Digigidigigid

 [loikaten loikattu]

Kyösti Salovaara, 2021.

Jänis istui maassa torkkuen, torkkuen,

mikä sull' on jänönen,

kun et enää hyppele,

hyppää pois, hyppää pois, hyppää pois.

Jos vehkeet sull’ parhaat ois

digiloikkaan ryhtyä vois, digiloikata pois, pois.

- Alli Nissisen runoa ”modernisoiden”.

Viimeisessä vaiheessa tietokonerikollisuus vakiintuu. Tilanne tasaantuu ja rikokset ja niitä suojautuminen noudattavat kohtuullisen ennustettavia kaavoja. Osa yhteiskunnasta saa palkkansa vahtimalla ATK-rikollisia ja osa tekemällä ATK-rikoksia.

- Ilkka Tuomi vuonna 1987 teoksessaan Hakkerin käsikirja.

Joko teit digiloikan?

    Jos, niin kuinka monta metriä?

    Vai onko loikka kesken?

    Jos, niin tiedätkö mihin se päättyy? Missä kohtaa jalkasi koskettavat maata?

    Vai oletko kyllästynyt koko termiin? Tiedätkö oikeastaan mitä digiloikka tarkoittaa? Tietääkö kukaan? Jos kukaan ei tiedä, mistä kukaan tietäisi mihin loikka päättyy ja milloin se katsotaan päättyneeksi.

    Kaksi kulutusta kestävää sanaa politiikan puheenparressa: hyvinvointivaltio ja digiloikka. Molemmat yhdyssanoja

Kauan sitten, ehkä vuoden 1973 paikkeilla, olin firman sisäisellä suunnittelukurssilla. Valtion tietokonekeskuksen väkeä koulutettiin monin tavoin. Se oli melkein kuin oppilaitos – arkisen ohjelmointi- ja suunnittelutyön ohessa.

    Kurssi päättyi ”loppukokeeseen”. Siinä pyydettiin mm. kertomaan mitä uutta ATK luo.

    Vastasin nenäkkäästi, että automaattinen tietojenkäsittely ei luo mitään uutta. Se ainoastaan muuttaa tiedon käsittelyn paikkaa ihmisen käsistä koneen muistiin. Ja jotta tuo onnistuisi ”koneella”, tieto pitää muuttaa analogisesta esittämisestä digitaaliseksi.

    Kurssin vetäjä, sinänsä leppoisa partasuu, ei tykännyt vastauksestani. Hän piti sitä vähän loukkaavana. Miten Valtion tietokonekeskus perustelee oikeuden olemassaoloonsa, jos se, sen tietokonejärjestelmät eivät luo mitään uutta?

Edellä kerrottu kuulostaa semanttiselta saivartelulta tai filosofiselta leikittelyltä.

    Olen kuitenkin yhä samaa mieltä kuin vuoden 1973 ATK-suunnittelukurssilla. Samaa mieltä noin ylisummaan, vähän niin kuin filosofisesti.

    Jos ATK, nykyään IT tai ICT ei luo mitään uutta, miksi kaikki paikat ja kolot on täynnä tietokoneita ja mikropiirejä ja niiden ohjelmistoja ynnä ohjelmanpätkiä?

    Haastavaan kysymykseen vastaan: Siksi että maailma on täynnä informaatiota, analogisen esittämistä digitaalisena. Digitaalisessa muodossa esitetty maailma on paremmin muokattavissa kuin analogisesti esitetty. Informaatiota keräämällä ja välittämällä tietokoneet toki muuttavat maailmaa, mutta eivät informaation substanssia.

    Tietokoneet eivät tiedä juuri mitään, mutta auttavat meitä, ihmispoloisia ”tietämään” enemmän ja nopeammin kuin mikään muu laite tai kirjasto. ”Tietäminen” pitää kuitenkin laittaa lainausmerkkeihin. Tietäminen edellyttää yhä aivojen käyttämistä - kenties jopa enemmän kuin aikaisemmin koska tietoa, informaatiota on saatavilla ja tyrkyllä enemmän kuin aikaisemmin.

Kaikki tai melkein kaikki mikä voidaan esittää informaationa myös esitetään. Digiloikassa analoginen maailma, sen esittäminen, muuttuu digitaaliseksi. Samalla maailma muuttuu, koska informaatio on paremmin hallinnassa.

