[Esipuhe
Raymond Chandlerin romaaniin Syvä uni]
|
"Syvän unen" ensimmäisen englantilaisen painoksen kansipaperi Lontoossa maaliskuussa 1939. Kuva Matthew J. Bruccolin teoksesta Raymond Chandler A Descriptive Bibliography. University of Pittsburgh Press 1979. |
-
Hard-boiled
-dekkarien lukijat ryhmittyvät kahteen joukkueeseen. Dashiell
Hammettiin niukkaan ja eleettömään proosaan ihastuneet eivät voi
ymmärtää, miksi Raymond Chandlerin romanttista ja idealistista
kertojan ääntä tulisi ylistää. Chandlerin ironian ja sarkasmien
lumoamat jäävät puolestaan kylmäksi lukiessaan Hammettin
tarinoita, joista vuosien saatossa on jäljellä vain lauseiden ja
virkkeiden kuori, ikään kuin niiden sisällys olisi kuivunut
ravinnon puutteessa. Hammettin ja Chandlerin jälkeisten
kirjailijoiden tuotanto ei aiheuta samanlaista vastakkainasettelua.
Ross Macdonaldista, Robert B. Parkerista ja Elmore Leonardista saa
tykätä yhtä aikaa. On kohtuullisen turvallista ajatella, että
kiista Hammettin ja Chandlerin ”paremmuudesta” on ratkaisematon;
että kirjallisuuden kentällä tällaisella pisteyttämisellä ei
ole käyttöä. Yksi pitää Hammettista, toinen Chandlerista ja
sillä hyvä.
-
-
Kyösti
Salovaara esseessä
Yksi
aika, kaksi miestä
Keijo Kettusen toimittamassa teoksessa Varjomiehen
jäljillä - Dashiell Hammett 100 vuotta.
Suomen dekkariseura, 1994.
-
|
Matti Louhen kansi Syvän unen 3. suomalaiseen painokseen 1978. Ensimmäinen painos ilmestyi 1965. |
Tulevaisuus,
nykyhetki ja mennyt ovat hiuksia kädelläni.
Raymond
Chandler: Taide (1909)
Nuori
Raymond Chandler, Bloomsburyssa asuva kirjallisuusmies, man of
letters, kirjoitti vuonna 1911 esseen »merkittävästä sankarista».
»Me
emme välitä vähääkään hänen vaatteistaan», Chandler
kirjoitti, »emme hänen tavoistaan emme hänen menneisyydestään
emme hänen teoistaan; tässä suhteessa olemme kaikkisietäviä.
Mutta yhtä häneltä vaadimme: hänen pitää olla merkittävä
mies. »
Kolmisenkymmentä
vuotta myöhemmin, kun väliin oli jäänyt valtameri ja
valtamerellinen kokemuksia, Chandler toi kirjallisuuteen oman
sankarinsa, joka sanoo 'Syvän unen' alkusivulla: »Olin siisti,
puhdas, sileäleukainen ja selvä, ja minusta oli aivan samantekevää
tiesikö joku sen vai ei.» Philip Marlowe oli merkittävä mies.
Kuinka monta sellaista tapaa elämässään?
Chandler
kirjoitti seitsemän romaania. Kun esikoisteos 'Syvä uni' ilmestyi
vuonna 1939 hän oli kuudennellakymmenennellään. Varhaisessa
runossa, vuodelta 1909, Chandler oli kuvannut maailman ruusutarhaksi;
ruusujen juuret ovat syvällä helvetissä, niiden kukat kohoavat
taivaaseen, ja niiden piikit ovat pitkiä ja kuolettavia. Hänen
proosansa toistaa tämän runoasuun verhotun näkemyksen maailman
ristiriitaisuudesta.
