Jo Nesbø löysi gheton

 [ylpeys ja ennakkoluulo]

Kyösti Salovaara, 2023.

El Chorro - Jo Nesbøn kiipeilymaisema.

Ihmiset ovat aina yksinkertaisempia kuin miksi heitä kuvittelee.

- Georges Simenon

Vihonviimeisen kerran psykologiaa!

- Franz Kafka

Tänäisestä karkauspäivästä syntyy ongelma.

    Ensi vuonna tätä päivää ei ole olemassa.

    Viime vuonnakaan sitä ei ollut.

    Jos nyt kirjoitan jonkun ”hyvän” ajatuksen, se katoaa ensi vuonna tänä samana päivänä jota ei ole? Viime vuonna olisin ehkä saanut ajatuksen esille, jos tämä päivä olisi ollut, mutta en saanut koska karkauspäivää ei ollut.

    Niinpä mietin että karkauspäivä sopinee älyttömien ajatuksien esittämiseen.

    Joten…

Menkäämme Välimeren rannalle missä paistaa aurinko ja tuulee leppeästi. Näin kuvittelemme.

    Ei tarvitse kuvitella.

    Luemme Madridissa ilmestynyttä El País -lehteä. Helmikuun 19. päivänä lehden toimittaja matkusti Andalusiaan Málagan kaupunkiin. Norjalainen kirjailija Jo Nesbø antoi siellä haastatteluja medialle ja tapasi lukijoitaan uuden romaaninsa mainostamiseksi.

    Málaga on Aurinkorannikon ”pääkaupunki”. Viime vuonna rannikolla vieraili yli 6 miljoonaa turistia. Kaikkiaan koko maailmassa tehtiin viime vuonna 1,3 miljardia turistimatkaa. Melkein yhtä monta kuin vuonna 2019 ennen koronaepidemiaa. Nyt ennustetaan että vuonna 2024 vuoden 2019 ennätys rikotaan.

    Norjalainen kirjailija Málagassa, hmm.

Kyösti Salovaara, 2023.

Andalusialainen katu Marbellassa -
tyypillistä Costa del Solin "ghetossa"?

Oslossa vuonna 1960 syntyneen Jo Nesbøn kirjoja on myyty maailmanlaajuisesti 55 miljoonaa kappaletta. Hän on kirjoittanut noin 30 romaania, pääosin dekkareita. Koulutukseltaan Nesbø on ekonomisti. Nesbø on myös muusikko.

    Nesbø on ostanut pienen talviasunnon Málagasta.

    Mutta hän huomauttaa tiukasti ettei ole Aurinkorannikolla auringon eikä hiekkarantojen takia. Nesbø tekee irtiottoa turismiin. Luova taitelija ei voi olla turisti eikä halua olla.

     Nesbø on matkustellut pitkin maailmaa harrastamassa vuorikiipeilyä. Nyt hän oivalsi, että Oslosta on lyhyempi matka kiipeilemään Aurinkorannikolle kuin vaikkapa Thaimaahan. Noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Málagasta on El Chorron kauniit vuoret joilla Nesbø pääsee harrastuksensa pariin. Hän käy katsomassa myös futista Málagan stadionilla; olihan kirjailija nuorena lupaava jalkapalloilija.

    Mutta vuorikiipeilijä ei Nesbøn mielestä ole turisti, vaan jotakin enemmän ja parempaa. Siitä hän taitaa olla ylpeä: siitä ettei tule Aurinkorannikolle auringon eikä rantasänkyjen takia. No, hänen lukijansa kyllä saavat loikoilla rannalla ja lukea ostamiaan norjalaiskirjailijan teoksia. Sillä välin kirjailija kiipeilee El Chorron rinteillä ja nauttii hulppeista maisemista.

Jatkakaamme lukemista. Näemme mielessämme Málagan historiallisen keskustan sokkeloiset kujat, jotka ovat täynnä iloisia turisteja etsimässä levähdyspaikkaa lukemattomista ravintoloista, kahviloista ja baareista. Puheensorina ja pulina kaikuu kapeilla kaduilla, ja jos Nesbø avaa asuntonsa ikkunat, hän kuulee kuinka turistien ja paikallisten asukkaiden elämä poreilee ikkunoiden alla. Onhan Málagasta myös tulossa IT- ja finanssialan uusi ”Piilaakso”.

    Mutta kirjailija ei tykkää turisteista, niin kuin hän El Paísin jutussa korostaa. Turismi on kauheaa.

    Nesbø tunnustaa haastattelijalle, ettei pitänyt etukäteen siitä mitä tiesi Costa del Solista. Minä tulin kiipeilemään, hän painottaa. En olemaan turisti.

    ”Eräänä päivänä otin auton ja ajoin Marbellaan”, Nesbø kertoo. ”Se oli shokki. Olin kuullut tästä, mutta hämmästyin ghettoja joissa asuu samaa kansalaisuutta olevia ihmisiä, suuri määrä turisteja. Kaikki tuntuu samalta, se vähän pelottaa.”

   ”Asun mieluummin kaupungissa”,  Nesbø jatkaa.

    Miettikäämme mitä norjalainen kirjailija on nähnyt autonsa ikkunasta.

    Espanjalaiset talot eivät koskaan ole samanlaisia, toisin kuin Oslossa tai Helsingissä, eivät varsinkaan Marbellassa missä rannikon jetset asuu ja minne on Málagasta noin 60 kilometriä. Málaga, El Chorro ja Marbella näyttävät muodostavan Nesbølle eräänlaisen kauhun ja onnen tasasivuisen kolmion.

    Onkohan norjalainen kirjailija hieman ”rasisti” ajatellessaan, että talvella aurinkoa hakevat eläkeläiset ovat yhtä ja samaa massaa? Entä viittaus juutalaisten ghettoihin: ei kai antisemitismi pilkota kiipeilypaidan hihansuusta? Juutalaiset eivät päässeet pakoon ghetoista -  miten käy Nesbøn inhoamille turistelle Marbellassa? 

    Jos taiteilija ja vuorikiipeilijä olisi astunut autostaan ulos ja kävellyt ”turistien” joukossa, hän olisi ehkä hämmästynyt uudestaan, koska kadulla kuulee kaikenlaisia kieliä kaikenlaisilla murteilla puhuttuna. Nämä eivät ole norjalaista massaa eivätkä englantilaista vaan kaikkialta Euroopasta ja yhä enemmän myös Yhdysvalloista ja Etelä-Amerikasta paikalle saapuneita erilaisia ihmisiä. On myös klisee ajatella, että Aurinkorannikon viehättävillä kaduilla - joita norjalainen kirjailija kutsuu ghetoksi - ei kävelisi myös kosolti espanjalaisia ”turisteja”, sisämaasta rannikolle aurinkoa hakemaan tulleita.

    Kun kirjailija ylpistyy hän kompastuu ennakkoluuloihinsa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Salvador Dalín veistoksia Marbellassa.

Karkauspäivänä kuulostan kohtuuttoman kriittiseltä.

    Ehkä Jo Nesbø on ihan mukava heppu, jonka kanssa voisi juoda oluet Málagan sokkeloisten katujen jossakin kulmassa, missä turistit parveilevat ja aurinko paistaa korkealta. Mutta kun luen El Paísista Nesbøn mietteitä, ne vaikuttavat elitistin ennakkoluuloilta ja korostetun narsistiselta tarpeelta erottautua massasta.

