Farkut, antipaavit ja roomalaiset

[Hyvää kyytiä Nîmesiin]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Farkut Nîmesissä, sieltä ne kotoisin ovatkin.

Suurta ja pientä, paikkoja ja vauhtia niiden välillä, kuin elävä kumilanka.

    Gare de Lyon, lauantain aamuviileässä teräsristikoiden alla amerikkalaista kahvia ja odottelua, ihmisiä ja pianomusiikin teräviä sointuja – kohta suurnopeusjuna lähtee etelään.

    Nîmes Provencen rajamaalla, ei ihan Provencessa, kolme tuntia myöhemmin, olet 700 kilometriä Pariisista, hui tätä vauhtia. Siistiä, kaunista, roomalaisten jälkiä tien pielessä, joka vei Roomasta Cádiziin, Espanjaan. Huhtikuussa otin kuvia Córdobassa saman tien varrelta, roomalaisten rakentamasta Quadalquivirin ylittävästä sillasta.

    Tuossa on Nîmesin Areena, jossa gladiaattorit viihdyttivät kansalaisia, melkein kuin Colosseum, toki paremmin säilynyt, nyt härkätaistelujen ja pop-konserttien tyyssija. Nykyaikaa on niin monenlaista ettei sitä olekaan. Norman Fosterin piirtämä taidemuseo roomalaisen temppelin vieressä – kestääkö aika ajan paineen?

    Olet kaupungissa missä historia langettaa pitkiä varjoja eteesi. Rooma ja denim, farkkukangas täällä ensin kudottua ja indigonsiniseksi värjättyä, toisin kuin Suomen Wikipedia väittää. Tosin sana ”jeans” tulee Genovasta, mutta kun kirjoittaa farkuista, ei kankaan kutojaa pidä unohtaa.

    Toisin kuin… kuinka pitkälle historia ohjaa askeleita tietämättäsi?  Menisitkö muualle jos tietäisit?

    Tietäisit – mitä?

    Katsot hotellihuoneen ikkunasta roomalaisten rakentamaa amfiteatteria – se valmistui noin 1900 vuotta sitten. Siis, noin 1900 vuotta sitten!

    Vedät farkut jalkaasi. Menet kaupungille. Istut kahvilassa. Lepakko lepattelee kuin nahkahiiri roomalaisen holvikaaren suojassa. Vajaat seitsemänkymmentä vuotta sitten Marlon Brando ja James Dean puettiin farkkuihin, jeanseihin ja sitten melkein kaikki ryhtyivät pöksyillään kapinoimaan, vaikka kaikki eivät voikaan tehdä kapinaa. Jos tekevät, se ei ole kapinaa vaan konformismia, mutta siitä viis. Ensin USA:n etelän puuvillapeltojen orjat puettiin denimiin, sitten karjapaimenet ja lopulta koko länsimainen väki, pääministeristä pultsariin, lökäpöksystä kurvikkaaseen kaunottareen. Farkut sopivat vain harvoille, mutta kaikki niitä käyttävät.
    Missä housuissa kuljetaan kahdentuhannen vuoden päästä? Vai hameetko liehuvat?

    Historian mittasuhteet, roomalaisten rakentamia temppeleitä ja siltoja ja amfiteattereita 1900 vuotta kestettyään ja istut farkuissa 70 vuoden perstuntumalla. Otapa kiinni tästä – kumisevat leijat historian taivaalla ja aurinko paistaa Provencen rajamaalla, jota sanotaan enemmän ideaksi kuin paikaksi.

    Sitten tiistai-iltana kävelet kapealla kujalla Nîmesin kaupunginteatterin ohi ja huomaat, että sen on omistettu tässä kaupungissa syntyneelle Bernadette Lafontelle - etkä ikinä unohda ihanan Lafonten roolihahmoa Jean Eustachen mammuttimaisessa, mestarillisessa elokuvassa Äiti ja huora (1973). Mennyt on kokemus vailla tulevaisuutta.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalainen temppeli ja Norman Fosterin suunnittelema
temppeli modernille taiteelle.
Onko Fosterin työ jäljellä 1900 vuoden päästä?

