Olipa kerran

[100 parasta elokuvaa]

Kuvakaappaus elokuvasta Huuliharppukostaja -
Paramount Pictures Corporation, 1968.

Claudia Cardinalen esittämä Jill
saapuu Sergio Leonen elokuvaan.

Kaikki mikä liikkuu valkokankaalla, on elokuvaa. Kuulen usein sanottavan, että se tai se filmi on hyvin mielenkiintoinen, mutta ei elokuvaa. En ymmärrä, miksi elokuva pitäisi rajoittaa perinteiseen melodraamaan tai burleskeihin komedioihin. Maantieteellinen filmi on yhtä lailla elokuvaa kuin Ben Hur. Aakkosia lapsille opettava filmi on yhtä lailla elokuvaa kuin suuri, muka psykologinen draama. Minun mielestäni elokuvan synty merkitsi ennen kaikkea uutta tapaa tallentaa asioita. Se on tekijän keino ilmaista maailmankuvaansa tietojensa pohjalta. Louis Lumière oli uusi Gutenberg. Hänen keksintönsä on ollut syypää yhtä moneen katastrofiin kuin kirjat levittämiensä ajatusten johdosta. 

- Jean Renoir vuonna 1974 teoksessaan Elämäni ja elokuvani. 

Luulen että nykyään, samaan aikaan kun kirjallisuusmiehet ovat hylänneet eeppiset velvollisuutensa, eepoksen pelastaa meille kummallista kylläkin lännenkuvat... ja kaikista mahdollisista paikoista sen pelastaa Hollywood.

- Jorge Luis Borges vuonna 1967 The Paris Reviewissä.

Kun aamupäivisin selailen netissä ilmestyviä lehtiä sieltä ja täältä, törmään kaikenlaisiin otsikoihin. Jotkut hätkähdyttävät, toiset pelästyttävät ja useimmat eivät kiinnosta lainkaan.    

    Lokakuun lopussa huomasin espanjalaisessa El País -lehdessä kiehtovan otsikon: ”480 elokuvaohjaajaa äänesti että Sergio Leonen mestariteos on elokuvahistorian paras lännenelokuva.”

    Otsikko johti MeriStation-videopelilehden artikkeliin.

    Artikkeli kertoi että Sight & Soundin (joka on British Film Instituten julkaisema laatulehti) ohjaajaäänestyksessä vuonna 2022 Sergio Leonen ohjaama westerni Huuliharppukostaja (C’era una volta il West / Once Upon a Time in the West, 1968) sai kaikista lännenelokuvista parhaimman sijoituksen.

    Elokuvaohjaajat eri puolilta maailma äänestivät kukin 10 parasta filmiä. Näin syntyneellä ”parhaitten listalla” Huuliharppukostaja sijoittui sijalle 46. Kolme kaikkein parasta (tai suurenmoisinta) filmiä olivat Stanley Kubrickin 2001: Avaruuseikkailu (1968), Orson Wellesin Citizen Kane (1941) ja Francis Ford Coppolan Kummisetä (1972).

    Ohjaajakyselyn Sight & Sound tekee kerran kymmenessä vuodessa. Kriitikoiden ja muiden elokuviin liittyvien henkilöiden lista puolestaan perustui 1639 äänestäjän arviointiin parhaaksi elokuvaksi. Sekä ohjaajien että kriitikoiden parhaiden filmien listat löytyvät täältä: https://www.bfi.org.uk/sight-and-sound/directors-100-greatest-films-all-time.

Kävin matematiikan luennoilla 1960-luvun lopulla Porthaniassa. Siinä lähellä Mikonkadun ja Hallituskadun (nyk. Yliopistokadun) kulmassa sijaitsi Bio Rea, jossa pyöritettiin päiväsaikaan non-stoppina Viikon Villilänsi -elokuvia. Luentojen välissä oli kiva ja vähän synnillistä poiketa elokuviin!

    Tuossa teatterissa näin ensimmäisen kerran (talvella 1968) Sergion Leonen (1929-1989) ”spaghettiwesternit” Kourallinen dollareita (1964) ja Vain muutaman dollarin tähden (1965). Niissä opin nauttimaan Leonen spektaakkelimaisesta elokuvallisuudesta ja Ennio Morriconen (1928-2020) ikimuistoisista soundtrackeista. Elokuvien enemmän tai vähemmän nihilististä sankaria esitti Clint Eastwood.

    Sitten tuli Hyvät, pahat ja rumat (1966), elokuva jota alettiin jo pitää ”oikeana” ja merkittävänä filminä. Sen näin muistaakseni Bio Rexissä talvella 1968, niin kuin myös sitten Huuliharppukostajan keväällä 1970.

    Eastwood oli vielä mukana Hyvissä, pahoissa ja rumissa, mutta Huuliharppukostajassa oli uudet sankarit ja konnat.

En tiedä kuinka monta kertaa olen katsonut Huuliharppukostajan. 

    Tarkoittaa että hyvin monta!

    On vähän koomista, että filmiä esitettiin ensin Suomessakin lyhennettynä (136 min) versiona. Sen katsottuaan ihmetteli, että mitä päähenkilölle, kostajalle jota esitti Charles Bronson, oikeastaan filmissä tapahtui. Kuoliko hän ensimmäisessä kohtauksessa ja kummitteliko hän sitten elokuvan edistyessä tarinan roistolle Frankille, Henry Fondan esittämälle palkkamurhaajalle, joka auttaa rautatieparonia poistamaan rautatien rakentamista haittaavat "inhimilliset esteet”?

    Huuliharppukostaja iski lyhennettynäkin katsojan tunteisiin. Elokuvan pitkä versio (166 min) esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran 1977. Mutta alusta pitäen Leonen ja Morriconen spektaakkelia kehuttiin Suomessa (esim. Sakari Toiviainen Ilta-Sanomissa) oopperamaisesta jylhyydestä ja loistokkuudesta. Se oli kuin oopperaa jota katsottiin lähikuvissa ja kuunneltiin tunteisiin menevissä balladeissa ja purskahtelevissa aarioissa.

    Huuliharppukostajassa yhdistyi kaksi perinteisten lännenelokuvien pääteemaa: henkilökohtainen kosto ja sivistyksen leviäminen Amerikan länteen.

Paramount Pictures Corporation, 1968.

Ylempänä kostaja (Bronson), alakuvassa palkkamurhaaja (Fonda) -
miehet jotka ovat muinaista rotua.