    En kuitenkaan moiti vakavasti vaan kepeästi kirjailijaa hänen ajatuksistaan. Miksi moittisin koska on karkauspäivä eikä tätä päivää ole ensi vuonna eikä ollut viime. Oletan silti, että Nesbø sanoi mitä tarkoitti ja tarkoitti mitä sanoi. 

    Ei ole yllätys että kirjailijat ja taitelijat haluavat olla eri porukkaa kuin me muut. Yllättävää ehkä on, että Nesbø niin selkeästi paljastaa inhoavansa hyvinvoivaa rahvasta ja että hän ei huomaa pilkkaavansa juuri niitä, jotka lukevat hänen kirjojaan ja ostavat niitä.

    Jokaisella ihmisellä on sokea pisteensä. 

    Ihminen on lopulta yksinkertainen ääliö, me kaikki. 

    Ajatuksia herättävässä teoksessaan The Intellectuals and the Masses – Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939 (Faber and Faber, 1992) professori John Carey kuvaa esimerkein, kuinka monet englantilaiset huippukirjailijat tekivät kaikkensa erottautuakseen massasta. Monet keimailivat diktaattorien kanssa, kuten Hitleriä ihaillut Wyndham Lewis. ”Yksikään taiteilija ei voi milloinkaan rakastaa demokratiaa”, Carey kertoo Lewisin sanoneen. Lewisin mielestä demokraattinen järjestelmä vihaa ja uhriuttaa intellektuelleja, koska älykkyyden perimmiltään aristokraattinen luonne loukkaa massoja.

Suomessa sataa ja harmaa taivas putoaa varpaille.

    Málagan kaduilla ihmiset kulkevat paikasta toiseen. Puhellen ja nauraen, auringolta silmiään suojaten.

    Norjalainen kirjailija hyppää autoon ja ajaa El Chorroon, ottaa reppunsa ja lähtee kiipeämään yhä ylemmäksi. Kun hän pääsee hieman hengästyneenä huipulle, hän istahtaa kalliolle ja katsoo merelle kohti etelää ja näkee rantakylien ja Marbellan ghettojen yli hämmästyttävän lähellä siintävän Afrikan rannikon. 

    Karkauspäivänä mahdoton on mahdollista, älytön on älyllistä. Eikä sitä huomaa ensi vuonna.

Kyösti Salovaara, 2022.

Ehkä Jo Nesbøn kauhistelemasta "ghetosta"
pääsee sittenkin pakoon merelle ja maantielle? 

        

Uljas vanha Suomi

 [80 vuoden painiottelu]

Kyösti Salovaara, 2024.

Suomen 80-vuotinen profiili: savupiipuista bittivarastoihin.

Talouselämän hartioiden kyky kantaa hyvinvointivaltiota on rajoittunut. Erityisesti Suomi ottaa nyt osumaa.

- Varman toimitusjohtaja Risto Murto Talouselämässä 20.2.2022

Hänellä oli kummallinen tunne, että hän oli taistelussa jonkin vapaudeksi nimittämänsä puolesta menettänyt oman vapautensa, itsensä.

- Jörn Donner: Jakob ja kylmä rauha (Jakob och Friheten). Suom. Jukka Kemppinen. Otava, 1979.

Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä, missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolella.

-Karl Marx: Pääoma, 1867-1894.

No, mietitään.

    Ollaan kuin ei oltaisikaan.

    Herjataan ja huudetaan, eripuraa lietsotaan.

    Voidaan hyvin, nauretaan salaa nurkan takana.

    Onnellisia, tyytymättömiä, ruikutetaan kuin härkälintu kaislikossa.

    Ollaan suomalaisia, ja huudellaan järvelle, ja järven takana huutelee toinen suomalainen.

    Rakennettiin hieno maa, hyvinvointivaltio, kaupunkeja ja kyliä, moottoriteitä ja kirjastoja.

    Vapauduttiin ulkoisen välttämättömyyden kahleista eikä tiedetä mitä vapaudella tekisi.

    Painittiin aikansa, selätettiin ulkoiset vastukset, heitettiin itsemme mattoon.

    Voi voi, sellainenko tyhmyri olet, SUOMI?

No, ei oteta asiaa näin vakavasti. Mietitään arkipäiväisen kepeästi lähihistoriaa, joka alkoi jatkosodan päättyessä noin 80 vuotta sitten.

    Lensimme Málagasta viime viikolla. Vieressäni ikkunapaikalla istui ikäiseni mies. Jossakin vaiheessa keskusteltiin tovi.

    Todettiin ihmetellen kuinka hienon yhteiskunnan suuret ikäluokat vanhempineen rakensivat noin 60 vuodessa. Todettiin ihmetellen miksi nykyinen keskustelu on niin synkkää ja miksi nuorisoa ei tunnu huvittavan mikään, vaikka se, nuoriso on paljon fiksumpaa ja tietävämpää kuin meidän sukupolvemme oli.

    Palattiin omiin asioihimme. Minä jatkoin Michael Connellyn dekkarin Hämärän tunnit lukemista. Vieressäni istuva kuoromies paneutui J.S. Bachin Matteus-passion libretton lukemiseen, hiljaa hyräillen hän valmistautui pääsiäisen esitykseen. Sanoi että siinä on niin paljon, kaikki.

   Korkealla taivaalla: kulttuurin virrat ovat pitkiä ja laveita.

Keskustelun jälkeen, maan kamaralla, sain ahaa-elämyksen. Luulin yhtäkkiä ymmärtäväni mistä on kysymys. Senkin miksi tällä hetkellä raivotaan toisilleen eikä ymmärretä missä ollaan, mistä tullaan ja mihin mennään.

    Tässä muutamia arkipäiviä mietteitä Suomen itsepainista 80 vuodelta. Nämä ajatukset eivät ole tiedettä eivätkä politiikkaa. Vaan, kuten jo sanoin, arkipäiväisiä huomioita.

    Väitteeni tulee tässä: Toisen maailmansodan jälkeen Suomi kehittyi, sivistyi ja vaurastui käsittämättömän nopeasti, koska Suomi agraarisena yhteiskuntana oli jäänyt jälkeen länsinaapureistaan. Takamatkalta lähteminen ajoi yhteiskuntaa kaikkineen eteenpäin, keskinäisistä kiistoista huolimatta. Oli siis kaikkia ”osapuolia” koskeva yhteinen ”päämäärä”, vaikka keinoista, vallasta ja visioista kamppailtiin. Yksilöt, firmat ja yhteiskunta pyrkivät vaurastumaan ja vapautumaan.

    Väitteeni toinen osa on tässä: Edellisessä kappaleessa lausuttu ”yhteinen päämäärä” saavutettiin noin 65 vuodessa. Sen jälkeen koitti pikemminkin hienosäädön kuin edistyksen aika. Tämä kulminoitui finanssikriisiin vuonna 2008. Sen jälkeen, noin 15 vuoden aikana Suomen talous ei ole aidosti kehittynyt juuri lainkaan. Hyvinvointipalveluja on rahoitettu yhä enemmän ulkomaisella velalla. Suomen talous ei pysty tuottamaan omaa hyvinvointilupaustaan. Ilkeä kysymys: Onko Suomi ylipäänsä kehittynyt vuoden 2008 jälkeen?

    Väitteeni kolmas pointti: Koska tällä hetkellä ei ole mitään yhteistä päämäärää, poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu poreilee lillukanvarsissa ja soppatykissä kelluvien herneiden värityksessä, ja mitä pienemmistä asioista riidellään, sitä kovemmin huudetaan ja herjataan. Laput silmillä, tulpat korvissa.

    Sääli Suomea: mihin oletkaan matkalla?

