[totta
toinen puoli]
Kyösti Salovaara, 2019. |
Sateisena
aamuna sateenharmaita ajatuksia.
Värit
haalistuvat, kontrastit laimentuvat.
”Kukaan
ei voita vaaleja tietämättä, kuinka tarina kerrotaan”, aloitti
El Paísin toimittaja juttunsa maanantai-iltaisen RTVE:n ”suuren”
vaalikeskustelun jälkeen.
Ensi sunnuntaina Espanjan
parlamenttivaaleissa tarinoiden vetovoima punnitaan: sosialistit
kenties voittavat, mutta eivät saavuta ehdotonta enemmistöä edes
vasemmistopopulistien tuella. Hajaantunut oikeistokaan ei yllä enemmistöksi. Mahdollinen hallitus nojaa joko nationalistisiin pikkupuolueisiin tai vasemmisto-oikeistoakselin ylittävään koalitioon - mikä lienee epätodennäköistä.
Joten
espanjalaiselle tarinalle odotetaan yhä pelastajaa.
Eräänä
päivänä, kun tuuli kävi villisti etelästä, kävelin
rantahiekalle ottamaan valokuvaa autioista päivänvarjoista ja
kallelleen asetelluista pedeistä.
Pitsirakenteinen,
muovinen roskakori oli kaatunut hiekalle ylösalaisin.
Juuri
kun otin kameran esille, roskakorista kuului kimeää piipitystä. Käänsin korin oikein päin ja varpunen lensi piipittäen vapauteen.
Sain
sen valokuvaan, kun se lennähti elämänriemusta tirskuttaen päivänvarjojen yli tuulta vasten.
Hetken
päästä pilvet rakoilivat ja aurinko paistoi.
Äsken
tuhoon tuomittu lintu ryhtyi keräämään pesätarvikkeita. Elämä
voitti, taivas oli taas sininen.
Kyösti Salovaara, 2019. |
Viime
viikolla lainaamassani välimerijutussa englantilainen tutkija David
Abulafia totesi, että meillä on lähes pakonomainen tarve
yrittää tiivistää Välimeren kulttuuri ihmisineen muutamaan
yhteiseen luonteenpiirteeseen ja kertoa Välimeren tarina muutaman
henkilön kautta, vaikka moinen yksinkertaistus johtaa enemmän
harhaan kuin osuu kohdalleen.
Mutta
ihminen rakastaa tarinoita ja juonikuvioita eikä halua hyväksyä
sattumia, toisistaan riippumattomia tapahtumasarjoja. Kaikella pitää
olla johdonmukainen selitys, niin kuin hyvässä dekkarissa tai
koskettavassa rakkaustarinassa. Murhe ja traagiset kohtalot
hyväksytään, kunhan ne selitetään ja niiden yhteys toisenlaisiin
kohtaloihin tuodaan esille.
Hyvä
on pahan vastakohta, musta on valkoiselle vierasta.
Viime
sunnuntain Helsingin Sanomissa Tommi
Nieminen
muistutti ns. Tšehovin
aseesta, ohjeesta aloittelevalle näytelmäkirjailijalla: Jos
näytelmän ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu
pistooli, on välttämätöntä, että se laukaistaan viimeistään kolmannessa näytöksessä.
Ihminen
etsii piilomerkityksiä ja salattuja yhteyksiä joka puolelta,
sieltäkin mistä niitä on turha etsiä. Onko tämä biologinen vai
uskonnollinen tarve vai molempia – sitä lienee vaikea todistaa. Me
dramatisoimme arkitodellisuutta ja unohdamme että emme ole
näytelmässä vetämässä suuren kirjoittajan luomaa sivuroolia.
Vai
olemmeko sittenkin?
Kyösti Salovaara, 2019. Desfiladero de los Gaitanos, El Chorro. Alakuvassa Bermejalesin vesiallas. |
Onko
todellisuuden dramatisointi biologista perua?
Hans
Rosling väittää kirjassaan Faktojen maailma,
että ylidramaattinen maailmankuvamme johtaa meidät harhaan, kun
pitäisi tietää millainen maailma oikeastaan on. Rosling epäilee,
että taustalla on aivojen miljoonien vuosien evoluutio:
dramatisointi, nopea yleistäminen (faktoista viis) ja intuitio ovat
auttaneet ihmistä selviämään vaarallisessa ympäristössä. Ja
auttaa yhä tietyissä tilanteissa.
”Meidän
on opittava kontrolloimaan draaman määrää”, Rosling kirjoittaa.
”Draamannälkä menee kontrolloimattomana liian pitkälle, estää
näkemästä maailman sellaisena kuin se on.”