’Syvä
uni', 'Näkemiin, kaunokaiseni' (1940), 'Vanha kultaraha' (1942),
'Nainen järvessä' (1943), 'Pikkusisko' (1949), 'Pitkät
jäähyväiset' (1953) ja 'Vuosien varjo' (1958) loivat
voimakasvärisen kuvan koreasta Kaliforniasta, aikakaudesta ja
epätoivosta. Tässä kirjallisessa maalauksessa, Chandlerin
'pentimentissä', on barokkimaista tunnelmaa, valoa ja varjoja ja
draamaa, komediaa ja murhenäytelmää. Chandlerin melodraama,
salapoliisiromaani, on koristeellinen, satiirinen ja ironinen. Hänen
visionsa on elävä ja aistivoimainen; se on tulvillaan kuolemaa.
Elokuvaohjaaja
Billy Wilder sanoo, että Raymond Chandler on ainoa kirjailija, joka
proosaan on tavoittanut Kalifornian atmosfäärin. Englantilainen
kirjailija J. B. Priestley on puolestaan sanonut, että Chandler
pelkisti kimaltavan kalifornialaisen näyttämön paljaaksi
epätoivoksi, tyhjiksi pulloiksi ja kasoiksi tupakan tumppeja
merkityksettömien neonvalojen alapuolella. Chandler oli muukalainen
neonviidakon satumaassa.
Chandler
saapui Kaliforniaan 1910-luvun alkupuolella ja löysi ystäväpiirin,
jolla oli tapana kokoontua kuuntelemaan musiikkia ja keskustelemaan
kirjallisuudesta. Ryhmä kutsui itseään Optimisteiksi; ryhmään
kuului mm. hienostunut konserttipianisti Julian Pascal ja tämän
vaimo Cissy. Cissy oli opiskellut musiikkia ja, huhujen mukaan,
toiminut nuoruudessaan alastonmallina; nuoruudenkuvassa hän näyttää
hyvin kauniilta ja romanttiselta.
’Pikkusiskossa’
Chandler antaa Marlowen muistella vuosisadanvaihteen Los Angelesia:
»Silloin täällä oli ilmasto, josta nyt pidetään suurta ääntä.
Ihmiset pitivät tapana nukkua kuisteilla. Pienet ryhmät, jotka
pitivät itseään älymystönä, nimittivät sitä Amerikan
Ateenaksi. Eihän se ollut sitä, mutta ei se liioin ollut
neonvalojen valaisema slummikaan.» 1940-luvulle tultaessa kaikki on
muuttunut, latistunut, kuollut: »Ei näkynyt kuuta, ei näkynyt
liikettä. Tuskin kuuli rantatyrskyn kohinan. Ei tuntunut mitään
hajua. Ei lainkaan meren karkeaa ja rajua tuoksua. Kalifornian
merenrantaa. Kaliforniaa, tavaratalovaltiota. Enemmän kaikkea kuin
missään muualla ja kaikkein parasta kaikkea sitä, mikä ei ole
mitään.»
Chandler
oli amerikkalainen ja englantilainen; hän piti itseään
englantilaisena. Hän inhosi ja rakasti Los Angelesia. Kaupunki oli
äiti ja huora. Chandler tunsi olevansa maanpakolainen, maanpaossa
rakastamaansa Englantia, nuoruutensa Englantia. Hän kirjoitti runon
»ei mistään» ('Nocturne from Nowhere', 1932) ja tunnustaa siinä
maanpakolaisuutensa: »Ei ole toista niin kaunista maata / kuin
Englanti jonka kuvan tavoitan yön tunteina / täältä loistavasta
ja lohduttomasta maasta / maanpaostani ja kauhustani.»
Kodittomuus
ja kosmopoliittisuus olivat hyvä lähtökohta kirjailijan työlle.
Hänen elämäänsä ne eivät helpottaneet. Frank MacShane,
Chandler-elämäkerran kirjoittaja, sanoo että Chandler käyttää
Englannin-englannin lauserakennetta ja pääasiassa amerikkalaista
sanastoa. »Chandlerin proosa ei ole koskaan ikävystyttävää koska
hän taitaa kadenssin ja rytmin. Se ei ole koskaan kuivaa koska hänen
kielensä on niin tuoretta. Tämä tyyli on hänen henkilökohtaisen
historiansa luonnollinen tuote. » Ja Chandler itse arveli, että
tyyli on arvokkainta mitä kirjailija voi luoda.