Kyösti Salovaara, 2024.

 Luulen että nuoremmat, semminkin EU-aikana syntyneet, sukupolvet eivät voi mitenkään tajuta millaisen ”arkipäivän vallankumouksen” Suomi teki 65 vuodessa, meidän suurien ikäpolvien varttuessa eläkeikään. On myös vaikea ymmärtää, jopa mahdotonta, kuinka tiettyyn päämäärään päästiin hyvinkin rajun yhteiskunnallisen ja poliittisen kamppailun vallitessa ja kuitenkin niin, että lopulta kaikki poliittiset puolueet alkovat olla yhtä mieltä siitä millainen hyvinvointiyhteiskunta on ja miten se tulee rakentaa ja rahoittaa.

    Agraarinen Suomi oli siis jäljessä länsimaita ja naapureitaan ainakin 20 vuotta.

    Tarvittiin teollisuutta, tarvittiin koulutusta, ja kansalaisten näkökulmasta tarvittiin valtavasti uusia asuntoja. Maatalous ei enää elättänyt. Muutettiin kaupunkeihin ja ulkomaille, Australiaan asti ja varsinkin Ruotsiin.

    Olin kymmenvuotias kun meille Kotkan keskustassa rivitaloasuntoon saatiin sisäveskit. Siihen asti käytiin asioilla yhteisessä ulkohuussissa keskellä taloyhtiön pihaa. Punatiilisessä kaksikerroksisessa rakennuksessa jokaisella 32 asunnolla oli oma koppinsa. Talvella giganttinen huussi tyhjennettiin niin, että hevosien vetämät rekilaatikot ajettiin ulkohuussin pohjakäytävälle paskakasojen väliin. Elettiin vuotta 1957.

    Olin jo teini-ikäinen kuin meille saatiin lämmin vesi ja keskuslämmitys. Keskellä Kotkaa, teollisuus- ja satamakaupunkia. Elettiin 1960-lukua.

    Niinä vuosikymmeninä, 1960 ja 1970, sadat tuhannet suomalaiset pääsivät ensimmäisen kerran asuntoon, jossa oli sähköt ja lämpimät suihkut eikä aamulla tarvinnut aamiaista verten sytytellä hellaa ja lämmittää kaakeliuuneja. Tämä ihana muutos koski myös niitä työläisiä, jotka pääsivät Helsingin kantakaupungin ahtaista hellahuoneista Espoon Soukan avarille kallioille rakennettuihin elementtitaloihin.

Suomi teollistui, kaupungistui. Kun päivänpoliittinen elämä oli rikkinäistä, kun hallitukset elivät kuin päiväperhot vain aamusta iltaan, kun lakot ja inflaatio rämettivät kansantaloutta, päästiin vuonna 1968 ensimmäiseen tulopoliittiseen kokonaisratkaisuun SAK:n ja työantajien ja valtion kesken. Sopimuksen nimenä oli Liinamaa I ja siinä sovittiin mm. indeksiehtojen kieltäminen, talouspoliittinen valtuuslaki vuokrien ja hintojen valvontaan ja työnantajien toimittama ammattiyhdistysten jäsenmaksuperintä. Sopimusta vastusti mm. kommunistinen puolue SKP, jonka mielestä "tupo" kavensi poliittisen toiminnan mahdollisuuksia. 

    Ensimmäistä tupoa seurasi toinen. Alettiin solmia pitkiä sopimuksia, hallituksien ikä kasvoi, ammattiyhdistysliike, työnantajat ja poliittinen järjestelmä sopivat yhteisistä päämääristä ja keinoista.

    Tietenkään kaikki ei ollut auvoista. Lakot olivat yhä pitkiä ja Urho Kekkosen ”hallituskaudella” tiettyjä poliittisia ryhmiä syrjittiin, koska Kekkonen ei pitänyt Neuvostoliittoa kritisoivista  neulanpistoista. Ulkopolitiikan tabut olivat norsun kokoisia.

    Teollisuus modernisoitui, vaikka bilateraalinen kauppa Neuvostoliiton kanssa hidasti modernisoitumista.  Teknologian kehitys kaikkineen nosti tuottavuutta. Vähitellen Suomi avautui länteen. Peruskoulu ja kehittynyt sosiaaliturva kuljettivat Suomea ruotsalaisen kansankodin mallin mukaiseksi yhteiskunnaksi. Toki suomalainen juputus ja ruikutus eivät kadonneet, mutta saivat pehmeämpiä sävyjä.

    EU:n mukana, Neuvostoliiton kahleen kirvottua, Suomi kehittyi esimerkillisen moderniksi, jopa aika liberaaliksi yhteiskunnaksi. 2000-luvulla yksilöillä oli jo vapauksia ja mahdollisuuksia niin kosolti ettei enää tiedetty mihin vapauksia pitäisi käyttää. Eikä sitä miksi vapaus oli hankittu.

    Niinpä alettiin juputtaa ettei tämä olekaan hyvä juttu. Ettei huvita. Että tuollakin on vielä jokin asia korjaamatta. Että maailman parhaasta peruskoulustakin lukioineen pitää tehdä vielä parempi. Niin tehtiin ja saatiin huonompi. Yritettiin yli. Mitä enemmän kansalaisilla oli vapauksia ja mahdollisuuksia, sitä enemmän ryhdyttiin kiistelemään "oikeista" arvoista. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Onko niin että yhteiskunnallisen keskustelun jakautuneisuus ja vihamielisyys johtuu siitä ettei Suomella (eikä monella muullakaan länsimaalla) ole aidosti enää mitään yhteistä tavoitetta? Melkein kaikki on saavutettu, melkein kaikki saatu ja nautittu. Ja synnyttikö 65 vuoden onnistunut ”yhteiskuntaprojekti” mammuttimaisen päätöksentekoapparaatin - myös kolmikannaksi kutsutun - joka pyrkii pelastamaan pikemminkin menneisyyden kuin tulevaisuuden?

    Ilmastomuutoksen torjuminen saattaisi olla samanlainen yhteinen päämäärä kuin mitä oli 65 vuoden projekti hyvinvointivaltio Suomen rakentamiseksi. Mutta siinä ollaan samanlaisessa epätietoisuuden tilanteessa kuin oltiin 1950-luvun Suomessa: ei ole yhteistä tahtoa eikä yhteisiä keinoja. Sitä paitsi tätä ei ratkaista Suomessa vaan globaalisti.

    Vihreää siirtymää hankaloittaa sekin, että monien vaikuttajien mielestä aineellista hyvinvointia on liikaa, niin että arkielämän moninaisuutta ja vapauksia pitää supistaa, jotta maapallo säilyy. Vaikka suoraan ei sanota, ajatellaan Pentti Linkolan tavoin: Kaikki muu on mahdollista, mutta ei massojen hyvinvointi.

    Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjassa Kapea käytävä – Valtio, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (The Narrow Corridor, States, Societies and the Fate of Liberty, 2019. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2020.) väitetään ja todistetaan, että liberaali ja hyvinvoiva elämä toteutuu käytävässä jossa toisella puolen on vahva valtio ja toisena seinänä monipuolinen kansalaisyhteisö. Vapauden käytävä syntyy kuvaannollisesti noiden ”väliin”.

