioi eikä arvostele – se vain ”näyttelee” tuntevansa ja arvostelevansa matkimalla tuntevien olentojen puheita ja kirjoituksia.

    Maineikas englantilainen nobelisti, matemaatikko ja fyysikko Roger Penrose (s. 1931) huomautti kirjassaan The Emperor's New Mind (1989 ), että ihmisen tietoisuus on viime kädessä ei-algoritmista. Sitä ei voi siis kuvata algoritmeillä. Ei ole tapaa ohjelmoida maalaisjärkeä, ymmärtämistä, taiteen arviointia. 

    Tämän tietäen ja muistaen on silti kivaa pistää arvoja ja taideteoksia järjestykseen, ikään kuin olisi olemassa jokin meitä ihmisyksilöitä korkeampi taso, jossa kirjojen tai elokuvien arvojärjestys (hyvä, huono, paras, huonoin jne.) määräytyy. 

    Jokin aika sitten Episodi-filmilehti (Episodi.fi) lainasi jutussaan amerikkalaista elokuvajulkaisua IndieWireä (IndieWire.com), jossa listattiin maailman 100 suurenmoisinta lännenelokuvaa kautta aikain. Leikittelen vähän sanoilla. Episodi kirjoitti 100 parhaasta westernistä, mutta IndieWiren otsikko kuului The 100 Greatest Westerns of All Time (IndieWire, 25.6.2024). Episodi siis käänsi sanan ”greatest” ”parhaimmaksi”, mutta minä käyttäisin sanaa ”suurenmoisin” ikään kuin korostaakseni arvioinnin subjektiivisuutta ja ilmaistakseni, että John Carey ja Roger Penrose lienevät oikeassa väittäessään, että esteettistä arviota ei voi perustella absoluuttisesti oikeaksi tai vääräksi.

Sata suurenmoisinta westerniä, länkkäriä, lännenelokuvaa, siinäpä pulma ratkaistavaksi. Vai onko?

    Se taitaa kuitenkin olla helpompaa kuin listata maailman 100 parhainta tai suurenmoisinta elokuvaa kaikkineen? Semminkin kun lännenelokuva on pääosin amerikkalainen taidemuoto ja siitä huolimatta, että myös eurooppalaiset elokuvantekijät ovat ”sotkeutuneet” länkkärien tekemiseen jopa hyvällä menestyksellä. Mutta westerni tapahtuu aina Yhdysvalloissa ja se sijoittuu 1800- luvulle, joskus liukuen 1900-luvun taitteen yli. Westerni kuvaa myyttiä, joka tuntuu todelta vaikka onkin olemukseltaan haave paremmasta maailmasta. Tai no, IndieWiren toimittajat sanovat, että parhaimmillaan lännenelokuva pääsee lähemmäksi Shakespearen murhenäytelmiä kuin mikään muu amerikkalainen taidemuoto. Westerni on eräs taiteellinen keino kirjoittaa nykyhetki myyttiin palauttaen.

    IndieWiren länkkärilistaus perustuu julkaisun toimittajien arvioon. Se ei ole elokuvaharrastajien äänestämä. 

    Vaikka absoluuttista arviota on mahdoton tehdä, IndieWiren länkkärilista sisältää suurimman osan minunkin 100 ”parhaasta” westernistä, vaikka en sellaista listaa ryhdy enkä ryhtyisi tekemään. ”Filmihullut” löytävät näin elokuvateoksista jonkinlaisen kaanonin, vaikka kuinka vastustaisivat ajatusta "taiteellisen" kaanonin olemassaolosta.

    IndieWiren listalla on monia elokuvia jotka poikkevat kaanonin perinteisestä ytimestä. Itse en niitä omaan listaani laittaisi. Mutta lehden toimittajien yhteenveto 100 suurenmoisimman lännenelokuvan johdannoksi, on mainio, vastaansanomaton. He kirjoittavat Howard Hawksin ohjaaman Rio Bravon ikimuistoiseen laulukohtaukseen viitaten, että ”oli miten oli, vapaasti Robin Woodia lainaten, jos et rakasta laulua ’My Rifle, My Pony, and Me’ elokuvassa Rio Bravo, et rakasta muutenkaan elokuvia”. 

Niin että, mitä IndieWiren listalla on? Mitkä ovat esimerkiksi 10 suurenmoisinta westerniä?

    Laiskuuttani lainaan IndieWiren listaa Episodi.fi:n kautta luottaen, että he ovat selvittäneet filmien suomalaiset nimet oikein. Seuraavassa listan paras tulee ensimmäisenä, kymmenes viimeisimpänä:

    Nicholas Ray: Johnny Guitar (1954)

    Sergio Leone: Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West, 1968)

    John Ford: Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946)

    Sergio Leone: Vain muutaman dollarin tähden (For a Few Dollars More, 1965)

    Robert Altman: McCabe ja Mrs. Miller (McCabe & Mrs. Miller, 1971)

    Budd Boetticher: Lainsuojattoman jäljillä (Ride Lonesome, 1959)

    John Ford: Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939)

    Sydney Pollack: Silmä silmästä (Jeremiah Johnson, 1972)

    Monte Hellman: Hän ampui ensin (The Shooting, 1967)

    John Ford: Mies, joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962).

