Armottomat

[mielen maisemia, maisemien mieli]

Kyösti Salovaara, 2021.
Kaunis mutta karu maisema voisi olla Lapista.
Se on Pyhtäältä, Kotkan naapurista.
Valkmusa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Vuoren seinään kaiverrettu pikkukaupunki
Andalusian sydänmailla. Onko tiivis arkkitehtuuri
turvallisuuden kaipuun vai pragmaattisen rakentamisen seurausta?
Setenil de las Bodegas.

Onnelliset kristityt. He ovat varanneet armon itselleen ja jättäneet meille lähimmäisenrakkauden.

...

Kristityt sijoittavat Ilmestyksen historian alkuun, marxilaiset sen loppuun. Kaksi uskontoa.

...

Lenin väittää (marxismin vastaisesti), että politiikka on tärkeämpi kuin talouselämä.

...

Pakanuus itselle ja kristillisyys toisille - siinä jokaisen ihmisen vaistomainen toive.

    - Albert Camus: Otteita jälkeenjääneistä muistiinpanoista. Kapinoiva ihminen, Otava, 1971.

If you’re going to San Francisco

Be sure to wear some flowers in your hair…

    - Scott McKenzie säveltämässään ja sanoittamassaan laulussa v. 1967.

Käyttäkää pistimiänne. Jos vastassa on pehmeää, edetkää, jos terästä,

peräytykää.

    - Lenin

Heräsin kuudelta. Aurinkoi paistoi vastapäisen hirsitalon kattoon. Muuten sen varhaiset säteet jäivät vaahteroiden ja pihlajien lehvistöön.

    Tuttu maisema.

    Nyt sataa.

    Kirjoitan lyhyitä lauseita. Ei pitkästy.

    Entä ajatus?

Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

    Mikä se sellainen kuva on?

    Paasilinna pisti paremmaksi. Sanoi että kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

    Kun sanan irrottaa lauseesta, sen merkitys katoaa. Sama käy kuvalle, vaikkei sen ympärillä olekaan lauseita.

    Viisastelen lämpimikseni. Kierrän asiaa. Asia ei katoa unohtamalla.

Luin pari juttua.

    Toisen kirjoitti Turun piispa ja toisen matkailutoimittaja.

    Tuli mieleen että nuorehkot naiset ovat armottomia. Aivan kuin taistelua käytäisiin kaikilla rintamilla, myös kotona. Armoa ei anneta eikä pyydetä. Identiteettiä varjellaan Leninin ohjetta noudattaen.

    Ovelaa on kirjoituksien päälle vispattu suvaitsevuuden kerma.

    Senkin panee merkille, että kirjoittajat tietävät olevansa oikeassa. He eivät ainoastaan vaadi muita ihmisiä noudattamaan antamiaan ohjeita. He edellyttävät sitä.

    Kun Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen vaatii kohtuutta elämään ja käyttää me-muotoa, hälytyskellot soivat.

    Kenestä ”meistä” piispa kirjoittaa?

    Ei kai myös minusta?

    Jos, niin mistä piispa tietää mikä on Kyöstille kohtuullista? Leppänen kävi soutelemassa huvilansa "pyhillä" vesillä. Minä en voi, koska minulla ei ole venettä eikä kesämökkiä.

Ehkä piispa Mari Leppänen on mielipidekirjoituksessaan (Helsingin Sanomat, 27.7) puoliksi oikeassa sanoessaan, että ”epätoivo herättää pelastamaan maailmaa”.

    Mutta epätoivo voi johtaa myös toivottomiin tekoihin.

    Eikö kirkolle enää riitä ihmisen pelastaminen? Pitääkö koko maailma pelastaa? Vai onko maailman pelastaminen tärkeämpää kuin ihmisen pelastaminen? Sielut ovat abstrakteja, luonto konkreettinen.

    Turun piispa vaatii pyhittämään luonnon. Miksi?

    Jos luonnon pyhittää, siihen ei saa koskea. Mitä sitten tapahtuu, kun luontoon ei kosketa? Ainakin ihminen jää pelastamatta, mutta ehkei se olekaan tarpeellista. Armoton ei jakele armoa. Hän vetäytyy pyhyytensä suojaan. Mokoma.