   Kirjan tekijät väittävät että ”sekä valtion että yhteiskunnan on oltava vahva ennen kuin vapaus ilmaantuu ja kukoistaa”. Vahva valtio ehkäisee väkivallan, valvoo lakeja, tuottaa julkisia palveluita, elämän infraa. Mutta sen vastapainona ”vahvaa, mobilisoitunutta yhteiskuntaa tarvitaan vahvan valtion säätelemiseksi ja kahlehtimiseksi”. Valtion ja yhteiskunnan (kansalaisyhteisön) välillä käydään jokapäiväistä kamppailua. ”Kamppailu tuottaa etuja”, Acemoglu ja Robinson sanovat. ”Käytävässä valtio ja yhteiskunta eivät vain kilpaile, vaan ne tekevät myös yhteistyötä. Yhteistyön ansiosta valtiolla on suurempi kapasiteetti tuottaa yhteiskunnan haluamia asioita ja yhteiskunnalla suurempi mobilisaatio valvoa tätä kykyä.”

Demokratia ei ole kivi jonka päällä istutaan ja katsellaan maisemia. Demokratia on loputon prosessi, niin kuin tuulinen päivä ja taivaalle kehittyvä ukkosrintama ja sitä seuraava tyyni päivänpaiste.

    Acemoglu ja Robinson kuvailevat, että vapauden käytävässä pitää juosta herkeämättä, jotta pysyisi edes paikallaan niin että vapaus säilyisi. Jos käytävän jompikumpi seinä "kaatuu", käytävä sulkeutuu. Tällöin vapauden valtakunta jää toteutumatta; käy niin kuin Jakobille Donnerin kirjassa: vapaus saatiin mutta mies menettiin. Ja jos vahvalla valtiolla ei ole voimaa eikä resursseja, niin kuin Risto Murto muistuttaa, vapauden käytävä kapenee niin ahtaaksi etteivät edes herjoja heittelevät tai menneisyyttä kaihoavat poliitikot mahdu sinne.

    Yhteisiä päämääriä? Visioita?

    Hetkinen, eikö vuoden 2024 ulkopoliittinen tilanne muistuta 1950-luvun kylmän sodan maailmaa ja Neuvostoliiton uhkaa rajamme takana? Siihen piti sopeutua. Pitkin hampain Suomi teki YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Nyt on tehty, jälleen vähän pitkin hampain, Nato-sopimus, mutta ei länttä vastaan vaan reilusti Venäjän uhkaa vähentääksemme. Vahva liittoutuminen lännen kanssa on uusi ja konkreettinen päämäärä. 

    Talot meren rannalla katsovat Eurooppaan. Sisällä on lämmintä ja kotoisaa, maisema kaukana viileämpi. Näin kuvittelen rannalla kävellessä, muina miehinä asioita arkipäiväisesti miettiessä.

Kyösti Salovaara, 2024.

Missä intellektuellit luuraavat

 [vai onko niitä Suomessa?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Barbate Atlantin rannalla, hieman ennen myrskyä.

Jos haluat kertoa ihmisille totuuden, ole hauska tai he tappavat sinut.

---

Jos jokin haisee pahalta, miksi työntää nokkaansa siihen?

---

Mitä ovelammin ja taitavammin piilotat juonesi pointit, sitä taitavampi kirjoittaja olet.

---

Kun haluan lähettää sanoman, käytän postia.

- Billy Wilder, elokuvaohjaaja.

Kronikkaa.

    Torstaina Barbatessa, joka ennen oli Francon kaupunki, tonnikalojen ja valaiden valtakunta. Sittemmin huumausainekauppiaiden. Nyt Atlantin rannalla tuulee ja yksinäinen voimistelija ahertaa hiekkarannalla.

   Viime keväänä otin Barbaten rannalta kuvan miekkavalaiden upottamasta purjeveneestä.

    Perjantaina Karlotta-myrsky saavuttaa Aurinkorannikon. Vihdoinkin sataa tuntitolkulla. Se ei kuitenkaan riitä, vaikka mereen viettävät kadut ovat pieniä jokia, joiden yli pitää hyppiä ellei halua kastella jalkojaan.

    Perjantaina, jokunen metri edellisenä päivänä ottamastani voimistelijakuvasta pohjoiseen, huumeita salakuljettavien vene ajaa Barbaten satamaan turvaan Karlotta-myrskyltä. Kansalliskaartin veneestä varoitetaan huumemiehiä. Nämä eivät pysähdy vaan ajavat 14 metrin moottoriveneellään kansalliskaartin pienen veneen yli paetessaan takaisin myrskyävälle merelle. Kaksi poliisia kuolee.

    Lauantaina paistaa aurinko. Lounas periespanjalaisessa ravintolassa.

    Sunnuntaina tihuttaa. Kävelen sateessa kolmen kilometrin päähän tuttuun kahvilaan. Sateessakin se on mukavampaa kuin villahousuissa ja nastakengillä Suomessa.

    Aamupäivällä luen Helsingin Sanomien digitaalisesta näköislehdestä Joel Haahtelan kiinnostavan jutun intellektuaalisen keskustelun puuttumisesta ja espoolaisen teatterijohtajan Erik Söderblomin valituksen siitä, ettei taide ota kantaa. Mietin että Haahtelan älyjuttu kumoaa Söderblomin pointit: tärkeää eivät ole tunteet vaan ajatukset. Tunnereaktioita piisaa Suomessa, ei ajatuksia. Niitä pelätään, ei tunteita - väittää Haahtela.

    Sunnuntaina illalla nettilähetyksessä futismatsi Sevilla vastaan Atlético Madrid. Oikealla hetkellä tsekkaus Ylen Areenasta ennakkoäänien tulokseen. Alexander Stubb tulee valituksi. Onko Stubb intellektuelli vain pelkästään vikkelä kosmopoliitti? Sevilla voittaa yllättäen vaisun Atléticon. Voittajia ja häviäjiä.

    Maanantaina katsomaan Ardalesin tekoaltaita. Surullinen näky: vettä ei kohta ole lainkaan, vaikka suuret karpit vielä uiskelevat rannan tuntumassa. Miksi täällä ei sada, hemmetti! Iltapäivällä hieman ennen auringonlaskua syödään parvekkeella kinkkupastaa 23 asteen lämmössä. Hohhoijaa, mustapääkerttu laulaa eukalyptyslehdossa.

Sitten asiaa, fiilingistä viis.

    ”Suomessa ajattelua pidetään yhteiskunnallisena uhkana”, sanoi kirjailija ja psykiatri Joel Haahtela sunnuntaina Helsingin Sanomien mielipide-esseessään. Haahtelan mukaan elämme ajattelun katoamisen murhenäytelmää: ”Meitä pommitetaan informaatiolla, joka vaatii välitöntä reagointia. Kun yksi reaktio on ohi, olemme jo keskellä seuraavaa, emmekä ehdi työstää näkemäämme, emme ehdi ajatella. Ihmisen sisäinen aikakokemus rikkoutuu. Reaktio on aina tunne, ja tunne on nopeampi kuin ajatus. Olemme tunneaallokon vallassa, eikä tiedotusvälineillä ole halua muuttaa asiaa, koska tunne myy paremmin kuin ajatus, jälkimmäinen on tylsää ja liian hidasta.”

    Suomessa ei arvosteta ajattelua, Haahtela huomauttaa. Ei ole koskaan arvostettu, mutta asiantuntijoita arvostetaan: ”Suomi on asiantuntijoiden luvattu maa, jossa kaikkein naurettavintakin asiaa kutsutaan kommentoimaan asiantuntija, joka saapuu paikalle lausumaan puhki kuluneita latteuksia.”