”Kuiluvaisto”
johtaa ylidramatisointiin. Maailma näyttää jakautuvan kahteen
osaan – katselipa sitä minkä asian suhteen tahansa – ja
toisella puolella ovat aina "muut", ne ehdottomasti köyhät ja vähäosaiset,
sairaat ja epäonnistuvat ja toisella puolen kuilua me, hyvinvoivat,
terveet, menestyneet draaman kirjoittajat.
Kun
esimerkiksi kysyttiin, mikä on maailmassa nykyinen elinajanodote,
niin suomalaisista vain 30 % tiesi oikean vastauksen. Melkein
tragikoomiselta kuulostaa, että norjalaisista opettajista vain 7 %
osui oikeaan ja ruotsalaisten ammattiliittojen jäsenistä 10 % ja
Ruotsin valtionvarainministeriöstä 16 prosenttia!
Kuiluvaistomme
ohjaa harhaan. Me dramatisoimme emmekä suostu hyväksymään ajatusta,
että maailma on mennyt parempaan suuntaan, niin kuin
elinajanodotekin kertoo. Se on tällä hetkellä n. 72 vuotta eikä
60, niin kuin useimmat vastasivat.
Miksi
on niin vaikea muuttaa harhakäsitystä, että rikkaiden ja köyhien
välillä on juopa, ammottava kuilu?
”Luulen
sen johtuvan siitä”, Rosling vastaa, ”että ihmisillä on vahva
dramaattinen viehtymys binaariseen ajatteluun, perustarve jakaa asiat
kahteen erilliseen ryhmään, joiden välissä ei ole mitään muuta
kuin tyhjä kuilu.”
Ihmiset
lukevat keskiarvoista ”äärimmäisiä totuuksia” eivätkä
huomaa tai tajua, että keskiarvojen ympärillä on hajontaa eikä
mitään kuilua ole oikeasti havaittavissa.
Ihminen,
draamallinen eläin, tykkää kahtiajaosta: ”Hyvä vastaan paha.
Sankarit vastaan pahikset. Meidän maamme vastaan muut.”
Maailma
jakautuu kahteen osaa vaistoissamme, joita luulemme tiedoksi.
Rosling
sanoo, että journalistit tietävät tämän mekanismin: He esittävät
tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän
konflikteina. Journalisteista ”tarinat äärimmäisestä
köyhyydestä ja miljardööreistä ovat parempia kuin tarinat siitä,
että suuri enemmistö ihmisistä ponnistelee kohti parempaa elämää.”
Journalistit
ovat tarinankertojia, niin kuin myös poliitikot ja tv-kauppiaat ja
autonmyyjät.
Osta
tarina! Saat sen halvalla!
Kyösti Salovaara, 2019. Pelakuita Marbellassa. Korkkitammilehto Jubriquessa. |
Varpusen
läkähdyttävä tarina. Se kiehtoo meitä, niin kuin kiehtoi
Pariisin pikkuvarpusen Édith Piafin nousu kadulta estradien
tähdeksi.
Mutta
mitä tuulisella rannalla tapahtui?
Menin
ottamaan valokuvia, koska tuulen vaivaama ranta autioine
aurinkovarjoineen oli esteettisesti vaikuttava.
Otin
pari kuvaa.
Myöhemmin
huomasin, että yhdessä kuvassa varpunen lensi aurinkovarjon yli
vastatuuleen. Kuvaa rajaamalla syntyi uusi merkitys. Ja pari
päivää myöhemmin otin rannalla aurinkoa ottaessani kuvan
varpusesta, joka keräsi samanlaisesta aurinkovarjosta pesätarpeita.
Alussa
kertomani tarina varpusen vapautumisesta oli fiktiota, tarina
sellaisenaan.
Tässä
pakinassa on sattumanvaraisesti näppäiltyjä valokuvia sieltä
täältä. Niiden väliin voi muodostaa syyseuraussuhteita, mutta
ylidramatisointi johtaa harhaan.
Jos
kuvilla on jokin tarkoitus, niin se on pelkästään olla olemassa,
ei enempää eikä vähempää.
Mutta
tietenkin epäily kaivertaa mieltä: Onko tässä kuitenkin jokin
tarkoitus, jota en ymmärrä mutta jonka vaistoan?
Kyösti Salovaara, 2019. Torrequebrada. |
Hans
Rosling (ja Ola Rosling ja Anna Rosling Rönnlund):
Faktojen maailma. (Factfulness, 2018.) Suom. Matti
Kinnunen. Otava, 2018.