Armottomat

[mielen maisemia, maisemien mieli]

Kyösti Salovaara, 2021.
Kaunis mutta karu maisema voisi olla Lapista.
Se on Pyhtäältä, Kotkan naapurista.
Valkmusa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Vuoren seinään kaiverrettu pikkukaupunki
Andalusian sydänmailla. Onko tiivis arkkitehtuuri
turvallisuuden kaipuun vai pragmaattisen rakentamisen seurausta?
Setenil de las Bodegas.

Onnelliset kristityt. He ovat varanneet armon itselleen ja jättäneet meille lähimmäisenrakkauden.

...

Kristityt sijoittavat Ilmestyksen historian alkuun, marxilaiset sen loppuun. Kaksi uskontoa.

...

Lenin väittää (marxismin vastaisesti), että politiikka on tärkeämpi kuin talouselämä.

...

Pakanuus itselle ja kristillisyys toisille - siinä jokaisen ihmisen vaistomainen toive.

    - Albert Camus: Otteita jälkeenjääneistä muistiinpanoista. Kapinoiva ihminen, Otava, 1971.

If you’re going to San Francisco

Be sure to wear some flowers in your hair…

    - Scott McKenzie säveltämässään ja sanoittamassaan laulussa v. 1967.

Käyttäkää pistimiänne. Jos vastassa on pehmeää, edetkää, jos terästä,

peräytykää.

    - Lenin

Heräsin kuudelta. Aurinkoi paistoi vastapäisen hirsitalon kattoon. Muuten sen varhaiset säteet jäivät vaahteroiden ja pihlajien lehvistöön.

    Tuttu maisema.

    Nyt sataa.

    Kirjoitan lyhyitä lauseita. Ei pitkästy.

    Entä ajatus?

Sanotaan että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

    Mikä se sellainen kuva on?

    Paasilinna pisti paremmaksi. Sanoi että kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

    Kun sanan irrottaa lauseesta, sen merkitys katoaa. Sama käy kuvalle, vaikkei sen ympärillä olekaan lauseita.

    Viisastelen lämpimikseni. Kierrän asiaa. Asia ei katoa unohtamalla.

Luin pari juttua.

    Toisen kirjoitti Turun piispa ja toisen matkailutoimittaja.

    Tuli mieleen että nuorehkot naiset ovat armottomia. Aivan kuin taistelua käytäisiin kaikilla rintamilla, myös kotona. Armoa ei anneta eikä pyydetä. Identiteettiä varjellaan Leninin ohjetta noudattaen.

    Ovelaa on kirjoituksien päälle vispattu suvaitsevuuden kerma.

    Senkin panee merkille, että kirjoittajat tietävät olevansa oikeassa. He eivät ainoastaan vaadi muita ihmisiä noudattamaan antamiaan ohjeita. He edellyttävät sitä.

    Kun Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen vaatii kohtuutta elämään ja käyttää me-muotoa, hälytyskellot soivat.

    Kenestä ”meistä” piispa kirjoittaa?

    Ei kai myös minusta?

    Jos, niin mistä piispa tietää mikä on Kyöstille kohtuullista? Leppänen kävi soutelemassa huvilansa "pyhillä" vesillä. Minä en voi, koska minulla ei ole venettä eikä kesämökkiä.

Ehkä piispa Mari Leppänen on mielipidekirjoituksessaan (Helsingin Sanomat, 27.7) puoliksi oikeassa sanoessaan, että ”epätoivo herättää pelastamaan maailmaa”.

    Mutta epätoivo voi johtaa myös toivottomiin tekoihin.

    Eikö kirkolle enää riitä ihmisen pelastaminen? Pitääkö koko maailma pelastaa? Vai onko maailman pelastaminen tärkeämpää kuin ihmisen pelastaminen? Sielut ovat abstrakteja, luonto konkreettinen.

    Turun piispa vaatii pyhittämään luonnon. Miksi?

    Jos luonnon pyhittää, siihen ei saa koskea. Mitä sitten tapahtuu, kun luontoon ei kosketa? Ainakin ihminen jää pelastamatta, mutta ehkei se olekaan tarpeellista. Armoton ei jakele armoa. Hän vetäytyy pyhyytensä suojaan. Mokoma.

    Leppänen sanoo: ”Vaikealta tuntuvaa tyhjyyttä olemme oppineet pakenemaan kuluttamalla.”

    Mistä Leppänen tietää mitä muut ihmiset ajattelevat ja tuntevat ostaessaan sapuskaa, vaatteita, telkkarin, 3 banaania ja kirjan yöpöydälle? Mistä hän päättelee, että muiden ihmisten elämä on tyhjää? Kuka paljasti miljoonien ihmisten mielenliikkeet Turun piispalle? Vai kuvitteleeko hän muuten vaan tietävänsä ihmiskunnan ihmisten ajatukset?

    Luonnon pyhittäminen ei ole uusi ilmiö. Se kelpasi aikanaan natsien ja fasistien älymystölle. Kiivailtiin maallistumista vastaan, yritettiin yhdistää panteismi ja kristinusko. "Saksalainen metsä" oli pyhän alkuvoiman keskus.

    Suuria sanoja. Vähän merkityksiä.

    Turun piispa saattaa olla kohtuullisesti oikeassa. Tai sitten hän yrittää johdatella karitsansa väärille niityille.

Kyösti Salovaara, 2021.
Perhosteleeko kalastaja Lapissa?
Ei vaan Vantaalla.
Vantaankoski.

Matkailutoimittaja Kati Kelola paheksui Ylen kolumnissa (30.7) tavallisten ihmisten matkustelua paikkoihin, joihin kaikki tavalliset ihmiset matkustavat.