    Haahtela on paljossa oikeassa. Olen pitkään kysynyt, miksi poliitikoissa, puolueista riippumatta, ei ole ajattelevia keskustelijoita. On vain puolueiden ohjelmakirjoituksia jankkaavia ja yleisön tunteita herkästi seurailevia pragmaatikoita. Onko esimerkiksi SDP:ssä ollut Mauno Koiviston, Kalevi Sorsan tai Paavo Lipposen jälkeen yhtään intellektuellipoliitikkoa? Jos on, hyvin hän on lahjansa kätkenyt.

    Mutta liioitteleeko Haahtela sittenkin ajattelun yhteiskunnallista pelkoa? Ettei kysymys vain olisi pelkästään siitä, että ajattelu on "tylsää", että syvällisiin ajatuksiin perehtyminen vaatii kosolti keskittymistä, kun taas someen ja telkkarin viihdeohjelmiin on niin paljon helpompi ajautua, mennä mukaan, olla ikään kuin olemassa. Aito ajattelu herättää epäilyksiä, panee miettimään ja kukapa jaksaisi asettaan olemassaolonsa epäilyksen kohteeksi?

    Ja kenties, ehkä, kirjailijana Haahtela uskoo liikaa kirjallisuuden voimaan ajatuksien herättäjänä: ”Kirjallisuus on astumista tavanomaisten selitysten taakse, yritys ajatella sitä mitä ei ole ajateltu. Se tutkii historian katvealueita ja kirjoittaa yleisesti hyväksyttyä tarinaa uuteen muotoon. Se kaivautuu fiktion avulla sinne, mihin historiantutkijat eivät voi koskaan omilla keinoillaan päästä.”

    Missä intellektuellit luuraavat?

Kyösti Salovaara, 2024.

Vejer de la Frontera - kaupunki kukkulalla Cádizin provinssissa.

Samassa sunnuntain Hesarissa Espoon teatterin - teatteri &:n – johtaja ja teatteriohjaaja Erik Söderblom latoi Samuli Tiikkajan haastattelussa keskusteluun kaikki tutut vasemmistolaisen teatterikäsityksen latteudet, joita on toistuvasti esitelty 1960-luvulta asti ja jotka tietenkin palautuvat jonnekin 1930-luvulle.

    ”Kulttuurikenttä elää kuplassa, jossa ei haluta suututtaa ketään”, Tiikkaja otsikoi haastattelunsa. Olen samaa mieltä, että kuplassa eletään, mutta toista mieltä suututtamisesta. Eikö kulttuurikellokkaat koko ajan yritä suututtaa keskiluokkaisen Suomen? Ja miksi ”yhteiskunnallisuus” Suomessa ja Söderblomin puheessa tarkoittaa vain vasemmistolaista ja vihreää ajattelua?

    ”Taiteen tehtävänä on nostaa keskusteluun yhteiskunnalle tärkeitä asioita, mutta Suomessa ne haudataan hiljaisuuteen”, Erik Söderblom sanoi. ”Jos tiede on tämän yhteiskuntaruumiin aivot, journalismi sen silmät ja politiikka sen kädet, niin taide on sen sydän. Elämme aikaa, joka huutaisi sydämen ääntä, ja samaan aikaan taidekenttä pysyy visusti hiljaa. Tämä vaivaa minua kovasti.”

   Söderblom näyttää vetoavan siihen - jatkuvaan tunnereaktioon - mikä Haahtelan mielestä on tragedian ydin. Ei ajatella vaan riennetään barrikadeille sydän täynnä tunnetta. Ja yleensä ollaan jotain vastaan, ei minkään puolesta. Paitsi tietenkin oman toimeentulon, niin kuin Söderblom sanoo taiteilijoidenkin olevan.

   ”Teatteri on poliittinen organismi, olio”, Söderbloim jatkaa. ”Ei välttämättä puoluepoliittinen, se on eri asia. Poliittinen tarkoittaa sitä, että ollaan tekemisissä yhteiskunnan kanssa.” 

    Aluksi tuo kuulostaa fiksulta, mutta mitä teatterijohtaja lopulta sanoo? Että kaikki yhteiskunnassa on yhteiskuntaa? Jopa kunnallinen teatteri.

Kronikkaa.

    Fiilinki on faktaa. 

    Ehkä se niin menee.

    Valittiinko Suomelle intellektuelli tasavallan presidentiksi?

    Aika näyttää mistä pulu pissii. 

    Pekka Haavistoa en ole koskaan pitänyt intellektuellina, Alexander Stubb sellaisesta saattaa käydä. Intellektuellin pitää täyttää kolme vaatimusta: 1. Havaitse sellaista mitä toiset eivät havaitse. 2. Älä tyydy helpoimpaan selitykseen ja 3. Esitä kysymyksiä ja kuvaa ongelman kaikki puolet, mutta jätä ongelman ratkaiseminen poliitikoille, joiden tehtävänä on sopia kompromissi erilaisten näkemysten väliltä. 

    Mutta presidentin roolissa intellektuellinkin pitää tehdä kompromisseja, ainakin jos aikoo olla kaikkien suomalaisten presidentti. Siitä saa kenties vamman sielulleen. Näin taisi muuan intellektuelli sanoa vuosia sitten.

Kyösti Salovaara, 2024.

Sateen jälkeen Välimerellä.

Demokratialla ei ole visioita

 [mutta ihmisillä tulisi olla]

Kyösti Salovaara, 2024.

Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.

- Ludwig Wittgenstein, 1921.

Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Ralf Dahrendorf, 1990.

Kun kissa oli poissa, Lambin oli kuultu sanovan, hiiret alkavat kuvitella kaikenlaista hullua demokraattisesta vapaudesta. Ja sitten kissa palasi panssarivaunulla.

-  Mick Herron, 2017.

On pieniä asioita ja suuria.

    Yhteiskuntaa voi tarkastella mikroskoopilla, mutta myös kaukoputkella, semminkin jos kiipeää laatikostaan ulos ja menee kauas.

    Katsotaan lähelle. Ollaan kaukana. Vedellään laajoja kaaria tai pilkotetaan molekyylejä.

    Pitäisikö metsä nähdä puilta vai yksittäinen puu metsältä?

    Siinäpä vasta pulma!

    Kalararavintolan ikkunasta avautuu laaja näkymä merelle. Allegorisesti se edustaa visioita, uusien paikkojen hakemista, löytöretkiä. Ja jos nykykielellä puhutaan: logistista ja globaalia maailmanpalloa.

    Ikkunan tällä puolen katettu pöytä odottaa syöjiä. Allegorisesti se on arkipäivän realismia, olemista ja nauttimista juuri tästä hetkestä miettimättä huomista tai ensi viikkoa. 

    Kumpi on tärkeämpi allegoria, löytöretkien maapallo vai katettu ruokapöytä?

    Siinäpä vasta pulma!

 Viime sunnuntaina kaksi Helsingin Sanomien kirjoitusta toi esille modernin Suomen näköalattomuuden. Hyvin toki menee, mutta miksi ja minne?

    Akatemiatutkija Timo Miettinen kirjoitti esseessään, että demokratioilla ei ole enää esikuvia. ”Vaalivyörystä huolimatta vuosi 2024 ei tunnu demokratian juhlavuodelta”, yliopistotutkija huomautti. ”Niin kehittyvissä kuin vakiintuneissakin demokratioissa sitä hallitsevat pelko ja epävarmuus, varautuminen uuvuttavaan puolustustaisteluun.”

    Suomen valtio ei ole yksin neuvottomuudessaan. Hesarin vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi väitti puolestaan kolumnissaan, ettei Helsinki tiedä mihin pyrkii, millaista kaupunkia halutaan rakentaa. Yritetään kaikkea eikä ehkä saada mitään, siis mitään hyvää aikaiseksi.

