[Noidat
- esipuhe]
|
Kansi: Typografia Liisa Holm, kuva Warner Bros. |
Suomalaisen
lukijan silmin Updike sijoittuu sellaiseen seuraan kuin Salinger,
Bellow, Styron, Malamud, Roth. Monenlaisia mielikuvia herättäviä
nimiä. Updike profiloituu ensinnäkin sillä, että hän on
epätasainen kirjoittaja. Jänis-trilogiaa vasten katsottuina eräät
aikaisemmat paksutkin kirjat näyttävät vähemmän onnistuneilta.
Se voi liittyä siihen että, keskittävässä ja konstruoivassa
kirjallisuudessa Updike on ruiskuttaja, mahdoton verbalisti, joka
pelaa sanojen massalla. Aina se ei ole onnistunut. Jänis-sarjassa
massalla on mieli, nyt julkaistava teos Autokauppiaan unelmat
valaisee yllättävästi kaksi aikaisempaakin. Nyt käy ilmi, että
Updike on kuin onkin moralisti.
-
Jukka Kemppinen suomentamansa John Updiken romaanin Autokauppiaan
unelmat esipuheessa vuonna 1983.
-
-
Kuusikymmentäluvun
alussa John Updike (s. 1932) soimasi eräässä artikkelissaan
amerikkalaisen kirjallisuuskeskustelun ulkokirjallisia perusteita.
Hän piti tilannetta sairaana ja sanoi, että kirjallisuudelta
odotetaan niin paljon että epäonnistuminen on ainoa tapa menestyä
ja että kiusallinen työkyvyttömyys on ainoa todiste
rehellisyydestä. Updike kysyi, oliko koskaan arvostettu niin
homsuista kirjallisuutta ja vaalittu niin tolkutonta proosaa.
»Nykyisessä apokalyptisessa tilanteessa kurjin syntinen pelastuu
todennäköisimmin», Updike valitti. Fitzgeraldin hermoromahdus on
hänen lippunsa taivaaseen ja Salingeria palvotaan, koska hän on
hiljaa eikä kirjoita mitään. Updike väitti, että
kirjallisuudentutkimus oli muuttunut epäonnistumisen
paleontologiaksi ja kritiikki kirjailijoiden psykoanalyysiksi.
Updike
vaati, että kirjailijoita pitäisi kunnioittaa vain heidän töidensä
perusteella. Hän, Updike, oli kolmissakymmenissä ja oli julkaissut
kaksi romaania, kaksi novellikokoelmaa ja muutaman runoteoksen. Hän
oli valmistunut Harvardista ja työskennellyt vakituisena
toimittajana The New Yorker -lehdessä. Nyt neljännesvuosisata
myöhemmin, kahdentoista romaanin ja lähes kahdenkymmenen muunlaisen
teoksen jälkeen, voidaan todeta, että Updike on selviytynyt
hienosti määrittelemistään tavoitteista. Hänen tuotantonsa on
älyllisesti kiehtovaa, sen monipuolisuus häikäisee. Updike on
mestarillinen kielenkäyttäjä, rehevä ja tietävä. Hänen
romaaneissaan on niin paljon yhteiskunnan sosiologiaa, niin runsaasti
miljöön ekologiaa ja niin paljon ihmismielen psykologiaa että
kriitikon tai tutkijan on turha ryhtyä kaivelemaan kirjailijan
yksityiselämän salaisuuksia.
Updike
on vanhanaikainen kirjailija, realisti, empiirikko. Hän määrittelee,
kuvailee, valistaa, popularisoi, etsii tietoa ja kuljettaa sitä
edelleen. Updike on aina kotonaan, aiheesta riippumatta, kirjoittipa
kirjapainotyöläisestä ('Juokse, jänis', 1960,
’Amerikkalainen tarina', 1971), varakkaan protestanttisen
keskiluokan seksuaalisesta ahdistuksesta (’Parit’, 1968),
juutalaiskirjailijan elämästä (Bech: A Book, 1970), japanilaisia
autoja myyvästä autokauppiaasta (’Autokauppiaan unelmat', 1981),
radikaalista afrikkalaisesta diktaattorista (’Minä olen eversti
Ellellou', 1978), naisista ja noidista ('Noidat’, 1984) tai
luonnontieteistä, teologiasta ja tietokoneista (Roger's Version,
1986).