    ”Viime vuonna Kolille tehtiin yli 230 000 käyntiä”, Kelola sanoi. ”Jos ottaa huomioon, kuinka pitkään Kolille on matkailtu ennen lapsuudenkuvani ottamista ja sen jälkeen, suomalaisten kotien albumeissa, puhelimissa, pilvissä ja kovalevyillä täytyy olla vähintään miljoonia vastaavia kuvia. Täsmälleen samalta kohdalta, samoilla ilmeillä ja asetelmilla… Matkailun ytimessä on paradoksi: tavoittelemme ainutlaatuista kokemusta matkustamalla paikkoihin, joissa kaikki muutkin käyvät.”

    Suvaitsematon matkailutoimittaja ei ymmärrä, että miksi muiden pitäisi matkustaa sinne minne hän on itse matkustanut aikaisemmin? Eikö muille, siis taviksille, riitä että katselevat netistä kuvia tai videoita Kolilta? Miksi sinne pitää ängetä itsekin kokemaan jotakin mitä Kelolan mukaan ei tarvitse kokea? Eikö riitä että Kelola on kokenut… jotakin?

    Armottomien aikana haikaillaan entistä.

    Kohta kaikki nautitaan edustajien kautta - pieni eliitti saa matkustaa, syödä hyvin, nauttia uuden kokemisesta. Suuri enemmistö pysyköön kotinurkilla, koska suuren enemmistön liikkuminen rasittaa ei vain maapallon kestokykyä mutta myös eliitin sietokykyä.

    Paradoksi on siinä, ettei matkailutoimittaja ymmärrä miksi ihminen matkustaa kotoaan jonnekin. Joskus kauas, toisinaan lähelle. Paradoksia vaarallisempaa on, että ymmärtämätön haluaa määrätä mitä muut saavat tehdä.

Kyösti Salovaara, 2021.
Etelä-Suomen sydänmailla:
Artjärvi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tekojärvi Zahara de la Sierran kaupungin vieressä, 
andalusialaisen Grazaleman luonnonpuiston pohjoispäässä.

Ei ole mitään yhtä (hyvää eikä huonoa) syytä matkustaa toisaalle.

    Jokainen ihminen, yksilö kokee matkustamisen vieraaseen paikkaan omalla tavallaan ja perustelee sen omilla tunteillaan. Yleensä sitä ei tarvitse perustella. Ja voi olla ettei sitä edes pysty perustelemaan.

    Kun minä istun Pariisissa samalle terassille missä Sartre, Beauvoir, Hemingway tai Fitzgerald ovat istuneet ja keskustelleet oman aikansa ihmisten kanssa oman aikansa tunteista, niin kokemusta ei pysty analysoimaan järkevästi. Kysymys ei ole kulttuurin kohtaamisesta, ei em. kirjailijoiden tuotannon ymmärtämisestä eikä minkäänlaisen pyhän kokemisesta.

    Kysymys on, jos sen osaa kuvitella, mielen maisemien ja ja maisemien mielen kohtaamisesta. Vain minä tiedän miltä minusta tuntuu kun istun samalla terassilla kuin Hemingway tai Sartre - Turun piispa ei sitä tiedä eikä Ylelle kolumnia kirjoittava matkailutoimittaja.

    Eikä minun tarvitse perustella "pakoani" Pariisiin Turun piispalle eikä kenellekään. Onko tunteeni kohtuuton? Kulutanko liikaa? Jos niin mitä? Aikaani? Luonnonvaroja? Elämäni aikana ansaittuja markkoja ja euroja?

    Maisemieni maisema mielessäni…

Yritän olla olematta armoton.

    Hyvä että Turun piispalla on mielipiteitä. Hyvä että matkailutoimittaja keksii paradoksin. Harmi että häneltä jää oivaltamatta mitä paradoksi merkitsee – sitä että jokainen ihminen on yksilö jolla on omat kokemuksensa ja tunteensa, joita ei voi eikä pidä kollektivisoida.

    Sekin on harmillista, että suuri enemmistö joutuu ehdottomien identiteettien keskustelussa Leninin pistimien kohteeksi.

    No, liioittelen kun en muuta keksi.

    Mitä enemmän tunteita, sitä vähemmän sävyjä.

Olen pakinoissani monta kertaa lainannut Albert Camusia.

    Se johtuu Camusista.

    Hän on aina ajankohtainen, niin kuin muuan New Yorkerin kirjoittaja sanoi. Hän puhuu historian yli samaa kieltä kuin me puhumme tänään. Tai hänen ajatuksensa ymmärtää perehtymättä Camusin omaan aikaan, toisin kuin vaikkapa Sartren jonka ajatusten kanssa pitää ponnistella.

    Vuonna 1936 Camus kirjoitti muistikirjaansa matkustamisesta. Hän oli edellisenä kesänä vieraillut Baleaareilla. Hänen äitinsä suku oli kotoisin Menorcalta.

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon”, Camus kirjoitti. ”Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan.”

    Tuollaisena hetkenä ihminen on kuin kuumeessa, pehmeä ja huokoinen. Tuollaisena hetkenä pieninkin töytäisy järkyttää ihmisolentoa perustuksia myöten: ”Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon.”

    Sitten Camus löytää ajatuksensa oleellisen keskipisteen:

    ”Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”

Ihminen on matkalla.

    Kotiin ei voi palata, sanoi Wolfe.

    Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa.

    Paradoksi on siinä, että ”huvikseen” tehdyllä matkalla ihminen palaa askeesin hetkellä itsensä luo.

Kyösti Salovaara, 2021.
Rockia Keravalla, sadetta Suomessa:
Metallinkova Brother Firetribe.

Kyösti Salovaara, 2021.
Illan tullen miehet kantavat pöydän ja tuolit rantakadulle
ja ryhtyvät pelaamaan dominoa.