    Sotatermein sekä demokratian että urbaanin ympäristön säilyttämiseksi käydään puolustustaistelua. Demokratiakaan ei ole kiveen hakattua vaan sitä pitää uusintaa joka päivä – eikä tämä ole uusi ajatus eikä vallankumouksellinen. Mutta kenties  uusi huomio on etteivät kansalaiset enää tiedä mitä demokratia tarkoittaa eikä sitä, että se on särkyvää tavaraa, jota pitää käsitellä huolella.

    ”Jokainen demokratia on omalla tavallaan onneton”, Miettinen sanoi.”Historia osoittaa, että demokratia voi selviytyä maailmansodista, talouden laskukausista ja pandemioista. Se voi selviytyä myös polarisaatiosta, demografisista haasteista ja äänestysaktiivisuuden heilahteluista. Mutta voiko demokratia selvitä ilman tulevaisuutta?”

   Tarkemmin ajatellen demokratia on tapa hoitaa hallintoa, niin kuin Ralf Dahrendorf sanoi, joten demokratian tulevaisuus riippuu ihmisten visioista, edustivatpa he sitten  demokraattista hallintoa, yrityksiä tai instituutioita, yhdistyksiä tai ompelukerhoja, jotakin puoluetta tai maamiesseuroja tai pelkästään omaa itseään.

    Miettisen essee päättyi haastaviin huomioihin: ”Ei ole liioiteltua väittää, että tulevaisuus on yksi tärkeimpiä demokraattisia ideoita. Ei siksi, että tulevaisuus olisi toivon lähde – tai että se tarjoaisi eväitä utopioiden rakentamiseen. Ajatus tulevaisuuden avoimuudesta on tärkeä, sillä se mahdollistaa yhden demokratian tärkeimmistä taidoista, kyvyn kompromissien tekemiseen.”

Kyösti Salovaara, 2024.

EU:n lippu liehuu Espanjalaisessa arkipäivässä.
Suomessa se piilotetaan visusti - loppuuko demokratia suomessa
oman pihan portilla?

Kyösti Salovaara, 2024.

Malagan seudun maanviljelijät tukkivat Malagan
satamaan johtavat kadut traktoreillaan viime tiistaina.
"Ilman peltoja ja karjaa sapuska loppuu pöydiltä",
he kirjoittivat julisteissaan.

Koska emme tiedä tulevaisuuttamme, olemme vapaita yksilöitä, sanoi Ludwig Wittgenstein noin sata vuotta sitten. Koska demokratia on avoin tulevaisuus, se vapauttaa myös yksilöt, sanoi akatemiatutkija Timo Miettinen viime sunnuntaina.

    Kaksi hieman erilaista tulkintaa, toinen kieleen rakennettu, toinen yhteiskunnan hallitsemistapaan sovitettu. Lopputuloksena idea vapaasta yksilöstä, joka pystyy päättämään asioistaan ja yhdessä toimien myös yhteisistä asioistaan.

    Demokratia on näin ollen lupaus avoimuudesta.

    Tällä hetkellä tuota on vaikea havaita.

     Miettinen sanoo, että ollaan vaarassa ajautua yhden totuuden hallitsemaksi ja ohjaamaksi yhteiskunnaksi, meillä ja muualla: ”Poliittinen todellisuus, jossa merkittävä osa ihmisistä kokee olevansa eksistentiaalisen kamppailun äärellä – jossa jokaiset vaalit ovat potentiaalisesti viimeiset ja ratkaisevat – taantuu väistämättä vähitellen yhden totuuden kulttuuriksi.”

    Isossa kuvassa, laajoja kaaria piirtäen Miettinen näyttää olevan oikeassa, mutta miksi hän on oikeassa? Miksi meillä ja heillä ei ole visioita? Miksi demokraattisissa yhteiskunnissa pelätään enemmän tulevaisuutta kuin menneisyyttä? Miksi kaikessa huokuu dystopian tunkkainen ja pahalta haiseva pelko? Miksi ne jotka eniten puhuvat konsensuksen tarpeesta, vähiten tekevät sen hyväksi? Miksi konsensuksenkin ymmärtämiseen tarvitaan eräänlaisia ”kremlologeja”, jotka ovat tietävinään mitä ay-liikkeen bunkkereissa ajatellaan ja mihin siellä pyritään?

Maa makaa parrellaan.

   Kun Francis Fukuyama kirjoitti 1990-luvun taitteessa historian loppumisesta liberaaleihin demokratioihin, ei mennyt kauaa ennen kuin häntä alettiin pilkata tulevaisuuden väärin ennustamisesta, ja Fukuyama alkoi itsekin uskoa pilkkaajiaan, vaikka hän ei suinkaan kirjoittanut, että demokratiat säilyvät ilman jokapäivästä huolenpitoa.

    Maailma on nyt pullollaan totalitäärisiä ja melkein sellaisia yhteiskuntia, jotka eivät kulkeneet Fukuyaman ennustamalle polulle vaan aivan toisenlaiseen suuntaan.

    Mutta miksi myös suomalaisen demokratian kaltaisessa yhteiskunnassa hoetaan epäonnistumisen mantraa? Kaivataanko täälläkin paluuta kovempaan yhteiskuntaan, suljetumpaan ja vähemmän liberaaliin? Onko nykyinen seisahtuma osoitus väärästä tilannekuvasta, jossa Suomi on valmis? Että tästä eteenpäin vain jaetaan aikaisemmin laariin kerättyä?

    Yhden ja aika uskottavan vastauksen antoi nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Kim Kronström Helsingin Sanomien haastattelussa tammikuun loppupuolella. Emmi Laukkasen haastattelema Kronström sanoi, että nuorison pahoinvointi ja mielenterveysongelmat eivät johdu mielenterveyspalvelujen romahtamisesta vaan arvojen muutoksesta. Ironia on siinä, että psykiatrin mielestä arvoja ei ole liian vähän vaan liian paljon. Ja että niihin takerrutaan kuin pelastusveneen partaaseen.

    ”Saavutukset työelämässä eivät enää ole nuorten tärkein päämäärä. He haluavat löytää oman juttunsa, toteuttaa itseään ja olla onnellisia”, Kronström sanoi. ”Vielä 1990-luvun lopulla yli puolet suomalaisista piti tärkeänä, että lapset oppivat kovan työn arvon. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin niin ajatteli enää joka kymmenes. Auktoriteettien romahtaminen ei ole huono asia, mutta voi tehdä elämästä vaikeasti hallittavampaa, Kronström sanoo. Kun protestanttinen työmoraali ei enää ohjaa valintoja, huomio kiinnittyy enemmän siihen, onko onnellinen, onko elämä merkityksellistä ja mikä riittää.”

    Kronströn tuntuu väittävän, että modernissa Suomessa on vapauksia liian paljon, elämän vastusta liian vähän. Vapaus ei ole ongelma sinänsä, sillä onhan se ehkä korkein päämääräämme. Mutta kenties ongelmallista on, että demokratia ei tarjoa suurta selitystä tulevaisuudelle, niin kuin Miettinenkin kirjoitti. Sen lisäksi hyvinvointivaltiossa ihmiset, nuoretkin, tuntuvat unohtavan että vapauksien saavuttamiseksi kansalaisilla on myös velvollisuuksia. Joka aamu työhön lähtiessä ei voi kysyä: onko minun työni taas tänään arvojeni mukaista? Ja jos ei ihan ole, enpä lähdekään työmaalle tai konttorille.