    Kysymys on taas kielestä. Luonnollinen kieli on avointa, merkitykset usein sumeita. Tietokonekielet ovat suljettuja. Tietokoneohjelmaa ei yleisesti ottaen voi rakentaa sanoista, joilla on monta merkitystä. Tästä johtuu, että tietokone ei ”tiedä” juuri mitään, toisin kuin ihminen joka likimääräisillä sanoilla esittää sellaistakin mille ei ole täsmällistä, yksikäsitteistä ilmaisua.

    Tietokoneohjelmassa ei saa olla virheitä, vaikka jokaisesta ohjelmasta sellaisen (useimmiten) löytää. Ohjelman kirjoittaminen on helpompaa kuin siinä olevien virheiden etsiminen ja paljastaminen. Siksi hakkerit ovat vähän edellä.

    Mutta yleensä virheet tietokoneohjelmaan kirjoitetaan vahingossa, ilman sivutarkoitusta. Kenties jonain päivänä jokin ohjelmointivirhe ryhtyy kopioitumaan ja muuntumaan kuin virus ja se valloittaa kaikki maailman tietokoneet, ilman pahaa tarkoitusta. Silti se voi tehdä paljonkin pahaa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Ammattina tiedon suojaaminen ulkopuolisilta hyökkäyksiltä -
F-Securen pääkonttori Helsingissä.

On kiehtovaa ajatella, että (melkein) kaiken maailmassa olevan voi esittää informaationa.

    Ajatellaanpa perinteistä autoa. Kun käännät rattia vasempaan, auto kääntyy vasemmalle. Kun pyörität sitä oikealle, auto kääntyy oikealle. Ratti on yhdistetty mekaanisesti pyöriä kääntävään laitteistoon; toki sen toimintaa nykyään tehostetaan.

    Mutta oleellista on huomata, että tässäkin toiminnassa kysymys on informaatiosta. Ratin kääntäjä lähettää pyöriä kääntävälle laitteistolle viestin, joka toteutetaan.

    Puhunko itsestään selvyydestä?

    Kenties, mutta tällaistahan informaatio on. Se esittää toiminnan.

    Kun autoissa edelleenkin taitaa olla analogisesti toimiva ohjaus, niin tietysti se voidaan tai voitaisiin muuttaa digitaaliseksi. Ratin kääntäminen lähettäisi pyöriä kääntävälle apparaatille digitaalisen viestin, komennon: käännä pyöriä vasempaan. Ratin ja akselin välissä ei tarvittaisi minkäänlaista mekaanista yhteyttä.

    Ehkä tuollaisia autoja jo kulkee maanteillä. Jokainen auton omistaja tietää, että nykyaikainen auto on täynnä digitaalisesti ohjattuja toimintoja, entisten analogisten, mekaanisesti toimivien yhteyksien tilalla.

    Senkin tiedämme, että informaatiota keräävät ja ohjaavat järjestelmät pystyvät auttamaan autoa ajavaa ihmistä paremmin kuin hänen oma käsityskykynsä tien pinnan suhteesta pyörien vauhtiin ja suuntaan. Digitaalinen ei luo uutta informaatiota, mutta tekee olemassaolevan (piilossa olleen) informaation soveltamisen mahdolliseksi.

    Eräässä tv-ohjelmassa todettiin, että autolla ajaminen on haastavin tehtävä, minkä keskivertoihmisen aivot joutuvat ihmisen eläessä ratkaisemaan. Ehkä tästä seuraa robottiauton mahdottomuus tai se, että sellaisen rakentaminen on äärettömän vaikeaa - kuin rakentaisi ihmisen aivojen kaltaisen "digikoneen".

Informaatiota on paljon, melkein äärettömästi. Erilaiset digitaaliset välineet auttavat sen kokoamista ja levittämistä.

    Mutta viime kädessä me luemme sanoja ja lauseita, niiden esittämiä merkityksiä. Me emme lue digitaalisia merkkejä vaan aakkosilla esitettyjä sanoja, analogioita.

    El País -lehti kertoi toukokuussa OECD:n raportista, joka paljastaa hätkähdyttävän tutkimustuloksen: ne 15-vuotiaat koululaiset jotka lukevat informaation paperilta, ymmärtävät lukemaansa paremmin kuin digitaalisilta välineiltä lukevat. He myös oppivat paremmin, koska ymmärtävät mitä lukevat.