IndieWire on suunnilleen ”oikeassa”, hahhah.

    Minä en laittaisi Nicholas Rayn ohjaamaa Johnny Guitaria kymmenen parhaan joukkoon enkä Boetticheria, Pollackia enkä Hellmania.

    Omalle listalleni sijoittaisin kymmenen parhaan joukkoon Clint Eastwoodin ohjaaman filmin Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985), John Fordin Etsijät (The Searchers, 1956), George Stevensin Etäisten laaksojen miehen (The Shane, 1953), Howard Hawksin Rio Bravon (1959) ja Sam Peckinpahin Hurjan joukon (The Wild Bunch, 1969).

    Mutta oleellista ei ole mitkä ovat kymmenen suurenmoisinta vaan koko lännenelokuvien mahtavat kirjo. IndieWiren 100 parhaan listalla ovat tietysti myös nuo omat huippusuosikkini ja paljon muita yhtä hyviä, ikimuistoisia ja ikuisia lännenfilmejä, jos nyt mikään taideteos lopulta on ikuinen.

    Mitä enemmän elokuvia ajattelee ja muistelee, sitä vaikeampi niitä on sijoittaa toisiaan paremmiksi, toistaan huonommiksi.

    Muutama päivä sitten El País -lehden tilastonikkari Kiko Llaneras kokosi lehteen erilaisten "pitämisten" tilastoja luokitellen ne sen mukaan minkä vuosikymmenen taideteoksista ihmiset pitävät. Yllättävästi - vai onko tämä oikeastaan yllätys -  ihmiset (aineisto Yhdysvalloista) tuntuvat pitävän eniten niistä elokuvista tai musiikkikappaleista, jotka sijoittuvat heidän nuoruutensa vuosiin, siis suunnilleen ikäkauteen 15-25. Niinpä boomerit pitävät kaikkien aikojen parhaina elokuvina 1970-luvulla valmistuneita, kun taas uusin Z-sukupolvi pitää parhaina 2020-luvulla tehtyjä, X-sukupolvi rakastaa 1980-luvun filmejä ja milleniaalit 1990-luvun filmejä.

    El Paísin tilastokattaus todistaa senkin, minkä Carey ja Penrose perustelevat: taideteoksilla ei ole universaalia paremmuusjärjestystä. Esteettinen kokemus on yksilöllinen, jos kohta sen kollektiivisuus liittyy kokemuksen ulkoisiin olosuhteisiin ja edellytyksiin vahvemmin tai heikommin yksilön elämäntilanteesta ja maailman tilanteesta riippuen.

    Yhtä kaikki: Elokuvan lopussa lännenmies ratsastaa tehtävänsä tehtyään aavikolle kohti auringonlaskua. 

    

Syksyllä 1971 arvioin
lännenelokuvia "marxilaisin" käsittein, hah.

Estetiikkaa vai retoriikkaa

[siinäpä kysymys]

Kyösti Salovaara, 2023.

Nizza - estetiikan vai retoriikan kaupunki Enkelten lahdella?

Kukka. Ei kukkaa.

Usvaa - eikä usvaa.

Yösydännä tulee,

aamun sarastaessa lähtee,

tulee kuin keväinen uni,

               viipyy hetken, hetken,

menee niin kuin aamun pilvi, etsimättömiin.

- Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Jos kysyn, onko esteettisiä arvoja olemassa, lukija tuhahtaa ja vastaa, että tietysti on, joten jätän kysymättä.

    Jos väitän, että ainakaan universaaleja (absoluuttisia, objektiivisia) esteettisiä arvoja ei ole olemassa, joku nostaa kulmakarvojaan ja luettelee liudan asioita ja esineitä, joiden kauneudesta / rumuudesta ”kaikilla” ihmisillä näyttää olevan suht’koht yhdenmukainen käsitys.

    Mutta sitten on ”asioita”, joista yhteistuumin todetaan, että kauneus on katsojan silmässä eli todetaan kuinka esteettinen arviointi on subjektiivinen kokemus. 

    Olipa esteettinen arvo subjektiivinen tai objektiivinen ”laatuselitys” jollekin esineelle tai asialle tai olennolle, niin ilmeistä on, että se kertoo yleensä ”jotakin” näkemämme pinnasta eikä sen sisällä olevasta.

Kyösti Salovaara, 2023.

Cinque Terre - esteettistä asumista. Vai turhan ahdasta?

J.S, 2023.

