Kumpi meistä on oikeassa

[minä vai Quentin Tarantino?]

Silloinkin kun amerikkalaiset kirjailijat välittävät työläisistä, he ovat taipuvaisia joko märehtimään menneisyyttä – jopa  Doctorow, Kennedy, Alice Walker – tai kirjoittamaan ”tavallisista ihmisistä” ikään kuin nämä olisivat eläintieteellisiä lajeja mikroskoopissa – Raymond Carver, Richard Ford jne. Kun taas parhaat rikoskirjailijat osallistuvat eri tavalla: he eivät pelkästään kirjoita ihmisistä; heillä on pakostakin läheisempi, synnynnäinen suhde tarpeeseen kirjoittaa massoille eikä niinkään kirjalliselle väelle. Tästä päästään tosiasiaan, että he ovat enemmän tai vähemmän poliittisia kuin valtavirran kirjailijat; rikos edellyttää  sittenkin poliittista reaktiota. 

- John Williams: Into the Badlands – A Journey through The American Dream. 1991.

En ole tullut pähkähulluksi. Mätäkuu ei pehmentänyt aivojani, vaikka muuten hallaa teki.

    Mutta kieltämättä tuntuu komealta kirjoittaa oma minä ja amerikkalaisen elokuvan viimeisten vuosikymmenten kenties merkittävin tekijä Quentin Tarantino (s. 1963) samaan lauseeseen. 

    Pohjan perukoilla uskaltaa olla tyhmänrohkea.

    Media on "kehunut" viime päivinä niin Englannissa, Espanjassa kuin Suomessakin Tarantinoa, joka radio-ohjelmassa paljasti, mitä ohjaamaamistaan elokuvista pitää parhaana. Tarantino on ohjannut ja käsikirjoittanut vuosina 1992-2019 yhdeksän pitkää elokuvaa.

    Tarantino sanoi, että Kunniattomat paskiaiset (2009) on hänen paras elokuvansa, mutta että Once Upon a Time in … Hollywood (2019) on hänen oma suosikkinsa. Tarantino selitti, että Bill Kill (kolme filmiä 2003-2006) on kuitenkin ”tarantinomaisin” filmi kaikista. ”Minusta Kill Bill on elokuva, jonka ohjaaksi synnyin”, Tarantino kertoi The Guardianin sanoin. ”Kunniattomat paskiaiset on mestariteokseni, mutta Once Upon a Time in … Hollywood on suosikkini.” 

    Minä väitän, että Jackie Brown (1997) on Tarantinon paras elokuva, melkein mestariteos. Näin ollen Tarantino on väärässä arvioidessaan omia taideteoksiaan, mutta tietysti hän tietää elokuvista hieman ellei paljonkin enemmän kuin suomalainen elokuvakatsoja. Toisaalta: minäpä katson elokuvia omasta kokemusmaailmastani käsin eikä Tarantino tiedä siitä mitään.

Tarantinon teki kansainvälisen läpimurtonsa tolkuttomalla väkivallalla ja hervottoman vitsikkäällä dialogilla herkuttelevalla Pulp Fictionilla vuonna 1994. Katsoin elokuvan pari päivää sitten ja pidän sitä edelleen osin vastenmielisenä tarinana (tai tarinoina) huumausaineitten, väkivallan ja nihilistisen käyttäytymisen nykymaailmasta. 

    Elokuvasivustolla IMDB (https://www.imdb.com/) Tarantinon yhdeksän filmiä noteerataan korkealle, kenties korkeammalle kuin kenenkään nykyohjaajan teokset. Pulp Fiction saa siellä pisteitä 8,8 (kymmenestä mahdollisesta), Kunniattomattomat paskiaiset saa 8,4 ja Once Upon a Time in … Hollywood tekijänsä omasta käsityksestä poiketen ”vain” 7,6. Jackie Brownille IMDB-yhteisö antaa 7,5 ja Kill Bill -sarjalle pisteitä väliltä 8,0 – 8,7.

    Hollywoodia kuvaava filmi on minusta Tarantinon riman alitus. Huomaan että samalla kun Tarantinon filmit viettelivät minutkin mukaansa, koen ne jatkuvasti myös vastenmielisinä nihilistisen väkivallan takia. Eikä Tarantinon elokuvien ”puheripulia” aina kestä.

