Tyhjät tynnyrit kolisee eniten

 [Pascal Mercierin komea floppi]

Hiekka, johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä, on tehty sanoista, ja kun kyseenalaistamisen on tultava toimeen sanoilla, mieleen tulee - siirtyäkseni yhdestä mielikuvasta toiseen – räpiköiden vajoava ihminen, joka uppoaa sitä varmemmin, mitä enemmän hän rimpuilee. Sanoissa ja niiden muodostamissa labyrinteissa, niiden mahdollisten lamaannuttavassa rajattomuudessa ja niiden vääjäämättömässä petollisuudessa, on tosiaan jotain juoksuhiekan kaltaista. Emme voi pelastautua tästä hiekasta, ellei meille ojenneta jonkinlaista köyttä. Sanat imevät elämämme lähes kuiviin… Kuitenkin meissä alati elää mykkä, salainen, käsittämätön osa. Tämä osa on sanojen eli diskurssin tietämättömissä… Näille sisäisille tiloille ei voi löytää mitään määrittävissä olevaa syytä, samaan tapaan kuin on vaikea löytää syytä kokemukselle taivaan puhtaudesta tai huoneen tuoksusta… Sisäisten tilojen kohdalla kieli onkin avuton, se ei kykene sanomaan mitään, ja se voi vain yrittää viedä huomion näistä tiloista muualle, minkä niiden epämääräisyys tekee helpoksi.

- Georges Bataille: Sisäinen kokemus. Gaudeamus, 2020.

”Mitä kaikkea en tiedäkään!” hän sanoi. Kirjailijoiden elämäkertojakin hän luki: Proustin, Rilken, Faulknerin. ”Mitä kaikkea menettääkään, kun laahustaa aina vain sairaalan käytäviä!” hän huudahti.

- Pascal Mercier: Sanojen paino. Tammi, 2021.

Huh!

    Sateet tulivat ja olen ymmällä tämän romaanin suhteen. Pakinan otsikot kertovat tunteistani. Pascal Mercierin romaani Sanojen paino on komea floppi, loistava kirjallinen epäonnistuminen, tyhjien tynnyrien kolinaa - ristiriitainen teos.

    Mutta mihin tunteeni perustuu?

    Jos Mercierin romaanijärkäle - 570 sivua - julkaistaan Suomessakin laadukkaassa Keltaisen kirjaston sarjassa eihän se voi olla floppi eikä pelkästään tyhjien tynnyrien meteliä. Sitä paitsi sveitsiläinen kustantaja on katsonut romaanin kustantamisen arvoiseksi. Ja kenties odottanut siitä samanlaista bestselleriä kuin Mercierin romaanista Yöjuna Lissaboniin (2004) – niin että mistä minä tiedän onko myös Sanojen paino bestseller vai ei? En mistään.

    Jokin Mercierin tavassa henkistää (älyllistää) kaikki ihmisen kokemukset viehättää lukijaa, joka etsii ihmistä syvintä olemusta yksilön tekojen takaa, niiden välistä, niistä huolimatta, vaikka lukija kallistuisikin lopulta puolikyyniseen johtopäätökseen: ihminen on sittenkin vain tekoja eikä mitään sisäistä olemusta, sisäistä kokemusta ole olemassa, ei sellaista jota ei voisi projisoida sanoilla ulkoapäin.

    Myös tässä kirjassa, kuten Yöjunassa Lissaboniin, Mercier heittelee ammattifilosofin taitavuudella elämänviisauksia, omia ja lainattuja, oikeilta kirjailijoilta ja keksityiltä. Esimerkiksi Yöjunassa Lissaboniin: ”Elämä ei ole sitä mitä me elämme; se on sitä mitä me kuvittelemme elävämme.” Tai Sanojen painon motossa: ”Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä. Mutta sillä saadaan aikaan selkeyttä ja ymmärtämistä. Tai ainakin vaikutelma niistä. Ja kun sanojen kanssa käy tuuri, on kuin havahtuisi itsensä äärelle, ja niin saa alkunsa uudenlainen aika: runouden tämänhetkisyys.”

    Sanat, aika, runous - siinäkö kaikki?

Sveitsiläinen Peter Bieri (s. 1944) tutki väitöskirjassaan (1971) aikaa kaiketi filosofisena eikä matemaattisfyysisenä ”ilmiönä”. Hän opetti eri yliopistoissa Euroopassa ja Yhdysvalloissa kunnes kyllästyi akateemisiin piireihin ja ryhtyi kirjailijaksi Pascal Mercierinä.

    Tämä tausta näkyy hyvässä ja pahassa myös Sanojen painossa. Mercier ikään kuin yrittää muotoilla kirjoittamisesta, kaunokirjallisuuden kääntämisestä ja runoudesta luonnontieteellisen kokoelman aksioomia, mutta ei kuitenkaan perustele eikä todista niitä empiirisillä eikä loogisilla argumenteilla vaan romantisoiden niitä ja yrittäen olla syvällinen olematta lainkaan konkreettinen.

    Mercierin romaanin ihmiset ovat yliromantisoituja taiteilijahahmoja. Mercier näkee taiteessa ja kielessä sellaista mitä tavallinen ihminen ei näe, ja kun Mercier yrittää selittää näkemänsä, hän mystifioi, pakenee konkreettisia selityksiä. Tässä mystiikassa Mericier muistuttaa välillä Herman Hesseä. Hän kiihottaa lukijan uteliaisuutta, mutta ei lopulta pysty selittämään selittämätöntä.

    En tiedä onko Mercier/Bieri lukenut Georges Bataillea. Jos on, hän on tainnut ymmärtää lukemansa väärin, koska yrittää juuri sitä, minkä Bataille toteaa mahdottomaksi: ihmisen sisäisen kokemuksen kuvaamisen ulkoisen maailman sanoilla. Tai voihan olla että Mercier lukee (jos lukee) Bataillea oikein: ehkä runous on mystisellä tavalla ihmisen sisäisen tilan kuva, jotakin mikä irrottautuu ajasta ja on aika sinänsä.

    Ehkä Mercier ajattelee, että kun sanoista kirjoittaa yhä uusia sanoja, eräänlainen totuus paljastuu. Koska lukija, minä, etsii sellaisia sanoja ja selityksiä jotka hän ymmärtää, Mercierin Sanojen paino putoaa maahan höyhenen kevyenä sanaleikkinä.

Tietenkin on perusvirhe ryhtyä väittelemään fiktiosta. Sehän on jotakin mikä ei ole mitään. ”Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä.” Mitä sillä sitten luodaan? Jos fiktiossa ei ole uusia ihmisiä, onko siinä uusia ajatuksiakaan, väitteitä tästä maailmasta fiktion tällä puolen?

    Sekin on perusvirhe, että minun tekee mieli väitellä romaanin henkilöiden kanssa. Eihän se ole järkevää, koska heitä ei ole olemassakaan. Mutta jos sanon väitteleväni kirjailijan kanssa, hän vastaa etteivät romaanin henkilöt edusta hänen omia mielipiteitään vaan romaanin sisäisessä todellisuudessa elävien ihmisten mielipiteitä. Siis niiden joita ei ole olemassa tämän puolisessa maailmassa.

    No, väittelen silti vaikka en tiedä kenen kanssa.

    Mercierin romaanin ihmiset ovat erittäin hyviä ihmisiä, tavallaan liian hyviä ihmiseksi. Päähenkilö Simon Leyland on italialais-englantilainen kosmopoliitti, kääntäjä ja kustantaja, ja lopulta (tietysti) romaanikirjailija. Heti tarinan alussa käy ilmi, että Leyland on saanut väärän diagnoosin. Hänellä ei olekaan aivokasvainta. Väärän diagnoosin takia Leyland kuitenkin ehtii myydä Triestessä sijaitsevan kustantamonsa ja kun hän sitten perii sedältään hienon talon Lontoossa, hän muuttaa henkiseen ”kotiinsa” Englantiin.

    Romaani kertoo siitä kuinka Leyland kertoo itselleen kirjoittamalla kirjeitä kuolleelle vaimolleen väärän diagnoosin aiheuttamasta henkisestä järkytyksestä ja sen vaikutuksesta hänen elämäänsä ja ajatteluunsa. Romaanissa kaikki kerrotaan vähintään kahdesti.

    Mercier kasaa Leylandin ympärille eksoottisia ihmisiä, jotka kaikki ”pakenevat” arkipäivän työelämää, olivatpa lääkäreitä, juristeja, kirjailijoita, apteekkareita, kääntäjiä jne. Ainoa romaanin ihminen joka pysyttelee arkityössään on kriitikko, joka on haukkunut Leylandin käännöksiä - kriitikon ihmishahmo on romaanin ainoa henkilö, jonka Leyland/Mercier kuvaa fyysisesti rumaksi ihmiseksi (koska tämä on Leylandin mielestä huono ihminen).