    Tutkimus perustui 37 maan PISA-tuloksiin vuodelta 2018.

    Tutkijat arvioivat, että kirjan lukija keskittyy - hänen on pakko keskittyä - lukemaansa intensiivisemmin kuin digitaaliselta päätelaitteelta lukevan, jonka ajatukset harhailevat runsaan tietotarjonnan parissa.

    Mutta tämänkin todistaminen on vaikeaa. Lukemiseen keskittyminen ei välttämättä perustu ”laitteeseen”, jolta informaatio omaksutaan, olipa kyseessä sitten kirja tai älypuhelinen. On mahdollista, että ne jotka pystyvät keskittymään kirjaan ja paperilta lukemiseen, ovat oppineet siihen varhain kotonaan, missä on luettu kirjoja. Tällöin paperille painetun kirjan ylivoima ei olisikaan tekninen vaan kulttuurinen; se on opittua vaan ei väistämätöntä.

Voiko tietoa ”pölliä” luvallisesti? Ja tehdä siitä kaikkien hyväksymää liiketoimintaa? Jos voi, helpottaako informaation digitalisointi tätä ”pöllimistä”?

    Tiedossahan on, kuinka kansainväliset tietojätit keräävät asiakkaiden tietoja ja myyvät niitä eteenpäin. Tässä ei ole mitään vilunkia: minä saan ”ilmaiseksi” sähköpostialustan, voin käyttää ilmaiseksi karttasovelluksia ja navigaattoria ja hakea maailman tietojoukoista vaivatta ja ilman maksua mitä kummallisempia asioita. Vastineeksi - koska ilmaisia lounaita ei todellakaan ole – annan digitaalisen alustatoimijan ”myydä” informaatiota käyttäytymisestäni esimerkiksi mainostajille.

    Tieto on valtaa. Myös kaupallisessa mielessä.

    Modernissa maailmassa tietoa kerätään ja yhdistellään ”vallankäytön” mielessä hienostuneemmin kuin ennen. Nyt kansalaiset, me kaikki, luovutamme osan yksityisyydestämme, tiedon yksityisistä mieltymyksistämme kaupallisille toimijoille vapaaehtoisesti ja riemumielin.

    Guardian-lehdessä oli huhtikuussa silmiä avaava laaja artikkeli siitä kuinka ruokatoimituksia välittävä ja digialustaa hyödyntävä Deliveroo ikään kuin omii ravintoiden know how’n, jopa niin pitkälle että se perustaa ”pimeitä ravintoloita” (haamuravintoloita), joissa valmistetaan juuri niitä ruokia ja niillä resepteillä, jotka Deliveroo on "oppinut" vastaanottaessaan pienien ravintoloiden tilauksia.

    Kun yhden ravintolan ravintoloitsija oppii tietämään tarkasti omien asiakkaidensa maut ja tavat, niin Deliveroo oppii tietämään kaikkien ravintoloiden kaikkien asiakkaiden maut ja mieltymykset. Ja koska se ”tietää” kaupungin ihmisistä enemmän kuin yksikään ravintoloitsija tahollaan, se pystyy vikkelästi haistamaan trendit, syömisen uudet tuulet ja muuttamaan ”pimeän ravintolansa” ruokalistaa.

    Sanomalehdillä ja medialla ylisummaan oli aikaisemmin keskeinen rooli tiedonvälityksen portinvartijana. Internet on jossain määrin heikentänyt median portivartijan roolia, mutta heikentymistä luultavasti liioitellaan.

    Guardianin artikkelissa todetaan, että ruokatoimituksia välittävistä toimijoista, kuten Deliveroosta, on tullut aivan uudenlaisia portinvartijoita, eikä sellaisia ollut esimerkiksi ravintola-alalla aikaisemmin olemassa. Tässä tieto ikään kuin muuttuu laadulliseksi toiminnaksi.

    Tieto on pehmeää valtaa, varsinkin silloin kun sitä pystyy keräämään sofistikoidusti, huomiota herättämättä laajalti koko yhteiskunnasta ja kaikkia ihmisiä koskien.

Kertomatta nyt jää, auttaisiko digiloikka jänistä vaaran väistämiseen.

Kyösti Salovaara, 2021.