Eteenpäin!

    Katsoaksesi taaksepäin.

    ”Junanvihellykset soivat korvaani loitsua”, kirjoitti Paul Theroux kirjassaan Suuri junamatka (1975). ”Rautatiet ovat vastustamattomia basaareja, ne kiemurtelevat eteenpäin täydellisen vaakasuorina olipa maasto millaista tahansa. Joutuisa meno nostaa mielialaa, mutta ei kaada drinkkilasia. Junalla on rauhoittava vaikutus mitä kauheimmissa paikoissa – olotila junassa on aivan toisenlainen kuin se tuomitun tuskanhiki, josta kärsii lentokoneessa, pitkänmatkan bussien ähkyvä tunnelma tai pikkuauton tuoma väliaikainen halvaus. Jos juna on suuri ja mukava, edes päämäärä ei ole tarpeen, riittää kun saa istua nurkkapaikassa ja olla yksi liikkeelläolijoista, kiskoilla ratsastajista jotka eivät koskaan saavu perille eivätkä pidä sitä tarpeellisena...”

    Romantiikkaa, toiveajattelua, unelmia vapaudesta joka on unelmaa, ei muuta, eikä moderni luotijuna ole niin mukava kuin Theroux toivoo mutta riittävästi kuitenkin ja pääasia on hirvittävä vauhti, jolla se syöksyy eteenpäin, jotain 300 kilometriä tunnissa niin että 700 kilometrin matka taittuu kolmessa tunnissa, kuin ajaisi paholaisen vaunuilla Helsingistä Ouluun alle kolmessa tunnissa, ja istuisi pehmeässä kyydissä ilman aikojaan.

    Naapuripenkeillä kolme ranskalaista miestä puhuu taukoamatta ja siemailee olutta ja syö eväsleipiä.

    Mistä noita sanoja piisaa?

                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Senegalilaisen Ndary Lon
veistos paavien palatsissa,
Avignon.

Avignon ja Arles, polttavan auringon paahtama Provence!

    Paavien ja antipaavien Avignon 1300-luvulla, taistelua vallasta ja rahasta ja kenties myös oikeasta uskonnosta, kuka tietää mikä usko on oikeaa, minä en.

    Paavien palatsin aukiolla katusoittaja vetää trumpetilla kuluneita standaareja, turistit puhuvat niin monella kielellä ettei kukaan saa selvää toisistaan, toisilleen. Avignonin paavit keräsivät luokseen taiteilijoita ja huijareita, rosvoja ja seikkailijoita, kaikkia joita maallinen hunaja vetää puoleensa. Viimeinen antipaavi pakeni Espanjaan 1400-luvulla, sielläkin sodittiin, Katalonia oli silloinkin osa suurempaa henkistä yhteyttä.

    Takerrutaan eiliseen. Tunteillaan isänmaasta. Suljetaan rajoja aivan kuin ne olisivat todellakin olemassa, kulkisivat maanpiiriä piikkilankoina ja terävinä seipäinä varomattoman kulkijan rinnassa.

    Ei kuulu hyvää edes Saksasta, enkä tiedä mitä Kataloniassa kohta tapahtuu.

    Kummallista on havaita, kuinka esimerkiksi vasemmistolainen The Guardian ”kannattaa” Katalonian nationalisteja, ikään kuin keskusvallan romanttinen vastustaminen olisi aina oikea toimenpide, siitä huolimatta millaisia ”fasisteja” tulee lopulta kannattaneeksi. Aivan toisenlaisella sävyllä puhuu yhtä vasemmistolainen El País, joka vertaa katalonialaisten itsenäisyystemppuilua Francon vallankaappaukseen.

