Hölkyn kölkyn

 [viipula vaapula vot]

Kyösti Salovaara, 2021.

Taiteen rytmi ei ole sama kuin elämän rytmi, taiteen rytmi ei ole sama kuin yhteiskunnan rytmi. Taiteen rytmi on hitaampi kuin elämän ja yhteiskunnan rytmi… Mitä suurempia vaatimuksia päiväkohtaisuudesta taide itselleen sälyttää aikoina, jolloin elämän meno on nopeaa ja epätasaista verrattuna sen omaan etenemiseen, sitä huonommaksi voi jäädä sen taso ja sitä helpommin voi käydä niin, että se leimautuu laadukkaaksi journalistiikaksi. Sillä journalistiikan peruspäämäärä on pinnallinen täydellisyys horisontaalitasossa kun taide puolestaan vaatii näkemystä ja arviointia myös vertikaalitasossa, perusteiden paljastamista, kaksiulotteista tai kahdesti valotettua todellisuudenkuvaa.

- Christer Kihlman Kirjastolehdessä vuonna 1971

Kesäpäivän seisaus meni. Juhannus tulee.

    Pionit kukassa. Sinitaivaalla kirkuvat tervapääskyt. Kalalokki opastaa poikastaan kuivalla maalla.

    Aivot narikassa?

    Jos eivät vielä, kenties kohta.

    Oliko radikaalina tunnettu Christer Kihlman konservatiivinen puhuessaan taiteen hitaasta rytmistä? Tänään, juhannuksen alla, trendikäs taidepuhe manaisi Kihlmanin mietteet roskakoriin.

    Tänään pitää ilmaista ulkonaista olemusta korostavaa identiteettiä. Haukkua rasisteja olemalla itse sellainen. Moittia sukupuolieroja korostamalla omaansa. Vaatia sananvapautta sulkemalla väärässä olevat ja aikaisemmin tietämättään väärässä olleet sen piiristä.

    Tänään pitää elää trendin paradoksissa.

Hyvä. Hyvä on. Mennään mukaan. Askeleita asfaltilla.

    Ugh! Minä en ole intiaani vaikka viimeinen mohikaani kuitenkin. Leikisti.

    Otetaan Maaria Ylikankaan runoarvostelu luupin alle. Huomataan että se on tyhjänpäivästä ylisanoitusta. Keisarilla ei sittenkään ole vaatteita. Tai jos on, ne on hankittu kierrätyspisteestä. Torin laidalta.

    Ylikangas kirjoitti Helsingin Sanomissa (18.6 ) Amanda Gormanin runoteoksen suomennoksesta. Kukkula jolle kiipeämme ilmestyi Tammen kustantamana. Sen suomensivat Laura Eklund Nhaga ja Aura Nurmi.

    Ylikangas kehuu paljon. Perustelee vähän. Hän on tietävinään, mutta ei sano mitä tietää.

    Kriitikko väittää, että runon nuoret, tuntemattomat suomentajat onnistuivat paremmin kuin kukaan muu olisi onnistunut, varsinkaan kukaan vanhempi, mahdollisesti jopa miespuolinen suomentaja: ”Virkaanastujaisesityksen antirasistinen ja feministinen viesti vesittyisi, jos kääntäjä olisi vain suomennostaidon harmaa eminenssi.”

    Ylikangas on "piilorasisti" iän ja sukupuolen suhteen. Hänen väitteensä on järjetön: mistä Ylikangas tietää ettei kukaan muu olisi pystynyt suomentamaan Gormanin kesyiltä näyttäviä säkeitä?

    Kun tarpeeksi puhuu hölkynkölkkyä se menee perille. Muuttuu uskottavaksi. Siitä tulee ikään kuin totta.

    Ylikangas printaa esimerkkejä suomennoksesta.

    Niistä on vaikea uskoa, että hypetetty ”spoken word” olisi jotenkin uutta, poikkeavaa, kumouksellista runokieltä. Päinvastoin, tämmöisiä tunteellisia, pateettisia ”taistelulauluja” on kirjoitettu (ja laulettu) maailman sivu, sekä vapaasti että riimeillä. Suomennettu Gorman kulkee näin:

    Emme marssi takaisin sinne, mikä kerran oli,

    kuljemme kohti sitä, mitä tuleman pitää:

    kohti kansaa, joka on mustelmilla mutta kokonainen,

    antelias mutta arastelematon,

    voimakas ja vapaa.

    Ja vielä: ”Kun päivä koittaa, astumme pois / hämärästä, / liekehtivinä ja peloitta”.

Kyösti Salovaara, 2021.

Tietysti kriitikot käyttävät ylisanoja, varsinkin jos samaistuvat lukemansa poliittiseen tai moraaliseen sanomaan. Tätä ei pidä moittia, koska poliittisuus on hyvä asia, moraalikin toisinaan.

    Mutta kun sanoo jotakin kauniiksi tai rumaksi tai mestarilliseksi, se pitäisi pystyä perustelemaan. Esittämään jotenkin… sanoilla.