    Tänällään romaanin liian hyvät ihmiset saattaisivat olla satiirinen kuvaus taiteilijaelämän romantisoimisesta, mutta ne eivät ole, koska Mercier torjuu melkein hampaita kiristellen tavallisen elämän ja tavalliset ammatit. Kun Leylandin tytär valmistuu lääkäriksi, tämä ei halua vaeltaa sairaalan käytävillä vaan lukee mieluummin klassikoita (isänsä rahoilla). Hänen poikansa valmistuu juristiksi, mutta ei halua oikeusaliin ammattiaan hoitamaan. Mercier käyttää ilmaisua ”valkea kasti” ja ”musta kasti” kuvaamaan lääkärien ja lakimiesten ”korruptoitunutta” ylivaltaa. Terveydenhoitojärjestelmän ylimalkainen ja totaalinen tuomitseminen täysin turhaksi instituutioksi tuntuu varsinkin korona-ajassa käsittämättömältä.

    Eikö Mercier ole romaania viimeistellessään huomannut romaaninsa ihmisten yksioikoisuutta? Eikö hänelle ole juolahtunut mieleen, että romaanissa tarvittaisiin myös rosoisempia ihmisiä, sellaisia jotka joskus myös erehtyvät, eivät ole aina oikeassa, eivät ole taiteilijapyhimyksiä vaan tavallisia arkipäivän ”paskiaisia”?

    Sitäkin ihmettelen, että eikö edes sveitsiläinen kustannustoimittaja ole pannut merkille romaanin vinoa todellisuuskuvaa.

Olenko joutunut taitavan kirjailijan virittämään ansaan? En voi vastustaa Mercierin lukemista, koska hän tuntuu viettelevillä lauseillaan johdattavan minua äärimmäisten totuuksien luo, sanojen ja kielen graalin maljan tykö - ja samalla minua melkein ällöttää Mercierin tapa romantisoida ja mystifioida niinkin arkinen ja selkeä asia kuin kirjoittaminen ja kaunokirjallisuuden kääntäminen kielestä toiseen.

    Vai onko kirjoittaminen arkista puuhaa? Ja lieneekö kääntäminen ihan pyhää?

    Mercierin Leylandille kääntäminen on pyhä toimitus, jossa kääntäjä yrittää kloonata itsensä kirjailijan sisäisen olemuksen vastinkappaleeksi. Hän yrittää ahmaista kirjailijan sisäisen kokemuksen itselleen, vaikka sen ahmiseen ei olekaan mitään kieltä, sanoja ja lauseita.

    Sinänsä Leyland/Mercier pohtii tosissaan mitä kääntämisessä tapahtuu: ”Sanotaan, että käännettäessä sama tarina kerrotaan uudelleen toisella kielellä. Mutta miten se voi olla sama tarina, jos sanat ovat toiset?”

    Sitten Leyland pohtii miten kääntäjän pitäisi ottaa huomioon sanojen ”musiikki”. Onko kielen soinnilla vastine toisessa kielessä? Ja jos on, niin käykö kääntämisessä näin: ”Ja kaikki tämä vastaa kysymykseen, jonka minulle esititte jos kertomus on teille maailman tapahtumia, joita voi ilmaista sanojen sisällöllisten merkityksien kautta, silloin kertomukset säilyttävät identtisyytensä eri kielissä, koska kyse on sisällöllisen merkityksen identtisyydestä. Mutta jos yhdistätte kertomuksen sen sanojen musikaaliseen merkitykseen - jos kertomusta ei ole ilman sitä - silloin siitä tulee käännettäessä vääjäämättä toinen. Molemmat yhdessä, niin sen näkisin, selittävät epäröiviä tuntemuksia käännöstä lukiessa tai kuunnellessa: teksti on yhtä aikaa tuttu ja vieras, nimittäin sisällöltään tuttu ja musiikillisesti vieras.”

    En tiedä, en osaa sanoa, mihin Mercierin ajatuskulku johtaa. Pohtiiko hän itse asiassa kirjoitetun tekstin tyylin suhdetta sanojen ja lauseiden merkitykseen? Voiko merkityksen irrottaa tyylistä? Vai puhuuko hän jostakin enemmästä? Pitäisikö tässä ”enemmässä mielessä” Tuulia Tipan suomentamassa Sanojen painossa jotenkin sointua tai ”soida” alkuteoksen saksankielisten lauseiden ja sanojen klangi? Ja jos pitäisi, ja jos se voisi soida, niin millä tavalla tekstin merkitykset muuttuisivat ja puhkeaisivat kukkaan?

Muuan Sanojen painon kirjailija sanoo, että ”kirjallisuus on kapinointia, vastarintaa tyhjille sananparsille, jotka sumensivat kokemukset niiden paljastamisen sijaan.”

    Mercier yrittää (ehkä) romaanillaan tehdä vastarintaa arkipäivän elämän tyhjyydelle. Hän kapinoi romantisoimalla kirjoitetun kielen, mystifioimalla sanojen merkityksen.

    Ehkä parasta tässä romaanissa onkin sen alkuun kirjoitettu motto: Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä.

    Kaunokirjallisuudella, romaanilla kerrotaan tiedossa oleva, jotakin minkä voi ymmärtää. Eikä lukija kaiketi ymmärrä kirjailijaa paremmin sitä minkä kirjailija on lauseiksi kirjoittanut, vaikka hän ymmärtäisi muuten maailmaa kuinka hyvin tahansa. Luulenkin että koska Mercier ei ymmärrä kaikkea mistä kirjoittaa, kuinka minäkään sitä ymmärtäisin?

Pascal Mercier: Sanojen paino.
Das Gewicht Der Worte, 2020.
Suom. Tuulia Tipa.
Päällys Markko Taina.
Tammi, 2021.

3 amerikkalaista kirjailijaa – Chandler bonuksena

[Esipuhe Raymond Chandlerin romaaniin Syvä uni]

"Syvän unen" ensimmäisen  englantilaisen painoksen
 kansipaperi Lontoossa maaliskuussa 1939.
Kuva Matthew J. Bruccolin teoksesta
Raymond Chandler A Descriptive Bibliography.
University of Pittsburgh Press 1979.

Hard-boiled -dekkarien lukijat ryhmittyvät kahteen joukkueeseen. Dashiell Hammettiin niukkaan ja eleettömään proosaan ihastuneet eivät voi ymmärtää, miksi Raymond Chandlerin romanttista ja idealistista kertojan ääntä tulisi ylistää. Chandlerin ironian ja sarkasmien lumoamat jäävät puolestaan kylmäksi lukiessaan Hammettin tarinoita, joista vuosien saatossa on jäljellä vain lauseiden ja virkkeiden kuori, ikään kuin niiden sisällys olisi kuivunut ravinnon puutteessa. Hammettin ja Chandlerin jälkeisten kirjailijoiden tuotanto ei aiheuta samanlaista vastakkainasettelua. Ross Macdonaldista, Robert B. Parkerista ja Elmore Leonardista saa tykätä yhtä aikaa. On kohtuullisen turvallista ajatella, että kiista Hammettin ja Chandlerin ”paremmuudesta” on ratkaisematon; että kirjallisuuden kentällä tällaisella pisteyttämisellä ei ole käyttöä. Yksi pitää Hammettista, toinen Chandlerista ja sillä hyvä.

- Kyösti Salovaara esseessä Yksi aika, kaksi miestä Keijo Kettusen toimittamassa teoksessa Varjomiehen jäljillä - Dashiell Hammett 100 vuotta. Suomen dekkariseura, 1994.

Matti Louhen kansi Syvän unen
 3. suomalaiseen painokseen 1978.
Ensimmäinen painos ilmestyi 1965.

Tulevaisuus, nykyhetki ja mennyt ovat hiuksia kädelläni.

    Raymond Chandler: Taide (1909)

Nuori Raymond Chandler, Bloomsburyssa asuva kirjallisuusmies, man of letters, kirjoitti vuonna 1911 esseen »merkittävästä sankarista».

    »Me emme välitä vähääkään hänen vaatteistaan», Chandler kirjoitti, »emme hänen tavoistaan emme hänen menneisyydestään emme hänen teoistaan; tässä suhteessa olemme kaikkisietäviä. Mutta yhtä häneltä vaadimme: hänen pitää olla merkittävä mies. »

    Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, kun väliin oli jäänyt valtameri ja valtamerellinen kokemuksia, Chandler toi kirjallisuuteen oman sankarinsa, joka sanoo 'Syvän unen' alkusivulla: »Olin siisti, puhdas, sileäleukainen ja selvä, ja minusta oli aivan samantekevää tiesikö joku sen vai ei.» Philip Marlowe oli merkittävä mies. Kuinka monta sellaista tapaa elämässään?