Chandler
syntyi 23. heinäkuuta v. 1888 Chicagossa. Hänen vanhempansa olivat
irlantilaisia. Isä hylkäsi perheen; myöhemmin Chandler väitti
isäänsä »täydelliseksi siaksi» ja sanoi eläneensä isän
alkoholismin varjossa.
Äiti
muutti pojan kanssa sukulaisten luokse Lontooseen vuonna 1896.
Raymond pääsi hyvätasoiseen Dulwich Collegeen; C. S. Forester ja
P. G. Wodehouse ovat käyneet samaa koulua. Chandler sai klassisen ja
humanistisen koulutuksen. Hän kasvoi matriarkaalisessa kodissa, oli
perheen ainoa mies. Dulwichissa opetettiin, että kunnon mies kykenee
ymmärtämään mikä on hyvää, ja alistamaan luonteensa huonot
puolet hyville. Ei ole vaikea havaita, että Chandlerin Marlowe
noudattaa tätä public schoolin käyttäytymiskoodia. Marlowe,
kovaksi keitetty amerikkalainen yksityisetsivä, on 'kunniallinen
koulupoika’.
Koulun
jälkeen Chandler kierteli Eurooppaa, oli lyhyen aikaa valtion
virassa ja pääsi sitten Daily Expressiin toimittajaksi. Omien
sanojensa mukaan hän eksyi jokaisella jutuntekomatkalla, oli huonoin
toimittaja mitä lehdellä on koskaan ollut ja erotettiin. Hänestä
tuli free-lance kulttuurikirjoittaja. Vuosina 1908–1912 Chandler
sai julkaistuksi kaksikymmentäseitsemän runoa, seitsemän esseetä
ja kourallisen arvosteluja. Nuori Chandler ei ollut kypsä
kirjailijaksi.
Mutta
tulevan kirjailijan älyllinen ja esteettinen pohja sijoittuu
Edvardin ajan Englantiin. Vuonna 1912 Chandler kirjoitti realismista:
»Me olemme kaikki realisteja toisinaan, aivan kuten me toisinaan
olemme sensualisteja, toisinaan valehtelijoita ja toisinaan
pelkureita. (...) Idealistilla on oltava jonkinlainen näkemys ja
ihanne, realistille riittää mekaanisesti uurastava silmä. Realismi
on kaikista taiteen muodoista helpointa koska kaikista
mielenlaaduista ikävystyttävä on yleisin. (...) Niille, jotka
sanovat että onhan taiteilijoita, realisteja joiden tuotanto ei ole
rumaa eikä tylsää eikä tuskaisaa, voi jokainen, joka on kävellyt
tavallisella kaupunginkadulla juuri kun hämärtää ja lamput
syttyvät, vastata että sellaiset taiteilijat eivät ole realisteja
vaan rohkeimpia idealisteja, sillä he jalostavat alhaisen maagiseksi
visioksi ja luovat tomusta ja tuhkasta puhdasta kauneutta.»
Kiistäessään
realismin Chandler itse asiassa kiistää naturalismin. Hänellä on
runoilijan näkemys; Chandler vaatii, että taideteos on enemmän
kuin maailma, josta se syntyy. Taideteoksen on synnyttävä
miljööstään, mutta sen on näytettävä, että kukkulan takana on
jotakin parempaa. Tämä näkemys selittää kuinka Chandlerin
romaanien runollinen realismi syntyi.
Chandler
palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1912. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen
äiti muutti poikansa luo Los Angelesiin. Sotaan Chandler oli
osallistunut kanadalaisessa joukko-osastossa.
