Laki, moraali, politiikka

[marxilais-marlowelainen tulkinta]

Kyösti Salovaara, 2019.
Petrusbrunnen, Trier.

Hyväkin puolustus sortuu joskus alkeelliseen virheeseen. Seurataan herkeämättä palloa kuljettavaa hyökkääjää ja unohdetaan vastustajan muiden hyökkääjien liike maalialueella. Ja yhtäkkiä pallo on vapaaksi jätetyllä hyökkääjällä, joka tekee helpon maalin – päällään tai jalallaan.

    Poliittisen keskustelun seuraaminen edellyttää vähän samanlaista tilannetajua, pelin lukemisen taitoa.

    Aina ei kannata kuunnella keskustelun substanssia vaan pikemminkin sen ympärille kehittyvää argumentointia, perusteluja jotka eivät puolusta tai vastusta itse aihetta, vaan jotka viittaavat sen ulkopuolelle poliittiseen tilaan, yhteiskunnalliseen tilaan toisin sanoen.

    Kun kuunteli kolme tuntia al-Holin lapsista ja Isis-äideistä käytyä välikysymyskeskustelua, havahtui kummalliseen kysymykseen: miksi hallituspuolueiden edustajien puheessa joka kolmas lause vetoaa siihen, että Suomi on oikeusvaltio? Tällainen hokema pistää skeptikon miettimään, onko Suomi todellakin oikeusvaltio, jos sitä pitää perustella noin voimallisesti. Mitä hokemalla väistettiin ja välteltiin? Poliittista vastuutako?

    Toinen huomiota herättävä argumentti toistuikin vaatimuksessa noudattaa lakia eikä turvautua poliittiseen ratkaisuun hankalassa asiassa. Tarkkaamaton kuuntelija harhautettiin uskomaan ettei moraalilla, oikeudenkäytöllä ja ihmisoikeussopimuksilla ole mitään tekemistä politiikan kanssa; että ne ovat ikään kuin kiveen hakattuja, käytännöllisen elämän ulkopuolelta saatuja ohjeita, joista ei voi eikä saa olla eri mieltä.

    Kummallisinta tietysti oli, että vasemmistolaiset kansanedustajat vetosivat huuli kireällä lakeihin poliittisen harkinnan sijaan. Yleensä lakeihin vetoaminen on näyttäytynyt oikeiston leipälajina.

Trierin kaupunki Moseljoen varrella on Saksan vanhimpia kaupunkeja, ellei ihan vanhin.

    1500-luvulla Trierissä käytiin Euroopan suurimmat noitavainojen oikeudenkäynnit. Roviot paloivat, noitia poltettiin.

    Hieman noitaoikeudenkäyntien jälkeen, vuonna 1595 Trierin kauppatorille rakennettiin Hans Rupprecht Hoffmannin suunnittelema Pyhän Pietarin suihkulähde.

    Suihkulähteen koristelu on komeaa, tai sitten ihan kitchiä. Sen värit on pidetty hyvässä kunnossa. Kaiken huipulla seisoo kultakaapuinen Pietari sädekehä hiustensa koristuksena.

    Mutta kun turisti rajaa ottamaansa valokuvaa suihkulähteen Pietarista, hän hätkähtää. Onko Pietarilla sädekehä vai peittääkö hänen päätään lintujen ulostuksen estävä kehikko?

    Satunnainen tarkkailija päättelee, että Pyhän Pietarin hiuksia varjelee sädekehä, joka myös estää lintujen ulosteiden valumisen kultaisille hiuksille ja pyhille harteille. Sädekehällä on kaksi tarkoitusta: pyhä ja käytännöllinen. Eikä noita tarkoituksia voi erottaa toisistaan, niin kuin ei voi erottaa moraalia arkipäivän käytännöistä sen enempää kuin politiikkaakaan (yhteiskunnallista vuorovaikutusta) laeista ja perusoikeussopimuksista.

    Älä tuijota palloa – katso pelaajien liikettä sen ympärillä!

Kyösti Salovaara, 2019.
Seis!
Karl Marx ohjaa
jalankulkijoita Trierissä.

Kummalliselta tuntuu että vasemmisto kansanedustajiensa suulla kieltää mestarinsa. Jokaisen sosialistina itseään pitävän kuuluisi tuntea yhteiskuntafilosofian suurmiehen, Trierissä v. 1818 syntyneen Karl Marxin ajatusmalli (ja aika vakuuttava selitysmalli) hengen ja aineen vuorovaikutuksesta, siitä että käytännöllinen elämä, aineellinen perusta luo päälleen ja sisälleen arvojen ideat ja moraalin ja poliittisen ajatusmaailman.

    Suomen eduskunnan keskustelussa vasemmistolaiset pyrkivät erottamaan henkisen elämän aineellisesta, mutta sehän on mahdotonta; pelkkää idealismia tai pötypuhetta vaikean (poliittisen) probleeman lannistamana.

    Kun esimerkiksi Paavo Arhinmäki vetoaa lakeihin ja kieltää politiikan läsnäolon, mihin hän oikeastaan vetoaa?