    Chandler kirjoitti seitsemän romaania. Kun esikoisteos 'Syvä uni' ilmestyi vuonna 1939 hän oli kuudennellakymmenennellään. Varhaisessa runossa, vuodelta 1909, Chandler oli kuvannut maailman ruusutarhaksi; ruusujen juuret ovat syvällä helvetissä, niiden kukat kohoavat taivaaseen, ja niiden piikit ovat pitkiä ja kuolettavia. Hänen proosansa toistaa tämän runoasuun verhotun näkemyksen maailman ristiriitaisuudesta.

    ’Syvä uni', 'Näkemiin, kaunokaiseni' (1940), 'Vanha kultaraha' (1942), 'Nainen järvessä' (1943), 'Pikkusisko' (1949), 'Pitkät jäähyväiset' (1953) ja 'Vuosien varjo' (1958) loivat voimakasvärisen kuvan koreasta Kaliforniasta, aikakaudesta ja epätoivosta. Tässä kirjallisessa maalauksessa, Chandlerin 'pentimentissä', on barokkimaista tunnelmaa, valoa ja varjoja ja draamaa, komediaa ja murhenäytelmää. Chandlerin melodraama, salapoliisiromaani, on koristeellinen, satiirinen ja ironinen. Hänen visionsa on elävä ja aistivoimainen; se on tulvillaan kuolemaa.

    Elokuvaohjaaja Billy Wilder sanoo, että Raymond Chandler on ainoa kirjailija, joka proosaan on tavoittanut Kalifornian atmosfäärin. Englantilainen kirjailija J. B. Priestley on puolestaan sanonut, että Chandler pelkisti kimaltavan kalifornialaisen näyttämön paljaaksi epätoivoksi, tyhjiksi pulloiksi ja kasoiksi tupakan tumppeja merkityksettömien neonvalojen alapuolella. Chandler oli muukalainen neonviidakon satumaassa.

    Chandler saapui Kaliforniaan 1910-luvun alkupuolella ja löysi ystäväpiirin, jolla oli tapana kokoontua kuuntelemaan musiikkia ja keskustelemaan kirjallisuudesta. Ryhmä kutsui itseään Optimisteiksi; ryhmään kuului mm. hienostunut konserttipianisti Julian Pascal ja tämän vaimo Cissy. Cissy oli opiskellut musiikkia ja, huhujen mukaan, toiminut nuoruudessaan alastonmallina; nuoruudenkuvassa hän näyttää hyvin kauniilta ja romanttiselta.

    ’Pikkusiskossa’ Chandler antaa Marlowen muistella vuosisadanvaihteen Los Angelesia: »Silloin täällä oli ilmasto, josta nyt pidetään suurta ääntä. Ihmiset pitivät tapana nukkua kuisteilla. Pienet ryhmät, jotka pitivät itseään älymystönä, nimittivät sitä Amerikan Ateenaksi. Eihän se ollut sitä, mutta ei se liioin ollut neonvalojen valaisema slummikaan.» 1940-luvulle tultaessa kaikki on muuttunut, latistunut, kuollut: »Ei näkynyt kuuta, ei näkynyt liikettä. Tuskin kuuli rantatyrskyn kohinan. Ei tuntunut mitään hajua. Ei lainkaan meren karkeaa ja rajua tuoksua. Kalifornian merenrantaa. Kaliforniaa, tavaratalovaltiota. Enemmän kaikkea kuin missään muualla ja kaikkein parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.»

    Chandler oli amerikkalainen ja englantilainen; hän piti itseään englantilaisena. Hän inhosi ja rakasti Los Angelesia. Kaupunki oli äiti ja huora. Chandler tunsi olevansa maanpakolainen, maanpaossa rakastamaansa Englantia, nuoruutensa Englantia. Hän kirjoitti runon »ei mistään» ('Nocturne from Nowhere', 1932) ja tunnustaa siinä maanpakolaisuutensa: »Ei ole toista niin kaunista maata / kuin Englanti jonka kuvan tavoitan yön tunteina / täältä loistavasta ja lohduttomasta maasta / maanpaostani ja kauhustani.»

    Kodittomuus ja kosmopoliittisuus olivat hyvä lähtökohta kirjailijan työlle. Hänen elämäänsä ne eivät helpottaneet. Frank MacShane, Chandler-elämäkerran kirjoittaja, sanoo että Chandler käyttää Englannin-englannin lauserakennetta ja pääasiassa amerikkalaista sanastoa. »Chandlerin proosa ei ole koskaan ikävystyttävää koska hän taitaa kadenssin ja rytmin. Se ei ole koskaan kuivaa koska hänen kielensä on niin tuoretta. Tämä tyyli on hänen henkilökohtaisen historiansa luonnollinen tuote. » Ja Chandler itse arveli, että tyyli on arvokkainta mitä kirjailija voi luoda.

    Chandler syntyi 23. heinäkuuta v. 1888 Chicagossa. Hänen vanhempansa olivat irlantilaisia. Isä hylkäsi perheen; myöhemmin Chandler väitti isäänsä »täydelliseksi siaksi» ja sanoi eläneensä isän alkoholismin varjossa.

    Äiti muutti pojan kanssa sukulaisten luokse Lontooseen vuonna 1896. Raymond pääsi hyvätasoiseen Dulwich Collegeen; C. S. Forester ja P. G. Wodehouse ovat käyneet samaa koulua. Chandler sai klassisen ja humanistisen koulutuksen. Hän kasvoi matriarkaalisessa kodissa, oli perheen ainoa mies. Dulwichissa opetettiin, että kunnon mies kykenee ymmärtämään mikä on hyvää, ja alistamaan luonteensa huonot puolet hyville. Ei ole vaikea havaita, että Chandlerin Marlowe noudattaa tätä public schoolin käyttäytymiskoodia. Marlowe, kovaksi keitetty amerikkalainen yksityisetsivä, on 'kunniallinen koulupoika’.

    Koulun jälkeen Chandler kierteli Eurooppaa, oli lyhyen aikaa valtion virassa ja pääsi sitten Daily Expressiin toimittajaksi. Omien sanojensa mukaan hän eksyi jokaisella jutuntekomatkalla, oli huonoin toimittaja mitä lehdellä on koskaan ollut ja erotettiin. Hänestä tuli free-lance kulttuurikirjoittaja. Vuosina 1908–1912 Chandler sai julkaistuksi kaksikymmentäseitsemän runoa, seitsemän esseetä ja kourallisen arvosteluja. Nuori Chandler ei ollut kypsä kirjailijaksi.

    Mutta tulevan kirjailijan älyllinen ja esteettinen pohja sijoittuu Edvardin ajan Englantiin. Vuonna 1912 Chandler kirjoitti realismista: »Me olemme kaikki realisteja toisinaan, aivan kuten me toisinaan olemme sensualisteja, toisinaan valehtelijoita ja toisinaan pelkureita. (...) Idealistilla on oltava jonkinlainen näkemys ja ihanne, realistille riittää mekaanisesti uurastava silmä. Realismi on kaikista taiteen muodoista helpointa koska kaikista mielenlaaduista ikävystyttävä on yleisin. (...) Niille, jotka sanovat että onhan taiteilijoita, realisteja joiden tuotanto ei ole rumaa eikä tylsää eikä tuskaisaa, voi jokainen, joka on kävellyt tavallisella kaupunginkadulla juuri kun hämärtää ja lamput syttyvät, vastata että sellaiset taiteilijat eivät ole realisteja vaan rohkeimpia idealisteja, sillä he jalostavat alhaisen maagiseksi visioksi ja luovat tomusta ja tuhkasta puhdasta kauneutta.»

    Kiistäessään realismin Chandler itse asiassa kiistää naturalismin. Hänellä on runoilijan näkemys; Chandler vaatii, että taideteos on enemmän kuin maailma, josta se syntyy. Taideteoksen on synnyttävä miljööstään, mutta sen on näytettävä, että kukkulan takana on jotakin parempaa. Tämä näkemys selittää kuinka Chandlerin romaanien runollinen realismi syntyi.

    Chandler palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1912. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen äiti muutti poikansa luo Los Angelesiin. Sotaan Chandler oli osallistunut kanadalaisessa joukko-osastossa.

    1920-luvun alkupuolella Chandler meni naimisiin Cissy Pascalin kanssa; tämä oli eronnut miehestään. Chandlerin äiti vastusti avioliittoa koska Cissy oli 18 vuotta vanhempi kuin Raymond; häät pidettiin kaksi viikkoa sen jälkeen kun Chandlerin äiti oli kuollut.