1920-luvun
alkupuolella Chandler meni naimisiin Cissy Pascalin kanssa; tämä
oli eronnut miehestään. Chandlerin äiti vastusti avioliittoa koska
Cissy oli 18 vuotta vanhempi kuin Raymond; häät pidettiin kaksi
viikkoa sen jälkeen kun Chandlerin äiti oli kuollut.
Avioliitosta
tuli lapseton. Cissy kuoli joulukuussa 1954 ja Chandler kirjoitti:
»Kolmekymmentä vuotta, kymmenen kuukautta ja neljä päivää hän
oli elämäni valo, koko kunnianhimoni. Mitä teinkään, oli vain
tulta hänelle, hänen käsiensä lämmittämiseksi.» Kovin auvoisia
nämä kolmekymmentä vuotta eivät kuitenkaan olleet.
Onnistuminen
ja epäonnistuminen – Chandlerin elämän voima ja vastavoima!
Nuori
Chandler onnistui ja epäonnistui lontoolaisena kirjallisuusmiehenä.
Keski-ikäinen Chandler onnistui ja epäonnistui kalifornialaisena
liikemiehenä, hänestä tuli öljy-yhtiön johtaja ja häntä
sanottiin neroksi. Hän menetti paikkansa juomisen takia vuonna 1932.
1940-luvulla Chandler menestyi Hollywoodissa käsikirjoittajana,
mutta tämäkin elämänvaihe päättyi epäonnistumiseen ja
katkeraan pettymykseen.
»Tietenkin
Marlowe on epäonnistuja, ja hän tietää sen», Chandler sanoi
romaaniensa kertojaminästä. »Mutta monet hyvistä miehistä ovat
epäonnistuneet koska heidän erityislahjansa eivät ole sopineet
heidän aikaansa ja paikkaansa. Arvelen että me kaikki olemme
epäonnistujia pitkän päälle, muuten meillä olisi toisenlainen
maailma kuin meillä nyt on.»
Chandlerin
ensimmäinen salapoliisikertomus ilmestyi Black Mask -lehdessä
vuonna 1933. 30-luvulla hän kirjoitti parisenkymmentä
rikoskertomusta. Salapoliisilukemistot rajasivat tarkoin
kirjoittajiensa esteettiset ulottuvuudet; Chandler kehittyi
kirjailijana ja hänen kirjailijanlaatunsa vaati laajempaa
ilmaisumuotoa. Sen tarjosi salapoliisiromaani.
Chandler
sijoitti itsensä Dashiell Hammettin, Ernest Hemingwayn, Theodore
Dreiserin, Ring Lardnerin, Carl Sandburgin ja Sherwood Andersonin
kirjalliseen perinteeseen. Perinne oli yhteinen, Chandlerin tyyli
hänen omansa: se yhdisti englantilaisen ja amerikkalaisen. Philip
Marlowessa on englantilaista herrasmiestä, ritaria, Galahadia.
Toisaalta Marlowe on Amerikan kirjallisuuden yksinäisten sankarien
jälkeläinen, Fenimore Cooperin Natty Bumpposta lähtien. Chandlerin
sankarilla on sama nimi kuin Joseph Conradin Marlowilla. Tämä voi
olla sattumaa. Ja sattumalta hänellä on sama nimi kuin Christopher
Marlowella, Shakespearen aikalaisrunoilijalla ja
näytelmäkirjailijalla. Yhtä kaikki 'Pitkissä jäähyväisissä'
Chandler lainaa kolmirivisen katkelman Christopher Marlowen
näytelmästä Doctor Faustus.
Teoksissaan
Chandler arvostelee miljöötään; maailmaa missä laki on siellä
mistä sen ostaa. Mutta hän tekee myös pilaa tästä maailmasta, on
lähes anarkistisen hauska. Joskus Chandler pilailee
kirjoittamistapansa kustannuksella. Hän tiesi ylikäyttävänsä
kliseitä. Chandler ihmetteli, että aikalaiset eivät tahtoneet
huomata hänen teostensa burleskia viritystä. MacShane vertaa
chandleresqueta romaania restauraatioajan komediaan; tärkeintä ei
ole draaman juoni vaan elämän kuvaus, joka rakennetaan huumorilla
ja henkilöillä. Toisaalta MacShane sijoittaa Chandlerin Dickensin
ja Swiftin väliin: »(...) hänen koominen visionsa ei ole niin
laaja kuin Dickensin eikä hänen satiirinsa ole yhtä katkeraa kuin
Swiftillä. Hän on jossakin välimaastossa, intellektuelli, joka on
myös tunteiden mies. Tästä syystä hänen Marlowensa on sekä
älyniekka että tunteilija.»