    Ylikankaan sitaatit Gormanin runosta eivät perustele hypetystä; hänen intoaan sulkea paha maailma pois tämän ”täydellisen” runon ympäriltä ja jättää se vain niiden käyttöön jotka ovat vihkiytyneet ”spoken wordilla” (mitä se sitten onkaan) ilmaistuun identiteettiin.

    ”Eklund Nhagan ja Nurmen työ on uraauurtava”, Ylikangas hehkuttaa. ”He ovat antaneet käännökselle puhutun runon hahmon, sen sijaan että olisivat turvautuneet neutraalimman oloisiin ja konventionaalisempiiin modernistisen käännöstyylin keinoihin.”

    Kriitikko siis vertaa suomennosta sellaiseen suomennokseen jota ei ole olemassa - muualla kuin Ylikankaan päässä, mielikuvituksessa. Mitä kritiikin lajia tämmöinen mielikuvittelu edustaa? Sitä identiteettipoliittistako?

    Kuinka keisari pukeutuu? Kierrätyskuteisiin vai?

    Gorman kirjoittaa ja suomentajat suomentavat: ”...oppineet, ettei hiljaisuus aina tarkoita rauhaa / ja että mallit ja mielikuvat, jotka tottumuksesta / voivat olla oikein ja totta, / eivät aina ole oikeutta”.

    Hyvin kirjoitettu ja kaiketi sujuvasti suomennettu, mutta mikä tässä järkyttää? Mikä tässä on ”uutta”? Miten nämä säkeet muka jakavat maailman hyviin ja pahoihin? Mikä tässä on sitä ”spoken wordia”? Runon tavanomaisuusko? Ja miten ja missä nuo suomennoksen sanat eroavat ”konventionaalisemmasta modernistien käännöstyylin keinoista”? Vai ajatteleeko kriitikko niin, että koska runo esitettiin Washingtonissa ainutlaatuisessa tilanteessa, sen täytyy runonakin olla ainutlaatuinen.

    Mutta tavanomaista arkipuhetta taide ja runous taitaa olla pullollaan. Maaria Ylikangas on katsonut toisaalle.

Hyvä kuitenkin että kirjailijat kirjoittavat ja lukijat lukevat ja kriitikot selittävät.

    Kaikki ovat oikeassa ollessaan väärässä; kaikki ovat väärässä ollessaan oikeassa. Sillä tavalla maailma muutetaan ja pidetään pystyssä.

    Kun minäkin välillä intoilen politiikalla ja moraalilla, tuo Kihlmanin ”konservatiivinen” ajatus taiteen hitaasta rytmistä panee miettimään. Se jopa lohduttaa. Ehkä välillä pitäisi hiljentyä, puhua pienemmillä sanoilla ja käyttää vähemmän huutomerkkejä.

    Puhuiko Kihlman itse asiassa samasta kuin Alex Matson puhuu teoksessa Romaanitaide? Siinähän Matson väittää, että aikalaiskritiikki ei juuri koskaan tai nimenomaan ei koskaan pysty paljastamaan romaanien klassisuutta, niiden pysyvää olemusta.

    ”Suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä ansaitsee”, Matson kirjoitti vuonna 1947, ”mistä seikasta saamme kuitenkin kiittää vähemmän arvostelijoita, joita väärä tai puutteellinen muotonäkemys saa ylistämään romaaneja, jotka oikean näkemyksen valossa paljastuvat heti tekotaiteeksi, kuin sitä, että romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”

    Romaanilla siis pitää olla elämänmukainen rakennetapa. Aika paljon vaadittu.

Kun perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho kirjoitti poliittisen testamenttinsa suljettuun kirjekuoreen, joka avataan vasta kymmenen vuoden perästä, niin toimisiko päivän kirjallisuuskritiikki samalla periaatteella?

    Mitä jos Ylikankaan hypettävä Gorman-arvostelu olisi suljettu kirjekuoreen eikä julkaistu lainkaan viime viikolla vaan vasta 18.6.2031? Silloin nähtäisiin miten ihmiskunnan kollektiivinen äly on kohdellut Kukkulaa jolle kiipeämme ja sen käännöstä.

    Kriitikoita on kaikenlaisia. Sellaisiakin jotka eivät ole minkäänlaisia.

    Jouko Tyyri kirjoitti Parnassoon vuonna 1954 modernistien silloisesta mahtihahmosta Tuomas Anhavasta suppean muotokuvan. Tyyri kirjoitti lyhyesti ja lopetti kryptisesti:

    Objektiivisen teorian mukaan kriitikon tulisi olla tyhjä astia, jonka taiteilija täyttää mielensä mukaan. Mokoma oppi on yhtä alkeellinen kuin luulo että köyhälle voi helposti myydä, koska häneltä puuttuu niin paljon.

    Tabula rasa on harhauttava ja sitkeä koulupinttymä, joka peittää perustavan paradoksin: mitä hienompi höylä, sen paremmin havaitaan pinnan rosoisuus ja rajattomuus.

    Nielaistu seiväs ei ole yleispätevämpi kuin selkäranka.

Kyösti Salovaara, 2021.