    Avioliitosta tuli lapseton. Cissy kuoli joulukuussa 1954 ja Chandler kirjoitti: »Kolmekymmentä vuotta, kymmenen kuukautta ja neljä päivää hän oli elämäni valo, koko kunnianhimoni. Mitä teinkään, oli vain tulta hänelle, hänen käsiensä lämmittämiseksi.» Kovin auvoisia nämä kolmekymmentä vuotta eivät kuitenkaan olleet.

    Onnistuminen ja epäonnistuminen – Chandlerin elämän voima ja vastavoima!

    Nuori Chandler onnistui ja epäonnistui lontoolaisena kirjallisuusmiehenä. Keski-ikäinen Chandler onnistui ja epäonnistui kalifornialaisena liikemiehenä, hänestä tuli öljy-yhtiön johtaja ja häntä sanottiin neroksi. Hän menetti paikkansa juomisen takia vuonna 1932. 1940-luvulla Chandler menestyi Hollywoodissa käsikirjoittajana, mutta tämäkin elämänvaihe päättyi epäonnistumiseen ja katkeraan pettymykseen.

    »Tietenkin Marlowe on epäonnistuja, ja hän tietää sen», Chandler sanoi romaaniensa kertojaminästä. »Mutta monet hyvistä miehistä ovat epäonnistuneet koska heidän erityislahjansa eivät ole sopineet heidän aikaansa ja paikkaansa. Arvelen että me kaikki olemme epäonnistujia pitkän päälle, muuten meillä olisi toisenlainen maailma kuin meillä nyt on.»

    Chandlerin ensimmäinen salapoliisikertomus ilmestyi Black Mask -lehdessä vuonna 1933. 30-luvulla hän kirjoitti parisenkymmentä rikoskertomusta. Salapoliisilukemistot rajasivat tarkoin kirjoittajiensa esteettiset ulottuvuudet; Chandler kehittyi kirjailijana ja hänen kirjailijanlaatunsa vaati laajempaa ilmaisumuotoa. Sen tarjosi salapoliisiromaani.

    Chandler sijoitti itsensä Dashiell Hammettin, Ernest Hemingwayn, Theodore Dreiserin, Ring Lardnerin, Carl Sandburgin ja Sherwood Andersonin kirjalliseen perinteeseen. Perinne oli yhteinen, Chandlerin tyyli hänen omansa: se yhdisti englantilaisen ja amerikkalaisen. Philip Marlowessa on englantilaista herrasmiestä, ritaria, Galahadia. Toisaalta Marlowe on Amerikan kirjallisuuden yksinäisten sankarien jälkeläinen, Fenimore Cooperin Natty Bumpposta lähtien. Chandlerin sankarilla on sama nimi kuin Joseph Conradin Marlowilla. Tämä voi olla sattumaa. Ja sattumalta hänellä on sama nimi kuin Christopher Marlowella, Shakespearen aikalaisrunoilijalla ja näytelmäkirjailijalla. Yhtä kaikki 'Pitkissä jäähyväisissä' Chandler lainaa kolmirivisen katkelman Christopher Marlowen näytelmästä Doctor Faustus.

    Teoksissaan Chandler arvostelee miljöötään; maailmaa missä laki on siellä mistä sen ostaa. Mutta hän tekee myös pilaa tästä maailmasta, on lähes anarkistisen hauska. Joskus Chandler pilailee kirjoittamistapansa kustannuksella. Hän tiesi ylikäyttävänsä kliseitä. Chandler ihmetteli, että aikalaiset eivät tahtoneet huomata hänen teostensa burleskia viritystä. MacShane vertaa chandleresqueta romaania restauraatioajan komediaan; tärkeintä ei ole draaman juoni vaan elämän kuvaus, joka rakennetaan huumorilla ja henkilöillä. Toisaalta MacShane sijoittaa Chandlerin Dickensin ja Swiftin väliin: »(...) hänen koominen visionsa ei ole niin laaja kuin Dickensin eikä hänen satiirinsa ole yhtä katkeraa kuin Swiftillä. Hän on jossakin välimaastossa, intellektuelli, joka on myös tunteiden mies. Tästä syystä hänen Marlowensa on sekä älyniekka että tunteilija.»

    »Minulle Marlowe on Amerikan henki», Chandler sanoi. Marlowessa on karkeaa realismia, rahvaanomaisuutta, nokkeluutta, tunteellisuutta, valtamerellinen slangia ja odottamattoman paljon herkkätunteisuutta. Jean-Paul Sartre on sanonut, että sankarit ovat ansaan joutuneita vapauksia, niin kuin me kaikki olemme. »Ei ole mahdollista valita aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan», Sartre sanoo. Marlowe on valinnut itsensä maailmassaan: »Olen romanttinen sielu, Bernie. Kuulen äänen huutavan yössä ja menen katsomaan mikä hätänä» ('Pitkät jäähyväiset').

    Pinnallista sosiaalisuutta pursuavan yhteisön sydämessä Chandler ja hänen vaimonsa elivät omaa yksinäistä, erakkomaista elämäänsä. Chandler oli ujo ja epävarma mies, sisäänpäin kääntynyt intellektuelli. ’Pikkusiskossa’ Marlowe toistaa kirjailijan sivullisuutta ja ahdistusta: »Olin tyhjä mies. Minulla ei ollut kasvoja, ei tarkoitusta, ei persoonallisuutta, tuskin nimeäkään. (...) Anna puhelimen soida, anna! Anna, että joku soittaa ja yhdistää minut takaisin ihmisten rotuun.»

    »Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei olekaan; on vain taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän», Chandler sanoo esseessä ’Se murhaa joka osaa' ('The Simple Art of Murder', 1944). Väline ei ratkaise taitelijan arvoa; hyvä taiteilija tekee käyttämästään välineestä hyvän.

    Chandler uskoi, että kirjailija voi tekstissään ilmaista runollisia ja taiteellisia sävyjä ilman että ne vaivaavat puolikirjallista lukijaa, joka ei välttämättä etsi tai halua lukemastaan tällaisia sävyjä; ja kuitenkin lukija, ehkä vain alitajuisesti, ymmärtää ja hyväksyy nämä sävyt. Chandlerin käsitys taideteoksesta on parhaassa mielessä demokraattinen. Siinä otetaan huomioon sekä kirjailija että lukija. On helppo olla älykäs vaikeasti ja elitistisesti; on helppo unohtaa lukija.

    F. Scott Fitzgeraldin tavoin Chandler on tyyliniekka. Hänen proosansa saattaa tuntua petollisen helpolta lukea; kirjailijan ääni, sanoma, on tekstin syvärakenteessa ja sen voi ottaa vastaan tai ohittaa. Tyylinäyte Chandlerin atmosfäärisestä realismista: »(...) mutta kanjonin puolella ne olivat suuria hiljaisia kartanoita, joita ympäröi kolmen metrin muurit ja taivutetusta raudasta tehdyt portit ja koristeelliset pensasaidat; ja sisäpuolella, jos yleensä joku pääsi sinne, oli auringonpaistetta, joka oli aivan erityistä merkkiä, hyvin rauhallista, erityisiin äänitiiviisiin päällyksiin pakattua, yksin omaan yläluokan tarpeisiin» ('Näkemiin, kaunokaiseni').

    »Kaikessa mitä voidaan nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus», Chandler kirjoitti. »Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä jos on kysymys varsinaisesta tragediasta, se saattaa olla sääliä tai ironiaa, ja se voi olla pääpukarin raaka nauru.» Jos muuta pelastusta ei ole näköpiirissä sellaiseksi käy kirjailijan tyyli, kaunis ja muotoiltu kieli, joka tuo häivähdyksen paremmasta, inhimillisemmästä ja jostakin arvokkaammasta: »Kaikki oli yötä, pehmeää ja hiljaista. Kuutamo oli kylmä ja selkeä, niin kuin oikeudenmukaisuus, josta uneksimme, mutta jota emme tapaa» ('Vanha kultaraha').

    Chandler uskoi melodraamaansa: pätevän kirjailijan käsissä salapoliisiromaanista saattoi tehdä oikeata kirjallisuutta. Ei ole kehnoa kirjallisuudenlajia, on vain kehnoja kirjailijoita. Tässä kohden on paradoksaalista, että samalla kun Chandler osoitti että salapoliisiromaani ei ole triviaalikirjallisuutta hän kirjoitti itseään yhä etäämmälle salapoliisikertomuksesta. 'Syvä uni' kasvoi melko suoraan halpojen salapoliisilukemistojen sivuilta; se on vauhdikas ja kovaksi keitetty ja tiheäjuoninen, aivan kuten Dashiell Hammettin romaanit. Näkemiin, kaunokaiseni' on jo erilainen: »shakespearelainen melodraama». 'Vanha kultaraha’on fitzgeraldmaisen särkyvästi vedenkirkas – jos nyt jostakin kirjasta voi tällaista sanoa. 'Pikkusisko’ syntyi murrosvaiheessa; Chandler oli täynnä Hollywoodia eikä juuri välittänyt salapoliisikertomuksesta. 'Pitkät jäähyväiset’ on laaja, monisyinen ja kunnianhimoinen romaani; se on salapoliisiromaanin muotoinen vain koska kirjailijan aikaisemmat romaanit olivat olleet salapoliisiromaaneja.