Noina nuoruuden vuosina 1969-1975 pidin näkemistäni filmeistä leikekirjaa, johon liimasin Hesarista elokuvailmoituksia. Vähitellen aloin myös kirjoittaa elokuvailmoituksien sekaan kommentteja näkemästäni ja kokemastani.

    Vuonna 1972 kävin katsomassa Huuliharppukostajan toisen tai kolmannen kerran. Leikekirjaani kirjoitin, että Huuliharppukostaja on tietyssä mielessä ”marxilainen” filmi: ”Lopun teema, työläiset, edistys, rautatie. Lopussa roolihenkilöt katoavat ja joukko astuu näyttämölle. Joukko joka on saanut edistyksen merkin – rautatien – pakkoluovutettua itselleen. Siis: alun kapitalistinen ’pomojengi’ on keikautettu ja saamme kuvan että rautatie on yhteiskunnallistettu. Siis: elokuvan sivukertomus työntää lopussa yksilötarinan syrjään ja muuttuu pääkertomukseksi – yhteiskunnallistaa elokuvan.”

    Kaksi vuotta myöhemmin kävin taas katsomassa Huuliharppukostajan. Nyt kirjoitin siitä kehuja säästelemättä leikekirjaani pitkän arvion.

"Huuliharppukostaja -täydellinen lännenkuva.

    Kun taideteos on täydellinen, se saa nimityksen klassinen. Sergio Leone aloitti ns. italowesternin kopioimalla Akira Kurosawan Yojimbon, siirtämällä samuraikertomuksen kaikkineen Villiin Länteen. Leonen Hyvät, pahat ja rumat -filmi oli eräällä tavalla uuden, realistisen westernin mallikappale. Huuliharppukostaja on synteesi, lännenelokuvan perinteisen sekä uuden, yhteiskunnallisen näkökulman kameralla ja sen kerronnalla yhdistäminen. Huuliharppukostaja on täydellinen elokuva.

    Tässä elokuvassa kulkee rinnan monia tarinoita. On kosto, on kehitys, on katoava maailma, on tulevaisuus.

    Huuliharppukostaja yhdistää kertomuksen osat: irlantilainen joka nai ilotytön, murhattiin koska rautatien omistajan edut sitä vaativat; likaisen pelin, jota on pelattava jotta rautatie työntyisi yhä syvemmälle länteen; pistoolin joka puhkoo ongelmat, kuten Frank sanoo.

    Rautatien omistaja, kuolemansairas liikemies haaveilee meren kohinasta, sitä hän ei saavuta. Irlantilainen McBain haaveili kehittyvästä kaupungista, sitä hän ei nähnyt. Mutta radan rakentajat, työläiset toteuttavat unelman.

    Huuliharppukostaja (Bronson), lainsuojaton Cheyenne (Jason Robards) ja palkkamurhaaja Frank (Fonda) ovat vanhaa rotua, heidän ympärillään asuu kuolema

(…)

    Huuliharppukostajassa jokainen jakso on jäsennetty kokonaisuutta ajatellen, tuskin missään elokuvassa lähikuvien käyttö on näin loogista. Yhtä toistuvat lähikuvat yksilöistä, mutta kun kuvataan joukkoja, radan rakentajia, kaupungin asukkaita, silloin aina kamera vangitsee laajat, optimistiset näkymät, kamera kohoaa huimaan ja selkäpiitä värisyttävään ajoon, musiikki paisuu ennakoimaan tulevaisuutta, kehitystä...”

 

Viisikymmentä vuotta sitten kirjoitettu tunteellinen analyysi pätee yhtä, kenties jopa paremmin kuin heti ensimmäisten katsomiskertojen jälkeen. Maailma on myös muuttunut. Historiaa voi katsella uudellakin tavalla. Nykyhetkeä ei voi kuitenkaan paeta.

    Huuliharppukostajaa filmattiin Almeríassa ja Granadassa, niin kuin dollaritrilogiankin filmejä. Auringon karrelle polttamat ylängöt ja vuorien rinteet sopivat mainiosti kuvastamaan elokuvien tekijöiden ideaa: sivistyksen hedelmiä luonnon karuutta vasten, tulevaisuus ja menneisyys.

    Sergio Leone työsti Huuliharppukostajan käsikirjoitusta kuukausikaupalla Bernardo Bertoluccin ja Dario Argenton kanssa. Kolmikko katsoi Leonen kämpillä päiväkausia amerikkalaisia lännenelokuvia.  

   Kun Argento ja Bertololucci saivat käsikirjoituksen valmiiksi, Leone piti sitä liian intellektuellina.

    Hän pyysi avukseen Sergio Donatin, joka oli osallistunut Hyvien, pahojen ja rumien käsikirjoituksen hiomiseen. Donati sai yhdistettyä korruptoivan kapitalismin kuvauksen Leonen myyttiseen tarinaan miehistä, jotka olivat muinaista, katoavaa rotua, miehistä joille ei enää ollut sijaa uudessa maailmassa.

    Kysymys oli, Leonen kerrotaan karkeasti sanoneen, viimeisestä vaiheesta Amerikan historiasta jolloin ne miehet joilla oli pallit, katosivat Lännestä; heidän tilalle astui matriarkaalinen Amerikka, joka perustui naisiin joilla on teräspallit.  

    Ja niin Huuliharppukostajassa tätä uudenlaista Amerikan naista, entistä ilotyttöä esitti rehevä, herkkä ja kovapintainen Claudia Cardinale. 

 

Kyösti Salovaara, 2015.

La Calahorran rautatieasema.
Tänne Jill saapuu; tämän lähelle
Leone oli rakentanut Huuliharppukostajan
lännenkaupungin.
Fiktio ei ole totta vaan ei valhettakaan.

Subjektiivisen harhan viehätys

[Paras länkkäri: onko semmoista?]

Vuosina 1969-1973 kokosin
katsomieni elokuvien
leikekirjaa.

Olen väittänyt, että taiteessa ei ole absoluuttisia arvoja. Emme voi pitää toisen ihmisen esteettisiä valintoja ”virheellisinä” tai ”väärinä”, siitä riippumatta kuinka vähän sattuisimme pitämään hänen valinnoistaan. Tai, paremminkin, me emme voi tehdä niin järkiperäisesti. Aivojen toiminnan viimeaikainen tutkimus, jossa yritetään selvittää mikä on ”normaali” esteettinen kokemus, ei muuta tätä tilannetta, koska ei ole mitään tapaa arvioida onko jonkun esteettinen kokemus parempi vai huonompi kuin jonkun toisen ihmisen.

- John Carey: What Good are the Arts? 2005.