Tunnusomaista
Updiken proosalle on sen kotioloisuus. Hän ei juuri kuvaa yksilön
romanttista identiteetin etsimistä, mutta sitäkin haltioituneemmin
vauvaöljyn tai uima-altaan kloorin hurmaavia tuoksuja. Updike on
briljantti, mutta hän ei ole radikaali. Käsitellessään
abstraktioita Updike kirjoittaa arkipäivän tapahtumista ja
esineistä. Hän ei syyllisty mystifiointiin tai metafysiikkaan.
Updike on moralisti, mutta hän ei ole ahdasmielinen.
Hänen
romaaniensa miehet jahtaavat jumalaa ja seksiä, usein vain
mielikuvissaan, eivät teoissaan. »Aina sinä haluat sellaista mitä
sinulla ei ole sen sijaan että pitäisit kiinni siitä mitä on»,
Harry Angstromin vaimo syyttää Harrya romaanissa ’Autokauppiaan
unelmat.
Alfred
Kazin sanoi Updikea ammattitarkkailijaksi, kouliintuneeksi huomioiden
tekijäksi. Kazin sijoitti Updiken samaan lokeroon John O'Haran,
James Gould Gozzensin, John Cheeverin ja J. D. Salingerin kanssa.
Samalla kun Kazin ylisti Updikea virtuoosiksi, joka pystyy
kirjoittamaan mistä tahansa mikä sattuu häntä kiinnostamaan,
Kazin moitti Updiken viileyttä, etäisyyttä, sitä että Updiken
kertomusten henkilöihin ei voi samaistua, koska kirjailijan
älyllinen minä tihkuu henkilöiden lävitse. »Häntä lukiessa»,
Kazin kirjoitti, »on aina tietoinen Updike Lahjakkaasta, Updike
Tyyliniekasta, Updike Veijarista.»
Mutta
kirjailijan notkean älyn ja loputtoman uteliaisuuden voi laskea myös
ansioksi, niin kuin Diane Johnson laski arvostellessaan ’Noidat’
The New York Review of Booksiin. ’Noidat' houkutteli Johnsonin
sanomaan, että Updike on »meidän Colettemme: briljantti,
monitaitoinen, vaativa, uuttera — ammattimies kirjallisuuden
saralla, kykenevä kirjoittamaan arvosteluja, runoja, satuja,
romaaneja, rikasta ihmeellistä kuvakieltä».
'Noidat'
onkin herkullista luettavaa. Updiken proosa on tällä kertaa
taitavaa, mutta helppoa, rönsyilevää mutta hauskaa, kuvailevaa
mutta ei ikävystyttävää. Kirjailija tuntuu tietävän kaikesta
kaiken. Hän on ihastunut Yhdysvaltojen Rhode Islandin rantamaan
geologiaan ja kasvistoon. Kun Updike aloittaa virkkeen, lukija ei
arvaa mihin se päättyy, mitä kaikkea tuon yhden virkkeen varrella
tulee kerrotuksi ja näytetyksi. Kuvatessaan niinkin käsitteellistä
aihetta kuin noituutta Updiken proosa on tulvillaan jokapäiväisen
elämän ja miljöön yksityiskohtia. Tällä tekniikalla syntyy
uskottava kertomus. Tarinassa ei lopultakaan ole mitään
yliluonnollista, vai onko? ’Noidat’ ei ole litterääri
’Kolmannen asteen yhteys' eikä ’E.T.'
Updiken
romaani kihisee ja kuhisee adjektiiveja. Updike panee
kirjailijantaitonsa uhkarohkeasti peliin. Muuan nirppanokka
englantilainen kriitikko huomautti, että ’Noidat’ selvittää
konkreettisesti, mitä T. S. Eliot tarkoitti puhuessaan
»sietämättömästä painista sanojen kanssa».
Romaanin
aihe on rohkea, uhkarohkea tai tyhmänrohkea. Nyt Updike kirjoittaa
naisista, eläytyy heihin, kulkee hameessa ja hepenissä. Sitä
paitsi romaanin keskushenkilöt Alexandra Spofford, Jane Smart ja
Sukie Rougemont ovat noitia. He pystyvät lentämään, he osaavat
taivutella esineitä ja kykenevät vaikuttamaan kanssaihmisten
elämään. Voimansa naiset ovat saaneet erottuaan aviomiehistään.