Estetiikkaa sapuskan ympärillä,
trattoria Modenan lähellä.

On kiehtovaa miettiä maailmaa ihmisen näkökulmasta.

    Realistisempaa on todeta, ettei muita näkökulmia olekaan. Onko vuorien välissä kasvavaa puuta olemassa, jos sitä ei kukaan koskaan näe. Ja jos ei näe, ei kai se voi olla kaunis eikä ruma. Onhan myös sanottu, että värit ovat vain ihmisen aivoissa, eivät hänestä riippumattomasti, joten kaunis auringonlasku saa kirjonsa päässämme, ei taivaalla sellaisenaan. Eri väreille ei ole kaavaa, pelkästään tunne.

    Tietysti on äärimmäisen ihmiskeskeistä ja tolkuttoman narsistista väittää, että kaikki esteettinen on ihmisen keksimää ja kokemaa, mutta niin se on, tai ainakaan emme voi tietää miltä vuoristomaisema ”tuntuu” siellä leijailevasta kotkasta tai kotkan katsetta pakoon pinkovasta jäniksestä. 

    Jos tästä päätyy ajattelemaan, että maiseman ja metsän kauneus on kotkalle ja jänikselle vain toimintaa, onnistunutta tai tuhoon vievää, niin yllättäen päädymme samaan kuin Platon: ainoastaan esineen tai asian käyttäjä tietää esineen tai asian kauneuden, ei sen piirtäjä eikä selostaja.

    Lisäänpä kierrettä: kun kirjailija lumoutuu kauniista maisemasta, rakennuksesta tai jopa ihmisestä ja pukee sen sanoiksi, mitä hän lopulta kertoo? Kertooko hän jotakin yhteistä vai pelkästään subjektiivista? Annan periksi sen verran, että kirjailijan esteettinen kokemus ei voi olla umpisubjektiivinen, sillä jos se olisi, me lukijat emme ymmärtäisi sanaakaan hänen esteettisestä arviostaan.

    Nyt liikutaan heikoilla jäillä, sillä kieli, jolla kirjailija ilmentää kokemuksensa, on yhteistä, ei subjektiivista. Joten löysään vielä narua: kirjailija ei pysty kirjoittamaan mitään sellaista, joka olisi täysin subjektiivista, täysin hänen ikioma esteettinen arvionsa jostakin. 

J.S, 2023.

Auton kauneus on liikkeen "lyxiä"?
Ferrarimuseo Modenassa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Freilassing, asema on junan funktio.

Kyösti Salovaara, 2023.

Beaulieu-Sur-Mer. Arkipäivää Rivieran loistossa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Raitsikan paluu Nizzaan.

Kun katsomme maisemaa, toria tai taloa, taivasta tai maata, mäkeä tai tasankoa, näemme erivärisiä pintoja ja niiden suhteita toisiinsa. Esteettinen kokemus on nopea, eikä meidän tarvitse miettiä kuinka ihminen tulee toimeen jossakin kaukana vuorien takaisissa laaksoissa eikä sitä millaisia ihmisiä asuu kauniissa barokkitalossa eikä sitä kuinka taivaankannen halkaiseva suihkokone pysyy ilmassa.

    Esteettinen kokemus on pinnallinen. Mutta toisaalta se on väkevä tunne, joka joskus lohduttaa ja tuo mielenrauhan, kenties juuri siksi ettei meidän tarvitse katsoa pinnan taakse arkipäivään.

    Funktionaalisia asuintaloja moititaan usein rumiksi särmiöiksi, mutta mitä talon pinta oikeastaan merkitsee, jos arvio pitäisi tehdä talossa asuvien elämän kannalta? Vai väitetäänkö että jugendtalossa väistämättä asuu onnellisempia ihmisiä kuin funktionaalisessa betonisärmiössä? Tietysti jugendtalossa saattaa asua onnellisempia ihmisiä kuin betonisärmiössä, mutta se johtuu kenties aivan muusta kuin talon ulkopinnan harmoniasta ja koristeellisuudesta, sillä jugendtaloon pääsee asumaan vain varakkaat ihmiset.

    Jos talot ovat ”asumiskoneita”, niin oleellista on talossa asuvan tunne olemisesta, ei asumiskoneen rakenteen estetiikka. Ei kai kukaan väitä (paitsi Platon), että auton käytettävyys riippuu siitä millaista estetiikkaa moottorin sisälle on rakennettu.

    Tähänkin voi tietysti lisätä, että hyvin usein ”koneen” (siis laajasti ymmärrettynä) tehokkuus ja toimivuus näyttää korreloivan sen funktionaalisen kauneuden kanssa. Monimutkainen on harvoin, jos koskaan kaunista.

Kyösti Salovaara, 2023.

Alpit ja ihmisen syvempi olemus - Attersee.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kranjska Goran komeaa maisemaa.
Estetiikkaa vai karua retoriikkaa?

