[Anatomian oppitunti]
 |
| Kyösti Salovaara, 2021. Harrastelijakirjoittajan "oma huone". Virginia Woolf vaati naistaiteilijoille omaa huonetta vuonna 1929 kirjoittamassaan esseessä. Minä ihmettelin 1980-luvulla, että kuinka monella suomalaisella työliskirjailijalle edelleenkään on oma huone, sukupuolesta riippumatta. |
Myöhempien aikojen lukijat, jotka pääsevät perehtymään Philip Rothin kaltaisen, yksityisyyttään tiukasti varjelevan kirjailijan salaisuksiin, voivat kivuttomasti varmistaa, oliko taiteilijalla kenties painaviakin syitä omaelämäkerrallisen aineiston vieraannuttamiseen. Noita samoja lukijoita on melkein pakko kadehtia niistä ulkokirjallisista tiedoista joita uutterat elämäkerturit luultavasti saavat kaivettua esiin: kuinka jännittävää olisi jo nyt tutustua siihen mitä Philip Rothin – tai Saul Bellowin tai Norman Mailerin – teosten naisten mahdolliset esikuvat ajattelevat romaanien haavoittuneista rakkaussuhteista. Semmoiset näkökulmat ehkä korjaisivat mieskirjailijoiden karkeimpia ”epäoikeudenmukaisuuksia”: ainakin romaanien hirviömäisimmät naiset saisivat koston mahdollisuuden.
- - Matti Salo vuonna 1978 Philip Rothin romaanin Intohimon professori suomalaisen laitoksen esipuheessa.
-
- Oi niin, Mailer ajatteli kauppakadun vilahdellessa bussin ikkunan ohi kovemmalla vauhdilla kuin hevosen rivakka ravi, niin, siunattu olkoon Fitzgerald selkeän säkeensä vuoksi – ja miksi tuo pitkä, pimeä yö, niin miksi tosiaan, loppujen lopuksi? ja Wolfe oli kuollut liian varhain ja Hemingway oli itsemurhaaja – kuinka paljon syyllisyyden tunnetta kantoikaan hyvä kirjailija harteillaan – se kävi yhä pahemmaksi. Tiedonvälityksen voiman kasvaessa vastuu kansakunnan kasvattamisesta huuhteli jalkoja, uuden vastuun uusi tulva-aalto, ja ihminenhän on loppujen lopuksi ryhtynyt kirjailijaksi löytääkseen suojaisen paikan, jossa olisi turvassa – vastuu kuului mahtipontisille ja virkamiehille; kirjailijat olivat syntyneet löytämään iloa. Perustelu oli vanha ja hän oli kyllästynyt siihen – hän oli kerran kirjoittanut hyvän esseen siitä, ettei yhdenkään huomattavan amerikkalaisen kirjailijan ollut onnistunut kirjoittaa ainoatakaan huomattavaa romaania, joka olisi tavoittanut myyntimenestysten listan ohi sen huomattavan osan amerikkalaista yleisöä, joka oli Hollywoodin, TV:n ja Timen aivopesemää.
- - Norman Mailer vuonna 1968 Norman Mailerista Norman Mailerin dokumenttiromaanissa Yön armeijat.
-
Suomalaisen lukijan silmin Updike sijoittuu sellaiseen seuraan kuin Salinger, Bellow, Styron, Malamud, Roth. Monenlaisia mielikuvia herättäviä nimiä. Updike profiloituu ensinnäkin sillä, että hän on epätasainen kirjoittaja. Jänis-trilogiaa vasten katsottuina eräät aikaisemmat paksutkin kirjat näyttävät vähemmän onnistuneilta. Se voi liittyä siihen että, keskittävässä ja konstruoivassa kirjallisuudessa Updike on ruiskuttaja, mahdoton verbalisti, joka pelaa sanojen massalla. Aina se ei ole onnistunut. Jänis-sarjassa massalla on mieli, nyt julkaistava teos Autokauppiaan unelmat valaisee yllättävästi kaksi aikaisempaakin. Nyt käy ilmi, että Updike on kuin onkin moralisti.
- Jukka Kemppinen suomentamansa John Updiken romaanin Autokauppiaan unelmat esipuheessa vuonna 1983.
Ajattelin
lepuuttaa aivoja muutaman viikon.
Ainakin
sen suhteen etten ryhdy laajemmin kommentoimaan ajankohtaisia
tapahtumia, sitä mitä älypäät ja muut päät laskevat julkiseen
keskusteluun.