Pitäminen ja inhoaminen, rakastaminen ja vihaaminen ovat inhimillisiä tunteita ja arvoarvostelmia. Tietokoneella niitä ei ole, ei edes AI:llä. Tekoäly ei arvioi eikä arvostele – se vain ”näyttelee” tuntevansa ja arvostelevansa matkimalla tuntevien olentojen puheita ja kirjoituksia.

    Maineikas englantilainen nobelisti, matemaatikko ja fyysikko Roger Penrose (s. 1931) huomautti kirjassaan The Emperor's New Mind (1989 ), että ihmisen tietoisuus on viime kädessä ei-algoritmista. Sitä ei voi siis kuvata algoritmeillä. Ei ole tapaa ohjelmoida maalaisjärkeä, ymmärtämistä, taiteen arviointia. 

    Tämän tietäen ja muistaen on silti kivaa pistää arvoja ja taideteoksia järjestykseen, ikään kuin olisi olemassa jokin meitä ihmisyksilöitä korkeampi taso, jossa kirjojen tai elokuvien arvojärjestys (hyvä, huono, paras, huonoin jne.) määräytyy. 

    Jokin aika sitten Episodi-filmilehti (Episodi.fi) lainasi jutussaan amerikkalaista elokuvajulkaisua IndieWireä (IndieWire.com), jossa listattiin maailman 100 suurenmoisinta lännenelokuvaa kautta aikain. Leikittelen vähän sanoilla. Episodi kirjoitti 100 parhaasta westernistä, mutta IndieWiren otsikko kuului The 100 Greatest Westerns of All Time (IndieWire, 25.6.2024). Episodi siis käänsi sanan ”greatest” ”parhaimmaksi”, mutta minä käyttäisin sanaa ”suurenmoisin” ikään kuin korostaakseni arvioinnin subjektiivisuutta ja ilmaistakseni, että John Carey ja Roger Penrose lienevät oikeassa väittäessään, että esteettistä arviota ei voi perustella absoluuttisesti oikeaksi tai vääräksi.

Sata suurenmoisinta westerniä, länkkäriä, lännenelokuvaa, siinäpä pulma ratkaistavaksi. Vai onko?

    Se taitaa kuitenkin olla helpompaa kuin listata maailman 100 parhainta tai suurenmoisinta elokuvaa kaikkineen? Semminkin kun lännenelokuva on pääosin amerikkalainen taidemuoto ja siitä huolimatta, että myös eurooppalaiset elokuvantekijät ovat ”sotkeutuneet” länkkärien tekemiseen jopa hyvällä menestyksellä. Mutta westerni tapahtuu aina Yhdysvalloissa ja se sijoittuu 1800- luvulle, joskus liukuen 1900-luvun taitteen yli. Westerni kuvaa myyttiä, joka tuntuu todelta vaikka onkin olemukseltaan haave paremmasta maailmasta. Tai no, IndieWiren toimittajat sanovat, että parhaimmillaan lännenelokuva pääsee lähemmäksi Shakespearen murhenäytelmiä kuin mikään muu amerikkalainen taidemuoto. Westerni on eräs taiteellinen keino kirjoittaa nykyhetki myyttiin palauttaen.

    IndieWiren länkkärilistaus perustuu julkaisun toimittajien arvioon. Se ei ole elokuvaharrastajien äänestämä. 

    Vaikka absoluuttista arviota on mahdoton tehdä, IndieWiren länkkärilista sisältää suurimman osan minunkin 100 ”parhaasta” westernistä, vaikka en sellaista listaa ryhdy enkä ryhtyisi tekemään. ”Filmihullut” löytävät näin elokuvateoksista jonkinlaisen kaanonin, vaikka kuinka vastustaisivat ajatusta "taiteellisen" kaanonin olemassaolosta.

    IndieWiren listalla on monia elokuvia jotka poikkevat kaanonin perinteisestä ytimestä. Itse en niitä omaan listaani laittaisi. Mutta lehden toimittajien yhteenveto 100 suurenmoisimman lännenelokuvan johdannoksi, on mainio, vastaansanomaton. He kirjoittavat Howard Hawksin ohjaaman Rio Bravon ikimuistoiseen laulukohtaukseen viitaten, että ”oli miten oli, vapaasti Robin Woodia lainaten, jos et rakasta laulua ’My Rifle, My Pony, and Me’ elokuvassa Rio Bravo, et rakasta muutenkaan elokuvia”. 

Niin että, mitä IndieWiren listalla on? Mitkä ovat esimerkiksi 10 suurenmoisinta westerniä?

    Laiskuuttani lainaan IndieWiren listaa Episodi.fi:n kautta luottaen, että he ovat selvittäneet filmien suomalaiset nimet oikein. Seuraavassa listan paras tulee ensimmäisenä, kymmenes viimeisimpänä:

    Nicholas Ray: Johnny Guitar (1954)

    Sergio Leone: Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West, 1968)

    John Ford: Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946)

    Sergio Leone: Vain muutaman dollarin tähden (For a Few Dollars More, 1965)

    Robert Altman: McCabe ja Mrs. Miller (McCabe & Mrs. Miller, 1971)

    Budd Boetticher: Lainsuojattoman jäljillä (Ride Lonesome, 1959)

    John Ford: Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939)

    Sydney Pollack: Silmä silmästä (Jeremiah Johnson, 1972)

    Monte Hellman: Hän ampui ensin (The Shooting, 1967)

    John Ford: Mies, joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962).

IndieWire on suunnilleen ”oikeassa”, hahhah.

    Minä en laittaisi Nicholas Rayn ohjaamaa Johnny Guitaria kymmenen parhaan joukkoon enkä Boetticheria, Pollackia enkä Hellmania.

    Omalle listalleni sijoittaisin kymmenen parhaan joukkoon Clint Eastwoodin ohjaaman filmin Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985), John Fordin Etsijät (The Searchers, 1956), George Stevensin Etäisten laaksojen miehen (The Shane, 1953), Howard Hawksin Rio Bravon (1959) ja Sam Peckinpahin Hurjan joukon (The Wild Bunch, 1969).

    Mutta oleellista ei ole mitkä ovat kymmenen suurenmoisinta vaan koko lännenelokuvien mahtavat kirjo. IndieWiren 100 parhaan listalla ovat tietysti myös nuo omat huippusuosikkini ja paljon muita yhtä hyviä, ikimuistoisia ja ikuisia lännenfilmejä, jos nyt mikään taideteos lopulta on ikuinen.