    Leppänen sanoo: ”Vaikealta tuntuvaa tyhjyyttä olemme oppineet pakenemaan kuluttamalla.”

    Mistä Leppänen tietää mitä muut ihmiset ajattelevat ja tuntevat ostaessaan sapuskaa, vaatteita, telkkarin, 3 banaania ja kirjan yöpöydälle? Mistä hän päättelee, että muiden ihmisten elämä on tyhjää? Kuka paljasti miljoonien ihmisten mielenliikkeet Turun piispalle? Vai kuvitteleeko hän muuten vaan tietävänsä ihmiskunnan ihmisten ajatukset?

    Luonnon pyhittäminen ei ole uusi ilmiö. Se kelpasi aikanaan natsien ja fasistien älymystölle. Kiivailtiin maallistumista vastaan, yritettiin yhdistää panteismi ja kristinusko. "Saksalainen metsä" oli pyhän alkuvoiman keskus.

    Suuria sanoja. Vähän merkityksiä.

    Turun piispa saattaa olla kohtuullisesti oikeassa. Tai sitten hän yrittää johdatella karitsansa väärille niityille.

Kyösti Salovaara, 2021.
Perhosteleeko kalastaja Lapissa?
Ei vaan Vantaalla.
Vantaankoski.

Matkailutoimittaja Kati Kelola paheksui Ylen kolumnissa (30.7) tavallisten ihmisten matkustelua paikkoihin, joihin kaikki tavalliset ihmiset matkustavat.

    ”Viime vuonna Kolille tehtiin yli 230 000 käyntiä”, Kelola sanoi. ”Jos ottaa huomioon, kuinka pitkään Kolille on matkailtu ennen lapsuudenkuvani ottamista ja sen jälkeen, suomalaisten kotien albumeissa, puhelimissa, pilvissä ja kovalevyillä täytyy olla vähintään miljoonia vastaavia kuvia. Täsmälleen samalta kohdalta, samoilla ilmeillä ja asetelmilla… Matkailun ytimessä on paradoksi: tavoittelemme ainutlaatuista kokemusta matkustamalla paikkoihin, joissa kaikki muutkin käyvät.”

    Suvaitsematon matkailutoimittaja ei ymmärrä, että miksi muiden pitäisi matkustaa sinne minne hän on itse matkustanut aikaisemmin? Eikö muille, siis taviksille, riitä että katselevat netistä kuvia tai videoita Kolilta? Miksi sinne pitää ängetä itsekin kokemaan jotakin mitä Kelolan mukaan ei tarvitse kokea? Eikö riitä että Kelola on kokenut… jotakin?

    Armottomien aikana haikaillaan entistä.

    Kohta kaikki nautitaan edustajien kautta - pieni eliitti saa matkustaa, syödä hyvin, nauttia uuden kokemisesta. Suuri enemmistö pysyköön kotinurkilla, koska suuren enemmistön liikkuminen rasittaa ei vain maapallon kestokykyä mutta myös eliitin sietokykyä.

    Paradoksi on siinä, ettei matkailutoimittaja ymmärrä miksi ihminen matkustaa kotoaan jonnekin. Joskus kauas, toisinaan lähelle. Paradoksia vaarallisempaa on, että ymmärtämätön haluaa määrätä mitä muut saavat tehdä.

Kyösti Salovaara, 2021.
Etelä-Suomen sydänmailla:
Artjärvi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tekojärvi Zahara de la Sierran kaupungin vieressä, 
andalusialaisen Grazaleman luonnonpuiston pohjoispäässä.

Ei ole mitään yhtä (hyvää eikä huonoa) syytä matkustaa toisaalle.

    Jokainen ihminen, yksilö kokee matkustamisen vieraaseen paikkaan omalla tavallaan ja perustelee sen omilla tunteillaan. Yleensä sitä ei tarvitse perustella. Ja voi olla ettei sitä edes pysty perustelemaan.

    Kun minä istun Pariisissa samalle terassille missä Sartre, Beauvoir, Hemingway tai Fitzgerald ovat istuneet ja keskustelleet oman aikansa ihmisten kanssa oman aikansa tunteista, niin kokemusta ei pysty analysoimaan järkevästi. Kysymys ei ole kulttuurin kohtaamisesta, ei em. kirjailijoiden tuotannon ymmärtämisestä eikä minkäänlaisen pyhän kokemisesta.