    »Tästä lähtien aion kirjoittaa mitä haluan sillä tavalla kuin haluan», Chandler sanoi vuonna 1950. Kun 'Pitkät jäähyväiset' oli valmis Chandler sanoi, että hän ei enää välittänyt oliko mysteeri, ongelma, vedenpitävä vaan »ihmisistä, tästä oudosta korruptoidusta maailmasta, jossa elämme, ja siitä kuinka mies, joka yrittää olla rehellinen, näyttää lopussa joko tunteilijalta tai pelkästään typerykseltä».

    »Lavastus, näytelmä on ainoa, mitä on jäljellä», Chandler kirjoittaa 'Pitkissä jäähyväisissä', ja muuan romaanin henkilö sanoo: »Elämän murhenäytelmä ei ole siinä, että kauniit asiat kuolevat nuorena, vaan siinä, että ne kasvavat vanhoiksi ja alhaisiksi.»

    Marlowen kaltaiselle miehelle ei tuntunut olevan sijaa modernissa yhteiskunnassa; hän kuului menneisyyteen tai tulevaisuuteen. » Aika ja paikka ja lemmitty, ei koskaan kaikki yhdessä», Marlowe siteeraa Browningia – »runoilijaa, ei pistoolia» — teoksessa 'Pikkusisko’. »Pidän konservatiivisesta ilmapiiristä, menneisyyden tunnusta», Chandler sanoi eräässä kirjeessä, »pidän kaikesta siitä, mitä menneiden sukupolvien amerikkalaisten oli tapana lähteä etsimään Euroopasta, mutta en kuitenkaan siedä, että minkäänlaiset säännöt sitovat minua.»

    Chandler oli kirjailija ja taiteilija; kirjoittaminen oli hänelle elämä ja hän sanoi kirjoittavansa tyyliä, ei tarinoita. »Kuinka voi vihata kirjoittamista?» Chandler kysyy kirjeessä englantilaiselle kustantajalleen. »Mitä siinä on vihattavaa? Yhtä hyvin voisi sanoa, että joku pitää puiden pilkkomisesta tai talon siivoamisesta, mutta vihaa auringonpaistetta tai yötuulen henkäystä tai kukkien nuokkumista tai kastetta ruohikossa tai lintujen laulua. Kuinka voi vihata taikavoimaa, joka tekee kappaleesta tai lauseesta tai vuoropuhelusta tai kuvauksesta jotakin, joka on luonteeltaan uudesti luotua ? »

    »Minulla on tunne, että pohjimmiltaan hän on aika surullinen ja yksinäinen mies », Chandler sanoi Somerset Maughamista, ja hän olisi saattanut aivan yhtä hyvin kuvata omaa elämäänsä.

    'Nokturnissa ei mistään' Chandler haluaa päästä takaisin (haaveiden) suurenmoiseen tulevaisuuteen; se ei olisi se menneisyys, jota ei ole koskaan ollutkaan, silti se on täydellisesti kadotettu. Romaaneissaan Chandler kykeni hallitsemaan unelman ja pettymyksen välisen ristiriidan. Hänen proosansa elinvoima on paljolti tulosta tästä ristiriidasta; Chandlerin moraalinen satu on kuin paha uni, joka ennustaa tulevaisuuden. Tulevaisuus on tässä.

    Omassa elämässään Chandler ei kuitenkaan pystynyt hyväksymään unelmien ja todellisuuden varjomaista pakoa toistensa luota. Pettymys oli katkeraa; nuoruuden unelmat eivät kuolleet vaan vanhenivat osaksi likaista maailmaa. Muuan katkelma 'Vanhassa kultarahassa' on kuin suurentava vesipisara kirjoittajansa elämästä ja työstä kirjoittajana, epäonnistumisesta ja onnistumisesta: »Minulla oli hupsu tunne nähdessäni talon katoavan, ikään kuin olisin kirjoittanut runon ja runo olisi ollut jokseenkin hyvä ja minä olisin kadottanut sen mielestäni, enkä muistaisi sitä koskaan enää.»

    Raymond Chandler kuoli La Jollassa, pienessä Tyynen meren rantakaupungissa, joka sijaitsee Los Angelesin ja San Diegon välisellä rantaviivalla, 26. pnä maaliskuuta 1959. Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa hän oli kirjoittanut: »Olen elänyt elämäni kynnyksellä, jonka takana ei ole mitään.»

    Kyösti Salovaara

----

Raymond Chandler: Syvä uni. (The Big Sleep, 1939.) Suom. Seppo Virtanen. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, kolmas painos, 1978. 

Tämä on bonusjuttu amerikkalaisten kirjailijoiden "esipuhetrilogiaan". Ensimmäinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa - Roth julkaistiin 1.7.2021. Toinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa – Mailer ilmestyi 8.7.2021. Kolmantena julkaisin 15.7.2021 esipuheen John Updiken romaaniin Noidat otsikolla 3 amerikkalaista kirjailijaa - Updike.

"Hard-boiled -dekkarien lukijat
ryhmittyvät kahteen joukkueeseen.
 Dashiell Hammettiin niukkaan
 ja eleettömään proosaan ihastuneet
 eivät voi ymmärtää, miksi
Raymond Chandlerin romanttista
ja idealistista kertojan ääntä tulisi ylistää."

Syvä uni onkin Hammett-joukkueen 
suosikki Chandlerin romaaneista.
Toinen joukkue, romantikot ja idealistit,
pitää Pitkiä jäähyväisiä
Chandlerin mestariteoksena.
Esipuheen kirjoittaja pukeutuu
jälkimmäisen joukkueen pelipaitaan.
Pitkät jäähyväiset julkaistiin
Suomessa 1956. Kannen suunnitteli
Heikki Ahtiala.

.

3 amerikkalaista kirjailijaa – Updike

 [Noidat - esipuhe]

Kansi:
Typografia Liisa Holm,
kuva Warner Bros.

Suomalaisen lukijan silmin Updike sijoittuu sellaiseen seuraan kuin Salinger, Bellow, Styron, Malamud, Roth. Monenlaisia mielikuvia herättäviä nimiä. Updike profiloituu ensinnäkin sillä, että hän on epätasainen kirjoittaja. Jänis-trilogiaa vasten katsottuina eräät aikaisemmat paksutkin kirjat näyttävät vähemmän onnistuneilta. Se voi liittyä siihen että, keskittävässä ja konstruoivassa kirjallisuudessa Updike on ruiskuttaja, mahdoton verbalisti, joka pelaa sanojen massalla. Aina se ei ole onnistunut. Jänis-sarjassa massalla on mieli, nyt julkaistava teos Autokauppiaan unelmat valaisee yllättävästi kaksi aikaisempaakin. Nyt käy ilmi, että Updike on kuin onkin moralisti.

- Jukka Kemppinen suomentamansa John Updiken romaanin Autokauppiaan unelmat esipuheessa vuonna 1983.

Kuusikymmentäluvun alussa John Updike (s. 1932) soimasi eräässä artikkelissaan amerikkalaisen kirjallisuuskeskustelun ulkokirjallisia perusteita. Hän piti tilannetta sairaana ja sanoi, että kirjallisuudelta odotetaan niin paljon että epäonnistuminen on ainoa tapa menestyä ja että kiusallinen työkyvyttömyys on ainoa todiste rehellisyydestä. Updike kysyi, oliko koskaan arvostettu niin homsuista kirjallisuutta ja vaalittu niin tolkutonta proosaa. »Nykyisessä apokalyptisessa tilanteessa kurjin syntinen pelastuu todennäköisimmin», Updike valitti. Fitzgeraldin hermoromahdus on hänen lippunsa taivaaseen ja Salingeria palvotaan, koska hän on hiljaa eikä kirjoita mitään. Updike väitti, että kirjallisuudentutkimus oli muuttunut epäonnistumisen paleontologiaksi ja kritiikki kirjailijoiden psykoanalyysiksi.