    Mitä enemmän elokuvia ajattelee ja muistelee, sitä vaikeampi niitä on sijoittaa toisiaan paremmiksi, toistaan huonommiksi.

    Muutama päivä sitten El País -lehden tilastonikkari Kiko Llaneras kokosi lehteen erilaisten "pitämisten" tilastoja luokitellen ne sen mukaan minkä vuosikymmenen taideteoksista ihmiset pitävät. Yllättävästi - vai onko tämä oikeastaan yllätys -  ihmiset (aineisto Yhdysvalloista) tuntuvat pitävän eniten niistä elokuvista tai musiikkikappaleista, jotka sijoittuvat heidän nuoruutensa vuosiin, siis suunnilleen ikäkauteen 15-25. Niinpä boomerit pitävät kaikkien aikojen parhaina elokuvina 1970-luvulla valmistuneita, kun taas uusin Z-sukupolvi pitää parhaina 2020-luvulla tehtyjä, X-sukupolvi rakastaa 1980-luvun filmejä ja milleniaalit 1990-luvun filmejä.

    El Paísin tilastokattaus todistaa senkin, minkä Carey ja Penrose perustelevat: taideteoksilla ei ole universaalia paremmuusjärjestystä. Esteettinen kokemus on yksilöllinen, jos kohta sen kollektiivisuus liittyy kokemuksen ulkoisiin olosuhteisiin ja edellytyksiin vahvemmin tai heikommin yksilön elämäntilanteesta ja maailman tilanteesta riippuen.

    Yhtä kaikki: Elokuvan lopussa lännenmies ratsastaa tehtävänsä tehtyään aavikolle kohti auringonlaskua. 

    

Syksyllä 1971 arvioin
lännenelokuvia "marxilaisin" käsittein, hah.

Pimeän valoa

[poissa ja läsnä]

Kyösti Salovaara, 2019.
Lux Helsinki 2019. Marco Brianzan Moonlight - ja katsojia. 

Odottaja tähyilee pysäkillä bussia. Hän näkee valon pisaroita.

    ”Valon pisaroita vasten pimeää”, Tuure Kilpeläinen laulaa, ”meille putoaa valon pisaroita / valon pisaroita kun toivo häviää.”

    Fysiikkaa ja metafysiikkaa, konkretiaa ja symboliikkaa.

    Valo on hyvästä, pimeys pahasta.

    Mutta jos valot palavat aina, miten ihmisen käy? Jos valoa ei pääse pakoon? Onko yksityisyys ja julkisuus rinnakkain vai vasten toisiaan? Voiko hyvää olla liikaa?

    Suomalaistaustainen hotellinpitäjä  Espanjassa kertoi espanjalaisten vaativan, että makuuhuoneessa pitää olla yöllä säkkipimeää. Ikään kuin vastakohtana maiseman huikaisevalla päivänvalolle.

    Suomalainen tottuu jatkuvaan harmauteen, johonkin valon ja pimeän väliseen. Hän tekee siitä hyveen. Niinpä täällä pohjoisessa kaikki perustuu kompromisseihin.

Oliko alussa valo vai pimeys?

    Vanhan Testamentin prologissa maa luodaan. Kaikkialla on pimeää, autio maa. ”Tulkoon valo!”
    Se tulee. Kaikkivaltias hämmästyy aikaansaannostaan ja ihastuu valoon. Valo nimitetään päiväksi, pimeys yöksi.

    Tästä voi päätellä ettei Jumala ollut liikkeellä pohjoisessa missä  saa etsiä kesällä pimeää ja talvella valoa, vaan Välimerellä missä valon ja pimeän raja piirtyy aina selvästi.

    Tähtitieteilijät sanovat, että alkuräjähdyksen jälkeen valoa oli kaikkialla. Maailma oli melkein pelkästään valoa. Mutta mitä oli sitä ennen? Ajan imaginaarisella puolella: pimeys vai valo?

    Ratkaisematon kysymys. Kukaan ei näe alkuhetken tuonne puolelle.

Suuria miettien olemme syntyneet räjähtäneiden tähtien tuhkasta.

    Pieniä miettien olemme kaloja kuivalla maalla.

    Keinovalokulttuurin luoma uudenlainen ihminen irtautuu alkuperäisestä valosta ja pimeydestä.

    Pablo Picasso valitteli Dora Maarille, että valokuvaus on hänelle liian sattumanvaraista. Jos taiteilija antaa valolle sananvallan, hän ei tiedä mitä syntyy. Valoa ei kontrolloida niin kuin maalia pensselissä.

    Pimeissä huoneissa näytetään elokuvia. Liikkuvan valon kollektiivinen kokemus on olemassa, vaikka sitä ei pysty selittämään.

    Nykyään elokuvia katsotaan kotona. Huone ei ole pimeä eikä valoisa vaan siltä väliltä. Moderni elämä, taide, kokemus ovat kompromissi.

    Vanhassa tarinassa hölmöläiset yrittivät mättää valoa säkkiin. Ei onnistunut. Huonoja työkaluja?

    Nykyään tuo saattaa onnistua.

Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hill, Santo Domingo de Silos - lännenmiehen kivilaatat.

Viime viikolla tuli kuluneeksi 90 vuotta italialaisen Sergio Leonen syntymästä. Hän kuoli noin 30 vuotta sitten.

    Tänään torstaina (10.1) Yle Teema näyttää v. 1966 valmistuneen, Espanjassa ja Italiassa filmatun lännenfilmin Hyvät, pahat ja rumat.

    Muuan amerikkalainen aikalainen, Leonen kanssa työskennellyt Mickey Knox, sanoi että Leone oli loistava teknikko, mutta ei suuri näkijä. Ehkäpä niin tai sitten ei. Knoxin mukaan Leone ajatteli elokuvaa 24 tuntia vuorokaudessa. Elokuva, elävä kuva ja musiikki soi hänen päässään. Kaikki oli suunniteltua. 
    Leone kertoi kyynisen lämpimiä satuja, joissa pienetkin yksityiskohdat, kuten ihmisten asut, jäljittelivät tarkasti historiallisia faktoja.

    Hyvät, pahat ja rumat huipentuu kaksintaisteluun hautausmaan keskellä.

    Francon sotilaat rakensivat "fiktiivisen" Sad Hillin hautausmaan Burgosiin, Santo Domingo de Silosin lähelle. Innokkaat fanit entisöivät hautausmaan pari vuotta sitten. Sen ”avajaisia” vietettiin kesällä 2016.