    Kysymys on, jos sen osaa kuvitella, mielen maisemien ja ja maisemien mielen kohtaamisesta. Vain minä tiedän miltä minusta tuntuu kun istun samalla terassilla kuin Hemingway tai Sartre - Turun piispa ei sitä tiedä eikä Ylelle kolumnia kirjoittava matkailutoimittaja.

    Eikä minun tarvitse perustella "pakoani" Pariisiin Turun piispalle eikä kenellekään. Onko tunteeni kohtuuton? Kulutanko liikaa? Jos niin mitä? Aikaani? Luonnonvaroja? Elämäni aikana ansaittuja markkoja ja euroja?

    Maisemieni maisema mielessäni…

Yritän olla olematta armoton.

    Hyvä että Turun piispalla on mielipiteitä. Hyvä että matkailutoimittaja keksii paradoksin. Harmi että häneltä jää oivaltamatta mitä paradoksi merkitsee – sitä että jokainen ihminen on yksilö jolla on omat kokemuksensa ja tunteensa, joita ei voi eikä pidä kollektivisoida.

    Sekin on harmillista, että suuri enemmistö joutuu ehdottomien identiteettien keskustelussa Leninin pistimien kohteeksi.

    No, liioittelen kun en muuta keksi.

    Mitä enemmän tunteita, sitä vähemmän sävyjä.

Olen pakinoissani monta kertaa lainannut Albert Camusia.

    Se johtuu Camusista.

    Hän on aina ajankohtainen, niin kuin muuan New Yorkerin kirjoittaja sanoi. Hän puhuu historian yli samaa kieltä kuin me puhumme tänään. Tai hänen ajatuksensa ymmärtää perehtymättä Camusin omaan aikaan, toisin kuin vaikkapa Sartren jonka ajatusten kanssa pitää ponnistella.

    Vuonna 1936 Camus kirjoitti muistikirjaansa matkustamisesta. Hän oli edellisenä kesänä vieraillut Baleaareilla. Hänen äitinsä suku oli kotoisin Menorcalta.

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon”, Camus kirjoitti. ”Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan.”

    Tuollaisena hetkenä ihminen on kuin kuumeessa, pehmeä ja huokoinen. Tuollaisena hetkenä pieninkin töytäisy järkyttää ihmisolentoa perustuksia myöten: ”Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon.”

    Sitten Camus löytää ajatuksensa oleellisen keskipisteen:

    ”Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”

Ihminen on matkalla.

    Kotiin ei voi palata, sanoi Wolfe.

    Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa.

    Paradoksi on siinä, että ”huvikseen” tehdyllä matkalla ihminen palaa askeesin hetkellä itsensä luo.

Kyösti Salovaara, 2021.
Rockia Keravalla, sadetta Suomessa:
Metallinkova Brother Firetribe.

Kyösti Salovaara, 2021.
Illan tullen miehet kantavat pöydän ja tuolit rantakadulle
ja ryhtyvät pelaamaan dominoa.  

Kai he tiesivät

[Misericordia Andalusiassa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Calle Castillo 6:
Olikohan tämä pääty Eeva-Liisa Mannerin talo?

Elämä on niin kuin on.

    ”Kai he tiesivät”, kirjoitti Eeva-Liisa Manner runoelmassaan Misericordia 1960-luvun Andalusiassa, ”että elämä ja kuolema ovat saman kuvion / oikea ja nurea puoli, kudottu samoissa puissa.”

    Misericordia julkaistiin Mannerin (1921-95) kokoelmassa Fahrenheit 121 vuonna 1968. Manner - runoilija, prosaisti, näytelmäkirjailija, kriitikko ja kääntäjä - tunsi Andalusiansa. Hänellä oli talo Churrianassa, kylässä Málagan lentokentän tuntumassa, rinteellä jota pitkin laskeudutaan lopulta Guadalhorce-joen deltaan, yhä ränsistyvien maapalstojen ja hökkeleiden suistoon.

    ”Kai sen tietävät myös nämä, / jotka oppivat rakastamaan suruaan / joka teki heidät eläviksi ja vähitellen musersi heidät. / Silti he eivät olleet sen orjia; / tätä minä sanoisin kärsimyksen tieteeksi.”