    Jokainen suomalainen ei voi käydä terapiassa, Kim Kronström sanoi.

    Elämä ei voi suistua siihen ettei ole ketään jota vastaan pitää kapinoida: ”Kapina voi olla voima, jolla muutetaan maailmaa ja haetaan identiteettiä. Elämme nyt maailmassa, jossa ei olekaan enää niin paljon asioita, joita vastaan kapinoida. Monet vanhemmat ovat aika mukavia ja opettajat kivoja. Nuoret voivat tehdä monessa asiassa niin kuin haluavat.”

Vapaus, veljeys, tasa-arvo! Huudettiin Ranskan vallankumouksen barrikadeilla ja toreilla. Aluksi vaadittiin että jos näihin ei uskota, niin kuolema koittakoon.

    Piti siis olla yhtä mieltä kuolemantuomion uhalla: ”Liberté, Egalité, Fraternité ou la mort!”

    Samanlainen henki pulpahtaa yhä kriisien hetkellä pinnalle, vaikka fyysisestä kuolemasta ei puhuta eikä sitä tietenkään vaadita. 

     Mutta demokratia on eräs tapa hallita, ja se jättää, sen pitää jättää yksilö olemaan vapaasti mitä haluaa, kunhan tuo oleminen ei estä naapuria olemasta millainen hän haluaa olla.

     Tätä suvaitsevaa tavoitetta on joskus vaikea hyväksyä, Suomessakin.

    

Kyösti Salovaara, 2024.

Tarvitaanko demokratiassa uusia visioita,
niin kuin löytöretkeilijät aikoinaan tarvitsivat
ja tarjosivat kotiin jääneille?

  

Arvot jalustalla

[kuin kiveen hakattuja]

Kyösti Salovaara, 2024.

Välittäjä - Mauno Koiviston muistomerkki.
Kirsi Kaulanen, 2023.

”Tiesittekö jotakin hänestä – tarkoitan sellaista mikä olisi hänelle epäedullista?”

”Hän oli liian hyvin pukeutunut – hänen tukkansa oli liian pitkä – ja hän tuoksui hajuvedelle.”

”Ja kuitenkin otitte vastaan hänen päivälliskutsunsa”, huomautti Battle.

”Jos söisin päivällistä ainoastaan sellaisissa taloissa, joiden isännät hyväksyn joka suhteessa, pelkään, etten joutuisi syömään varsin monesti päivällistä, poliisitarkastaja Battle”, huomautti Despard kuivasti.

-  Agatha Christie: Kortit pöydällä, 1936. Aune Suomalaisen suomennos 1939.

Presidentinvaalien ensimmäisenä varsinaisena äänestyspäivänä kiertelen eduskuntatalon liepeillä ja näppäilen kuvia.

    Jalkakäytävät kiiltävät jäisinä. Nastakengillä pysyy juuri ja juuri pystyssä.

    Pysähdyn aikaisempien presidenttien patsaiden tykö. Jykevästi alustalleen istutetut miehet pysyvät paikoillaan. Arvot kahlittuina. Vain Mauno Koiviston muistomerkki sallii monenlaista tulkintaa. Ehkä se kuvaa maailman muuttumista. Koiviston ajan Suomi oli erilaisessa liikkeessä kuin varhaisten presidenttien isänmaa. Koiviston Suomi avautui, aikaisempien presidenttien Suomi puolustautui, sinnitteli, sopeutui.

    Otan valokuvia. Presidentit katsovat Helsinkiin, pois parlamentin pylväiköstä. Onko tässäkin jokin sanoma? 

    Ehkä ei sittenkään. Aikaisemmin tasavallan presidentillä oli valtaa parlamentin yli. Urho Kekkonen runnoi hallituksia ja esti tiettyjä puolueita pääsemästä hallitukseen. Kekkosella oli sisäpoliittista valtaa. Hän käytti sen. Kekkosella oli myös hyvä kuulo: hän kuuli kuinka jotkut harjoittivat neulanpistoja YYA-sopimuksen pyhään vaatteeseen.  

Tänään tasavallan presidentti hoitaa ulkopolitiikkaa. EU politiikka ei sitä ole, joten se kuuluu pääministerille ja hallitukselle.

    Mutta vaalitenteissä presidenttiehdokkailta tivataan, miten he aikovat runnata sisäpolitiikkaa, jos se ei miellytä presidentin arvomaailmaa. Vaaditaan että hän on arvojohtaja, joka ylitsekäy poliitikot ja näiden edustaman kansan.

    Tehtävä kuulostaa mahdottomalta. Jos tasavallan presidentillä on erilainen arvomaailma kuin puolella Suomen kansasta, miten hän voi omista arvoistaan johtaa toista mieltä olevia? Paitsi runnomalla, mutta siihen hänellä ei ole perustuslaillista oikeutta. 

    Virkaan astuessaan presidentti vannoo edistävänsä kaikin voimin Suomen kansan menestystä. Onko tämä sisäpoliittinen lupaus? Jos on, se on ristiriidassa perustuslain kanssa.

    Marko Junkkari kirjoitti probleemasta Helsingin Sanomissa (27.1) osuvasti: ”Tuleva presidentti joutuu harjoittamaan yhteistoimintaa nykyisen hallituksen kanssa. Yleensä on pidetty lähtökohtana, että presidentti tukee hallitusta, vaikka olisi joistain sen toimista eri mieltä. Nauttiihan hallitus Suomen korkeimman vallankäyttäjän eli eduskunnan luottamusta. Hallituksen talouspolitiikan kommentointi sopii huonosti tähän yhtälöön. Tasavallan presidentti onkin arvojohtaja, jonka pitää kaikin voimin edistää Suomen kansan menestystä - mutta sen verran yleisellä tasolla ja kryptisesti, että kukaan ei ihan tarkkaan ymmärrä hänen viestiään.”

   Ei tarvitse olla ennustajaeukko päätyäkseen ajatukseen, että tuleva presidentti oppii Koiviston ja Sauli Niinistön tavoin fundeeraamaan asioita niin monimutkaisesti ettei Erkkikään ymmärrä mitä hän lopulta tarkoittaa. 

Kyösti Salovaara, 2024.

P.E. Svinhufvudin patsas -
Wäinö Aaltonen, 1961.

Kun kirjoitan, että vaalitenteissä ei pitäisi ahdistaa presidenttiehdokkaita arvojohtajuudella, en tarkoita enkä väitä etteivätkö arvot vaikuttaisi meidän ja jopa presidentin toimintaan tavalla jos toisellakin. Päinvastoin yritän muistuttaa, että koska modernissa yhteiskunnassa on niin monenlaisia arvoja, joiden paremmuutta tai huonoutta toisiinsa nähden on mahdoton päätellä objektiivisesti, ei tulevan päättäjän muutenkin vaikeaa tehtävää pitäisi raskauttaa sellaisella filosofisella taakalla kuin mitä ”arvoilla” johtaminen edellyttää.

    Mielestäni tasavallan presidentin kannattaa suhtautua arvoihin teknokraatin viileydellä eikä tunteen palolla.

    Arvot ovat ikään kuin vaihteleva maaperä, jolla me kävelemme, se on henkinen miljöö moninaisine rakennuksineen. Mutta kun kävelemme, on melkein mahdoton sanoa, mistä kadunkulmasta pitäisi kääntyä ja minkä mäen yli tulisi kävellä, jotta tehtävä tulisi parhaiten suoritetuksi. On monia vaihtoehtoja, yhteiskunnallisia reittejä joita mikään ”navigaattori” ei pysty puolestamme valitsemaan. Vasta perille päästyämme tiedämme miten kävi, olimmeko valinneet parhaan reitin vai kulkeneet hakoteille.

    Politiikka on mahdollisten reittien etsimistä ja niiden mukaan etenemistä. Samaan päämäärään pääsee eri teitä pitkin, jos kohta jokin reitti väsyttää enemmän kuin toinen, kuluttaa enemmän energiaa kuin helpoin mahdollinen. Arvokasta on reittien etsiminen ja niille heittäytyminen. Vaikka joskus eksyy ja kulkee harhaan.

Päämäärään pyrkiminen on usein ristiriidassa jonkin toisen päämäärän kanssa.

    Viime viikolla kirjoitin kirjakaupan kuolemasta. Siihen on monia syitä, niin kuin teknologian kehitys ja ihmisten ajankäytön suuntautuminen kirjoista pois. Mutta yhtenä vaikuttajana otin esille edellisen hallituksen päätöksen oppivelvollisuuden pidentämisestä ja sen mukana 2. asteen oppikirjojen muuttamisen ilmaiseksi. Tästä seurasi että kirjakaupat menettivät kolmasosan myynnistään.

    Tässä kaksi arvoa törmäsi toisiinsa; toinen kärsi kun toinen edistyi.

    Hallitus lisäsi nuorten tasa-arvoa. Koulutuksen ja sivistyksen piiri laajentui täysi-ikäisyyteen asti. Tästä eteenpäin jokainen suomalainen viettää koulussa yli kymmenen vuotta ja saa ilmaista opetusta. Sivistyksen oletettuun taikapiiriin aikuistuu ”koko kansa”.

    Mutta toisaalta päätös syrjii kulttuurin tasa-arvoa, koska se heikentää kirjojen myyntiä. Jos kirjakauppainstituutio kuihtuu, ei (painettuja) kirjojakaan kannata julkaista, tai ainakin niiden myyminen vaikeutuu. 

    Tässä tapauksessa toisiinsa riippumattomilla ”arvoilla” olikin yllättävä kosketuskohta. Päättäjä ei pystynyt ratkaisemaan törmäystä molempia arvosfäärien hyväksi. Toisen edistäminen haittasi toista.

Kyösti Salovaara, 2024.

K.J. Ståhlbergin patsas -
Wäinö Aaltonen, 1959.

Otetaanpa esimerkki puoluepolitiikasta.

    Maailmansodasta toipuvassa Suomessa oli neljä keskeistä liikettä: kommunistit, sosialidemokraatit, maalaisliitto ja oikeisto.

    1950- ja 60-luvulla kolme näistä liikkeistä hajosi ja pirstoutui. Vaikka kullakin puolueella oli, niin voi ajatella, selkeästi oma arvopäämäänsä ja oma arvosfäärinsä, niistä jokainen hajosi. Johtuiko se siitä että arvot eivät olleetkaan puolueen sisällä samanlaisia vai siitä, että arvojen toteuttamiseen oli erilaisia reittejä, joista ei päästy yksimielisyyteen? Ehkä molempia, kuka ties.

    Sosialidemokraattinen puolue hajosi kahteen osaan. Mutta sen lisäksi myös työväenliikkeen urheilujärjestö ja ammattiyhdistysliike hajosivat puolueen hajotessa. Arvojohtaminen ajoi työväenliikkeet karille. Melkein samaan aikaan maalaisliitto (nykyään keskustapuolue) hajosi, kun Veikko Vennamo perusti oman puolueen, jonka jonkimoinen perillinen on nykyinen perussuomalaisten puolue. Ja myös kommunistit hajoittivat liikkeensä niihin, jotka olivat enemmän oikeassa kuin ne, jotka eivät olleet lainkaan oikeassa.

    Tämä konkreettinen esimerkki todistaa, kuinka mahdonta elävässä elämässä on vaatia monoliittisiä arvoja ja väittää, että yhden arvot ovat parempia kuin toisen arvot. Jälkeenpäin poliitikan tutkija voi toki vetää johtopäätöksen, että olisi kannattanut tehdä noin tai näin, mutta se ei poista arvosfäärien moninaisuutta eikä niiden välisiä ristiriitoja sillä hetkellä kun elämää hetkessä eletään.

Kun kuuntelen itseäni, alan ärsyyntyä. Huomaan olevani jo allerginen keskustelulle arvojohtamisesta, mutta taidan olla allerginen myös omille ajatuksilleni arvoista ja niiden moninaisista sfääreistä. Tähän allergiaan ei histamiinitabletti tehoa.

    Olisiko viisainta vaieta ja elää elämäänsä maailman ja Suomen tilaa pohtimatta?

    Kenties, ehkä, luultavasti.

    Mutta ärsyttää kun meille, minulle ja sinulle, tuputetaan jotain arvomaailmaa sellaisenaan nieltäväksi, ikään kuin me olisimme lapsia joille syötetään kalanmaksaöljyä, koska se on terveellistä vaikka maistuu hemmetin pahalta.

    Muutama päivä sitten Hesarin yleisönosastossa Kalevi Sorsa -säätiön asiantuntija, valtiotieteiden tohtori Anna Rajavuori syötti meille liikenteen ja liikkumisen vapauteen liittyvää kalanmaksaöljyä. Rajavuori kirjoitti: ”Suomalaiset matkustavat nykyään enemmän kuin on kestävää. Olisikin tarpeellista käydä keskustelua siitä, mikä on välttämätöntä ja tarpeellista liikkumista.” Vallattomat yksilöt pitää panna kuriin.

    Minä tein aikanaan yhteistyötä Kalevi Sorsan kanssa. Autoin Sorsaa 1990-luvun taitteessa kahden esseekokoelman kirjoittamisessa, toimitin ja ”tuotin” teokset Paikallisjunalla Eurooppaan ja Uusi itsenäisyys. En koskaan kuullut, että Sorsa olisi halunnut määrätä miten Kyösti Salovaara liikkuu tai matkustaa - siitä puhumattamakaan että minun olisi pitänyt perustella haluni liikkua tai olla liikkumatta. Sorsa oli kosmopoliitti, liikkeessä henkisesti ja fyysisesti.

    Anna Rajavuoren arvomaailma on tuon yhden kirjoituksen perusteella totalitäärinen. Hänen arvomaailmassaan yksilöllä ei ole vapautta päättää omasta elämästään. Totalitääriseen arvomaailmaan ei mahdu yksilön omia arvoja. Tämän pitää perustella haitalliset halunsa kollektiivisen johdon arvioitavaksi.

    Rajavuoren kaltaista ”arvojohtamista” ei Suomeen kaivata. Ei ainakaan jos halutaan elää demokratiassa.

Kävelen nastakengillä vaalisunnuntaina eduskunnan liepeillä ja otan presidenttien patsaista valokuvia.

   Presidentit katsovat poispäin parlamentin graniittipylväistä, ikään kuin korostaakseen riipumattomuuttaan, itsenäisyyttään, ylivoimaansa.

   Sijoitan Kyösti Kallion musiikkitalon vihreään kontrastiin.

   Tunnenko läheisyyttä kaimaani kohtaan?

   Pitäisi tuntea, sillä äitini antoi minulle nimeni Kyösti Kallion mukaan, koska hän toivoi että minustakin tulisi suurmies.

    Niinpä niin - kaikenlaisia unelmia äideillä ja isillä on.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kyösti Kallion patsas -
Kalervo Kallio, 1962.