    Hautausmaan entisöinnistä on tehty dokumentti, jonka voi katsoa Netflixistä. Dokumentin (Desenterrando Sad Hill / Sad Hill Unearthed) mukaan käsikirjoituksessa luki: Clint Eastwood, Eli Wallach ja Lee Van Cleef kävelevät hautausmaan keskusympyrään ja taistelevat toisiaan vastaan.

    Kuvakäsikirjoitus oli ohjaajan päässä. Siitä syntyi maaginen kohtaus – pysyvää valoa elokuvan historiaan.

    Guillermo de Oliveiran ohjaamasta dokumentista käy ilmi, että talkooporukka kaivoi paksun turpeen alta esille hautausmaan keskiössä olevan kiviareenan. Nyt siellä voi astella samoja kiviä pitkin kuin Eastwood, Wallach ja Van Cleef kävelivät toisiaan vastaan vuonna 1966.

    Viime kesänä minä astelin. Oivalluksen sähköisku, historian valokaari.

Kun asuu meren rannalla ja sen lähellä koko elämänsä, oppii mustiin talviin ja sähkön päivänvaloon.

    Tavaksi on tullut väittää, että pohjoisessa pimeä ei ole pimeää vaan jotakin muuta. Ainakin aurinkotuulien hiukkasmyrskyjen valosäikeitä.

    Oltuani nyt vuodenkierron pimeimpään aikaan Lapissa epäilen yleistä hokemaa pohjoisen maagisesta valohämärästä. Lumesta huolimatta etelän ihminen ahdistuu kun koko päivän on pimeän synkkää. Nukuttaa.

    Etelässä, kaupungissa ja sen liepeillä tottuu keinovalon taivaaseen ja himmeään arkipäivään.

    Valon pisaroita kaikkialla.

Kiertelin Lux Helsinki 2019 näyttelyssä kahtena iltana.

    Väkeä tolkuttomasti, nähtävää vähän. Aikaisempii vuosiin verrattuna Lux 2019 on pettymys, melkein floppi. Ei yllättävää, ei uutta, ei mieltä järisyttävää.

    Medialle näyttää riittävän, että on luotu ilmiö joka kiehtoo ihmisiä. Ilmiön sisälle ei tarvita juuri mitään. Pääasia on, että kansalaiset osallistuvat osallistumalla osallistumiseen.

    No, hyvä sekin. On kivaa olla mukana, satojen ja tuhansien rinnalla, yhteisessä laumassa. 

    Kannattaa jonottaa Amos Rexiin – vaikkei taideteoksista pitäisikään. Kannattaa tuppautua Oodiin – vaikkei mitään lukisikaan. Kannattaa vaeltaa ihmismassan mukana valonäyttelyssä - vaikka melkein kaikki olisi valotonta.

Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.

    Näin kirjoitti Kafka.

    Ei kannata analysoida puhki.

    Fred Vargasin komisario Adamsbergin ajatusmetodeihin palatakseni sarjan toisessa romaanissa Kuriton mies nurin (1999, suomennos 2006) ”komisarion ajatukset olivat luonteeltaan epämääräisiä, olomuodoltaan kaasun, nesteen ja kiinteän aineen välimailta, ja kaiken kukkuraksi niillä oli tapana kasautua yhteen, muiden näennäisesti täysin asiaan kuulumattomien ajatusten kanssa.”

    Valossa näkee paremmin kuin pimeässä. Kävellessä ajattelee enemmän kuin nojatuolissa. Selkeiden lauseiden takaisessa pimennossa leijuu epämääräisiä ajatushattaroita kuin valon pisaroita: Tähtipölyä, hiukkasmyrsky lasissa, mittakaavan mahdoton tulkinta.

Kyösti Salovaara, 2018.
Soutaja / Pyhätunturi 28.12.2018, noin klo 21:24.

Sammakkoperspektiivi

[uintiliikkeitä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Haloo, maailma!

    Ei minulla ole mitään asiaa sinulle.

    Onko sinulla minulle?

    Huutelen tässä kun en muuta keksi. Otsikkoni on tänään absurdi, mutta piti sommitella jotain sanottavaa lumeen juuttuneen ”sammakon” ympärille.

    Sitten sateet tulivat ja lumi suli.

    Uintiliikkeitä kuivalla maalla, Eurooppa ihmettelee.

Kohtuuttomia vaatimuksia. Todellisuus pitäisi nähdä todellisuuden ulkopuolelta. Helikopterista näkee maiseman muodot. On jopa vaadittu, että sieltä heiteltäisiin rahaa maan matosille.

    Se elvyttäisi.

    Yhtä aikaa kaukana ja lähellä, ilmassa ja ihan maan pinnassa, poski sitä vasten, kylmää piisaa.

    Korostetaan luovuutta, uudenlaista ajattelua. Vaaditaan että tutkijan tai taiteilijan pitää pystyä hyppäämään ”laatikon ulkopuolelle”. Mutta jos pystyy, halutaanko hänet takaisin? Että hyppää takaisin laatikkoon?

    Kaivataan uusia ajatuksia ja tukeudutaan vanhaan. Haikaillaan entistä, jota ei ollut olemassa. Sammakkoperspektiivistä tajuaa yksilön mittakaavan, ruohonjuuritasolla heinänkorret kutittavat korvaa. Kuuluuko mitään?

    Kafka opastaa miten ruohonjuuritasolla käyttäydytään : ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

Leonard Cohenin kuolemasta tuli mieleen monta asiaa.

    Tai ainakin yksi: nuoruus.

    Melkein esimmäiseksi ajattelin Robert Altmanin elokuvaa McCabe & Mrs. Miller. Näin sen Helsingissä marraskuussa 1971. Filmi oli täynnä Leonard Cohenin musiikkia. Se jäi mieleen.

Leonard Cohenin esikoisalbumi julkaistiin 1967.

    Altmanin filmi ei teattereissa pitkään pyörinyt. Ehkä se häipyi ohjelmistosta kahden viikon päästä. Näin muistelen, en tiedä. Tilastojen mukaan filmin näki Suomessa syksyllä 1971 alle 8000 katsojaa, joten ehkä muistan oikein. Hyväkään elokuva ei aina kiehdo katsojia. Ei kiehtonut silloin, myöhemmin kyllä. 
    Altmanin filmi iski minuun kuin vasara ja kirjoitin muistikirjaani elokuvasta pakahduttavan, jos kohta kummallisen "luokkatietoisen" runon.

    Ei siitä sen enempää, mutta luultavasti kuulin Cohenia ensimmäisen kerran juuri Altmanin filmin soundtrackilta. Se musiikki jäi maagisena soimaan päässäni. Altman valitsi elokuvaansa kolme laulua Cohenin esikoisalbumilta. The Stranger Song avaa elokuvan.