    Runoilija on andalusialaisessa kylässä sivullinen ja osallinen. Hän kirjoittaa runon, jossa kuollutta lasta, Sunnuntaita, viedään vankkureilla hautausmaalle. Lapsi on kuin pääskysen pesästä pudonnut linnunpoikanen. ”Hänet pantiin höyläämättömään arkkuun / joka muistutti kengänkiillottajan puista lipasta. / Kasvot olivat siniset, hiuksissa meren kenkiä, / Domingon näkinkenkäsato siltä päivältä.”

    Ja kaiken yllä misercordian, armon, valo, kovan lohduttava aurinko. Kauneuden ja köyhyyden törmäys.

    Kärsimyksen tiede.

Runoilija kirjoittaa yhdestä kylästä, kaikista.

    Kylä on kuin Churriana, tai niin kuin se oli kenties 1960-luvulla, tai Álora hoippumassa vuoren rinteellä tai Gaucín 600-metrin korkeudella Manilvasta ja Esteponasta Rondaan luikertavan serpentiinitien varrella. Valkoisia kyliä ja kaupunkeja jylhillä rinteillä riittää, ne ovat kuin esteetikon kokoamaa fiktiiviseltä näyttävää todellisuutta.

    Mielikuvia yhdestä paikasta, tunteita monesta.

    Runoilija valitsee tarkasti mitä sanoo, vielä tarkemmin sen minkä jättää sanomatta. Merkitys on myös poisjätetyssä.

    Eeva-Liisa Manner kulkee maiseman armoilla; hän kulkee armon maisemassa.

    ”Kadut niin tyhjät ja valkeat kuin kulkisi unessa”, Manner kirjoittaa Andalusiassa, ihmisten ja maiseman ristiriidassa. ”Kaikki ne loppuivat rotkoon tai taivaaseen.”

    Rotkoja, slummeja, rantakaistan kaatopaikkoja:

    yhden elämänlähteen: tunkion reunoilla kyliä,

    jotka on koottu tähteistä: pellistä, pahvista, lumpuista,

    laudoista: meren lahjoista.

    Nuo fantastiset majat riippuvat veden yli

    kuin lintujen kyhääminä,

    ja hoippuvat aasit kantavat törmää ylös

    uusia vettyneitä lautoja uusia rättikyliä varten,

    kristityt aasit, ainoat kristityt.

    …

    Murheeseen laskee Misericordian aurinko

    aina ja aina, en saa sitä silmistäni.

    Mutta se on aurinko, puut tuntevat sen, lehdet

    hetkessä puhkeavat heleät, keveät

    kuin lapsen nauru...

    Vastakohdat ovat kirkasvärinen kangas, väsyneet kädet jotka sen kutoivat. Valo on puhdasta, mutta elämä pakenee varjoihin, eikä tule vastaan vaikka kuinka sen perään huutaisi. ”Puoli vuotta kovassa valossa, ja silti / he elävät syvällä varjossa, se näkyy kasvoista”, Manner kirjoittaa vuoristokylien naisista, ”kivettyneistä ilmeistä, jyrkistä poskipäistä, / joiden yli iho on pingottunut tummana ja kuivana… Elämä on alituista varuillaanoloa / täällä missä se on hyvin köyhää: / kulunut maa, valon ja vuohien kaluama.”

Kyösti Salovaara, 2019.
Churrianan rappusia ja aukioita tänä keväänä.

Tärkeää on sanoa, keskeistä jättää pois.

    Andalusialaisen runollisen, valon-varjon kylän vieressä oli jo 1960-luvulla moderni maailma lentokoneineen, autoineen, huippuhotelleineen, turisteineen. Sekin kuuluu sivullisen äänessä (ehkä, kenties), vaikka sitä ei suoraan sanota, kerrota, mainita.

    Runoilija puhuu näkemäänsä, luo ”totta” fiktion tempuilla, fiktiota toden välineillä. Hän vaikenee ollakseen uskottava. Toden ja kuvitellun hybridi on runo elämästä ja maisemasta.