»Minulle
Marlowe on Amerikan henki», Chandler sanoi. Marlowessa on karkeaa
realismia, rahvaanomaisuutta, nokkeluutta, tunteellisuutta,
valtamerellinen slangia ja odottamattoman paljon herkkätunteisuutta.
Jean-Paul Sartre on sanonut, että sankarit ovat ansaan joutuneita
vapauksia, niin kuin me kaikki olemme. »Ei ole mahdollista valita
aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan», Sartre
sanoo. Marlowe on valinnut itsensä maailmassaan: »Olen romanttinen
sielu, Bernie. Kuulen äänen huutavan yössä ja menen katsomaan
mikä hätänä» ('Pitkät jäähyväiset').
Pinnallista
sosiaalisuutta pursuavan yhteisön sydämessä Chandler ja hänen
vaimonsa elivät omaa yksinäistä, erakkomaista elämäänsä.
Chandler oli ujo ja epävarma mies, sisäänpäin kääntynyt
intellektuelli. ’Pikkusiskossa’ Marlowe toistaa kirjailijan
sivullisuutta ja ahdistusta: »Olin tyhjä mies. Minulla ei ollut
kasvoja, ei tarkoitusta, ei persoonallisuutta, tuskin nimeäkään.
(...) Anna puhelimen soida, anna! Anna, että joku soittaa ja
yhdistää minut takaisin ihmisten rotuun.»
»Tärkeää
ja merkityksellistä taidemuotoa ei olekaan; on vain taidetta ja
sitäkin äärimmäisen vähän», Chandler sanoo esseessä ’Se
murhaa joka osaa' ('The Simple Art of Murder', 1944). Väline ei
ratkaise taitelijan arvoa; hyvä taiteilija tekee käyttämästään
välineestä hyvän.
Chandler
uskoi, että kirjailija voi tekstissään ilmaista runollisia ja
taiteellisia sävyjä ilman että ne vaivaavat puolikirjallista
lukijaa, joka ei välttämättä etsi tai halua lukemastaan tällaisia
sävyjä; ja kuitenkin lukija, ehkä vain alitajuisesti, ymmärtää
ja hyväksyy nämä sävyt. Chandlerin käsitys taideteoksesta on
parhaassa mielessä demokraattinen. Siinä otetaan huomioon sekä
kirjailija että lukija. On helppo olla älykäs vaikeasti ja
elitistisesti; on helppo unohtaa lukija.
F.
Scott Fitzgeraldin tavoin Chandler on tyyliniekka. Hänen proosansa
saattaa tuntua petollisen helpolta lukea; kirjailijan ääni, sanoma,
on tekstin syvärakenteessa ja sen voi ottaa vastaan tai ohittaa.
Tyylinäyte Chandlerin atmosfäärisestä realismista: »(...) mutta
kanjonin puolella ne olivat suuria hiljaisia kartanoita, joita
ympäröi kolmen metrin muurit ja taivutetusta raudasta tehdyt portit
ja koristeelliset pensasaidat; ja sisäpuolella, jos yleensä joku
pääsi sinne, oli auringonpaistetta, joka oli aivan erityistä
merkkiä, hyvin rauhallista, erityisiin äänitiiviisiin päällyksiin
pakattua, yksin omaan yläluokan tarpeisiin» ('Näkemiin,
kaunokaiseni').