Kolmen
viikon aikana julkaisen kolme esipuhetta amerikkalaisten
kirjailijoiden romaanisuomennoksiin. Philip Roth (1933-2018), Norman
Mailer (1923-2007) ja John Updike (1932-2009) olivat keskeisiä
kirjailijahahmoja Yhdysvalloissa (vielä) 1980-luvulla. Heidän
romaanejaan suomennettiin tuoreeltaan WSOY:n A-sarjassa. Siihen
aikaan jokainen A-sarjan suomennos varustettiin suomalaisella
esipuheella.
Ensimmäisen
esipuheen Rothin kirjoihin tein 1970-luvun lopulla romaaniin
Haamukirjailija, joka aloitti neliosaisen Zuckerman-sarjan. Ennen
Haamukirjailijaa olin kirjoittanut esipuheen Raymond Chandlerin romaaniin Syvä uni. Se liittyi Chandler-renessanssiin 1970-luvulla.
Esipuheet
tilasi ja hyväksyi WSOY:n sympaattinen Klaus Taubert.
En tiedä
miltä nuo 1980-luvun romaanit tuntuisivat nyt. En yritä olla
jälkiviisastelija. Päinvastoin. Annetaan 1980-luvun puhua omalla,
sen hetkisellä äänellään. Niinpä kirjailijoiden ja esipuheiden
kirjoittajan ääni kuuluu tuolta vuosien takaa parantelemattomana ja
niin aitona kuin äänet voivat vuosien yli kantaa.
Tekniikasta
sen verran, että esipuheet on skannattu suomennoksista ja
ohjelmallisesti tuotu tekstinkäsittelyohjelmaan ja siitä
nettialustalle. Virheitä voi tietysti olla. En puutu juuri lainkaan
WSOY:n käyttämään typografiaan jne, mutta kirjasinlajin muutan
verdanaksi.
 |
| Kansi: Urpo Huhtanen. |
Anatomian oppitunti
Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?
Franz Kafka
Henry Jamesin kerrotaan todenneen, että kukaan ei voi selviytyä amerikkalaisesta menestyksestä. James laski leikkiä, tai kenties oli vakavissaan ja laukaisi keskelle maalia, koskapa amerikkalainen kirjallisuuden ja elokuvan historia on täynnään komeita ja traagisia epäonnistumisia. Tällaisessa yhteydessä on tapana mainita Jack London, F. Scott Fitzgerald ja Ernest Hemingway, ei siksi että he olisivat epäonnistuneet taiteilijoina vaan siksi että amerikkalainen menestys tuhosi heidän yksityiselämänsä.
F.
Scott Fitzgerald ajoi elämänsä karille 30-luvun puolivälissä ja
ryhtyi silloin analysoimaan varhaista menestystään ja sen
seurauksia. Fitzgerald totesi, että ihmisen järki toimii
ensiluokkaisesti niin kauan kuin hän pystyy hallitsemaan mielessään
kahta vastakkaista ajatusta ja silti toimimaan rationaalisesti.
Toivottomassa tilanteessakin tällainen ihminen yrittää muuttaa
tilanteensa paremmaksi, toisenlaiseksi. Fitzgerald oli itse ajautunut
elämäntilanteeseen, missä kadotti kyvyn toimia, missä viina oli
ainoa pakotie toivottomuudesta, pakotie ei-minnekään.
Mutta
menestys synnytti harhakuvitelman, että ihminen pystyy tekemään
elämälleen mitä haluaa. »Elämä oli jotakin mitä pystyit
muokkaamaan, jos olit riittävän hyvä», Fitzgerald pohti
hermoromahduksen jälkeen. Sitä ennen olivat kirjallisuus, maine ja
menestys olleet kaikki ja enemmän. »Kirjallisuusmiehenä oleminen
tuntui romanttiselta hommalta», Fitzgerald tunnusti v. 1936,
»sinusta ei ehkä tulisi koskaan yhtä kuuluisaa kuin filmitähdestä
mutta aikaansaannoksesi olisi luultavasti pitkäikäisempi —
sinulla ei olisi koskaan vahvan poliittisen tai uskonnollisen
vakaumuksen mukanaan tuomaa valtaa, mutta sinulla olisi kosolti
enemmän henkilökohtaista riippumattomuutta.»
Nämä
Fitzgeraldin kommentit tulevat mieleen Philip Rothia lukiessa, jos
kohta täytyy muistaa, että v. 1933 syntynyttä Rothia ei voi
sijoittaa Londonin, Fitzgeraldin tai Hemingwayn kohtalogalleriaan,
koska kaikki se mikä tiedetään Rothin yksityiselämästä kertoo
rauhallisesta ja mukavasta ja järjestyneestä kirjailijanelämästä
kaukana kavalasta ja tuhoavasta maailmasta. Mutta sepitteessään,
esimerkiksi käsillä olevassa Zuckerman-trilogian päätösromaanissa,
Roth pohtii yhä uudelleen samoja menestymisen ja epäonnistumisen
ongelmia, joiden eteen Fitzgerald joutui omassa elämässään.