    On sanottu että Euroopan sairaus on tällä hetkellä vasemmiston kyvyttömyydessä katsoa eteenpäin, osoittaa ja etsiä moderni visio. Suomessakin vasemmisto hokee kaikkeen ja kaikkiin muutoksiin: Ei! Ei! Ei! Ja kun kaikkeen sanoo ei, jotkin muut voimat tekevät maailman kaltaisekseen.

    Paaveja ja antipaaveja Avignonissa, paavien palatsin sisäpihalla ja lounashuoneissa afrikkalaista nykytaidetta, kuin kirkas pisara sameassa vedessä. Kerrotaan että Kataloniassa kirkko sotkeutuu nyt politiikkaan, samalla tavalla kuin Francon Espanjassa ja kauan sitä aikaisemmin, ja venäläiset yrittävät hajoittaa omilla konsteillaan Espanjan koska se hajoittaa myös Eurooppaa.

    Hieman harmittaa etteivät suomalaiset eivätkä englantilaiset vasemmistopukarit näe edes tätä, vaikka suuren ääneen ovat näkevinään kaikenlaista. Minäkin kuljen unessa usein.

    Ja Rhônen rantapenkereellä katutaiteilija maalaa Arlesin aurinkoista kuvaa, aivan kuin Vincent van Goghin kärsimys loistaisi Rhônen sinivihreänä värisevästä pinnasta kaikkialle.

    Ihminen.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Taiteilija Rhônen penkereellä, Arles.

Junat lähtevät asemalta.

    Asemalle kävellään, ajetaan autolla, kuljetaan muina miehinä julkisesti ja ajatuksissa salaa. Plataanien varjossa istuu tyytyväisiä ihmisiä, kuppi kahvia, lasi pastista, tuulen hento vire.

    Sinä et tiedä mitä ajattelen. Minä en tiedä mitä sinä ajattelet.

    Otan roomalaisesta amfiteatterista yhä uudestaan valokuvan, aivan kuten Paul Cézanne maalasi sitä omaa vuortaan. Yritän tavoittaa roomalaisten ajatuksen, mutta en onnistu löytämään oikeaa sävyä, en illalla enkä aamulla. Ehkä Cézanne onnistui paremmin. Kenties hän tunsi vuorensa aamusta iltaan.

    Sitten istumme luotijunan mukavilla penkeillä ja nautimme kun vauhti kiihtyy. Tämä liike ei tarkoita luonnonsuojelua vaan vauhdin hurmaa.

    Hei me mennään taas, kohti Espanjaa!

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalaisten rakentama amfiteatteri, Nîmes.

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari ja älykkö

[keväthuiskaisuja]

Karl Marx - intellektuelli.

Otsikko ei rimmaa, ei lainkaan.

    Mutta sille ei mahda mitään. Jos ei löydä oikeita sanoja, pitää tyytyä sopiviin. Parempi sekin kuin hiljaisuus. Semminkin kun tiistaiaamun jälkeen kaikki vapaasti poimitut ja esille pannut sanat ovat ylellisyyttä.

    Intellektuelli maistuisi oikeammalta sanalta, mutta se rimmaa vielä huonommin. Älyköstä saattaa tulla mieleen hyllykkö.

    Ei anneta mielleyhtymän pilata pakinan ideaa.

    Tai no, onkohan tässä mitään ideaa?

    Viime sunnuntaina auringon keskipiste siirtyi pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja hetken ihmisten maailmassa vallitsi tasa-arvo kun valoa riitti kaikkialle yhtä pitkään. Mutta hetki meni nopeasti ohitse.

    Sitä paitsi lämpöä riitti eri puolille eri tavalla.

    Yöllä pakkasta ja hanki kantaa siellä missä hankia on.

Osmo Soininvaara kirjoitti viime viikolla Suomen Kuvalehteen (*) älykkään ja viisaan kolumnin otsikolla Mihin kasvu katosi?