Kyösti Salovaara, 2023.

Cinque Terren takaisia vuorijonoja.

Provencessa Nîmesin ja Arlesin kaupunkien tienoilla on paljon muutakin kuin van Goghin ja tämän kumppanien taulujen maisemat. Pont du Gardin akvedukti, jonka roomalaiset rakensivat ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla, kertoo kuinka insinööritaito tuotti valtavan kauniita rakennelmia - tai rakennelmia jotka meidän useimpien silmissä ovat kauniita, ikään kuin vedenkuljetusjärjestelmän muoto olisi objektiivinen esteettinen arvo.

    Nykyään, kun insinöörillä ja arkkitehdilla on käytössään paljon enemmän teknologiaa suunnittelussa, aineen rakenteissa ja rakentamisen toteutuksessa kuin roomalaisella ”insinöörillä”, hän tuottaa paljon ”rumempia” järjestelmiä kuin roomalainen kollegansa, mutta samalla, niin uskaltaa väittää, paljon tehokkaampia ja monella tapaa ihmisiä enemmän hyödyttäviä kokonaisuuksia asumiseen, liikkumiseen ja veden jakeluun jne jne.

     Skeptikko tietysti lisää tähän, että roomalaisella oli suhteellisesti enemmän vaurautta toteuttaa siltojaan ja teitään kuin modernin ajan insinöörillä, jota yhteisön rahankäytön ”estetiikka” rajoittaa monin tavoin.

Edellä sanotun jälkeen, täytyy myöntää että kun otan valokuvia, kun katson maisemaa ympärilläni, huomaan etsiväni näkemälleni esteettistä arvoa, sopusointua ja suurien linjojen keskinäistä harmoniaa. 

    Tämä ei tarkoita, että kuvani olisivat jotenkin onnistuneita, että niissä olisi esteettinen arvo tavoitettu, vaan pelkästään vaistomaista yritystä etsiä tuollaista arvoa, olipa kuvan kohteena melkein mikä tahansa.

    Joskus täytyy kuitenkin tajuta, että sekava ja näennäisesti ”ruma” valokuva kertoo enemmän todellisuudesta kuin etäinen kultaista leikkausta henkivä kaunis sommitelma. Kuva Hampuria ohittavasta rekkakolonnasta kertoo enemmän globaalista todellisuudesta kuin alppivuoristojen jylhät kaaret - jotka tietysti kertovat paljon geologisesta historiasta.

    Urheiluauto on hyvin kaunis, kaikin tavoin. Paikallisjuna ei ole kaunis, mutta se kuljettaa paljon ihmisiä, siihen se on tarkoitettu, ei silmän estetiikkaa palvelemaan. Luotijuna puolestaan näyttää hyvinkin kauniilta, mutta sekin johtuu siitä, että kulkeakseen kovaa pitkiä etäisyyksiä, luotijunan muodon täytyy olla ”esteettinen”, vastatuuleen sujahtava.

   No, hemmetti, palasinko taas Platonin ajatukseen. Vain esineen ja asian käyttäjä tunnistaa kauneuden, ei se joka ottaa siitä kuvan, kertoo siitä, jäljittelee sen muotoja maalaukseensa. Onko sittenkin mahdollista, että esteettinen arvo on objektiivista eikä pelkkää retoriikkaa? 

 

Kyösti Salovaara, 2023.

Roomalaisen insinööritaidon "taideteos".
Käytännössä "vesijohto" Nîmesin kaupungin 50 000 asukkaalle 2000 vuotta sitten.

      

Jokainen on jokainen

 [ja päiväkin pulkassa]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kaupungissa näkee historian
yhdellä katseella.

Emäntä-loppuiset ammattinimikkeet herättävät suomalaisissa eniten tasa-arvokysymyksiä.

- Helsingin Sanomat, 1.7.2023

Emäntä on tyypiltään harvinainen johdos ikivanhasta äitiä tai emoa merkitsevästä sanasta emä. Suomen kirjakielessä emäntä on esiintynyt Uppsalan evankeliumikirjasta ja Agricolasta alkaen.

- Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja, 2004.

Yleisperiaatteena on hyvä, että pyritään käyttämään termejä, jotka kaikki voivat kokea hyviksi.

- Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen (Kotus) johtaja Leena Nissilä Helsingin Sanomissa 1.7.2023

Palomies kuoli sammuttaessaan mielenosoittajien sytyttämiä autoja, pidätettyjen määrä laski viime yönä.

- otsikko Helsingin Sanomissa 3.7.2023.

”Henkkahan on poikamiestyttö? Eikö?”

- Jussi Vares, 2023.

Luonnollinen kieli, meidän puhuma ja kirjoittama, ei ole suljettu järjestelmä vaan avoin. Täydellisen, yksikäsitteisen sanakirjan ja kieliopin luominen on mahdotonta. Tänään kirjoitettu on ylihuomenna vanhentunutta. Sanoilla on merkityksiä ja vivahteita.