Updike
kertoo noituudesta nerokkaasti, liioittelematta, sortumatta
selittämättömän selittämiseen. Lukijan tehtäväksi jää
päätellä olivatko naiset todella noitia vai olivatko he vain
itsenäisiä naisia, jotka yhteisön silmissä ovat noitia, koska he
tavoittelevat sitä itsenäisyyttä ja vapautta joka kuuluu miehille,
ei naisille.
Alexandra,
Sukie ja Jane ovat vapaita, he ovat melkein taiteilijoita,
kuvanveistäjä, kirjailija ja muusikko. Eastwickin kaupunkiin
muuttanut paholaismainen Darryl van Horne saa naisista esille
parhaimman ja pahimman. Hornen johdolla noidat viettävät
seksuaalisia orgioita, nauttivat huumausaineita ja vähitellen
riitaantuvat keskenään. Horne on salaperäinen, paha, vastuuton,
hän ei ole luova, mutta hän osaa käyttää nerokkaasti muiden
taiteilijoiden työtä hyväkseen. Paholaismainen Horne riistää
taidetta, viihdyttää, korruptoi, leikkii luonnontieteilijää ja
harrastaa alkemiaa.
Updiken
noitanaisia voi pitää feminismin ilkikurisina symboleina.
Kirjailija rakastaa naisiaan ja pilkkaa feminismiä, yltiöpäisyyttä,
harhakuvitelmia. Darryl van Hornen johdolla Eastwickin naiset
kuvittelevat vapautuvansa syyllisyydestä ja vastuusta. Miesten
tavoin he kuvittelevat olevansa oman onnensa ja seksinsä herroja.
Se
että Updike tuntuu nauravan feminismille, on saanut monen kriitikon
karvat pystyyn. Time-lehden arvostelija varoitti tulevasta kesästä
sanoen, että uimarannalta kantautuva kiljunta ei ole peräisin
kalalokeista vaan vapautuneista rouvista ja herrasmiehistä, jotka
lukevat Updiken ’Noitia'. Mutta lukemani naiskriitikot ovat
suhtautuneet ’Noitiin’ yllättävän myönteisesti. Sekä
Margaret Atwood (The New York Times Book Review) että Diane Johnson
ylistivät Updiken naiskuvia eivätkä löytäneet kirjasta
feminismin vastaisuutta. Johnson piti Updiken sankarittaria pienistä
virheistä huolimatta kauttaaltaan vakuuttavina, »ikään kuin
Updikella olisi ollut erittäin hyvä vakooja naisleirissä
kertomassa hänelle asioista, joista mies ei muuten voi tietää».
Atwood puolestaan kiitti Updiken maagista realismia. »Kukaan ei
tutki Updikea paremmin seksuaalisuuden surullisuutta, motellijuttujen
alakuloa.»
Kenties
feminismin määritteleminen on vaikeampaa kuin ensi alkuun tuntuu;
ehkä Updiken satiirin kohteena eivät olekaan vapautumista etsivät
naiset vaan tuosta etsimisestä syntyneet muodikkaat liikkeet ja
yhdistykset. Voi olla, että Updiken iva kohdistuu feministiseen
kaunokirjallisuuteen, joka oli varsin muodikasta ja elinvoimaista
jokin aika sitten. Hyvin usein feministinen kaunokirjallisuus tarjosi
miehisiä malleja naisen vapautumiseen. Miehisen vastuuttomuuden ja
holtittomuuden tilalle tuli naisen vastuuttomuus. Vapautumista
mitattiin orgasmien lukumäärällä, ei muulla. Ei ihme, että
vastareaktio tällaiseen nais-šovinismiin päätyi
homoseksuaalisuuden ihannointiin, kuten tapahtui Francine du Plessix
Grayn romaanissa 'Rakkautta ja sortoa'.