    ”Olin parilla lomamatkalla käynyt Churrianassa Eeva-Liisaa tapaamassa”, muistelee Jarl Hellemann, kustantaja Tammessa ja Mannerin ystävä, teoksessaan Lukemisen alkeet (Otava, 1996), ”mutta en oikein koskaan pystynyt näkemään paikkaa hänen silmillään… kylä oli mielestäni kuin mikä tahansa unelias, hieman rappeutunut espanjalainen esikaupunkialue. Hänen katunsa Castillo laskeutui porrastettuna loivasti alakylään johtavalle tielle. Talo numero 6, valkoiseksi rapattu yksikerroksinen talonpätkä, oli kylki kyljessä neljän viiden muun kanssa korkealla rinteellä, jonka juurella aukeni Málagan lentokenttään päättyvä alanko. Etäällä näkyi lentokoneiden siipien välke, ja silloin tällöin rauhan rikkoi jarruttavien moottorien melu. Villiintyneen puutarhan takana oli korkea valkoinen muuri, jonka yli kylän naiset tyhjensivät likaämpärinsä. Lapsia ja kissoja vilisi joka paikassa.”

    Ehkä taiteilija näkee enemmän kuin me muut. Vai kuvitteleeko hän enemmän?

    Seitsemänkymmentäluvun alussa Mannerilla oli vakava kriisi Churrianassa. Hänen talonsa oli hajoamassa, katon korjaajat tiessään. Yleisradion tekemä dokumentti Mannerin Churrianasta oli herättänyt pahaa verta suomalaisyhteisössä, kirjailijan Franco-kritiikkiä ei katsottu hyvällä silmällä, ja Manner kuvitteli vainoharhaisesti sekä Francon salaisen poliisi että paikallisten roistokoplien vainoavan häntä.

    Hellemann saapui pelastamaan Mannerin. Vei hänet ensin hienoon hotelliinsa pesulle ja syömään, sitten Suomeen missä Manner pääsi mielisairaalaan toipumaan.
    Lopulliset jäähyväiset Eeva-Liisa Manner jätti Andalusialla ja Churrianalle keväällä 1982. Hän kirjoitti Hellemannille jäähyväisistään näin: "Tervehdys tästä rosvotusta, ruostuneesta, rottaisesta ja osin romahtaneesta talosta." Churrianan kylä oli rappeutumassa, pois syöpymässä, kuolema kävi talojen kimppuun. 
    Hellemannin kertoo, että Manner julkaisi kesällä 1982 pienen lehtijutun, josta tuli Mannerin muistokirjoitus Churrianalle: "On hyvä päästä pakkomielteistään ja panna sydäntä lahottavat nostalgiset muistot kamferiin. Viimeistään nyt tiedän, ettei ihmisen pidä muuttaa asumaan paikkaan, josta paljon pitää - silloin sen menettää varmasti." 
     Pitäisikö ihmisen muutenkin välttää sitoutumasta siihen mitä eniten rakastaa? 

Nämä ovat sivullisen tarpeettomia ajatuksia / illan viiletessä, / kun taivas on syvä ja kirkas / ja verhottu aurinko paistaa / silkin läpi.

    Tänään Churriana on keskinkertaisen varakkaalta näyttävä lähiö, lentokoneiden melun poimuissa ja uudehkon kehätien kimaltavan autovuon kupeessa. Kehätieltä Churrianaan ja Alhaurín de la Torreen päin vievä ramppi on aina täynnä autoja, liikenne ei vedä. Taivaalle kimpoavat lentokoneet jättävät moottoriteiden pölyisät kaistat alleen.

    Churrianan reunamaalle on tasoitettu laaja kenttä valmiine katuineen ja jalkakäytävineen.

    ”Tämä on kummallinen tapa Espanjassa”, Jaakko sanoo kun ajamme  Churrianasta pois, ”rakennetaan ensin kadut ja jalkakäytävät valmiiksi ja muu vasta myöhemmin.”

    ”Tuleekohan tähän kerrostaloja?” minä lisään.

    Kuluu hetki.

    ”En tiedä osaanko vastata kysymykseen”, navigaattorin naisen heleä ääni vastaa puhelimestani pohdittuaan kysymystä aikansa.

    Francon poliisi (ehkä) vahti kirjailijan sanomisia, menemisiä, olemista 1960-luvun Andalusiassa.

    Vahtiiko meitäkin joku koko ajan, mutta hienovaraisemmin kuin Francon salainen poliisi?

Kyösti Salovaara, 2019.
Gaucín Rondan tiellä.