    Todellisuus on totta, mutta kaikki mitä siitä voi sanoa, on sanottava sanoilla ja lauseilla. Tietysti kielikin on totta ja todellisuus, vaikka sanoilla ja lauseilla pystyy valehtelemaan, muuttamaan valkean mustaksi ja veden värit.

    Kun sanat vaikenevat, todellisuus häipyy.

    Mutta toisaalta todellisuus on olemassa sanomattakin. Eikö vaan?

    Eivät sanat sitä muuta. Sanojen kieltäminen ei hävitä todellisuutta.

    Ja kuitenkin sanoja "kielletään", aivan kuin todellisuus muuttuisi sillä keinolla. Samalla tavalla kaadetaan patsaita, jotka on pystytetty aikoja sitten. Toiveena on, että kun Leninin patsas viedään romuvarastoon, Neuvostoliitto ihmisoikeusrikoksineen katoaa historian kartalta, ja kun Kolumbuksen patsas kaadetaan, Amerikan löysikin joku muu.

     Modernin ihmisen päiväunia.

Miksi tasa-arvovaltuutettu (jämställdhetsombudsmannen) kuvittelee, että hävittämällä kielestä sukupuolta ilmaisevat ja sukupuoleen viittaavat sanat yhteiskunnassa toteutuu parempi tasa-arvo?

    Onko biologinen tosi epätasa-arvoinen? Voiko luonnontieteellinen fakta olla yhteiskunnallisesti valhetta?

    Kieli on kommunikaatiota, tiedon ja tunteen välittämistä. Samalla se avaa todellisuuden. Kieli ei kuitenkaan synny hetkessä vaan hetkistä. Se on tulvillaan historiaa, viittauksia jotka tunnistamme ja viittauksia joiden alkuperästä meillä ei ole aavistustakaan. Kieli elää mutta pysyy ennallaan. Sanojen merkitykset muuttuvat symboleiksi. Tiedämme mitä sana tarkoittaa vaikka emme enää tiedä miksi se jotakin tarkoittaa. Kun päivä on pulkassa, missä se muka on? Tiedämme mitä tarkoitamme vaikka emme tiedä miksi tarkoitus tulee ymmärretyksi.

    Kielipeli on hauskaa, semminkin kun se paljastaa todellisuutta vähän kerrallaan ja jotakin myös minusta ja sinusta.

Ludwig Wittgenstein kirjoitti, että emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti.

    Eihän tuo voi pitää paikkaansa, maallikko huokaisee.

    Media täyttyy epäloogisen puheen kohinasta.

    Mutta Wittgenstein varmaankin ajatteli lauseita (ajatuksia) matemaattisina ilmaisuina. Tässä mielessä lauseet ovat aina loogisia, mikä ei tarkoita että niillä ei voisi vääristellä tai valehdella.

    No, Metsähallitus on päättänyt ettei Suomessa ole enää jokamiehenoikeutta. Sen tilalle tulee jokaisenoikeudet. Asia ei muutu, vaikka sanat muuttuvat. Jokaisella suomalaisella on metsässä jokaisen oikeudet!

    Eihän tuo voi pitää paikkaansa. Ei minulla ole metsässä samoja oikeuksia kuin maan omistavalla. Olemme jokaisia mutta emme ole jokainen.

    Täyttääkö Metsähallituksen jokaisenoikeus kielenkäytön idean? Että kieli kuvaa todellisuutta, ja että kommunikaatio on ymmärrettävää?

    ”Lause on todellisuuden kuva”, määritteli Wittgenstein. ”Jos näet ymmärrän lauseen, tunnen sen esittämän asiaintilan. Ja lauseen ymmärrän, vaikkei sen merkityssisältöä olekaan minulle selitetty.”

    Ookoo! 

    Ymmärsitkö?

Kyösti Salovaara, 2023.

Roomalainen silta El Burgon kaupungissa
oli 2000 vuotta sitten tärkeän kulkuväylän varrella.
Yhä se on kaunis.

Kyösti Salovaara, 2023.

Moderni elämänmuoto tarvitsee modernin sillan.
Cádizin silta on kaunis omassa komeudessaan ja
funktiossaan.

Miksi ”esimies” on "kielletty" sana?

    Tasa-arvovaltuutettu (jämställdhetsombudsmannen) Rainer Hiltunen perusteli esimies-sanan negatiivista luonnetta Helsingin Sanomissa heinäkuun alussa näin: ”Esimies terminä kuvastaa valta-asetelmaa. Miehet olivat ennen pomoja, joten muutos on termissä ollut erityisen tarpeen.”