    Oma suosikkini Jackie Brown poikkeaa Tarantinon muista elokuvista. Se ei olekaan alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva vaan sovittaa valkokankaalle Elmore Leonardin romaanin Rommipunssi (Rum Punch, 1992. Suom. 1993.) Tässä elokuvassa tapaa Leonardin romaaneista tutun hieman romanttisen piirteen ja ihmisuskon siitä huolimatta millaisiin ongelmiin ihminen joutuu. Kenties Tarantino ei siksi pidä omasta filmistään; siihen on ikään kuin vahingossa livahtanut kahden kypsän keski-ikäisen ihmisen, lentoemäntä Jackie Brownin ja takuuasiamies Max Cherryn romanttisen karhea suhde, joka saattaa elokuvan päättyessä jopa jatkua. Ehkä rakastan tätä elokuvaa myös sen hieman tuntemattomien päätähtien takia. Pam Grierin ja Robert Forsterin katseissa on sellaista kemiaa, jonka valkokangas joskus maagisesti tavoittaa.

    Quentin Tarantinoa pitää tietysti kehua hänen elokuviensa musiikkitaustoista. Kukaan ei voi unohtaa Pulp Fictionin Chuck Berry -iloittelua. Jackie Brownissa soinut Bobby Womackin Across 110th Street (vuodelta 1972) soi yhä vuonna 2025 päivittäin suomalaisilla radiokanavilla. Ja kuinkakohan moni meistä Jackie Brownin nähtyään kiiruhti levykauppaan etsimään 1960-lukulaisen Delfonics-yhtyeen levyjä? 

Lainasin alussa Cardiffissa syntynyttä John Williamsia, joka matkusti 1989 Yhdysvaltoihin tutustuakseen amerikkalaisiin rikoskirjailijoihin, koska piti heitä aikakautensa parhaina kronikoitsijoina.

    Jos dekkarit laajasti ajatellen kuvaavat parhaiten yhteiskuntaa Williamsin esittämällä tavalla, miten tuo pätee amerikkalaiseen elokuvaan? Vai päteekö lainkaan?

    Romaani on aina yhden ihmisen, yhden elämänkokijan tilitys ja näkemys maailmasta. Samalla kun se on täysin henkilökohtainen, se myös kuvastaa yleistä ilmapiiriä. Mutta elokuvat tehdään väistämättä kollektiivisesti. Vaikka elokuvan ohjaaja olisi millainen diktaattori ja yltiökokija tahansa, hänen elokuvansa riippuu monista muista ammattilaisista, joiden henkistä ja fyysistä panosta ohjaaja tuskin pystyy täysin häivyttämään.

   Elokuvan historiaa pinnallistaen rohkenen väittää, että siinä missä amerikkalaisen elokuvan väkivalta (dekkareissa, westerneissä, sotaelokuvissa) oli 1970-luvulle asti moraalista oikeudenmukaisuutta tavoittelevaa, niin 1990-luvulta lähtien väkivalta muuttui nihilistiseksi ja kyyniseksi. Siitä tuli Coenin veljesten Fargon ja Tarantinon Pulp Fictionin myötä kyyninen vitsi, jolle katsoja sai nauraa väkivallan kuvauksen törkeydestä huolimatta, ja jolle katsojat, minä muiden mukana, myös nauroivat. Ehkä hieman häpeillen mutta nauroivat kuitenkin.

    Otsikkoni kysymykseen vastaan sopuisasti: Tietenkin me molemmat olemme oikeassa, minä ja Tarantino!

         

Lukea pitäisi, pitäisi lukea

[kirjoja]

Nyt kun tammikuun aurinko hetkittäin valaisee maiseman läpinäkyväksi, alkaa melkein uskoa, että Ludwig Wittgenstein puhui totista totta kirjoittaessaan Tractatuksen (1921, suom. Heikki Nyman 1970) ensimmäisen lauseen näin: ”Maailma on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

     Kun sitten lukee Tractatuksen (Tractatus Logico Philosophicus eli Loogisfilosofinen tutkielma) viimeisen lauseen, jossa Wittgenstein väittää, että vain siitä voi puhua, mistä voi puhua, alkaa skeptikko miettiä, että kirjoittaako Wittgenstein pelkästään itsestäänselvyyksiä - vrt. maalarimestarin kehotus oppipojalle: missä ei ole aitaa, se pitää jättää maalaamatta - ja luo älykkään kehäpäätelmän vetäytyessään kielen tarjoamaan suojapaikkaan. Kirjansa esipuheessa Wittgenstein kertoo etsivänsä ajattelun rajaa, tai itse asiassa ajatuksien ilmaisemisen rajaa. Rajan taakse ei voi ajatella: ”Raja voidaan sen tähden vetää vain kielessä, ja mikä jää rajan tuolle puolen on yksinkertaisesti mielettömyyttä.”