    Updike vaati, että kirjailijoita pitäisi kunnioittaa vain heidän töidensä perusteella. Hän, Updike, oli kolmissakymmenissä ja oli julkaissut kaksi romaania, kaksi novellikokoelmaa ja muutaman runoteoksen. Hän oli valmistunut Harvardista ja työskennellyt vakituisena toimittajana The New Yorker -lehdessä. Nyt neljännesvuosisata myöhemmin, kahdentoista romaanin ja lähes kahdenkymmenen muunlaisen teoksen jälkeen, voidaan todeta, että Updike on selviytynyt hienosti määrittelemistään tavoitteista. Hänen tuotantonsa on älyllisesti kiehtovaa, sen monipuolisuus häikäisee. Updike on mestarillinen kielenkäyttäjä, rehevä ja tietävä. Hänen romaaneissaan on niin paljon yhteiskunnan sosiologiaa, niin runsaasti miljöön ekologiaa ja niin paljon ihmismielen psykologiaa että kriitikon tai tutkijan on turha ryhtyä kaivelemaan kirjailijan yksityiselämän salaisuuksia.

    Updike on vanhanaikainen kirjailija, realisti, empiirikko. Hän määrittelee, kuvailee, valistaa, popularisoi, etsii tietoa ja kuljettaa sitä edelleen. Updike on aina kotonaan, aiheesta riippumatta, kirjoittipa kirjapainotyöläisestä ('Juokse, jänis', 1960, ’Amerikkalainen tarina', 1971), varakkaan protestanttisen keskiluokan seksuaalisesta ahdistuksesta (’Parit’, 1968), juutalaiskirjailijan elämästä (Bech: A Book, 1970), japanilaisia autoja myyvästä autokauppiaasta (’Autokauppiaan unelmat', 1981), radikaalista afrikkalaisesta diktaattorista (’Minä olen eversti Ellellou', 1978), naisista ja noidista ('Noidat’, 1984) tai luonnontieteistä, teologiasta ja tietokoneista (Roger's Version, 1986).

    Tunnusomaista Updiken proosalle on sen kotioloisuus. Hän ei juuri kuvaa yksilön romanttista identiteetin etsimistä, mutta sitäkin haltioituneemmin vauvaöljyn tai uima-altaan kloorin hurmaavia tuoksuja. Updike on briljantti, mutta hän ei ole radikaali. Käsitellessään abstraktioita Updike kirjoittaa arkipäivän tapahtumista ja esineistä. Hän ei syyllisty mystifiointiin tai metafysiikkaan. Updike on moralisti, mutta hän ei ole ahdasmielinen.

    Hänen romaaniensa miehet jahtaavat jumalaa ja seksiä, usein vain mielikuvissaan, eivät teoissaan. »Aina sinä haluat sellaista mitä sinulla ei ole sen sijaan että pitäisit kiinni siitä mitä on», Harry Angstromin vaimo syyttää Harrya romaanissa ’Autokauppiaan unelmat.

    Alfred Kazin sanoi Updikea ammattitarkkailijaksi, kouliintuneeksi huomioiden tekijäksi. Kazin sijoitti Updiken samaan lokeroon John O'Haran, James Gould Gozzensin, John Cheeverin ja J. D. Salingerin kanssa. Samalla kun Kazin ylisti Updikea virtuoosiksi, joka pystyy kirjoittamaan mistä tahansa mikä sattuu häntä kiinnostamaan, Kazin moitti Updiken viileyttä, etäisyyttä, sitä että Updiken kertomusten henkilöihin ei voi samaistua, koska kirjailijan älyllinen minä tihkuu henkilöiden lävitse. »Häntä lukiessa», Kazin kirjoitti, »on aina tietoinen Updike Lahjakkaasta, Updike Tyyliniekasta, Updike Veijarista.»

    Mutta kirjailijan notkean älyn ja loputtoman uteliaisuuden voi laskea myös ansioksi, niin kuin Diane Johnson laski arvostellessaan ’Noidat’ The New York Review of Booksiin. ’Noidat' houkutteli Johnsonin sanomaan, että Updike on »meidän Colettemme: briljantti, monitaitoinen, vaativa, uuttera — ammattimies kirjallisuuden saralla, kykenevä kirjoittamaan arvosteluja, runoja, satuja, romaaneja, rikasta ihmeellistä kuvakieltä».

    'Noidat' onkin herkullista luettavaa. Updiken proosa on tällä kertaa taitavaa, mutta helppoa, rönsyilevää mutta hauskaa, kuvailevaa mutta ei ikävystyttävää. Kirjailija tuntuu tietävän kaikesta kaiken. Hän on ihastunut Yhdysvaltojen Rhode Islandin rantamaan geologiaan ja kasvistoon. Kun Updike aloittaa virkkeen, lukija ei arvaa mihin se päättyy, mitä kaikkea tuon yhden virkkeen varrella tulee kerrotuksi ja näytetyksi. Kuvatessaan niinkin käsitteellistä aihetta kuin noituutta Updiken proosa on tulvillaan jokapäiväisen elämän ja miljöön yksityiskohtia. Tällä tekniikalla syntyy uskottava kertomus. Tarinassa ei lopultakaan ole mitään yliluonnollista, vai onko? ’Noidat’ ei ole litterääri ’Kolmannen asteen yhteys' eikä ’E.T.'

    Updiken romaani kihisee ja kuhisee adjektiiveja. Updike panee kirjailijantaitonsa uhkarohkeasti peliin. Muuan nirppanokka englantilainen kriitikko huomautti, että ’Noidat’ selvittää konkreettisesti, mitä T. S. Eliot tarkoitti puhuessaan »sietämättömästä painista sanojen kanssa».

    Romaanin aihe on rohkea, uhkarohkea tai tyhmänrohkea. Nyt Updike kirjoittaa naisista, eläytyy heihin, kulkee hameessa ja hepenissä. Sitä paitsi romaanin keskushenkilöt Alexandra Spofford, Jane Smart ja Sukie Rougemont ovat noitia. He pystyvät lentämään, he osaavat taivutella esineitä ja kykenevät vaikuttamaan kanssaihmisten elämään. Voimansa naiset ovat saaneet erottuaan aviomiehistään.

    Updike kertoo noituudesta nerokkaasti, liioittelematta, sortumatta selittämättömän selittämiseen. Lukijan tehtäväksi jää päätellä olivatko naiset todella noitia vai olivatko he vain itsenäisiä naisia, jotka yhteisön silmissä ovat noitia, koska he tavoittelevat sitä itsenäisyyttä ja vapautta joka kuuluu miehille, ei naisille.

    Alexandra, Sukie ja Jane ovat vapaita, he ovat melkein taiteilijoita, kuvanveistäjä, kirjailija ja muusikko. Eastwickin kaupunkiin muuttanut paholaismainen Darryl van Horne saa naisista esille parhaimman ja pahimman. Hornen johdolla noidat viettävät seksuaalisia orgioita, nauttivat huumausaineita ja vähitellen riitaantuvat keskenään. Horne on salaperäinen, paha, vastuuton, hän ei ole luova, mutta hän osaa käyttää nerokkaasti muiden taiteilijoiden työtä hyväkseen. Paholaismainen Horne riistää taidetta, viihdyttää, korruptoi, leikkii luonnontieteilijää ja harrastaa alkemiaa.

    Updiken noitanaisia voi pitää feminismin ilkikurisina symboleina. Kirjailija rakastaa naisiaan ja pilkkaa feminismiä, yltiöpäisyyttä, harhakuvitelmia. Darryl van Hornen johdolla Eastwickin naiset kuvittelevat vapautuvansa syyllisyydestä ja vastuusta. Miesten tavoin he kuvittelevat olevansa oman onnensa ja seksinsä herroja.

    Se että Updike tuntuu nauravan feminismille, on saanut monen kriitikon karvat pystyyn. Time-lehden arvostelija varoitti tulevasta kesästä sanoen, että uimarannalta kantautuva kiljunta ei ole peräisin kalalokeista vaan vapautuneista rouvista ja herrasmiehistä, jotka lukevat Updiken ’Noitia'. Mutta lukemani naiskriitikot ovat suhtautuneet ’Noitiin’ yllättävän myönteisesti. Sekä Margaret Atwood (The New York Times Book Review) että Diane Johnson ylistivät Updiken naiskuvia eivätkä löytäneet kirjasta feminismin vastaisuutta. Johnson piti Updiken sankarittaria pienistä virheistä huolimatta kauttaaltaan vakuuttavina, »ikään kuin Updikella olisi ollut erittäin hyvä vakooja naisleirissä kertomassa hänelle asioista, joista mies ei muuten voi tietää». Atwood puolestaan kiitti Updiken maagista realismia. »Kukaan ei tutki Updikea paremmin seksuaalisuuden surullisuutta, motellijuttujen alakuloa.»