»Kaikessa
mitä voidaan nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus»,
Chandler kirjoitti. »Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä jos on
kysymys varsinaisesta tragediasta, se saattaa olla sääliä tai
ironiaa, ja se voi olla pääpukarin raaka nauru.» Jos muuta
pelastusta ei ole näköpiirissä sellaiseksi käy kirjailijan tyyli,
kaunis ja muotoiltu kieli, joka tuo häivähdyksen paremmasta,
inhimillisemmästä ja jostakin arvokkaammasta: »Kaikki oli yötä,
pehmeää ja hiljaista. Kuutamo oli kylmä ja selkeä, niin kuin
oikeudenmukaisuus, josta uneksimme, mutta jota emme tapaa» ('Vanha
kultaraha').
Chandler
uskoi melodraamaansa: pätevän kirjailijan käsissä
salapoliisiromaanista saattoi tehdä oikeata kirjallisuutta. Ei ole
kehnoa kirjallisuudenlajia, on vain kehnoja kirjailijoita. Tässä
kohden on paradoksaalista, että samalla kun Chandler osoitti että
salapoliisiromaani ei ole triviaalikirjallisuutta hän kirjoitti
itseään yhä etäämmälle salapoliisikertomuksesta. 'Syvä uni'
kasvoi melko suoraan halpojen salapoliisilukemistojen sivuilta; se on
vauhdikas ja kovaksi keitetty ja tiheäjuoninen, aivan kuten Dashiell
Hammettin romaanit. Näkemiin, kaunokaiseni' on jo erilainen:
»shakespearelainen melodraama». 'Vanha kultaraha’on
fitzgeraldmaisen särkyvästi vedenkirkas – jos nyt jostakin
kirjasta voi tällaista sanoa. 'Pikkusisko’ syntyi murrosvaiheessa;
Chandler oli täynnä Hollywoodia eikä juuri välittänyt
salapoliisikertomuksesta. 'Pitkät jäähyväiset’ on laaja,
monisyinen ja kunnianhimoinen romaani; se on salapoliisiromaanin
muotoinen vain koska kirjailijan aikaisemmat romaanit olivat olleet
salapoliisiromaaneja.
»Tästä
lähtien aion kirjoittaa mitä haluan sillä tavalla kuin haluan»,
Chandler sanoi vuonna 1950. Kun 'Pitkät jäähyväiset' oli valmis
Chandler sanoi, että hän ei enää välittänyt oliko mysteeri,
ongelma, vedenpitävä vaan »ihmisistä, tästä oudosta
korruptoidusta maailmasta, jossa elämme, ja siitä kuinka mies, joka
yrittää olla rehellinen, näyttää lopussa joko tunteilijalta tai
pelkästään typerykseltä».
»Lavastus,
näytelmä on ainoa, mitä on jäljellä», Chandler kirjoittaa
'Pitkissä jäähyväisissä', ja muuan romaanin henkilö sanoo:
»Elämän murhenäytelmä ei ole siinä, että kauniit asiat
kuolevat nuorena, vaan siinä, että ne kasvavat vanhoiksi ja
alhaisiksi.»
Marlowen
kaltaiselle miehelle ei tuntunut olevan sijaa modernissa
yhteiskunnassa; hän kuului menneisyyteen tai tulevaisuuteen. » Aika
ja paikka ja lemmitty, ei koskaan kaikki yhdessä», Marlowe siteeraa
Browningia – »runoilijaa, ei pistoolia» — teoksessa
'Pikkusisko’. »Pidän konservatiivisesta ilmapiiristä,
menneisyyden tunnusta», Chandler sanoi eräässä kirjeessä, »pidän
kaikesta siitä, mitä menneiden sukupolvien amerikkalaisten oli
tapana lähteä etsimään Euroopasta, mutta en kuitenkaan siedä,
että minkäänlaiset säännöt sitovat minua.»