    Hiltunen ei huomaa miten kieli muuttuu kun sanoista tulee symboleja. "Esimies" tarkoittaa arkikielessä ”pomoa” ottamatta kantaa pomon sukupuoleen. Jokainen tietää että esimiehinä toimii sekä naisia että miehiä ja ilmeisesti myös joitakuita muita, ja näillä ”pomoilla” on enemmän tai vähemmän valtaa työyhteisössään. Jos ja kun sana muutetaan ”esihenkilöksi”, se ei muuta pomon asemaa eikä tehtävän luonnetta millään tavalla. Tasa-arvo ei lisäänny sanoja mulkkaamalla.

   Helsingin Sanomat kirjoitti myös: ”Paras esimerkki on Hiltusen mielestä palomiehen vaihtuminen pelastajaksi. Entinen palomies oli sananakin suppea, koska se kertoi vain osan siitä työstä, jota pelastajat tekevät.”

    Mutta hei, samalla kun kaikki palomiehet ovat ”pelastajia” eivät kaikki ”pelastajat” ole palomiehiä. Alussa lainaamassani Hesarin uutisessa toimittaja on tajunnut hienosti tämän eron. Traagisessa tilanteessa kuoli nimenomaan palomies, tulipalojen sammuttamisen asiantuntija eikä esimerkiksi ensihoitaja tai lääkäri. Tarkka ilmaisu välittää informaation yksiselitteisesti.

    Samassa Hesarin arikkelissa Kotuksen johtaja Leena Nissilä sanoi, että hävittämällä kielestä ”esimiehen” ja ”emännän” kaltaiset sanat, päästään kieleen jota kaikki pitävät ”hyvänä”.

    Mutta eihän niin tapahdu. Kun kieltä kalibroidaan sotaisten mielipidejohtajien ideologian ehdoilla, niin muiden, niiden jotka arvostavat kieltä myös historiallisen todellisuuden ilmentymänä pitää antaa periksi ja ryhtyä käyttämään merkityksistä ja vivahteista siivottua kieltä. Kun kielen abstraktio nostetaan riittävän korkealle, se ei ilmaise mitään - tai ilmaisee mitä tahansa. 

    2020-luvulla tasa-arvo saa uudenlaisen ilmeen. Tasa-arvoista on vain se minkä  mielipidejohtajien vähemmistö määrittelee tasa-arvoiseksi. Kielen vivahteita pelätään. 

Kun minä kuulen sanan ”emäntä” ja ”isäntä” tunnen oloni turvalliseksi: kuulen välittämisen, huolenpidon, voiman joka puolustaa heikoimpia.

    Mutta nykyhetkessä noita sanoja karsastetaan - ja niiden käyttöä tasa-arvovaltuutettu ja kieltä säätävä kielentutkija ehdottavat vältettäväksi -  koska sanat viittaavat äitiin ja isään, naiseen ja mieheen. Jostakin syystä Suomessa vuonna 2023 biologinen tosi on yhteiskunnallinen ”valhe”. "Nainen" ja "mies" heitetään kielen roskakoriin. 

    Kaisa Häkkinen kuvaa hienosti ”emännän” ja ”isännän” sanahistoriaa etymologisessa sanakirjassaan. Emäntä on emon kaltainen, isäntä on isän kaltainen. ”Sekin mahdollisuus on esitetty”, Häkkinen kirjoittaa, ”että isäntä olisi suoraa lainaa indoiranilaisista kielistä, mahdollisesti hieman nuoremmasta iranilaisesta kielimuodosta kuin edellä mainittu isä, mutta äännehistoriallisesti aivan tarkkaa esikuvaa sille ei ole tarjolla.”

    Sukupuolettomassa Suomessa ei kaivata (eikä tarvita) äidin hellää huolenpitoa eikä isän turvallista läsnäoloa. Viranomaiset pitävät kaikista huolta tasapuolisesti, virka-ajalla, virkahenkilön tunteettomuudella.

Rakennettu ympäristö on täynnä viittauksia historiaan. Usein kaupunkikuva on sekava, esteettisesti ristiriitainen, jopa kammottava.

    Tästä huolimatta monet ajattelevat, että historian pitää näkyä kaupungissa; että rumakin on joskus ollut kaunista; että poliittisista suhdanteista huolimatta vanhoilla rakennuksilla on oma arvonsa, siitä riippumatta miten niiden kytkeytyminen syntyhetkensä yhteiskunnalliseen todellisuuden nykynäkemyksellä arvotetaan.

    Uspenskin katedraali rakennettiin Katajanokalle 1862-1868. Siitä kivenheiton päähän valmistui Alvar Aallon piirtämä Enso-Gutzeitin pääkonttori 100 vuotta myöhemmin (1962).

    Komeita rakennuksia? Rakennuksia jotka eivät esteettisesti sovi oikein millään tavalla samaan kortteliin. Pitäisikö jompikumpi rakennuksista purkaa vai kenties molemmat, jotta kaupunkikuva heijastaisi vain 2020-luvun arvoja?