    Seuraavana kesänä menin vakituiseen palkkatyöhön ja syksyllä naimisiin.

    Nuoren perheen kodissa sitten soi Cohen, Moustaki, Adamo, Keith Jarrett, MJQ, Artie Shaw, blues ja Agit Prop, Kaj Chydeniuksen musiikki ja vanhat työväenlaulut.

    Oliko tuo 60-lukulaisuutta?

Ei oikeastaan.

    Oikeastaan myöhästyin vähän. Kun Vanhaa vallattiin marraskuussa 1968 olin katsomassa Heimolan talossa amerikkalaista elokuvaa Vihreät baretit.

    Tämä kuulostaa pahalta, mutta ei ole sitä.

    Olin kyllä menossa johonkin ”valtauskokoukseen” mutta sinne ei mahtunut. Joten menin elokuviin. Kontrasti näyttää hurjalta: John Wayne vs. vuoden 1968 opiskelijaradikalismi.

    Sieluun ei jäänyt vammaa, ei ainakaan tuosta kontrastista.

    Sammakko tietää mihin lampeen kannattaa pulahtaa.

    Kun olin pikkupoika rintauintia sanottiin ”sammakoksi”. Sen jos osasi, pidettiin uimataitoisena. ”Koiran” uiminen ei ollut paljon mistään. Räpiköintiä.

    Koska aikuistuin 1970-luvulla, olen kai sittenkin 70-lukulainen. Sitä vuosikymmentä ei pidetä minään, pelkkänä politiikkana ja suomettumisena, mutta eihän se niinkään mennyt. Ei yksilön kannalta, sammakkoperspektiivistä.

    Kirjoitin parhaat kirjoitukseni, tai ainakin kirjoitin enemmän kuin koskaan, noin kymmenen vuoden aikana 1975-1987. Olisin hupsu, jos ryhtyisin moittimaan noita vuosia mitättömiksi.

    Mitättömyys on katseeni.

Kalle Haatanen haastatteli viime lauantaina Yle Ykkösen toimittajaa Olli Seuria, joka on tehnyt väitöskirjan siitä miten 60-luku näkyi Helsingin Sanomissa vuosina 2008 ja 2013.

    Seurin väitöskirjan otsikko kuuluu: Historian journalistinen esittäminen. 1960-luku Helsingin Sanomissa 2008 ja 2013.

    Kuulostaa kiinnostavalta.

    Radiohaastattelussa Seuri totesi kuinka 1960-luvusta on tullut melkein myyttinen vuosikymmen. Sitä pidetään optimismin vuosikymmenenä. Silloin alettiin rakentaa hyvinvointivaltiota kaikissa ulottuvuuksissaan.

    Oikeastaan on kummallista, että 70-lukuun ja 80-lukuun liitetään niin monia negatiivisia muistikuvia, vaikka juuri silloin Suomi vaurastui, silloin se hyvinvointivaltio todella rakennettiin ja silloin, lopulta, Suomi ryhtyi avautumaan maailmaan.

    Historia on myös tunteita.

    Ne selittävät myytin, ne muistavat optimismin.

Eurooppa kiemurtelee tulevaisuuden edessä. Peili on asetettu. Kuka kehtaa tarkistaa siitä kuvansa?

    Näyttää että Ranskassa äänestetään ensi vuonna siitä kumpi konservatiivi sopii kansan mielestä paremmin hyydyttämään eurooppalaisuuden. Rajat kiinni! Valtiot kunniaan! Sammakkoperspektiivi etusijalle! Mars, mars ruohonjuuritasolle!

    Vielä yksi huutomerkki ja nauran hysteerisesti.

    Liioittelu kuuluu poliitiikkaan, näyttämölle ja taiteeseen.

    Albert Camus lainaa teoksessaan Kapinoiva ihminen Lazare Bickeliä, jonka mielestä älykkyys on kyky, joka estää ihmisiä tekemästä ajattelussaan äärimmäisiä johtopäätöksiä. Vain sillä tavalla voi uskoa todellisuuteen.

    Jonkinmoisen kohtuuden etsiminen oli myös Camusin omien mietteiden keskiössä, kun hän vuonna 1951 pohti, että moraalissakin pitää muistaa realismi. ”Puhdas hyve on tuhoisaa”, Camus kirjoitti. ”Kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa: kyynisyys on yhtä tuhoisaa. Siksi ei humanitäärinen suunsoitto ole sen paremmin paikallaan kuin kyyninen provokaatiokaan.”

    Älykkyys on keino välttää äärimmäiset johtopäätökset.

    ”Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen”, Camus jatkoi, ”hän ei aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä.”

Sammakko hyppää lammikkoon.

    Ihminen laittaa oven kiinni.

    ”Laatikon ulkopuolelta” kuuluu rapinaa. Nobelin saanut tutkija miettii.

    Peruskallio kastuu mutta ei mene rikki.

    Kello käy.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Lukea pitäisi, pitäisi lukea

[kirjoja]

Nyt kun tammikuun aurinko hetkittäin valaisee maiseman läpinäkyväksi, alkaa melkein uskoa, että Ludwig Wittgenstein puhui totista totta kirjoittaessaan Tractatuksen (1921, suom. Heikki Nyman 1970) ensimmäisen lauseen näin: ”Maailma on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

     Kun sitten lukee Tractatuksen (Tractatus Logico Philosophicus eli Loogisfilosofinen tutkielma) viimeisen lauseen, jossa Wittgenstein väittää, että vain siitä voi puhua, mistä voi puhua, alkaa skeptikko miettiä, että kirjoittaako Wittgenstein pelkästään itsestäänselvyyksiä - vrt. maalarimestarin kehotus oppipojalle: missä ei ole aitaa, se pitää jättää maalaamatta - ja luo älykkään kehäpäätelmän vetäytyessään kielen tarjoamaan suojapaikkaan. Kirjansa esipuheessa Wittgenstein kertoo etsivänsä ajattelun rajaa, tai itse asiassa ajatuksien ilmaisemisen rajaa. Rajan taakse ei voi ajatella: ”Raja voidaan sen tähden vetää vain kielessä, ja mikä jää rajan tuolle puolen on yksinkertaisesti mielettömyyttä.”

     Tätä ei tarvitse uskoa.