Kun
'Noitien’ Alexandra, Jane ja Sukie tavoittelevat estotonta,
syyllisyydentunteesta ja vastuusta vapaata seksuaalisuutta ja
yhteiskunnallista asemaa, heidät voi yhtäältä nähdä tuollaisen
muodikkaan feministisen romaanin à la Erica Jong sankarittarina,
mutta toisaalta heidät voi liittää vanhaan amerikkalaiseen
kirjalliseen perinteeseen, jossa miehet etsivät vapautta ja
itsenäisyyttä järjestäytyneen sivilisaation ulkopuolelta, niin
kuin etsivät Fenimore Cooperin Natty Bumppo, Mark Twainin
Huckleberry Finn ja Jack Kerouacin monet sankarit.
Jos
Updikella on tähän jotain sanottavaa, niin ehkä se, että
tuollainen haave vapaudesta on mahdoton, että vain noita tai hupsu
kuvittelee sellaista. Kenties Updiken asenne kaunokirjalliseen
feminismiin on samanlainen kuin Joyce Carol Oatesilla, joka kirjoitti
vuonna 1977 feministisestä muotikirjallisuudesta näin: »He ovat
ajankohtaisia, he ovat muodikkaita, heitä luetaan paljon ja heistä
keskustellaan paljon, mutta he eivät ole kirjailijoita, jotka
pitäisi ottaa vakavasti, ja on vaikea uskoa, että he säilyisivät
vuosikymmentä pitemmälle. Kukaan heistä ei ole kirjoittanut
seksuaalisuudesta yhtä älykkäästi kuin Doris Lessing tai Colette
häntä ennen.»
Kyösti
Salovaara
- - -
John Updike: Noidat. (The Witches of Eastwick, 1984.) Suom. Eva Siikarla. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, 1987.
Tämä on "esipuhetrilogian" kolmas osa. Ensimmäinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa - Roth julkaistiin 1.7.2021. Toinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa – Mailer ilmestyi 8.7.2021.
|
"Tunnusomaista Updiken proosalle on sen kotioloisuus. Hän ei juuri kuvaa yksilön romanttista identiteetin etsimistä, mutta sitäkin haltioituneemmin vauvaöljyn tai uima-altaan kloorin hurmaavia tuoksuja." |
Updike oli tavattoman tuottelias kirjailija, epätasainenkin kuten Kemppinen kirjoitti. Suosikkejani ovat neljän Jänis-kirjan lisäksi "The Scarlett letter"-trilogiaan kuuluvat Roger's version, S ja A Month of Sundays, hyvin hauskoja kirjoja jokainen. Minulla oli tapana lukea Roger's version parin vuoden välein, mutta nyt on tullut pidettyä taukoa. Tällä helteellä en jaksa tehdä mitään, voisin lukea sen uudestaan.
VastaaPoistaUpdikella on yksityiskohtia, jotka ovat jääneet osaksi perheeni elämää. Jänis-kirjoissa mainitaan ainakin kolmesti, että Harryn (eli Jäniksen) ei pitäisi syödä macadamiapähkinöitä. En tiedä, mikä näissä pähkinöissä on niin epäterveellistä, olisikohan Harry syönyt suolapähkinöitä. Updiken takia mieheni kieltäytyy syömästä macadamiapähkinöitä. Tänään, luettuani tekstisi, melkein 30 vuotta sen jälkeen kun luin Jänikset ensimmäisen kerran, kerroin hänelle, että silloin tällöin ostan pussillisen macadamiapähkinöitä ja syön hitaasti nauttien koko pussillisen itse kuten Harrykin olisi tehnyt.
Tästäpä tuli macadamiapähkinäkirjoitus. Pidän myös Updiken esseistä. Ne ovat mielestäni lähes poikkeuksetta mielenkiintoisia, eikä taso juurikaan vaihtele vaikka esseitä on valtavasti.
Mielenkiintoista miten jonkun romaaniin yksityiskohdat voivat vaikuttaa jopa elämään vuosikausien päästä. Ja sitten toisia, useimpia, ei edes muista.
PoistaOlisiko romaanien kohdalla vähän sama kuin mitä Thomas Wolfe kenties tarkoitti ettei ihminen voi koskaan palata kotiin - ei samana ihmisenä. Ei sitten samana lukijanakaan aiemmin luetun pariin.
Luettu muuttuu, ihminen muuttuu, sanojen merkitykset muuttuvat.