Chandler
oli kirjailija ja taiteilija; kirjoittaminen oli hänelle elämä ja
hän sanoi kirjoittavansa tyyliä, ei tarinoita. »Kuinka voi vihata
kirjoittamista?» Chandler kysyy kirjeessä englantilaiselle
kustantajalleen. »Mitä siinä on vihattavaa? Yhtä hyvin voisi
sanoa, että joku pitää puiden pilkkomisesta tai talon
siivoamisesta, mutta vihaa auringonpaistetta tai yötuulen henkäystä
tai kukkien nuokkumista tai kastetta ruohikossa tai lintujen laulua.
Kuinka voi vihata taikavoimaa, joka tekee kappaleesta tai lauseesta
tai vuoropuhelusta tai kuvauksesta jotakin, joka on luonteeltaan
uudesti luotua ? »
»Minulla
on tunne, että pohjimmiltaan hän on aika surullinen ja yksinäinen
mies », Chandler sanoi Somerset Maughamista, ja hän olisi saattanut
aivan yhtä hyvin kuvata omaa elämäänsä.
'Nokturnissa
ei mistään' Chandler haluaa päästä takaisin (haaveiden)
suurenmoiseen tulevaisuuteen; se ei olisi se menneisyys, jota ei ole
koskaan ollutkaan, silti se on täydellisesti kadotettu.
Romaaneissaan Chandler kykeni hallitsemaan unelman ja pettymyksen
välisen ristiriidan. Hänen proosansa elinvoima on paljolti tulosta
tästä ristiriidasta; Chandlerin moraalinen satu on kuin paha uni,
joka ennustaa tulevaisuuden. Tulevaisuus on tässä.
Omassa
elämässään Chandler ei kuitenkaan pystynyt hyväksymään
unelmien ja todellisuuden varjomaista pakoa toistensa luota. Pettymys
oli katkeraa; nuoruuden unelmat eivät kuolleet vaan vanhenivat
osaksi likaista maailmaa. Muuan katkelma 'Vanhassa kultarahassa' on
kuin suurentava vesipisara kirjoittajansa elämästä ja työstä
kirjoittajana, epäonnistumisesta ja onnistumisesta: »Minulla oli
hupsu tunne nähdessäni talon katoavan, ikään kuin olisin
kirjoittanut runon ja runo olisi ollut jokseenkin hyvä ja minä
olisin kadottanut sen mielestäni, enkä muistaisi sitä koskaan
enää.»
Raymond
Chandler kuoli La Jollassa, pienessä Tyynen meren rantakaupungissa,
joka sijaitsee Los Angelesin ja San Diegon välisellä rantaviivalla,
26. pnä maaliskuuta 1959. Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa hän oli
kirjoittanut: »Olen elänyt elämäni kynnyksellä, jonka takana ei
ole mitään.»
Kyösti
Salovaara
----
Raymond Chandler: Syvä uni. (The Big Sleep, 1939.) Suom. Seppo Virtanen. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, kolmas painos, 1978.
Tämä on bonusjuttu amerikkalaisten kirjailijoiden "esipuhetrilogiaan". Ensimmäinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa - Roth julkaistiin 1.7.2021. Toinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa – Mailer ilmestyi 8.7.2021. Kolmantena julkaisin 15.7.2021 esipuheen John Updiken romaaniin Noidat otsikolla 3 amerikkalaista kirjailijaa - Updike.
|
"Hard-boiled -dekkarien lukijat ryhmittyvät kahteen joukkueeseen. Dashiell Hammettiin niukkaan ja eleettömään proosaan ihastuneet eivät voi ymmärtää, miksi Raymond Chandlerin romanttista ja idealistista kertojan ääntä tulisi ylistää."
Syvä uni onkin Hammett-joukkueen suosikki Chandlerin romaaneista. Toinen joukkue, romantikot ja idealistit, pitää Pitkiä jäähyväisiä Chandlerin mestariteoksena. Esipuheen kirjoittaja pukeutuu jälkimmäisen joukkueen pelipaitaan. Pitkät jäähyväiset julkaistiin Suomessa 1956. Kannen suunnitteli Heikki Ahtiala. |
.