     Maailmamme pienimmässä mikrotodellisuudessa bosonien välissä ja suurimmassa ulottuvuudessa galaksien reunalla on varmasti asioita joita ei pysty kielellä ilmaisemaan ja silti ne ovat olemassa. Vai piiloudutaanko äidinkielen kohtuun ja hyväksytään, että olemassaolostaan huolimatta nuo sanomatta jäävät asiat ovat kielen kannalta ”mielettömyyttä”.

     Tosin, huomauttaa Georg Henrik von Wright suomalaisen laitoksen esipuheessa, Wittgensteinille ”itselleen oli ehkä tärkeintä juuri se, mitä ei voida kielessä ilmaista, mutta mikä silti on nähtävissä”.

     Jos – niin hyvä sitten.

Itsestäänselvyys on usein monimielinen.

     Reijo Lehtonen kirjoitti John Barthin romaanin Matkan pää (1958, suom. Antero Tiusanen 1970) esipuheessa, että Barthin postmoderni sankari Jacob Horner on Wittgensteinin uhri.

     Ehkä Lehtonen tarkoitti sitä, että kun kieliopin opettaja Horner tajuaa Tractatuksen ensimmäisen ja viimeisen lauseen, hän menettää kykynsä valita maailman moninaisuudesta minne pitäisi mennä ja mitä tehdä.

     Eräänä päivänä Horner ajautuu linja-autoasemalle ja kysyy mihin 20 dollarilla pääsee. Moneen paikkaan. Horner menee odotussaliin penkille istumaan eikä pysty enää liikkumaan:

”Ei ollut mitään syytä matkustaa Cincinnatiin Ohioon. Tai Daytoniin Ohioon tai Limaan Ohioon. Ei ollut liioin syytä palata asuntolaan tai mennä mihinkään muuallekaan. Ei ollut syytä tehdä mitään. Minun silmäni olivat näkemättömät, tuijottivat ikuisuuteen, olivat nauliintuneet rajattomuuteen, kuten Winckelmann sanoo epätarkasti kreikkalaisista patsaista, ja kun tilanne on sellainen, ei ole mitään syytä tehdä mitään – ei edes muuttaa katseen kiintopistettä. Ehkä patsaat pysyvät juuri tästä syystä liikkumattomina. Minuun iskenyt tauti oli cosmopsis, kosminen näkeminen. Silloin jähmettyy kuin mölysammakko kiinniottajan valon osuessa suoraan sen silmiin, mutta cosmopsiksessa ei ole metsästäjää eikä nopeasti heilahtavaa kättä, joka lopettaa tilanteen – on vain valo.”

     Muuan linja-autoasemaa päivittäin käyttävä psykiatri pelastaa Hornerin tajuttuaan, että mies on istunut vuorokauden samalla penkillä, ja Hornerin pelastamiseen sisältyy ohje välttää uskontoa, koska se tekee epätoivoiseksi, mutta sen sijaan kannattaa lukea hiukan filosofiaa.

     ”Ettekö lukisi Sartrea ja ryhtyisi eksistentialistiseksi?” tohtori neuvoo Horneria. ”Se pitää teidät liikkeessä, kunnes me löydämme sopivampaa... Muistakaa pysyä jatkuvasti liikkeessä. Olkaa engagé. Osallistukaa.” 

Istuessani nojatuolissa ja katsellessani ympärilläni lojuvia kirjoja, joita minun pitäisi tai joita haluaisin tai joita aion lukea, minut valtaa samanlainen päättämättömyys kuin valtasi Jacob Hornerin linja-autoasemalla.

     Eikä tässä nyt Sartre auta.

     Olisinko engagé?

     Minäkö?

     Pitäisikö aloittaa uusista romaaneista? Vai vanhoista joita lukee ihan huvikseen. Vai olisiko nyt aika ryhtyä lukemaan tietokirjallisuutta? Oppiakseen, avatakseen silmät, siirtääkseen katseen kiintopistettä pari piirua lounaaseen.

     Hemmetti.

VANHOJA ROMAANEJA. Luen ihan huvikseni. Niin kuin juuri lopettamani englantilaisen Peter Cheyneyn Lemmy Caution -jännärin Reilua peliä, kultaseni (suomennos vuodelta 1948). Tai joulun aikaan lukemani Cheyneyn vakoiluromaanin Kovaksikeitetty nainen toisen maailmansodan loppuvuosilta. Siinähän Cheyney oli yllättävän hyvin perillä mitä saksalainen ase tarkoitti.

     Myös romaanissa Reilua peliä, kultaseni kirjailija on mainiosti ajan tasalla sodanajan Lontoossa pommien pudotessa Lemmy Cautionin ympärille, mutta tässäpä sitten jokin mättää.

Kansi: Kari 

     Kirjan suomalainen laitos väittää perustuvansa alkuteokseen Dames Don't Care mutta se on mahdotonta, sillä alkuteos ilmestyi jo vuonna 1937 eikä paraskaan ennustajaeukko olisi osanut kertoa miten Hitler tulevassa sodassa käyttäisi asevoimiaan. Niinpä ilmaan jää kysymys, että mihin Olavi Linnuksen suomennos perustuu vai perustuuko mihinkään. Ehkäpä Linnus kirjoitti tämän kömpelön romaanin itse ja viskasi sen Cheyneyn nimiin.

     Cheyneytäkin vanhempia (alkuteokset siis) ovat Erle Stanleyn Gardnerin varhaiset Perry Mason -jutut Tuomari Purleyn todistus ja Vaarallinen leski joiden viehättävän näköisiä painoksia olen hypistellyt muutaman kerran. Hypistellen eikä viilaten tai höyläten. Taidan ryhtyä lukemaan Tuomari Purleyn todistusta.

     No, sitäkin olen miettinyt, että lukisinko yhden tai kaksi James Baldwinin romaania, koska tarkoituksenani on syventyä kahteen ajankohtaiseen elokuvaan, joissa Amerikan neekeriorjuus on tarinan ytimessä, siis Quentin Tarantinon Djangoon (Unchained) ja Steven Spielbergin Lincolniin (ensi-ilta Suomessa 25.1). Tarantinon oopperamainen, melodramaattinen ja veijarimainen westerni (ensi-ilta suomessa 18.1) on kyllä väkivaltaisen roisi ja groteski, joten onkohan Baldwin liian coolia kamaa selittämään sitä? Elokuvassa sanotaan "neekeri" tai "nekru" niin monta kertaa (110), että militanteinkin ihmisoikeustaistelija (tyyliin Eldridge Cleaver) punastuu.