    Kielen rosoisuutta pelkäävien esimerkkiä noudattaen molemmat rakennukset tulisi purkaa. Ne eivät sovi vallitsevaan arvoidentiteettiin. Uspenskin katedraali on ikään kuin vanhentunut sana ”emäntä” 1800-luvulta ja Aallon valkoinen pääkonttori on kuin ”esimies” 1960-luvulta.

    Mutta onneksemme molempia rakennuksia suojelee kielen pakkomodernisoijia viisaampi ymmärrys. Ymmärrys joka tajuaa, että kaupunkikuvan sekava estetiikka on sittenkin arvokasta pinnallisesta ristiriidasta huolimatta tai ehkä juuri siksi.

    

Kyösti Salovaara, 2023.

Kirkko ja konttori,
sadan vuoden välissä on vain muutama metri.

Postikorttimaisemassa

 [sovinnaisen realistisesti]

Kyösti Salovaara, 3.6.2021.
Suvannon kylä Kitisen rannalla
kylpee keskiyön auringon hellässä syleilyssä.

Suolla tuulee.

Hiljainen on kylätie.

Rahkasammal aava rannaton.

Metsässä ei liikahda lehtikään.

Suomi saa vapaapotkun.

- Korvaan tarttunutta.

Kitsch tarkoittaa massatuotettua, tavanomaista, huonolla maulla tehtyä, mutta vahvoja tunteita herättävää taideteosta tai esinettä… Ihmiset ostavat kitschiä, koska se herättää myönteisiä ja herkkiä tunteita. Kitsch toistaa samaa muualta otettua kaavaa, siinä ei ole luovuutta. Niinpä kitsch on taiteen klisee.

- Wikipedia.

Toisinaan, ei aina, vanhempaa tallaajaa huvittaa kriitikkojen ja esteetikkojen pakonomainen tarve luokitella taideteoksia. Silloin kun ei huvita, se ärsyttää.

    Kun kriitikko - tai muuten vaan muita parempi ihminen – ”tuomitsee” jonkun maalauksen toritaiteeksi, kitschiksi tai pelkästään sovinnaiseksi postikorttimaisemaksi, niin mitä hän oikeastaan sanoo?

    Toritaide ja postikorttimaisemat ovat yleensä naiivin kauniita, somia ja viehättäviä. Mikä tässä kauneudessa ja lapsellisessa hyvän näkemisessä ja sen toistamisessa ärsyttää kriitikkoa? Eikö hyvät tunteet olekaan sallittuja? Miksi pahaa tunnetta ja ristiriitoja herättävä maalaus on luovaa taidetta mutta hyvää tunnetta esittävä pelkkää kitschiä?

    Vai onko niin, että käydäkseen kriitikosta ja esteetiikan auktoriteetistä ihmisen pitää vetää tiukka raja oman näkemyksen ja massojen naiivin taidekokemuksen väliin?

    Se mikä näyttää kauniilta, ei voi olla taidetta, koska taiteen pitää esittää myös rumuus ja kriittisen taiteen ennen kaikkea hyytävä rumuus. Pitääkö taiteen siis pelästyttää? Luoda mielen sekasortoa?

    Onko tunteen eheys kitschiä?

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturien perusmaisema -
suomalaisuuden idealisoitu maisema?

Pieni ihminen ei kaikkea ymmärrä. Oikeastaan pieni ihminen ei ymmärrä juuri mitään - kunhan on, rakastaa, syö ja nukkuu, kunnes kuolee pois.

    Nykyään jokainen tallaaja on kuitenkin jos ei taiteilija niin toritaiteilija ainakin. Kauniista maisemasta näppäillään digikuvia. Niiden ottamiselle ei ole rajaa. Älypuhelimella näpätty esteettinen huomio viskataan nettiin ystävien, tuttavien ja vieraiden arvioitavaksi.

    Modernin toritaiteen, digitaiteen, yhteisesti sovittuun ideaan kuuluu etsiä maiseman kauneutta, ei rumuutta.

    No, se kyllästyttää. On sovinnaista kuin kahvipaketti.

    Tunturin luontopolulla tulee vastaan toinen tallaaja ja silläkin on kädessään kamera. Moi, se sanoo.

    Moi, minä vastaan ja kohta kamerat sanovat klik klik. Tunturin rinteillä näkyy valkoisia lumilaikkuja. Lämmintä on 25 astetta Celsiusta.

Kyösti Salovaara, 2021.
Aapasuon reunaa Pyhätunturin kainalossa.

Miksi puolustella ”taidetta” joka ei ole taidetta?

    Tyhmää kiukutella kitschin puolesta. Kliseet ovat tärkeitä yhteiskunnallisia viestejä, mutta ei niistä sovi taidetta vääntää.