    Aihe kuulostaa loppuun kalutulta, mutta Soininvaara yllätti tavanomaisiin kliseisiin kyllästyneen lukijan. Kaipa se kuuluukin intellektuellin rooliin: ilmaista jotakin yllättävää, kertoa jotakin mikä ei tule heti mieleen, epäillä tavanomaisia viisauksia silläkin uhalla että joku loukkaantuu.

    Soininvaara kirjoitti tasa-arvosta, jota ei voi saavuttaa samapalkkaisuudella!

    Siteeraan kohta Soininvaaraa, mutta ensin muutama sama älyköistä, intellektuelleista.

    Viime syksynä pari New York Timesin kirjoittajaa pohti onko julkisuudessa enää olemassa intellektuelleja tyyliin Leo Tolstoi, Hannah Arendt, Simone Weil tai Andrei Saharov. Onko enää ketään joka asettaa ihmisen miettimään mikä on yksilön omantunnon suhde yhteiseen? Tai kohoaako esille intellektuellia, joka valistusajan filosofin tavoin korostaa järjen merkitystä ja vastustaa uskonnollisia ennakkoluuloja ja taikauskoa?

    Toinen kirjoittajista sanoi, että tämän hetken näkyvin intellektuelli on pikantin ironisesti nykyinen paavi Franciscus, joka  esittää saman kirkon moraalisen arvion joka aikoinaan vastusti valistusajan ajatuksia. Toinen kirjoittaja päätyi siihen, että sosiaalisen median ja median ylipäänsä julkisuuteen sinkoamat intellektuellit eivät ole enää kriitikoita vaan koomikoita. Tee maailma naurettavaksi niin puhut totuudesta, siitä mikä on totta.

    Tv-katsojan on vaikea olla samaa mieltä. Voiko tylsä huumori olla terävää? Intelligenttiä?

    Susan Sontag piti älykkyyttä eräänlaisena makuna, ideoiden makuna.

    Tähänkö on tultu: 2000-luvun intellektuelli muistuttaa enemmän pelleä ja dandyä kuin kriitikkoa?

Karl Marx oli ehdottomasti aikansa intellektuelli, jonka luomassa henkisessä vaikutuspiirissä me yhä elämme, samalla tavalla kuin elämme Vanhan testamentin ja evankeliumien vaikutuspiirissä uskonnollisesta vakaumuksestamme riippumatta.

    Ei ole Marxin vika, että Lenin ja Stalin olivat byrokraatteja, jotka yrittivät väkipakolla toteuttaa marxilaisuuden idean kovaan käytäntöön poistamalla utopiasta kaiken älyllisyyden. Utopiaa ei kukaan pysty toteuttamaan, koska siinä ei sallita vaihtoehtoja, vapautta pyrkiä muualle.

    On melkein koomista, että Neuvostoliitossa Marxia ja Friedrich Engelsiä kutsuttiin ”tieteellisen kommunismin luojiksi”. Tämä vitsi ei kuitenkaan naurata. ”Tieteellisen kommunismin” raunioilla itkettää.

    Mutta en halua ryhtyä noin vakavaksi.

    Marxin kirjoituksia elävöitti huumorin terävä särmä.

    Intellektuelleista hänellä oli vakaa mielipide.

    Kulttuurin todellisuus on muutakin kuin estetiikkaa.

    ”... miten kävisikään”, Marx kysyi, ”jos luokseni tulisi räätäli, jolta olen tilannut pariisilaisfrakin, ja tarjoaisi minulle roomalaistoogaa, koska se enemmän vastaa kauneuden ikuista lakia?”

    Sitten pisto asian ytimeen:

    ”Lehdistön pääasiallinen vapaus on siinä, ettei se ole elinkeino. Kirjailija, joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

    Paavin aneet twitterissä ja koomikot tv-ohjelmissa – dandyn ironinen ylösnousemus!

Järki voittaa – näin optimistisesti Paavo Lipponen kirjoitti vuonna 2008. Hän pohti monipuolisesti kuka on intellektuelli, ketä se ei tarkoita.