     On tuossa pöydällä myös Chester Himesin The Real Killer, jonka sai alennusmyynnistä muutamalla eurolla. Baldwinin tavoin Himes asui suuren osan elämästään Ranskassa ottakseen etäisyyttä amerikkalaiseen ahdistukseen ja paetakseen rotusortoa.

JÖRN DONNER. Täyttää muutaman viikon päästä 80 vuotta.

Istuin kerran herraseurueen pöydässä, mihin Donner pysähtyi hetkeksi ja kertoi kirjoittavansa 10-osaisen romaanisarjan. Minä uskalsin, vaikka ensimmäisen kerran Donnerin tapasin, ihmetellä ja epäillä urakkaa, mutta hyväntuulisesti Donner vakuutti suoriutuvansa siitä.

     Anders-sarjaa oli tuossa vaiheessa valmiina kaksi tai kolme teosta. Luultavasti Jakob ja kylmä rauha oli juuri ilmestynyt (1978, suom.1979) tai ilmestymässä, ja kirjoitin siitä sitten arvostelun Parnassoon, ja kenties myös Suomen Sosialidemokraattiin.

      Syntymäpäivänsä kunniaksi Donner julkaisee teoksen Mammutti, mutta sitähän tässä nyt ei ole luettavaksi, joten voisin lukea hyllystäni vaikka Angelan (1976), em. Jakobin ja Finlandiapalkitun Isän ja pojan (1985).

     Mutta ehdinkö Runeberginpäivään mennessä lukea kolme Donnerin romaania? Jos en, niin ainakin yksi teos pitää lukea uskomattoman komeasta sarjasta, johon tuli lopulta yksitoista romaania.

     Turhaan epäilin Donnerin uutteruutta.

IHAN UUSIA JA MELKEIN. On kertynyt vino pino. Rake Tähtisen dekkari Kylmä käsi ja Elizabeth Adlerin Barcelonan katujen kuiske – jota vielä odottelen postista - ”pitää” lukea arvosteltavaksi Ruumiin kulttuuriin.

     Fred Vargasin Normandialaista tapausta ei ole pakko lukea ja siksi yritän viivyttää sen aloittamista. Kun sen aloitan, ahmin sitä kuin hullu puuroaan, luulen. Joseph Kanonin trilleriä Istanbul Passage aloittelin jo syksyllä, mutta jokin romaanin alkusivuilla jumiutti lukemisen. Mutta jonakin päivänä...

     Osallistu!

     Jonakin päivänä otan uudestaan luettavaksi kehutun Niall Fergusonin teoksen Sivilisaatio ja me muut (2011), missä Ferguson yrittää jäljittää miksi länsimainen yhteiskuntamuoto on pärjännyt muita kulttuureja paremmin. Aloitin kirjan jollakin ulkomaanmatkalla, mutta se jäi kesken.

     Joululahjaksi saamani Markku Kuisman Saha (2011) odottakoon muutaman viikon, samoin pojaltani lainattu Steven Pinkerin The Better Angels of Our Nature (A History of Violence and Humanity, 2011).

     Molemmat teokset lupaavat paljon. ”Sahan tarina osoittaa”, Kuisma sanoo kirjansa johdannossa, ”kuinka monisäikeisestä tapahtumaketjusta uuden teknologian käyttöön otossa lopulta on kyse.”

     Kuisman Saha kiehtoo siksikin, että olin yhden kesän Kotkassa Norjan sahalla töissä. Steven Pinker puolestaan sanoo teoksensa ensimmäisessä lauseessa jotain tällaista: ”Tämä on kirja siitä mikä saattaa olla tärkeintä mitä on koskaan tapahtunut ihmisen historiassa. Uskokaa tai älkää – ja tiedän, että useimmat eivät usko – väkivalta on vähentynyt vuosien pitkässä kaaressa, ja tänään me kenties elämme lajimme olemassaolon rauhallisinta ajanjaksoa.”

     Antony Beevorin mahtava Toinen maailmansota (2012) odottaa myös lukijaansa. Johdannon luettuani tiedän että Beevorin lukeminen kannattaa. Olen siis malttamaton, mutta...

     Että nyt engagé?

     Ryhtyisinkö?

TAMMIKUUN PUOLESSAVÄLISSÄ PLATON. Saa tämänkertaisessa pakinassa viimeisen puheenvuoron.

     Onko se sopivaa?

     Petri Koikkalaisen ja Paul-Erik Korvelan toimittama teos Klassiset poliittiset ajattelijat (2012) näyttää mielenkiintoiselta johdatukselta kuudentoista merkittävän filosofin poliittiseen ajatteluun, alkaen Platonista ja tullen Machiavellin ja Hobbesin kautta Marxiin ja Nietzscheen.

     Luin pikaisesti Pauliina Remeksen hienon artikkelin Platonista ja jos muut artikkelit ovat samaa tasoa, kirjassa riittää kiehtovaa lukemista moneksi illaksi, paitsi että ajatuksia herättävä teksti saattaa pitää lukijan hereillä. Kun pitäisi nukahtaa. (Ei hyvä.)

     Remes kertoo nykytutkimuksen käsityksen Platonista ja hylkää yksioikoiset tulkinnat Platonista totalitarismin hirviönä.  ”Nykynäkökulmasta”, Remes sanoo, ”kestämättömien, totalitaristisiltakin vaikuttavien ajatusten äärellä on kuitenkin hyvä muistaa, että korostaessaan valtion yhtenäisyyttä Platon etsii filosofisesti kestävää perustaa yhteisistä asioista päättämisen pohjaksi, ja linkkiä ihmisten välille – sitä näkymätöntä sidettä, joka sitoo meidät toisiimme yhteisössä.”

     Lainaan siis Platonin Valtiota jota Remes lainaa artikkelinsa päätesanoiksi:

”Kun ihminen satuttaa sormensa, hänen koko ruumiinsa (…) tuntee iskun ja kärsii kokonaisuudessaan yhdessä kipeytyneen osan kanssa. (…) parhaiten järjestetty valtio muistuttaa todella eniten tällaista ihmisruumista. - Ja kun jollekulle kansalaiselle tapahtuu jotakin hyvää tai pahaa, niin juuri tällainen valtio ilmoittaa pitävänsä asianomaista osanaan ja iloitsee tai kärsii kokonaisuudessaan yhdessä hänen kanssaan.”

Istun nojatuolissa tammikuussa.

     Mitä tässä pitäisi tehdä? Lukea kirjoja?

     Kohta päätän mitä päätän päättää...

     Osallistun.

     Olen engagé!
---
Korjaus 17.1 klo 19:34: engage po. engagé. Kts. ration kommentti.