Näkökulma on ehkä toinen, sanoma on Rothin oma, mutta peruskysymys
pysyy: mitä amerikkalaiselle kirjailijalle tapahtuu sen jälkeen kun
hän on taiteellaan hätkähdyttänyt maansa ja melkein koko
maailman?
Zuckerman-trilogia
käsittää romaanit 'Haamukirjailija' (1979), 'Väärin ymmärretty
mies' (1981) ja ’Anatomian oppitunti' (1983). Trilogian
jälkipuheeksi Roth on sittemmin kirjoittanut pitkähkön novellin
'The Prague Orgy', jossa Zuckerman leimataan kafkamaisten käänteiden
jälkeen Kafkan kotikaupungissa sionistien agentiksi. Koska
Zuckerman-trilogialla ei ole selvää taiteellista keskipistettä,
jotkut arvostelijat ovat valmiita liittämään tähän
romaanisarjaan kaksi Rothin varhaisempaa romaania eli ’Miehen
muotokuvan' ja 'Intohimon professorin'. Ehkä tällaisellakin
näkemyksellä on puolensa ja sellaisinaan nämä viisi romaania
kelpaavat mainiosti kirjailijan elämäntyöksi.
Jos
nuori Fitzgerald, ja nuoren Fitzgeraldin sukupolvi, uskoi
kirjallisuuteen, myös Roth uskoo ja on uskonut. Ja toisaalta 'Väärin
ymmärretty mies' ja 'Anatomian oppitunti' kysyvät toistuvasti miksi
lukijat ymmärtävät sepitetyn romaanin väärin. Kun Rothin
»sankari» Zuckerman vielä 'Haamukirjailijassa' haaveili
kirjallisuudelle omistautumisesta, pakoilee 'Väärin ymmärretyn
miehen' Zuckerman Carnovskynsa herättämää kuuluisuutta ja
'Anatomian oppitunnin' Zuckerman on valmis pakenemaan jo
kirjallisuutta ja kirjoittamista sellaisenaan. Vaikka Roth on monesti
kiistänyt, että Zuckerman olisi Rothin alter ego, jotakin »totta»
tässäkin romaanihenkilössä on, jotakin kuviteltavissa olevaa,
mahdollista, ja tässä katsannossa Zuckerman on tuollainen
Fitzgeraldin luonnehtima persoonallisuus, joka ei enää pysty
hallitsemaan kahta vastakkaista asiaa yhdellä kertaa mielessään.
Väärin
ymmärretyssä miehessä' Zuckerman lamautuu menestyksestä,
’Anatomian oppitunnissa' todellinen tai luuloteltu niskasärky
suistaa Zuckermanin hirvittävän, ironisen tai itseironisen
narsistisen itsesäälin vangiksi. Ja vaikka Zuckermanissa olisi vain
tippa kirjailijaa itseään, tämä kirjailijakuva, »taiteilijan
omakuva» on farssimaisen ja säälimättömän itseivan reunustama.
Voi kysyä, onko kukaan toinen elävä tai kuollut kirjailija
kuvannut kirjailijan ja taiteilijan narsismia yhtä kriittisesti ja
armottomasti kuin Roth.
Kuvio
on luonnollisesti monimielinen ja monimutkainen. Vaikka ’Portnoyn
tauti' tekikin Rothista kuuluisan ja menestyvän, aivan kuten
Carnovsky tekee Zuckermanista, Rothin kirjailijanura on ’Portnoyn'
jälkeen ollut taiteellisessa mielessä onnistunutta mutta julkisessa
mielessä vähemmän näkyvää. Sen sijaan että Roth olisi antanut
menestyksen musertaa kirjailijanuransa, niin kuin Zuckermanille käy,
hän on ryhtynyt kirjoittamaan siitä, kirjoittamaan kirjoittamisesta
ja senkin kirjoittamisesta. Joku voi sanoa tällaistakin suistumista
omaan itseen ja omaan ammattiin epäonnistumiseksi ja tuhoutumiseksi.