    Ja jälleen, sattumaa vai ironiaa: suomalaisen kansantalouden alamäki alkoi tuohon samaan aikaan, osittain meistä itsestä riippumatta!

    Lipponen lainasi Harvardin yliopiston filosofian professoria Robert Nozikia, jonka mukaan intellektuelli on ihminen, ”joka työssään käsittelee ideoita sanoiksi puettuina. He ovat 'sanaseppiä' (wordsmiths), kuten runoilijoita, kirjailijoita, kirjallisuuskriitikoita, journalisteja tai tutkijoita.”

    Vaikka intellektuelleja ovat laajassa mielessä kaikki tiedon ja älyn avulla työtä tekevät ihmiset, niin Lipposen mukaan ”yleisesti intellektueilla tarkoitetaan kuitenkin pientä joukkoa ihmisiä, jotka älynsä, tietojensa, luovuutensa ja keskusteluvalmiutensa takia erottuvat suuresta yleisöstä. Intellektuellin keskeinen ominaisuus on erottuminen ja siihen monet intellektuellit juuri pyrkivätkin.”

    Lipponen lainasi myös Jörn Donneria, jonka mielestä intellektuellin rooliin kuuluu vallan vastainen kapina.

    Donner on toki vetänyt kapinallisen roolin läpi mainiosti, mutta onko hän pysytellyt tinkimättä vallan ulkopuolisena? Kyllä kai kansanedustajalla jotakin valtaa on? Donnerilla on myös ollut taloudellista valtaa eri toimissaan.

    Oleellisempi kysymys kuuluu: Jos intellektuelli on aina valtaa vastaan, eikö hän samalla ole myös demokratiaa vastaan? Pitääkö intellektuellin kääntää heti takkinsa, kun parlamentin enemmistön poliittinen suunta vaihtuu? 

    Jos pitää, mitä järkeä intellektuelli edustaa?

    Vastatuuleen kävelevä ei pääse koskaan minnekään, koska tuulet kääntyvät.

    Englantilainen, fasismista viehättynyt Wyndham Lewis kirjoitti 1930-luvulla, että ”yksikään taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”. Ja Gustave Flaubertin muistetaan kirjoittaneen vuonna 1871, että hänen mielestään väkijoukot, massa, laumat eivät koskaan kohoa halveksittavasta korkeammalle, vaikka niitä kuinka yrittäisi ylentää.

    Älymystön historia on pullollaan älyköitä, jotka hurahtivat erilaisiin totalitaarisiin ja epädemokraattisiin ajatuskulkuihin. Vai pitäisikö kysyä, että onko olemassa yhtään totalitaarista ajatusta, jota intellektuellit eivät olisi kannattaneet.

                                                                                   Kyösti Salovaara, Bastogne, 2014.
Bastogne... Bryssel...
... vapaus on prosessi, ei oletustila.
Bastognessa, Belgiassa, nujerrettiin Hitlerin viimeinen yritys tuhota
vapaa Eurooppa joulukuussa 1944.

Yöllä pakkasta, hanki kantaa aamusella.

    Jokin aika sitten Jörn Donner sanoi Ylen ohjelmassa, että kansakunnan johto, joka saa ihmiset luopumaan kirjoista, on tyhmä.

    Kuulostaako Donner yhä kapinalliselta? Puhuiko hän älykkäästi? Onko Juha Sipilän vika jos suomalaiset luopuvat kirjoista?

    Vallan vastustaminen on vallan vastustamista on vallan vastustamista.

    Vallan fiksua kaikesta päätellen, vaikka Donner puhui tyhmiä.

    Ei Sipilää tarvita, eikä ole tarvittu aikaisempia pääministereitä siihen että kansalaiset luopuvat kirjoista. Jos näin olisi, jos ihmisen voisi ylhäältä päin pakottaa lukemaan kaunokirjallisuutta, runoja ja romaaneja, maailma olisi kovin otollinen paikka luoda viisautta ja älyä.