    ”Sanalla kitsch on kielteinen kaiku, sillä sitä pidetään vain keskinkertaisena tai ala-arvoisena taiteena, tai jonakin aivan muuna kuin taiteena”, kirjoittaa suomalainen Wikipedian avustaja. ”Kitsch on markkinoiden ehdoilla tuotettua esineistöä, jossa on katsottavaa passiivisille silmille. Kitsch ei sisällä syvää sanomaa niin kuin taide. Kitsch ei ole monitulkintaista.”

    Englannikielisessä Wikipediassa postikorttimaisemien taiteeseen hurmaantunutta kohdellaan vielä kaltoimmin - kitschin rakastaja paljastetaan aivottomaksi tunteilijaksi.

    Herman Brochin mielestä kitschin olemus on matkimisessa. Imitoija ei välitä etiikasta. Tarkoituksena on kopioida kauneutta, ei hyvyyttä.

    Brochin maailmassa siis kauneus ei ole hyvää. Rumuus sitä vastoin kantaa eettistä sanomaa, hyvän viestiä. Miksi hyvä ei ole kaunista - ihmettelen.

    Wikipedian englanninkielinen avustaja tiivistää: ”Kitschissä on kysymys enemmän tarkkailijasta kuin siitä mitä tarkkaillaan.” Hän lainaa myös Roger Scrutonia, joka todistaa, että kitsch on valetaidetta, se ilmaisee valetunteita, sen tarkoitus on petkuttaa kuluttaja uskomaan, että hänellä on syvällisiä ja vakavia tunteita.

Kyösti Salovaara, 2021.
Kesäkuun 3. päivänä mittari näytti 25 plussaa.
Lumiläikät Pyhätunturin rinteillä yrittivät sinnitellä kesää vastaan.

Mistä esteettisesti valveutunut kriitikko tietää, mitä muut ihmiset ajattelevat? Mistä hän tietää kenellä on syvällisiä ja vakavavia tunteita ja kenellä ei? Mistä hän tietää millainen maalaus saa toisen ihmisen tuntemaan syvää iloa tai pelottavaa kauhua?

    Kaikkiin edellä esitettyihin kysymyksiin yksinkertainen vastaus kuuluu: Ei mistään!

    Ei ole mitään luonnontieteellistä keinoa mitata kahden eri ihmisen tunteiden syvyyttä ja vakavuutta eikä varsinkaan sitä miten tunteiden voimakkuus perustelisi taideteosten universaalia arvottamista, niiden asettamista hierarkiseen arvopuuhuun.

    Kun katselee ihmisten ottamia valokuvia, ja kuuntelee kuinka he innostuvat näkemästään kauneudesta, edellä lainattujen viisastelijoiden puhe kuulostaa falskilta. Ei kai se ole valekritiikkiä?

    Tai voihan olla, että me, suurin osa meistä tavallisella tiellä tallaajista on petkutettu uskomaan siihen mitä näemme, tuntemaan sitä mitä tunnemme, kuvittelemaan kauniiksi sellaisen mikä tosiasissa on rumaa ja vailla eettistä arvoa.

    Sartre kyllä sanoi, että Picasson mestariteos Guernica ei ole saanut yhtäkään sitä katsonutta ihmistä liittymään taisteluun oikean asian puolesta, mutta kenties Sartrekaan ei tajunnut, että kauneus ei ole katsojan silmässä eikä hevosen suussa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturisuon ankaruus, sen kauneus?

Tarvitaanko todellakin näin monta sanaa perustelemaan se, että saan edelleen ottaa valokuvia postikorttimaisemista?

    Ehkä, kenties, luultavasti. Aivan ilmeisesti.

    Mutta voipi olla niinkin, että ajattelen kuten Wikipedia haluaa minun ajattelevan, mutta piruuttani otan tunteettomia ja epäeettisiä maisemakuvia ollakseni edes hieman kapinassa.

    Siis että ryhdyn sovinnaista sovinnaisemmaksi esittääkseni itseni epäsovinnaisena?

    Tärkeää on huomata - ja minä myönnän että niin on - että pakinan koristuksena olevat valokuvat eivät ole taidetta vaan koristuksia, eräänlaista kitschiä, kauneuden imitointia vaan ei hyvän, mitä se hyvä sitten tarkoittaakin. Jos kuvista on tavoittavinaan jonkin tunteen, sitä ei pidä uskoa, koska se on todennäköisesti vääränlainen impressio.

    Aamusella kävelin erään suon poikki rakennetulla sorapolulla. Paikallinen polun rakentaja osoitti hienoa lappilaista sarkasmia nimettyään polun Joutavapoluksi.

    Joutaviahan tässä ollaan, kiireestä kantapäähän.

Kyösti Salovaara, 2021.
Vene Pyhäjärven rannalla.
Taustalla tunturien lumiläikkäiset rinteet.