Zuckerman-trilogia
saa lukijan aprikoimaan myös sitä, kuinka paljon Roth itse asiassa
kaipaa 'Portnoyn taudin' tuomaa kohua, sillä sehän osoitti, että
romaanilla oli vaikutusta ja merkitystä. Vaikka romaani ymmärrettiin
väärin ja vaikka sen sepitteelliset henkilöt samaistettiin
kirjailijaan ja kirjailijan perheenjäseniin, romaaniin yhtä kaikki
suhtauduttiin vakavasti, se potkaisi ihmisiä päähän tai nivusiin,
mutta potku tuntui. Sitä vastoin arvostelijoiden kiittämä Roth on
kaukana lukijoistaan. Hän onkin myöntänyt ettei tiedä kuka häntä
lukee ja missä häntä luetaan.
Voi
olla että Roth kaipaa alitajuisesti kohun synnyttämää
vaikutusvaltaa, mutta hän on myös selvillä tästä kaipuusta, ja
yksi Zuckerman-trilogian tarkoituksista on kirjailijan mukaan
näyttää, kuinka vähän kirjallisuudella on merkitystä
Yhdysvalloissa. Roth on rinnastanut amerikkalaisen »vapauden»
eräiden sosialistimaiden tilanteeseen, missä kirjailijan on koko
ajan varottava sanomisiaan. Roth pyrkii osoittamaan, että
sananvapaudesta on kovin vähän iloa, jos kukaan ei suhtaudu
vakavasti siihen mitä sanotaan. Romaanisarjan epilogi 'The Prague
Orgy' pyrkii tuomaan esille ironian koko laajuudessaan: siellä missä
turvallisuuspoliisi toimii kirjailijoiden »kriitikkona»,
kirjallisuudella on vielä jotakin viestittävää, sillä on
merkitystä. Aivan kuin Rothin luoman todellisuus-sepitteen malliksi
antoi Yhdysvaltoihin muuttanut neuvostoliittolainen kirjailija Lev
Khalif äskettäin Newsweekille tällaisen lausunnon: »Onko täällä
Yhdysvalloissa ketään joka on valmis maksamaan kuukauden palkan
kirjasta, vieläpä sillä riskillä että joutuu siitä vankilaan?
Me tulimme Yhdysvaltoihin vapauden ja ilmaisuvapauden tähden. Mutta
on osoittautunut, että täälläkin on tehtävä kompromisseja.
Täytyy kirjoittaa aiheista jotka käyvät kaupaksi. Ensimmäinen
kohtaamani kustantaja kehotti minua kirjoittamaan kirjan
neuvostoliittolaisista homoseksuaaleista. Minä sanoin että se ei
kiinnosta minua — minä pidän naisista. Agenttini sanoi että
Kirjoita jotakin viihdyttävää, älä kirjoita keskitysleireistä
ja murhenäytelmistä’. Minä sanoin että en kirjoita
saippuaoopperaa. Täällä on niin paljon rahvaanomaisuutta. Se on
roskaa. Sellaiseen minä en ryhdy miljoonastakaan dollarista. Ja minä
olen köyhä. Minä tarvitsen rahaa aika epätoivoisesti. On käynyt
selväksi että kukaan ei täällä Yhdysvalloissa tarvitse meitä.
Siellä ainakin KGB välitti meistä. En tarkoita että kaipaan
KGB:tä. En ole sentään sadomasokisti, mutta sattuu vain olemaan
niin että KGB välitti minusta ja täällä minusta ei ole hyötyä
kenellekään – ja se vaivaa minua.»
'Anatomian
oppitunnissa' kysytään yhä uudestaan onko taiteilijalla mitään
virkaa nykyajassa. Novellissa 'The Prague Orgy' muuan
Tšekkoslovakiasta paennut ykkösluokan näyttelijätär myy
vaatteita New Yorkissa ja sanoo koruttomasti: »Minä olen iloinen
että menestys on ohi. Ja joka tapauksessahan menestys koituu yksilön
eikä näyttelemisen hyväksi. Mitä hyvää siinä olisi? Mitä se
palvelee? Vain itsekkyyttä. Brežnev on suonut minulle tilaisuuden
olla tavallinen ei-kukaan joka käy tavallisessa työssä. Minä myyn
asusteita – ja ihmiset tarvitsevat niitä paljon enemmän kuin
typerän koskettavia Tšehovnäyttelijöitä.» Zuckermanin asenne
kirjoittamiseen on samanlainen. Myös Zuckerman kaipaa tavallista
työtä ja jokapäiväistä elämää. Yksin kirjallisuutensa kanssa
jäänyt Zuckerman haluaa paeta takaisin maailman tykö, sen maailman
jota hänen kirjailijaelämänsä ei ole oikeastaan koskaan
tavoittanut.