    Äskettäinen tutkimus koululaisten parissa todisti, että he haluavat kaikkea muuta kuin opiskella luonnontieteitä ja lukea kirjoja.

    Mutta yhteisen laiskuuden syyllistäminen hallituksen piikkiin sopii tietysti älyköille, noille dandyille julkisuuden valokiilassa.

Jonakin aamuna hangen pinta pettää, sitten leskenlehdet ponnistavat ylös mustasta maasta.

    Osmo Soininvaara ennusti viime viikolla SK:ssa, että teollisuustyöntekijöiden työt siirtyvät ulkomaille tai roboteille. Hetken päästä teollisuus työllistää vain korkeasti koulutettuja asiantuntijoita.

    Muutos on valtava; monet näkevät sen mutta eivät ymmärrä mitä tapahtuu.

    Näkeminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa.

    Tässä tilanteessa työmarkkinoita vaivaa osaamisvinoutuma.

    Suomalaisella duunarilla ei ole muuta merkittävää etua kuin se että asuu Suomessa, Soininvaara totesi. ”Teollisuudesta pois potkittujen tulevaisuutta on etsittävä kotimarkkinoilta, lähinnä palveluista. Työt palveluammateissa ovat pääasiassa huonotuottoisempia ja siten matalapalkkaisempia kuin menetyt työt tehtaissa – jos eivät olisi, niihinhän olisi kannattanut siirtyä ajat sitten.”

    Vienti lepää osaajien harteilla, taviksille jää kotimarkkinat, palveluammatit joissa palkat nousevat hitaasti. Soininvaaran mielestä palvelujen laajenemisen kuitenkin estää korkea verotus ja liian harva asutus. Palveluammatit vaativat paljon asiakkaita kävelymatkan päähän. Soininvaara ehkä unohti digitalisaation, mutta eihän sekään työntekijöiden määrää lisää vaan asiantuntijoiden.

    Johtopäätös:

    ”Työllisyyden nimissä tarvitsisimme suurempia palkkaeroja, mutta emme suurempia tuloeroja... Palveluyhteiskunnassa tarvitaan suurempia palkkaeroja kuin teollisuusyhteiskunnassa – mitä korkeammat verot, siitä suurempia palkkaeroja tarvitaan. Suuremmat palkkaerot toisivat avustavan työvoiman takaisin työpaikoille. Saksassa on jopa tutkimuslaitoksissa matalapalkkaista avustavaa työvoimaa. Tutkijat voivat keskittyä päätyöhönsä, mikä nostaa työn tuottavuutta korkean osaamisen töissä, ja taviksetkin saavat töitä.”

    Intellektuelli ajattelee ja yllättää, sovinnainen hokema ei sovi hänen suuhunsa.

    Soininvaara saattaa olla kapinallinen, mutta on vaikea sanoa mihin kapina kohdistuu. Tai, Marxin tavoin hän huomaa miten ihminen on (yhä) olosuhteiden ja ympäristön vanki. Kapinallisuus on adaptoitumista. Se että Soininvaara puolustaa kehitystä ja järkeä pukee hänet valistusajalla räätälöityyn intellektuellin rooliin.

    Ei tarvitse olla moralisti eikä koomikko puhuakseen asiaa, totuuksia.

    Dandyillä on tehtävänsä, mutta niin on myös ajattelijoilla.

                                                   Jaakko Salovaara, Trier, 2014.
Marx syntyi Trierissä.

John Carey: The Intellectuals and the Masses. Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939. faber and faber, 1992.

Alice Gregory, Pankaj Mishra: Is it Still possible to Be a Public Intellectual? International New York Times, 24.11.2015.

Paavo Lipponen: Järki voittaa. Otava, 2008.

Karl Marx, Friedrich Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.

Osmo Soininvaara: Mihin kasvu katosi? Suomen Kuvalehti, 18.3.2016.

(*) Suomen Kuvalehden satavuotisjuhlanumero ilmestyi kuluvalla viikolla. Otavamedian kustantaman lehden päätoimittajana on Ville Pernaa.