     Tätä ei tarvitse uskoa.

     Maailmamme pienimmässä mikrotodellisuudessa bosonien välissä ja suurimmassa ulottuvuudessa galaksien reunalla on varmasti asioita joita ei pysty kielellä ilmaisemaan ja silti ne ovat olemassa. Vai piiloudutaanko äidinkielen kohtuun ja hyväksytään, että olemassaolostaan huolimatta nuo sanomatta jäävät asiat ovat kielen kannalta ”mielettömyyttä”.

     Tosin, huomauttaa Georg Henrik von Wright suomalaisen laitoksen esipuheessa, Wittgensteinille ”itselleen oli ehkä tärkeintä juuri se, mitä ei voida kielessä ilmaista, mutta mikä silti on nähtävissä”.

     Jos – niin hyvä sitten.

Itsestäänselvyys on usein monimielinen.

     Reijo Lehtonen kirjoitti John Barthin romaanin Matkan pää (1958, suom. Antero Tiusanen 1970) esipuheessa, että Barthin postmoderni sankari Jacob Horner on Wittgensteinin uhri.

     Ehkä Lehtonen tarkoitti sitä, että kun kieliopin opettaja Horner tajuaa Tractatuksen ensimmäisen ja viimeisen lauseen, hän menettää kykynsä valita maailman moninaisuudesta minne pitäisi mennä ja mitä tehdä.

     Eräänä päivänä Horner ajautuu linja-autoasemalle ja kysyy mihin 20 dollarilla pääsee. Moneen paikkaan. Horner menee odotussaliin penkille istumaan eikä pysty enää liikkumaan:

”Ei ollut mitään syytä matkustaa Cincinnatiin Ohioon. Tai Daytoniin Ohioon tai Limaan Ohioon. Ei ollut liioin syytä palata asuntolaan tai mennä mihinkään muuallekaan. Ei ollut syytä tehdä mitään. Minun silmäni olivat näkemättömät, tuijottivat ikuisuuteen, olivat nauliintuneet rajattomuuteen, kuten Winckelmann sanoo epätarkasti kreikkalaisista patsaista, ja kun tilanne on sellainen, ei ole mitään syytä tehdä mitään – ei edes muuttaa katseen kiintopistettä. Ehkä patsaat pysyvät juuri tästä syystä liikkumattomina. Minuun iskenyt tauti oli cosmopsis, kosminen näkeminen. Silloin jähmettyy kuin mölysammakko kiinniottajan valon osuessa suoraan sen silmiin, mutta cosmopsiksessa ei ole metsästäjää eikä nopeasti heilahtavaa kättä, joka lopettaa tilanteen – on vain valo.”

     Muuan linja-autoasemaa päivittäin käyttävä psykiatri pelastaa Hornerin tajuttuaan, että mies on istunut vuorokauden samalla penkillä, ja Hornerin pelastamiseen sisältyy ohje välttää uskontoa, koska se tekee epätoivoiseksi, mutta sen sijaan kannattaa lukea hiukan filosofiaa.

     ”Ettekö lukisi Sartrea ja ryhtyisi eksistentialistiseksi?” tohtori neuvoo Horneria. ”Se pitää teidät liikkeessä, kunnes me löydämme sopivampaa... Muistakaa pysyä jatkuvasti liikkeessä. Olkaa engagé. Osallistukaa.” 

Istuessani nojatuolissa ja katsellessani ympärilläni lojuvia kirjoja, joita minun pitäisi tai joita haluaisin tai joita aion lukea, minut valtaa samanlainen päättämättömyys kuin valtasi Jacob Hornerin linja-autoasemalla.

     Eikä tässä nyt Sartre auta.

     Olisinko engagé?

     Minäkö?

     Pitäisikö aloittaa uusista romaaneista? Vai vanhoista joita lukee ihan huvikseen. Vai olisiko nyt aika ryhtyä lukemaan tietokirjallisuutta? Oppiakseen, avatakseen silmät, siirtääkseen katseen kiintopistettä pari piirua lounaaseen.

     Hemmetti.

VANHOJA ROMAANEJA. Luen ihan huvikseni. Niin kuin juuri lopettamani englantilaisen Peter Cheyneyn Lemmy Caution -jännärin Reilua peliä, kultaseni (suomennos vuodelta 1948). Tai joulun aikaan lukemani Cheyneyn vakoiluromaanin Kovaksikeitetty nainen toisen maailmansodan loppuvuosilta. Siinähän Cheyney oli yllättävän hyvin perillä mitä saksalainen ase tarkoitti.