Keski-ikää
lähestyvä Zuckerman on kaikin tavoin yksin. Hänen vanhempansa ovat
kuolleet ja Zuckerman pelkää, että hänen kohuromaaninsa Carnovsky
joudutti heidän kuolemaansa. Mutta Zuckerman on myös taiteensa
kanssa yksin: aika on vienyt häneltä aiheen, koska juutalaisten
problematiikka ei enää 70-luvun maailmassa heijastu newarkilaisten
juutalaisisien ja -poikien välisissä suhteissa vaan sotana, jota
käydään jossakin kaukana oikeilla aseilla ja kovaan väkivaltaan
turvautuen. Zuckerman on yksin subjektiivisuutensa kanssa eikä
oikeastaan tiedä mitä sille pitäisi tehdä, mitä hyötyä siitä
on. »Vitsinä ei ole se», Zuckerman pohtii, »että kaikesta on
tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä
lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja. Koska Zuckerman
on omistanut elämänsä kirjoittamiselle ja jättänyt tavanomaisen
elämän elämättä, hänen umpikujansa näyttää lopulliselta,
ulospääsytietä ei ole olemassa, ei ainakaan kirjallisuuteen ja
taiteeseen: »Jos siirryt pois itsestäsi, et voi olla kirjailija
koska juuri henkilökohtainen aines pistää sinut kirjoittamaan, ja
jos roikut yhtään kauemmin henkilökohtaisessa aineksessa, katoat
suoraan omaan perseeseesi.»
'Anatomian
oppitunti' on romaani Zuckermanin pulmatilanteesta ja sen
ratkaisusta. Jokainen voi miettiä itsekseen, onko tähän ongelmaan
ratkaisua, pitääkö taiteilijan omistautua taiteelleen, tulla
ammattilaiseksi sanan kaikissa merkityksissä, vai pitäisikö
kehityksen kulkea Marxin kaavailemaan suuntaan, jossa kaikki ihmiset
ovat sekä taiteilijoita että tuottavia, tavallisia työläisiä.
Marxista puhuminen ei tietenkään sovi Rothin yhteyteen, koska
Rothin oppi-isiä ovat Freud ja Kafka, mutta sekin on enemmän Rothin
kuin meidän muiden ongelma.
Zuckerman-trilogiaa
saattaisi ehkä verrata kotoiseen Hannu Salaman Finlandia-sarjaan;
siinä missä Roth kirjoittaa siistimmin kuin Salama, hän aivan
varmasti kirjoittaa »paremmin» ja »tyylikkäämmin» ja
älykkäämmin». Jotenkin muodoton tämä Rothin romaanisarja on, ja
se johtuu siitä että kirjailija ei juuri välitä juonesta eikä
aiheesta: tärkeintä on eräänlainen puheenomaisuus, vitsit ja
yllätykset joiden kohteeksi nämä vakavat ihmiset joutuvat. Rothia
lukiessa voi kuvitella kuljeskelevansa näppärillä
iltapäiväkutsuilla kuuntelemassa, kuinka toisilleen ventovieraat
ihmiset sanovat kaiken mitä ajattelevat, vakavissaan ja tosissaan,
sellaisiakaan sanoja kuin ’kyrpä' tai 'pillu' kaihtamatta.
Koska
Roth mieluusti vetoaa sepitteessään kirjallisiin esikuviin ja
malleihin, koska Rothin sepitteessä tämä tai tuo tuntemus saa
pätevyyden vasta kun sille löytyy selittäjä jostakin
mestariteoksesta, voidaan näitä leimoja liimailla myös
Zuckerman-trilogian kansilehdille. Se tarkoittaa, että
'Haamukirjailija' on täynnä tšehovilaista viisautta, että 'Väärin
ymmärretty mies' nauraa kuin Gogol, että ’Anatomian oppitunti' on
kuin Nathanael Westin kirjoittama farssi ja että 'The Prague Orgy'
päihittää Kafkan tämän omassa kotikaupungissa.
Kyösti Salovaara
---
Philip Roth: Anatomian oppitunti. (The Anatomy Lesson, 1983.) Suom. Rauno Ekholm. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, 1985.
Huom! Toisin kuin esipuheen kirjoittaja kuvitteli, Roth ei päättänyt Zuckerman-saagaa tähän romaanin vaan kirjoitti vielä neljännen Zuckerman-romaanin Käänteiselämää, johon minä kirjoitin jälleen esipuheen.
 |
| Kyösti Salovaara: Kävisikö vapautta tavoitteleva patsas Välimeren rantakadulla ironiseksi kommentiksi Philip Rothin romaanien naiskuville? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti