Missä intellektuellit luuraavat

 [vai onko niitä Suomessa?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Barbate Atlantin rannalla, hieman ennen myrskyä.

Jos haluat kertoa ihmisille totuuden, ole hauska tai he tappavat sinut.

---

Jos jokin haisee pahalta, miksi työntää nokkaansa siihen?

---

Mitä ovelammin ja taitavammin piilotat juonesi pointit, sitä taitavampi kirjoittaja olet.

---

Kun haluan lähettää sanoman, käytän postia.

- Billy Wilder, elokuvaohjaaja.

Kronikkaa.

    Torstaina Barbatessa, joka ennen oli Francon kaupunki, tonnikalojen ja valaiden valtakunta. Sittemmin huumausainekauppiaiden. Nyt Atlantin rannalla tuulee ja yksinäinen voimistelija ahertaa hiekkarannalla.

   Viime keväänä otin Barbaten rannalta kuvan miekkavalaiden upottamasta purjeveneestä.

    Perjantaina Karlotta-myrsky saavuttaa Aurinkorannikon. Vihdoinkin sataa tuntitolkulla. Se ei kuitenkaan riitä, vaikka mereen viettävät kadut ovat pieniä jokia, joiden yli pitää hyppiä ellei halua kastella jalkojaan.

    Perjantaina, jokunen metri edellisenä päivänä ottamastani voimistelijakuvasta pohjoiseen, huumeita salakuljettavien vene ajaa Barbaten satamaan turvaan Karlotta-myrskyltä. Kansalliskaartin veneestä varoitetaan huumemiehiä. Nämä eivät pysähdy vaan ajavat 14 metrin moottoriveneellään kansalliskaartin pienen veneen yli paetessaan takaisin myrskyävälle merelle. Kaksi poliisia kuolee.

    Lauantaina paistaa aurinko. Lounas periespanjalaisessa ravintolassa.

    Sunnuntaina tihuttaa. Kävelen sateessa kolmen kilometrin päähän tuttuun kahvilaan. Sateessakin se on mukavampaa kuin villahousuissa ja nastakengillä Suomessa.

    Aamupäivällä luen Helsingin Sanomien digitaalisesta näköislehdestä Joel Haahtelan kiinnostavan jutun intellektuaalisen keskustelun puuttumisesta ja espoolaisen teatterijohtajan Erik Söderblomin valituksen siitä, ettei taide ota kantaa. Mietin että Haahtelan älyjuttu kumoaa Söderblomin pointit: tärkeää eivät ole tunteet vaan ajatukset. Tunnereaktioita piisaa Suomessa, ei ajatuksia. Niitä pelätään, ei tunteita - väittää Haahtela.

    Sunnuntaina illalla nettilähetyksessä futismatsi Sevilla vastaan Atlético Madrid. Oikealla hetkellä tsekkaus Ylen Areenasta ennakkoäänien tulokseen. Alexander Stubb tulee valituksi. Onko Stubb intellektuelli vain pelkästään vikkelä kosmopoliitti? Sevilla voittaa yllättäen vaisun Atléticon. Voittajia ja häviäjiä.

    Maanantaina katsomaan Ardalesin tekoaltaita. Surullinen näky: vettä ei kohta ole lainkaan, vaikka suuret karpit vielä uiskelevat rannan tuntumassa. Miksi täällä ei sada, hemmetti! Iltapäivällä hieman ennen auringonlaskua syödään parvekkeella kinkkupastaa 23 asteen lämmössä. Hohhoijaa, mustapääkerttu laulaa eukalyptyslehdossa.

Sitten asiaa, fiilingistä viis.

    ”Suomessa ajattelua pidetään yhteiskunnallisena uhkana”, sanoi kirjailija ja psykiatri Joel Haahtela sunnuntaina Helsingin Sanomien mielipide-esseessään. Haahtelan mukaan elämme ajattelun katoamisen murhenäytelmää: ”Meitä pommitetaan informaatiolla, joka vaatii välitöntä reagointia. Kun yksi reaktio on ohi, olemme jo keskellä seuraavaa, emmekä ehdi työstää näkemäämme, emme ehdi ajatella. Ihmisen sisäinen aikakokemus rikkoutuu. Reaktio on aina tunne, ja tunne on nopeampi kuin ajatus. Olemme tunneaallokon vallassa, eikä tiedotusvälineillä ole halua muuttaa asiaa, koska tunne myy paremmin kuin ajatus, jälkimmäinen on tylsää ja liian hidasta.”

    Suomessa ei arvosteta ajattelua, Haahtela huomauttaa. Ei ole koskaan arvostettu, mutta asiantuntijoita arvostetaan: ”Suomi on asiantuntijoiden luvattu maa, jossa kaikkein naurettavintakin asiaa kutsutaan kommentoimaan asiantuntija, joka saapuu paikalle lausumaan puhki kuluneita latteuksia.”

    Haahtela on paljossa oikeassa. Olen pitkään kysynyt, miksi poliitikoissa, puolueista riippumatta, ei ole ajattelevia keskustelijoita. On vain puolueiden ohjelmakirjoituksia jankkaavia ja yleisön tunteita herkästi seurailevia pragmaatikoita. Onko esimerkiksi SDP:ssä ollut Mauno Koiviston, Kalevi Sorsan tai Paavo Lipposen jälkeen yhtään intellektuellipoliitikkoa? Jos on, hyvin hän on lahjansa kätkenyt.

    Mutta liioitteleeko Haahtela sittenkin ajattelun yhteiskunnallista pelkoa? Ettei kysymys vain olisi pelkästään siitä, että ajattelu on "tylsää", että syvällisiin ajatuksiin perehtyminen vaatii kosolti keskittymistä, kun taas someen ja telkkarin viihdeohjelmiin on niin paljon helpompi ajautua, mennä mukaan, olla ikään kuin olemassa. Aito ajattelu herättää epäilyksiä, panee miettimään ja kukapa jaksaisi asettaan olemassaolonsa epäilyksen kohteeksi?

    Ja kenties, ehkä, kirjailijana Haahtela uskoo liikaa kirjallisuuden voimaan ajatuksien herättäjänä: ”Kirjallisuus on astumista tavanomaisten selitysten taakse, yritys ajatella sitä mitä ei ole ajateltu. Se tutkii historian katvealueita ja kirjoittaa yleisesti hyväksyttyä tarinaa uuteen muotoon. Se kaivautuu fiktion avulla sinne, mihin historiantutkijat eivät voi koskaan omilla keinoillaan päästä.”

    Missä intellektuellit luuraavat?

Kyösti Salovaara, 2024.

Vejer de la Frontera - kaupunki kukkulalla Cádizin provinssissa.

Samassa sunnuntain Hesarissa Espoon teatterin - teatteri &:n – johtaja ja teatteriohjaaja Erik Söderblom latoi Samuli Tiikkajan haastattelussa keskusteluun kaikki tutut vasemmistolaisen teatterikäsityksen latteudet, joita on toistuvasti esitelty 1960-luvulta asti ja jotka tietenkin palautuvat jonnekin 1930-luvulle.

    ”Kulttuurikenttä elää kuplassa, jossa ei haluta suututtaa ketään”, Tiikkaja otsikoi haastattelunsa. Olen samaa mieltä, että kuplassa eletään, mutta toista mieltä suututtamisesta. Eikö kulttuurikellokkaat koko ajan yritä suututtaa keskiluokkaisen Suomen? Ja miksi ”yhteiskunnallisuus” Suomessa ja Söderblomin puheessa tarkoittaa vain vasemmistolaista ja vihreää ajattelua?

    ”Taiteen tehtävänä on nostaa keskusteluun yhteiskunnalle tärkeitä asioita, mutta Suomessa ne haudataan hiljaisuuteen”, Erik Söderblom sanoi. ”Jos tiede on tämän yhteiskuntaruumiin aivot, journalismi sen silmät ja politiikka sen kädet, niin taide on sen sydän. Elämme aikaa, joka huutaisi sydämen ääntä, ja samaan aikaan taidekenttä pysyy visusti hiljaa. Tämä vaivaa minua kovasti.”

   Söderblom näyttää vetoavan siihen - jatkuvaan tunnereaktioon - mikä Haahtelan mielestä on tragedian ydin. Ei ajatella vaan riennetään barrikadeille sydän täynnä tunnetta. Ja yleensä ollaan jotain vastaan, ei minkään puolesta. Paitsi tietenkin oman toimeentulon, niin kuin Söderblom sanoo taiteilijoidenkin olevan.

   ”Teatteri on poliittinen organismi, olio”, Söderbloim jatkaa. ”Ei välttämättä puoluepoliittinen, se on eri asia. Poliittinen tarkoittaa sitä, että ollaan tekemisissä yhteiskunnan kanssa.” 

    Aluksi tuo kuulostaa fiksulta, mutta mitä teatterijohtaja lopulta sanoo? Että kaikki yhteiskunnassa on yhteiskuntaa? Jopa kunnallinen teatteri.

Kronikkaa.

    Fiilinki on faktaa. 

    Ehkä se niin menee.

    Valittiinko Suomelle intellektuelli tasavallan presidentiksi?

    Aika näyttää mistä pulu pissii. 

    Pekka Haavistoa en ole koskaan pitänyt intellektuellina, Alexander Stubb sellaisesta saattaa käydä. Intellektuellin pitää täyttää kolme vaatimusta: 1. Havaitse sellaista mitä toiset eivät havaitse. 2. Älä tyydy helpoimpaan selitykseen ja 3. Esitä kysymyksiä ja kuvaa ongelman kaikki puolet, mutta jätä ongelman ratkaiseminen poliitikoille, joiden tehtävänä on sopia kompromissi erilaisten näkemysten väliltä. 

    Mutta presidentin roolissa intellektuellinkin pitää tehdä kompromisseja, ainakin jos aikoo olla kaikkien suomalaisten presidentti. Siitä saa kenties vamman sielulleen. Näin taisi muuan intellektuelli sanoa vuosia sitten.

Kyösti Salovaara, 2024.

Sateen jälkeen Välimerellä.

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari ja älykkö

[keväthuiskaisuja]

Karl Marx - intellektuelli.

Otsikko ei rimmaa, ei lainkaan.

    Mutta sille ei mahda mitään. Jos ei löydä oikeita sanoja, pitää tyytyä sopiviin. Parempi sekin kuin hiljaisuus. Semminkin kun tiistaiaamun jälkeen kaikki vapaasti poimitut ja esille pannut sanat ovat ylellisyyttä.

    Intellektuelli maistuisi oikeammalta sanalta, mutta se rimmaa vielä huonommin. Älyköstä saattaa tulla mieleen hyllykkö.

    Ei anneta mielleyhtymän pilata pakinan ideaa.

    Tai no, onkohan tässä mitään ideaa?

    Viime sunnuntaina auringon keskipiste siirtyi pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja hetken ihmisten maailmassa vallitsi tasa-arvo kun valoa riitti kaikkialle yhtä pitkään. Mutta hetki meni nopeasti ohitse.

    Sitä paitsi lämpöä riitti eri puolille eri tavalla.

    Yöllä pakkasta ja hanki kantaa siellä missä hankia on.

Osmo Soininvaara kirjoitti viime viikolla Suomen Kuvalehteen (*) älykkään ja viisaan kolumnin otsikolla Mihin kasvu katosi?

    Aihe kuulostaa loppuun kalutulta, mutta Soininvaara yllätti tavanomaisiin kliseisiin kyllästyneen lukijan. Kaipa se kuuluukin intellektuellin rooliin: ilmaista jotakin yllättävää, kertoa jotakin mikä ei tule heti mieleen, epäillä tavanomaisia viisauksia silläkin uhalla että joku loukkaantuu.

    Soininvaara kirjoitti tasa-arvosta, jota ei voi saavuttaa samapalkkaisuudella!

    Siteeraan kohta Soininvaaraa, mutta ensin muutama sama älyköistä, intellektuelleista.

    Viime syksynä pari New York Timesin kirjoittajaa pohti onko julkisuudessa enää olemassa intellektuelleja tyyliin Leo Tolstoi, Hannah Arendt, Simone Weil tai Andrei Saharov. Onko enää ketään joka asettaa ihmisen miettimään mikä on yksilön omantunnon suhde yhteiseen? Tai kohoaako esille intellektuellia, joka valistusajan filosofin tavoin korostaa järjen merkitystä ja vastustaa uskonnollisia ennakkoluuloja ja taikauskoa?

    Toinen kirjoittajista sanoi, että tämän hetken näkyvin intellektuelli on pikantin ironisesti nykyinen paavi Franciscus, joka  esittää saman kirkon moraalisen arvion joka aikoinaan vastusti valistusajan ajatuksia. Toinen kirjoittaja päätyi siihen, että sosiaalisen median ja median ylipäänsä julkisuuteen sinkoamat intellektuellit eivät ole enää kriitikoita vaan koomikoita. Tee maailma naurettavaksi niin puhut totuudesta, siitä mikä on totta.

    Tv-katsojan on vaikea olla samaa mieltä. Voiko tylsä huumori olla terävää? Intelligenttiä?

    Susan Sontag piti älykkyyttä eräänlaisena makuna, ideoiden makuna.

    Tähänkö on tultu: 2000-luvun intellektuelli muistuttaa enemmän pelleä ja dandyä kuin kriitikkoa?

Karl Marx oli ehdottomasti aikansa intellektuelli, jonka luomassa henkisessä vaikutuspiirissä me yhä elämme, samalla tavalla kuin elämme Vanhan testamentin ja evankeliumien vaikutuspiirissä uskonnollisesta vakaumuksestamme riippumatta.

    Ei ole Marxin vika, että Lenin ja Stalin olivat byrokraatteja, jotka yrittivät väkipakolla toteuttaa marxilaisuuden idean kovaan käytäntöön poistamalla utopiasta kaiken älyllisyyden. Utopiaa ei kukaan pysty toteuttamaan, koska siinä ei sallita vaihtoehtoja, vapautta pyrkiä muualle.

    On melkein koomista, että Neuvostoliitossa Marxia ja Friedrich Engelsiä kutsuttiin ”tieteellisen kommunismin luojiksi”. Tämä vitsi ei kuitenkaan naurata. ”Tieteellisen kommunismin” raunioilla itkettää.

    Mutta en halua ryhtyä noin vakavaksi.

    Marxin kirjoituksia elävöitti huumorin terävä särmä.

    Intellektuelleista hänellä oli vakaa mielipide.

    Kulttuurin todellisuus on muutakin kuin estetiikkaa.

    ”... miten kävisikään”, Marx kysyi, ”jos luokseni tulisi räätäli, jolta olen tilannut pariisilaisfrakin, ja tarjoaisi minulle roomalaistoogaa, koska se enemmän vastaa kauneuden ikuista lakia?”

    Sitten pisto asian ytimeen:

    ”Lehdistön pääasiallinen vapaus on siinä, ettei se ole elinkeino. Kirjailija, joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

    Paavin aneet twitterissä ja koomikot tv-ohjelmissa – dandyn ironinen ylösnousemus!

Järki voittaa – näin optimistisesti Paavo Lipponen kirjoitti vuonna 2008. Hän pohti monipuolisesti kuka on intellektuelli, ketä se ei tarkoita.

    Ja jälleen, sattumaa vai ironiaa: suomalaisen kansantalouden alamäki alkoi tuohon samaan aikaan, osittain meistä itsestä riippumatta!

    Lipponen lainasi Harvardin yliopiston filosofian professoria Robert Nozikia, jonka mukaan intellektuelli on ihminen, ”joka työssään käsittelee ideoita sanoiksi puettuina. He ovat 'sanaseppiä' (wordsmiths), kuten runoilijoita, kirjailijoita, kirjallisuuskriitikoita, journalisteja tai tutkijoita.”

    Vaikka intellektuelleja ovat laajassa mielessä kaikki tiedon ja älyn avulla työtä tekevät ihmiset, niin Lipposen mukaan ”yleisesti intellektueilla tarkoitetaan kuitenkin pientä joukkoa ihmisiä, jotka älynsä, tietojensa, luovuutensa ja keskusteluvalmiutensa takia erottuvat suuresta yleisöstä. Intellektuellin keskeinen ominaisuus on erottuminen ja siihen monet intellektuellit juuri pyrkivätkin.”

    Lipponen lainasi myös Jörn Donneria, jonka mielestä intellektuellin rooliin kuuluu vallan vastainen kapina.

    Donner on toki vetänyt kapinallisen roolin läpi mainiosti, mutta onko hän pysytellyt tinkimättä vallan ulkopuolisena? Kyllä kai kansanedustajalla jotakin valtaa on? Donnerilla on myös ollut taloudellista valtaa eri toimissaan.

    Oleellisempi kysymys kuuluu: Jos intellektuelli on aina valtaa vastaan, eikö hän samalla ole myös demokratiaa vastaan? Pitääkö intellektuellin kääntää heti takkinsa, kun parlamentin enemmistön poliittinen suunta vaihtuu? 

    Jos pitää, mitä järkeä intellektuelli edustaa?

    Vastatuuleen kävelevä ei pääse koskaan minnekään, koska tuulet kääntyvät.

    Englantilainen, fasismista viehättynyt Wyndham Lewis kirjoitti 1930-luvulla, että ”yksikään taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”. Ja Gustave Flaubertin muistetaan kirjoittaneen vuonna 1871, että hänen mielestään väkijoukot, massa, laumat eivät koskaan kohoa halveksittavasta korkeammalle, vaikka niitä kuinka yrittäisi ylentää.

    Älymystön historia on pullollaan älyköitä, jotka hurahtivat erilaisiin totalitaarisiin ja epädemokraattisiin ajatuskulkuihin. Vai pitäisikö kysyä, että onko olemassa yhtään totalitaarista ajatusta, jota intellektuellit eivät olisi kannattaneet.

                                                                                   Kyösti Salovaara, Bastogne, 2014.
Bastogne... Bryssel...
... vapaus on prosessi, ei oletustila.
Bastognessa, Belgiassa, nujerrettiin Hitlerin viimeinen yritys tuhota
vapaa Eurooppa joulukuussa 1944.

Yöllä pakkasta, hanki kantaa aamusella.

    Jokin aika sitten Jörn Donner sanoi Ylen ohjelmassa, että kansakunnan johto, joka saa ihmiset luopumaan kirjoista, on tyhmä.

    Kuulostaako Donner yhä kapinalliselta? Puhuiko hän älykkäästi? Onko Juha Sipilän vika jos suomalaiset luopuvat kirjoista?

    Vallan vastustaminen on vallan vastustamista on vallan vastustamista.

    Vallan fiksua kaikesta päätellen, vaikka Donner puhui tyhmiä.

    Ei Sipilää tarvita, eikä ole tarvittu aikaisempia pääministereitä siihen että kansalaiset luopuvat kirjoista. Jos näin olisi, jos ihmisen voisi ylhäältä päin pakottaa lukemaan kaunokirjallisuutta, runoja ja romaaneja, maailma olisi kovin otollinen paikka luoda viisautta ja älyä.

    Äskettäinen tutkimus koululaisten parissa todisti, että he haluavat kaikkea muuta kuin opiskella luonnontieteitä ja lukea kirjoja.

    Mutta yhteisen laiskuuden syyllistäminen hallituksen piikkiin sopii tietysti älyköille, noille dandyille julkisuuden valokiilassa.

Jonakin aamuna hangen pinta pettää, sitten leskenlehdet ponnistavat ylös mustasta maasta.

    Osmo Soininvaara ennusti viime viikolla SK:ssa, että teollisuustyöntekijöiden työt siirtyvät ulkomaille tai roboteille. Hetken päästä teollisuus työllistää vain korkeasti koulutettuja asiantuntijoita.

    Muutos on valtava; monet näkevät sen mutta eivät ymmärrä mitä tapahtuu.

    Näkeminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa.

    Tässä tilanteessa työmarkkinoita vaivaa osaamisvinoutuma.

    Suomalaisella duunarilla ei ole muuta merkittävää etua kuin se että asuu Suomessa, Soininvaara totesi. ”Teollisuudesta pois potkittujen tulevaisuutta on etsittävä kotimarkkinoilta, lähinnä palveluista. Työt palveluammateissa ovat pääasiassa huonotuottoisempia ja siten matalapalkkaisempia kuin menetyt työt tehtaissa – jos eivät olisi, niihinhän olisi kannattanut siirtyä ajat sitten.”

    Vienti lepää osaajien harteilla, taviksille jää kotimarkkinat, palveluammatit joissa palkat nousevat hitaasti. Soininvaaran mielestä palvelujen laajenemisen kuitenkin estää korkea verotus ja liian harva asutus. Palveluammatit vaativat paljon asiakkaita kävelymatkan päähän. Soininvaara ehkä unohti digitalisaation, mutta eihän sekään työntekijöiden määrää lisää vaan asiantuntijoiden.

    Johtopäätös:

    ”Työllisyyden nimissä tarvitsisimme suurempia palkkaeroja, mutta emme suurempia tuloeroja... Palveluyhteiskunnassa tarvitaan suurempia palkkaeroja kuin teollisuusyhteiskunnassa – mitä korkeammat verot, siitä suurempia palkkaeroja tarvitaan. Suuremmat palkkaerot toisivat avustavan työvoiman takaisin työpaikoille. Saksassa on jopa tutkimuslaitoksissa matalapalkkaista avustavaa työvoimaa. Tutkijat voivat keskittyä päätyöhönsä, mikä nostaa työn tuottavuutta korkean osaamisen töissä, ja taviksetkin saavat töitä.”

    Intellektuelli ajattelee ja yllättää, sovinnainen hokema ei sovi hänen suuhunsa.

    Soininvaara saattaa olla kapinallinen, mutta on vaikea sanoa mihin kapina kohdistuu. Tai, Marxin tavoin hän huomaa miten ihminen on (yhä) olosuhteiden ja ympäristön vanki. Kapinallisuus on adaptoitumista. Se että Soininvaara puolustaa kehitystä ja järkeä pukee hänet valistusajalla räätälöityyn intellektuellin rooliin.

    Ei tarvitse olla moralisti eikä koomikko puhuakseen asiaa, totuuksia.

    Dandyillä on tehtävänsä, mutta niin on myös ajattelijoilla.

                                                   Jaakko Salovaara, Trier, 2014.
Marx syntyi Trierissä.

John Carey: The Intellectuals and the Masses. Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939. faber and faber, 1992.

Alice Gregory, Pankaj Mishra: Is it Still possible to Be a Public Intellectual? International New York Times, 24.11.2015.

Paavo Lipponen: Järki voittaa. Otava, 2008.

Karl Marx, Friedrich Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.

Osmo Soininvaara: Mihin kasvu katosi? Suomen Kuvalehti, 18.3.2016.

(*) Suomen Kuvalehden satavuotisjuhlanumero ilmestyi kuluvalla viikolla. Otavamedian kustantaman lehden päätoimittajana on Ville Pernaa.

Pidot suomalaisessa tornissa

Maailma muuttuu – vai?

Isänpäivän tietämillä sattui silmiin kirjahyllystäni pehmeäkantinen Pidot Tornissa. Poimin sen ja ryhdyin selailemaan.

     Se oli virhe.

     Haikeus valtasi mielen. Siihin melkein läkähtyi.

     Yrjö Kivimiehen toimittama legendaarinen keskustelukirja ilmestyi Gummeruksen kustantamana vuonna 1938. Joukko intellektuelleja kokoontui kevään 1937 aikana keskustelemaan hotelli Torniin kulttuurista ja Suomesta. Kirjassa keskustelijat esiintyvät nimimerkeillä. Kivimies on ”Konservatiivi”.

     Haikeus tuli siitä, että isäni Osmo Salovaara (1914-91) on nimiöinyt kirjan vuonna 1941. Ostiko hän sen Välirauhan aikana alennusmyynnistä? En tiedä, enkä sitä milloin hän luki teosta. Tuskinpa vielä jatkosodan ensimmäisenä syksynä.

     Ehkä hän luki kirjaa asemasotavaiheessa. Korsussa jossain päin Karjalaa. Alleviivasi hennosti muutaman kohdan. Merkkasi marginaaliin kysymysmerkin, niin kuin tähän luettuaan ”Dosentin” (Martti Haavio) ylimielisen oikeistolaisen mielipiteen: ”Industrialismin syntyminen oli tavaton alennus. Syntyi jätkä ja hampuusi sekä vihdoin punakaartilainen.”

     Pidot Tornissa -kirjan johdannosta isäni panee merkille, ja jälleen kysymysmerkillä korostaen, kirjan toimittajan kahvilakulttuurin ylistyksen: ”Kahviloista ja ravintoloista puhutaan taiteen yhteydessä suotta pahaa: ei ymmärretä hedelmällisen joutilaisuuden, hedelmällisen lörpöttelyn suunnatonta merkitystä.”

Haikeus ei hälvene kun katselen hyllystä poimimiani kirjoja, joita isäni nuorena kirjapainotyöläisenä osti 30-luvun lopulla ja sotien taitteessa.

     Asettelen ne komeaan pinoon: Olavi Paavolaisen teokset Kolmannen valtakunnan vieraana ja Risti ja hakaristi, Lauri Viljasen Taisteleva humanismi, T. Vaaskiven Vaistojen kapina ja Huomispäivän varjo, Karl Marxin Vallankaappaus Ranskassa 1851, Eino Kailaan Persoonallisuus, Yrjö Jylhän runosuomennos ”Hallitse Britannia!” ja Raoul Palmgrenin Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa.

     Hyllyssäni tai varastossa on myös Jack Londonin ja Upton Sinclairin yhteiskuntaromaaneja sekä Olavi Paavolaisen Suursiivous vaikka ne eivät nyt osu silmään. John Dos Passosin kiihkeänmodernin New York -romaanin Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer) isä näyttää ostaneen heti sen ilmestyttyä sodan jälkeen.

     Kun joskus ihmettelin isälle hänen ostamiaan marxilaisia kirjoja, hän vähätteli asiaa ja sanoi ostaneensa ne kannatusmielessä kotkalaiselta kaveriltaan Aimo Rikalta, joka vaikutti Akateemisessa Sosialistiseurassa. Rikasta tuli kommunistipuolueen vaikuttajahahmo, ainakin joksikin aikaa. Isästäni tuli demarilehteä kustantavan Eteenpäin Oy:n toimitusjohtaja.

     Karl Marxin Vallankaappausta eli Louis Bonaparten 18. päivää Brumairekuussa olen lainaillut jutuissani eri yhteyksissä luvattoman monta kertaa, esimerkiksi juuri ilmestyneessä Filmihullussa (nro. 5) jossa kirjoitan Sam Peckinpahin elokuvasta Rautaristi. Hassua kyllä, viime viikolla katsomassani Ben Affleckin filmissä Argo hollywoodilaiset elokuvatuottajat pelleilevät samalla Marxin toteamuksella, jota olen tavannut lainata. Sitä ei pääse pakoon, niin kuin ei haikeuttakaan.

     Kertauksena, näin se menee, näin Karl Marx vuonna 1852 aloitti kirjansa:

     ”Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.”

Yrjö Kivimies totesi, että Pidot Tornissa oli kansainvälisestikin ainutlaatuinen tapaus. Ehkä se oli. On yhä. ”Viehättävimpiä ihmishengen toimintoja on epäilemättä keskustelu”, Kivimies sanoi kirjan ensimmäisessä lauseessa.

     Tornin keskustelijat olivat parasta suomalaista älymystöä, nuorehkoja mutta eivät lapsia. Kokeneita kirjoittajia, väittelijöitä, ajan hengen näkijöitä ja kriitikoita.

     Tornin palavereihin osallistuivat Kivimiehen lisäksi Olavi Paavolainen, Matti Kurjensaari, Helvi Hämäläinen, Kaarlo Marjanen, Martti Haavio, Lauri Viljanen, Tatu Vaaskivi, Esko Aaltonen, Kustaa Vilkuna, Jussi Teljo, Urho Kekkonen, Sakari Pälsi, Niilo Mäki, Lauri Hakulinen ja Elsa Enäjärvi-Haavio.

     Keskusteltiin ajankohtaisista aiheista, suurista kysymyksistä, välillä kipakasti ja toisinaan lörpötellen, ylimielisesti ja rahvasta ylhäältä katsoen. Saksan voiman pelottava läheisyys tulee hyvin esille.

     Keskustelukirjan teemat eivät vanhene. Palaverien otsikot olivat korkealentoisia: Suomalaisen kansanluonteen myytti, Kulttuurimme kompassineula, Taaksepäinkatsova kulttuuri, Kirjallisuutta ja kirjallisuutta, Henkien taistelu.

     Ajat ovat nyt toiset, kulttuuri toisenlaista, Suomi uudenlainen.

     Vai onko?

     "Suomalainen sivistys on todella taaksepäin katsovaa sivistystä", Pidot Tornissa -kirjan "Kriitikko" (Kaarlo Marjanen) sanoo. "Jonkinlainen kulttuurioptimismi puuttuu siitä. Kaikkea katsotaan taaksepäin ja vetäydytään – niinkuin saksalaiset – luonnon voiman pyhille lähteille. Mitään eteenpäin suuntaavaa rohkeata ajatusta ei tahdo löytää. Kaikkialla puhutaan näistä kansallista arvoista ja välitetään vähät siitä, voiko Suomi myöskin sellaisilla aloilla, jotka todella ovat kansainvälisiä, puoltaa paikkaansa tai nimeänsä."

     Mikä Suomessa muuttuu kun mikään ei muutu?

Kun Kivimies ja kumppanit kokoontuivat Tornissa, ei ollut televisiota, kännyköitä, sähköpostia eikä nettiä. Yleisradio lähetti ohjelmaa yhdellä kanavalla, mutta ei edes koko vuorokautta. Sanomalehdissä keskustelua todennäköisesti käytiin. Pikkukaupungeissakin lehtiä ilmestyi.

     Miten on keskustelun laita vuonna 2012?

     Loukkaantuuko joku jos väitän, että keskustelu on olematonta ja pinnallista? Siitä huolimatta että eetteri on täynnä radio-ohjelmia ja internet tulvillaan tavallisten ihmisten ääniä.

     Mutta keskusteleeko netissä joku ihan oikeasti? Vai pulputtaako siellä (siis täällä) kaksi miljoonaa monologia toisistaan välittämättä? Ennen oli Esson baari missä ennakkoluulot pääsivät kahvipöydässä ääneen, nyt on netti jossa virtuaalibaareja lukemattomasti. Virkeää lörpöttelyä kyllä, ajatusta... mutta yhteinen kuulijakunta on kadonnut. Kun tykätään kaverista, ei tarvitse välittää muista. Vieras on vielä vieraampi kuin ennen. Prosessikonsultti sanoisi: siilossa, siilossa! 
    Oikeastaan ihmettelen, että missä keskusteleva älymystö luuraa. 

     Sanomalehdet eivät keskustele keskenään ja kuinka voisivat kun niitä on paikkakunnalla enintään yksi. Yksi ääni, yksi mieli. Pahinta lienee että suuret maakuntalehdet levittävät loimensa yhdeksi mediamatoksi; sama juttu, tai saman kirjoittajan juttu samasta aiheesta ilmestyy monessa lehdessä. Se on halpahintaista journalismia.

     Väyliä ja kanavia piisaa, mutta silti puhe on pinnallista ja ohikiitävää, kuin saipuakuplia taivahalla.

     Vai siitäkö se johtuukin? Kanavien ja mahdollisuuksien runsaudesta.

     Kuinka moni pääsekään kuvaruutuun ääliömäisissä tosi-tv-ohjelmissa? Miksi? Miten niille voidaan uhrata niin runsaasti lähetystunteja? Enää ei puutu kuin koko illan kestävä tosi-tv-ohjelma missä seurataan illasta toiseen jotakin perhettä, joka katsoo televisiosta tulevia tosi-tv-ohjelmia ja keskustelee niistä "syvällisesti".

     Harppaus Tornin pidoista BB-talon kemuihin pelottaa.
     Ja säälittää. 

Kaupalliset radiokanavat pullistelevat höpönhöpöä. On naurettavaa, että valtiovalta edellyttää radioasemilta puhetta levyjen väliin. Ketä hölynpöly rakentaa?

     Kuuntelen joskus Ylen puheohjelmia. Ykkösaamu on parhaasta päästä, mutta kovin hentoa on senkin älyllisyys. Aristoteleen kantapää kävisi fiksusta ohjelmasta, mutta tätimäisyys pilaa kaiken. Vieläkö meitä oikein pitää holhota? Konformistinen tätimäisyys sitä paitsi pilaa kaikki mediat.

     Miksi älypuheelle ei anneta enemmän tilaa kun eetterin aikaa kuitenkin on käytettävissä tuhottoman paljon? On katsojan ja kuuntelijan pilkkaa kun tiistaiaamuisin Ylen aamu-tv:ssä Sakari Kilpeläisen Jälkipörssin talousviisaiden pitää varttitunnissa "analysoida" taloustapahtumia. Siinä ajassa ei haloota ehdi sanoa. Terävän toimittajan ja tietävien vieraiden viisaus hukataan.

     Seurasin viime lauantaina Erkki Tuomiojan haastattelua Ylen Ykkösaamussa telkkarin puolella. Ohjelma kestää noin 40 minuuttia ja tapana on, että siinä hypähdellään asiasta toiseen, niin ettei mihinkään tarvitse syventyä kunnolla. Jos kymmentä asiaa käsitellään, yhdelle asialle jää neljä minuuttia.

     Mission impossible: Olepa neljässä minuutissa syvällinen, informatiivinen!

     Toimittajan ja taustatiimin kannalta tämä tekniikka on vaivatonta. Riittää kun tietää vähän sieltä sun täältä, mutta ei paljoa juuri mistään. Viime lauantaina sekä Tuomioja että haastattelija olivat autuaan tietämättömiä mitä Saksassa tapahtuu. Sinne rakennetaan lisää hiilivoimaa. Puhdas ilma karkaa kauas. Mutta oli siis kätevämpää moittia yhdessä suin Yhdysvaltoja.

     Ironia vuonna 2012: kun tietoa olisi käytettävissä ylettömän paljon, sitä hyödynnetään mahdollisimman vähän, vain pinnalta ja näön vuoksi.