     Myös romaanissa Reilua peliä, kultaseni kirjailija on mainiosti ajan tasalla sodanajan Lontoossa pommien pudotessa Lemmy Cautionin ympärille, mutta tässäpä sitten jokin mättää.

Kansi: Kari 

     Kirjan suomalainen laitos väittää perustuvansa alkuteokseen Dames Don't Care mutta se on mahdotonta, sillä alkuteos ilmestyi jo vuonna 1937 eikä paraskaan ennustajaeukko olisi osanut kertoa miten Hitler tulevassa sodassa käyttäisi asevoimiaan. Niinpä ilmaan jää kysymys, että mihin Olavi Linnuksen suomennos perustuu vai perustuuko mihinkään. Ehkäpä Linnus kirjoitti tämän kömpelön romaanin itse ja viskasi sen Cheyneyn nimiin.

     Cheyneytäkin vanhempia (alkuteokset siis) ovat Erle Stanleyn Gardnerin varhaiset Perry Mason -jutut Tuomari Purleyn todistus ja Vaarallinen leski joiden viehättävän näköisiä painoksia olen hypistellyt muutaman kerran. Hypistellen eikä viilaten tai höyläten. Taidan ryhtyä lukemaan Tuomari Purleyn todistusta.

     No, sitäkin olen miettinyt, että lukisinko yhden tai kaksi James Baldwinin romaania, koska tarkoituksenani on syventyä kahteen ajankohtaiseen elokuvaan, joissa Amerikan neekeriorjuus on tarinan ytimessä, siis Quentin Tarantinon Djangoon (Unchained) ja Steven Spielbergin Lincolniin (ensi-ilta Suomessa 25.1). Tarantinon oopperamainen, melodramaattinen ja veijarimainen westerni (ensi-ilta suomessa 18.1) on kyllä väkivaltaisen roisi ja groteski, joten onkohan Baldwin liian coolia kamaa selittämään sitä? Elokuvassa sanotaan "neekeri" tai "nekru" niin monta kertaa (110), että militanteinkin ihmisoikeustaistelija (tyyliin Eldridge Cleaver) punastuu.

     On tuossa pöydällä myös Chester Himesin The Real Killer, jonka sai alennusmyynnistä muutamalla eurolla. Baldwinin tavoin Himes asui suuren osan elämästään Ranskassa ottakseen etäisyyttä amerikkalaiseen ahdistukseen ja paetakseen rotusortoa.

JÖRN DONNER. Täyttää muutaman viikon päästä 80 vuotta.

Istuin kerran herraseurueen pöydässä, mihin Donner pysähtyi hetkeksi ja kertoi kirjoittavansa 10-osaisen romaanisarjan. Minä uskalsin, vaikka ensimmäisen kerran Donnerin tapasin, ihmetellä ja epäillä urakkaa, mutta hyväntuulisesti Donner vakuutti suoriutuvansa siitä.

     Anders-sarjaa oli tuossa vaiheessa valmiina kaksi tai kolme teosta. Luultavasti Jakob ja kylmä rauha oli juuri ilmestynyt (1978, suom.1979) tai ilmestymässä, ja kirjoitin siitä sitten arvostelun Parnassoon, ja kenties myös Suomen Sosialidemokraattiin.

      Syntymäpäivänsä kunniaksi Donner julkaisee teoksen Mammutti, mutta sitähän tässä nyt ei ole luettavaksi, joten voisin lukea hyllystäni vaikka Angelan (1976), em. Jakobin ja Finlandiapalkitun Isän ja pojan (1985).

     Mutta ehdinkö Runeberginpäivään mennessä lukea kolme Donnerin romaania? Jos en, niin ainakin yksi teos pitää lukea uskomattoman komeasta sarjasta, johon tuli lopulta yksitoista romaania.

     Turhaan epäilin Donnerin uutteruutta.

IHAN UUSIA JA MELKEIN. On kertynyt vino pino. Rake Tähtisen dekkari Kylmä käsi ja Elizabeth Adlerin Barcelonan katujen kuiske – jota vielä odottelen postista - ”pitää” lukea arvosteltavaksi Ruumiin kulttuuriin.