    Kenties feminismin määritteleminen on vaikeampaa kuin ensi alkuun tuntuu; ehkä Updiken satiirin kohteena eivät olekaan vapautumista etsivät naiset vaan tuosta etsimisestä syntyneet muodikkaat liikkeet ja yhdistykset. Voi olla, että Updiken iva kohdistuu feministiseen kaunokirjallisuuteen, joka oli varsin muodikasta ja elinvoimaista jokin aika sitten. Hyvin usein feministinen kaunokirjallisuus tarjosi miehisiä malleja naisen vapautumiseen. Miehisen vastuuttomuuden ja holtittomuuden tilalle tuli naisen vastuuttomuus. Vapautumista mitattiin orgasmien lukumäärällä, ei muulla. Ei ihme, että vastareaktio tällaiseen nais-šovinismiin päätyi homoseksuaalisuuden ihannointiin, kuten tapahtui Francine du Plessix Grayn romaanissa 'Rakkautta ja sortoa'.

    Kun 'Noitien’ Alexandra, Jane ja Sukie tavoittelevat estotonta, syyllisyydentunteesta ja vastuusta vapaata seksuaalisuutta ja yhteiskunnallista asemaa, heidät voi yhtäältä nähdä tuollaisen muodikkaan feministisen romaanin à la Erica Jong sankarittarina, mutta toisaalta heidät voi liittää vanhaan amerikkalaiseen kirjalliseen perinteeseen, jossa miehet etsivät vapautta ja itsenäisyyttä järjestäytyneen sivilisaation ulkopuolelta, niin kuin etsivät Fenimore Cooperin Natty Bumppo, Mark Twainin Huckleberry Finn ja Jack Kerouacin monet sankarit.

    Jos Updikella on tähän jotain sanottavaa, niin ehkä se, että tuollainen haave vapaudesta on mahdoton, että vain noita tai hupsu kuvittelee sellaista. Kenties Updiken asenne kaunokirjalliseen feminismiin on samanlainen kuin Joyce Carol Oatesilla, joka kirjoitti vuonna 1977 feministisestä muotikirjallisuudesta näin: »He ovat ajankohtaisia, he ovat muodikkaita, heitä luetaan paljon ja heistä keskustellaan paljon, mutta he eivät ole kirjailijoita, jotka pitäisi ottaa vakavasti, ja on vaikea uskoa, että he säilyisivät vuosikymmentä pitemmälle. Kukaan heistä ei ole kirjoittanut seksuaalisuudesta yhtä älykkäästi kuin Doris Lessing tai Colette häntä ennen.»

    Kyösti Salovaara

- - -

John Updike: Noidat. (The Witches of Eastwick, 1984.) Suom. Eva Siikarla. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, 1987.

Tämä on "esipuhetrilogian" kolmas osa. Ensimmäinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa - Roth julkaistiin 1.7.2021. Toinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa – Mailer ilmestyi 8.7.2021.

"Tunnusomaista Updiken proosalle on sen kotioloisuus.
 Hän ei juuri kuvaa yksilön romanttista
 identiteetin etsimistä, mutta sitäkin
 haltioituneemmin vauvaöljyn tai uima-altaan
kloorin hurmaavia tuoksuja."

3 amerikkalaista kirjailijaa – Mailer

[Kovat kundit eivät tanssi: esipuhe]

Kansi: Kauko Allén.

Oi niin, Mailer ajatteli kauppakadun vilahdellessa bussin ikkunan ohi kovemmalla vauhdilla kuin hevosen rivakka ravi, niin, siunattu olkoon Fitzgerald selkeän säkeensä vuoksi – ja miksi tuo pitkä, pimeä yö, niin miksi tosiaan, loppujen lopuksi? ja wolfe oli kuollut liian varhain ja Hemingway oli itsemurhaaja – kuinka paljon syyllisyyden tunnetta kantoikaan hyvä kirjailija harteillaan – se kävi yhä pahemmaksi. Tiedonvälityksen voiman kasvaessa vastuu kansakunnan kasvattamisesta huuhteli jalkoja, uuden vastuun uusi tulva-aalto, ja ihminenhän on loppujen lopuksi ryhtynyt kirjailijaksi löytääkseen suojaisen paikan, jossa olisi turvassa – vastuu kuului mahtipontisille ja virkamiehille; kirjailijat olivat syntyneet löytämään iloa. Perustelu oli vanha ja hän oli kyllästynyt siihen – hän oli kerran kirjoittanut hyvän esseen siitä, ettei yhdenkään huomattavan amerikkalaisen kirjailijan ollut onnistunut kirjoittaa ainoatakaan huomattavaa romaania, joka olisi tavoittanut myyntimenestysten listan ohi sen huomattavan osan amerikkalaista yleisöä, joka oli Hollywoodin, TV:n ja Timen aivopesemää.

- Norman Mailer vuonna 1968 Norman Mailerista Norman Mailerin dokumenttiromaanissa Yön armeijat.

Norman Maileriin voi suhtautua monella tavalla. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole olemassa. Mailer on Yhdysvalloissa vähän samaa kuin Jörn Donner Suomessa, joskin mittakaava on kokonaan toinen. Mailerin kirjailijanura on komea ja säröjä täynnä. Hänen kirjalliset saavutuksensa limittyvät hänen yksityiselämänsä draamaan, josta hän on Strindbergin tavoin tehnyt julkista omaisuutta.

    Julkisen kuvan takana on ahkera kirjailija. Koska Mailerin tuotanto on niin ristiriitaista, moni-ilmeistä ja haastavaa, siihen on mahdoton tutustua yhden romaanin tai dokumentaarisen teoksen välityksellä. Niinpä tämä uusin romaani, ’Kovat kundit eivät tanssi' (1984), on yhtä hyvä tai huono tapa tutustua Norman Maileriin kuin mikä tahansa hänen teoksistaan. Se että kysymyksessä on ns. kovaksi keitetty trilleri helpottaa lukijan osaa: ’Kovia kundeja' voi lukea melkein kuin Hammettia, Chandleria tai Macdonaldia. Kuka tietää, kuinka monta dekkaria Mailer vielä kirjoittaakaan?

    ’Kovat kundit eivät tanssi' ei varmastikaan ole se »Suuri amerikkalainen romaani» jonka kirjoittamisesta Mailer on puhunut liian monta vuotta. Hän on puhunut aiheesta niin kauan ja niin hartaasti, että häntä on ryhdytty pilkkaamaan. Pilkkaajat eivät ole huomanneet, että kenties tämän kirjailijan koko tuotanto muodostaa »suuren amerikkalaisen romaanin», yhdessä, ei erikseen.

    Vuonna 1923 New Yorkissa syntynyt Mailer on kirjoittanut noin 25 teosta. Esikoisromaani 'Alastomat ja kuolleet (1948) teki nuoresta Mailerista »merkittävän kirjailijan». Tuskinpa toisesta tai mistään maailmansodasta on kirjoitettu 'Alastomia ja kuolleita' parempaa sotaromaania, mutta nuoren kirjailijan eteen tämä menestys pystytti melkeinpä ylittämättömien odotusten vuoren. Yhtä kaikki Mailer on kirjoittanut esikoisensa jälkeen useita merkittäviä teoksia, romaaneja ja esseekokoelmia. Näitä ovat mm. 'Hirvipuisto' (1955), Advertisements for Myself (1959), 'Yön armeijat' (1968), Miami and the Siege of Chicago (1968) ja The Idol and the Octobus (1968). Mutta hänen kynästään on toisaalta lähtenyt teoksia, jotka on voitu kuitata olankohautuksella. Niinpä saattaa osoittautua, että mielenkiintoisesta Barbary Shoresta (1951) ei sittenkään tule klassikkoa. 'Amerikkalainen tarina' (1965) on puolestaan huonoin romaani minkä kukaan merkittävä kirjailija on koskaan julkaissut.

    On siis arveltu, että ’Alastomien ja kuolleiden' menestys pudotti Mailerin polvilleen. Menestys oli enemmän kuin mitä kirjailijanurasta haaveillut, nuori, Harvardista valmistunut Mailer pystyi sulattamaan. Menestystä seuranneet »huonot romaanit» ja niiden tyly vastaanotto tekivät sitten kirjailijasta amerikkalaisen kulttuurin kauhukakaran.

    Mailer suunnitteli kirjoittavansa jättiläismäisen romaanisarjan Amerikasta. Katsokaas», Mailer sanoo, »Alastomien ja kuolleiden jälkeen ajattelin että kirjoittaisin mahtavan kollektiivisen romaanisarjan amerikkalaisesta elämästä. Yksi romaani käsittelisi ammattiliittoja, toinen pientä tai keskisuurta keskilännen kaupunkia. Mutta huomasin että en tiennyt mitään ammattiliitoista tai keskilännen kaupungeista eikä minulla ollut minkäänlaisia henkilöhahmoja jäljellä. Olin käyttänyt ne kaikki ’Alastomiin ja kuolleisiin'.»

    Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia kuvaavassa loistavassa, Pulitzerin palkinnon saaneessa teoksessa 'Yön armeijat', jolle Mailer antoi alaotsikon »historia romaanimuodossa — romaani historian tapaan», Mailer tunnusti itseironian läpi, kuinka vaikeaa hänen oli selviytyä 50-luvun huonoista vuosista: »Mailer ei tiennyt halveksiko hän Lowellia siksi, että tämä näytteli suurta mestaria, vai ihailiko hän Lowellin taitoa näytellä osaansa. Mailer tiesi, ettei hänen omasta suuren mestarin muunnelmastaan ollut kilpasille. Kenenkään ei ollut edes pakko hyväksyä hänen muunnelmaansa. Huonojen arvostelujen tuska ei niinkään ollut kirvelyssä kuin siitä johtuvassa kasvavassa paineessa, joka kerääntyi vuosien mittaan kuin neste niveleen. Ihmiset jotka eivät olleet lukeneet tekijän kirjoja viiteentoista vuoteen arvelivat, etteivät he varmaankaan olleet menettäneet mitään arvokasta. Kätketty murhe, ei kovin viehättävä (sillä siinä oli sekaisin sappea ja korjaamattoman kirjallisen vääryyden katkeruutta), vapautui jostakin sydämen kammioista, ja Mailer tunsi polttavaa vihaa siksi että Lowellista pidettiin mutta hänestä ei. Hän tajusi silloin puhtaasti ja yllättäen kuinka paljon tunnetta, kuinka paljon yksinkertaista ja lapsenomaisen katkeraa surevaa tunnetta hän vuosien mittaan oli kätkenyt itseltään huonojen arvostelujen halveksimisen suojakilven taakse.»

    'Yön armeijassa’ Mailer kutsui itseään vasemmistolaiseksi konservatiiviksi. Se tarkoitti, että Mailer ei enää ollut yltiöpäinen hipster, ei »psyykkinen lainsuojaton». Vaikka hän ei vielä (kenties) kuulunutkaan establishmentiin, ei menisi monta vuotta ennen kuin hän aterioisi mieluusti sen ruokapöydässä. Samalla kun Mailer kesytti Amerikan radikaaleille ajatuksille myötämieliseksi, hänetkin kesytettiin.

    On jännittävää, kuinka rajusti Mailer oli amerikkalaisen kulttuurin avantgardea. Hän näki mitä tapahtuu, aavisti ja vaistosi. Richard Poirier on huomauttanut, että Mailer suunnistaa aina tulevaisuuteen, haluaa vaikuttaa historian kulkuun ja voimattomuutensakin tiedostaessaan tekee pyrkimyksestään ja voimattomuudestaan haasteen kirjalliselle työlleen. Niinpä Mailerin teoksista puuttuvatkin tavallisen elämän monet puolet: hän ei kuvaa lapsuuttaan eikä nuoruuttaan, kotilieden lämpöä, vaikka hänen taustansa olikin otollinen, vaikka hän kasvoikin hyvässä ja turvallisessa kodissa ja vaikka hänestä tulikin »kiltti ja ahkera» opiskelija, joka valmistui Harvardista ilmailualan insinööriksi.

    Mailer katsoi tulevaisuuteen, painoi korvansa yhteiskunnan jännittyneelle iholle ja kuunteli. Maineikas essee 'The White Negro' (1957) ennakoi paljossa sitä vallankumousta joka puhkesi kukkaan 60-luvulla. Tuon ajan kirjoituksissaan Mailer keräsi yhteen vastakulttuurin ainesosaset: anarkismin, sosialismin, pasifismin, eksistentialismin, humanismin, transkendentalismin, populismin ja mystisismin. »Miksi he eivät välittäneet Mailerista?, kyseli muuan kirjoittaja myöhemmin The Village Voicessa. »Mailerista joka saarnasi vallankumousta ennen kuin siitä tuli liike. Mailerista joka kutsui LBJ:tä hirviöksi jo silloin kun laskelmoivat liberaalit vielä kirjoittelivat tälle puheita. Mailerista joka oli kallellaan neekereihin, pilveen, Kuubaan, väkivaltaiseen eksistentialismiin ja hippihommaan jo silloin kun Uusi vasemmisto oli vasta pilkahdus C. Wright Millsin silmässä.»

    Mailer etsi ristiriitoja ja löysi niitä. Kenties siitä johtuu, että hänen romaaniensa ihmiset ovat aina »sodassa» toisiaan vastaan. Maileria eivät kiinnosta jähmeät rakenteet, ihmissuhteet joista puuttuu konflikti. Kenties tämä on Mailerin tapa ilmaista yhteiskunnallinen metafora myös fiktiossaan, ja ehkä tämä ikuisen konfliktin esittäminen saa hänen naispuoliset henkilönsä näyttämään vajavaisilta ja väärin kohdelluilta. Niin paljon kuin Mailerin romaanit antavatkin »tietoa» ihmisryhmien ja yksilöiden välisistä ristiriidoista, ne eivät kerta kaikkiaan anna juuri mitään naisten ja miesten välisistä suhteista. Käsillä olevassa ’Kovissa kundeissakin' keskeinen naishahmo on koko tarinan ajan poissa näyttämöltä. Kuva hänestä syntyy miesten mielessä ja miesten puheista.

    Mailerin poliittisesta ajatusmaailmasta ei aina tiedä mihin se tähtää. Mitä tämä vasemmistokonservatiivisuus oikeastaan on? Kirjoittaessaan hipeistä joskus 50-luvulla Mailer vertasi heitä Hollywoodin lännensankariin, jonka elämään kuuluu annos vaaraa ja väkivaltaa. Näistä ajatuksista Maileria kritisoitiin, aiheellisestikin. Risto Hannula kirjoitti v. 1962 koti-Suomessa Mailerista näin: »...lähtiessään luomaan uutta filosofiaansa Mailer sortuu hämyiseen ajatteluun, mystisismiin ja primitiivisyyden palvontaan, jotka eivät suinkaan ole niin uusia ilmiöitä kuin hän näyttää kuvittelevan. Enemmänkin: tuloksena on suunnaton paradoksi. Yksilön arvoa korostaessaan Mailer ei sittenkään pysty päätymään siihen selkeään, rehelliseen ja rikkaaseen elämänkäsitykseen, joka ilmeisesti on hänen tavoitteenaan, vaan ajautuu kohti uudenlaista diktatuuria, diktatuuria jonka valtiaana on hipster.»

    Kaaos, pahuus ja tuho ovat Mailerin tuotannon keskeisiä aihepiirejä. Mailerin suhtautumista väkivaltaan on moitittu vaarallisen naiiviksi. Kummalliselta tuntuukin, että Mailer puolustaa »pieniä sotia» luovuudelle välttämättömänä käyttövoimana. »Väkivalta on häviämässä elämästä», Mailer sanoi jokin aika sitten, ja samalla on häviämässä luovuus. Amerikkalainen elämä tuppaa tulla aina vain turvallisemmaksi.»

    Voi olla, että »kesytetty» Mailer ei tiedä mitä maailmassa tapahtuu, tai ehkä se ei kiinnosta häntä. Hän kirjoitti giganttisen romaanin 'Muinaiset illať (1983) paetakseen vanhaan Egyptiin modernista Amerikasta. » Tämä aika ei kiinnosta minua», Mailer tunnustaa. »Saatamme päätyä entropiaan. Yksi asia, mikä minua huolettaa, on maailman muuttuminen aina vain kammottavammaksi.»

    Mutta ’Kovat kundit eivät tanssi' on kuitenkin paluu nykyaikaan. Eikä tätä romaania voi edes pitää täysin lohduttomana ja vieraantuneena. Se että Mailer kirjoittaa Hammettin, Chandlerin ja Spillanen jalanjäljillä on kyllä hämmentävää. Pitääkö tämäkin kokea. Jospa Mailerin suuri amerikkalainen romaani tarkoittaakin »ensimmäistä suurta realistista dekkaria»? ’Kovat kundit ei ole se dekkari, mutta ehkä Mailerin seuraava kirja, kuka ties. Tällään on selvää, että Hammett tai Chandler eivät olisi koskaan voineet kirjoittaa yhtä rivosti ja vapautuneesti huumausaineista tai homoista kuin Mailer. Mailer on hävytön, mystinen, naiivi — tässäkin romaanissa.

    Kyösti Salovaara

- - -

Norman Mailer: Kovat kundit eivät tanssi. (Tough Guys Don’t Dance, 1984.) Suom. Arto Häilä. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, 1986.

Tämä on "esipuhetrilogian" toinen osa. Ensimmäinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa - Roth julkaistiin 1.7.2021.

Piilokuva: Missä Norman luuraa?