     Fred Vargasin Normandialaista tapausta ei ole pakko lukea ja siksi yritän viivyttää sen aloittamista. Kun sen aloitan, ahmin sitä kuin hullu puuroaan, luulen. Joseph Kanonin trilleriä Istanbul Passage aloittelin jo syksyllä, mutta jokin romaanin alkusivuilla jumiutti lukemisen. Mutta jonakin päivänä...

     Osallistu!

     Jonakin päivänä otan uudestaan luettavaksi kehutun Niall Fergusonin teoksen Sivilisaatio ja me muut (2011), missä Ferguson yrittää jäljittää miksi länsimainen yhteiskuntamuoto on pärjännyt muita kulttuureja paremmin. Aloitin kirjan jollakin ulkomaanmatkalla, mutta se jäi kesken.

     Joululahjaksi saamani Markku Kuisman Saha (2011) odottakoon muutaman viikon, samoin pojaltani lainattu Steven Pinkerin The Better Angels of Our Nature (A History of Violence and Humanity, 2011).

     Molemmat teokset lupaavat paljon. ”Sahan tarina osoittaa”, Kuisma sanoo kirjansa johdannossa, ”kuinka monisäikeisestä tapahtumaketjusta uuden teknologian käyttöön otossa lopulta on kyse.”

     Kuisman Saha kiehtoo siksikin, että olin yhden kesän Kotkassa Norjan sahalla töissä. Steven Pinker puolestaan sanoo teoksensa ensimmäisessä lauseessa jotain tällaista: ”Tämä on kirja siitä mikä saattaa olla tärkeintä mitä on koskaan tapahtunut ihmisen historiassa. Uskokaa tai älkää – ja tiedän, että useimmat eivät usko – väkivalta on vähentynyt vuosien pitkässä kaaressa, ja tänään me kenties elämme lajimme olemassaolon rauhallisinta ajanjaksoa.”

     Antony Beevorin mahtava Toinen maailmansota (2012) odottaa myös lukijaansa. Johdannon luettuani tiedän että Beevorin lukeminen kannattaa. Olen siis malttamaton, mutta...

     Että nyt engagé?

     Ryhtyisinkö?

TAMMIKUUN PUOLESSAVÄLISSÄ PLATON. Saa tämänkertaisessa pakinassa viimeisen puheenvuoron.

     Onko se sopivaa?

     Petri Koikkalaisen ja Paul-Erik Korvelan toimittama teos Klassiset poliittiset ajattelijat (2012) näyttää mielenkiintoiselta johdatukselta kuudentoista merkittävän filosofin poliittiseen ajatteluun, alkaen Platonista ja tullen Machiavellin ja Hobbesin kautta Marxiin ja Nietzscheen.

     Luin pikaisesti Pauliina Remeksen hienon artikkelin Platonista ja jos muut artikkelit ovat samaa tasoa, kirjassa riittää kiehtovaa lukemista moneksi illaksi, paitsi että ajatuksia herättävä teksti saattaa pitää lukijan hereillä. Kun pitäisi nukahtaa. (Ei hyvä.)

     Remes kertoo nykytutkimuksen käsityksen Platonista ja hylkää yksioikoiset tulkinnat Platonista totalitarismin hirviönä.  ”Nykynäkökulmasta”, Remes sanoo, ”kestämättömien, totalitaristisiltakin vaikuttavien ajatusten äärellä on kuitenkin hyvä muistaa, että korostaessaan valtion yhtenäisyyttä Platon etsii filosofisesti kestävää perustaa yhteisistä asioista päättämisen pohjaksi, ja linkkiä ihmisten välille – sitä näkymätöntä sidettä, joka sitoo meidät toisiimme yhteisössä.”

     Lainaan siis Platonin Valtiota jota Remes lainaa artikkelinsa päätesanoiksi:

”Kun ihminen satuttaa sormensa, hänen koko ruumiinsa (…) tuntee iskun ja kärsii kokonaisuudessaan yhdessä kipeytyneen osan kanssa. (…) parhaiten järjestetty valtio muistuttaa todella eniten tällaista ihmisruumista. - Ja kun jollekulle kansalaiselle tapahtuu jotakin hyvää tai pahaa, niin juuri tällainen valtio ilmoittaa pitävänsä asianomaista osanaan ja iloitsee tai kärsii kokonaisuudessaan yhdessä hänen kanssaan.”

Istun nojatuolissa tammikuussa.

     Mitä tässä pitäisi tehdä? Lukea kirjoja?

     Kohta päätän mitä päätän päättää...

     Osallistun.

     Olen engagé!
---
Korjaus 17.1 klo 19:34: engage po. engagé. Kts. ration kommentti.