    Marxin (ja marxilaisuuden) tulkinta todellisuudesta oli ja on täysin toinen. Marx sanoi, että ”oikeudellisia suhteita sen enempää kuin valtion muotojakaan ei voida käsittää niistä itsestään tai niin sanotusta ihmishengen yleisestä kehityksestä lähtien, vaan ne päinvastoin perustuvat aineellisiin elinehtoihin”. ”Sosiaalinen, poliittinen ja henkinen elämä ylipäätään riippuvat aineellisen elämän tuotantotavasta”, Marx sanoi.

    Kaikki yhteiskunnallinen elämä on käytännöllistä. Ei ole (ei ainakaan meidän tiedossamme) tuonpuoleisia ideoita eikä tuonpuoleisia lakeja ja moraalia. Kaikki henkinen on kaikessa aineellisessa ja vastakohdissaan. ”Olisiko lukko ikinä kehittynyt yhtä täydelliseksi, ellei keskuudessamme olisi varkaita”, Marx kärjisti pilkkakirveenä. ”Olisiko setelien painaminen saavuttanut nykyisen täydellisyytensä, ellei väärentäjiä olisi?.. Eikö Pahantiedon puu olekin aina samalla ollut myös Hyväntiedon puu aina Aatamin ajoista lähtien?”

Marxin ajattelun voi ottaa fatalistisesti tai romanttisesti. Fatalisti uskoo, että maailma on kuin on, minkä sille mahtaa, kiehukoon liemessään. Romantikko ymmärtää, että kaikki on mahdollista, niin aineen kuin hengenkin kasvattaminen ja muuttaminen. Romantikko myöntää, että laulun sanoissa myös laulajan nauttiman leivän vilja aaltoilee.

    Marxilainen ajattelee - ja väittää – että kapitalismin kehitys koko monimutkaisuudessaan näkyy myös lakien, moraalin ja ideoiden kehityksessä, kuitenkin niin että molemmat tai paremminkin kaikki sfäärit vaikuttavat kaikkeen. Kun siis tarkastelee jotakin lakia, sopimusta tai käytäntöä, tulee kysyä, kuka siitä (laista, moraalikoodista, ideoista) hyötyy: kenelle tämä laki tai tämä käyttäytymismalli sopii ja kenen tai minkä hyödyksi se on laadittu ja sovittu?

    Yllättävän monet kymmenestä käskystä kuvaavat yhtä moderninkin yhteiskunnan moraalikoodia, tosin enemmän tai vähemmän liuduntuneessa muodossaan. Yhteinen historia on pitkä aineessa ja hengessä.

    Salapoliisiromaanien lukija on oppinut, että yksityisetsivä tai poliisimies kysyy ensimmäiseksi murhapaikalla: kuka tästä murhasta hyötyy?

    Marxilaisen ja ”marlowelaisen” tulkinnan mukaan täytyy kysyä, miksi hallituksessa olevat puolueet väittävät, että al-Holin Isis-äitien kotiinpaluun ongelma ei ole poliittinen (vaan juridinen) tai että miksi Sipilän hallituksen sote-uudistus kaatui siihen, että perustuslakijuristit näyttivät olevan vasemmistopuolueiden kannalla, että perustuslakia ei pidä tulkita vaan lukea kirjain kirjaimelta kuin Mooseksen kivitauluja.

    Kuusikymmentäluvulla banderolleihin kirjoitettiin: Kaikki on politiikkaa!

    Nyt saman ajatusmaailman jälkeläiset kirjoittavat salaisiin muistioihinsa: Mikään ei ole poliitiikkaa! Lakia on noudatettava! Ennen meitä se kirjoitettiin ja meidän jälkeen se jääköön muuttumattomana!

    Kun 1960-luvulla vasemmistolaiset väittivät (me vasemmistolaiset väitimme), että Suomessa vallitsee ”porvarillinen hegemonia”, joka näkyy kaikessa, yhtä hyvin lainsäädännössä kuin virkamiesten käyttäytymisessä, sekä koululaitoksessa että joukkotiedotusvälineissä, niin mikä ”hegemonia” nyt vuonna 2019 vallitsee vasemmistolaisten puolustaessa lakia ja järjestystä ja yrittäessä estää muutoksia vallitsevaan olotilaan?

    Onko Suomi muka ”sosialistinen”? Tuskinpa vaan. Entä sitten, vallitseeko Suomessa, niin kuin muissakin Pohjoismaissa, sosialidemokraattinen hegemonia, siitä riippumatta kuinka suuren kannatuksen sos.dem puolueet parlamenteissa saavat?

    Jälkimmäinen väite saattaa pitää paikkansa sillä lisäyksellä, että hyvinvointivaltion olemukseen sisältyviin totalitaarisiin piirteisiin (”pohjoismainen holhousvaltio”) antaa jymäkän lisän vihreään liikkeeseen kuuluva totalitaarisen utopian kaipuu.

    Pelkääkö vasemmisto menettävänsä hegemoniansa? Kenties. Suurien aatteiden tilalle on vyörynyt erilaisten poppareiden aatteettomuuskulttuuri. 

Kyösti Salovaara, 2019.
Kiinalaisen kuvanveistäjän
Wu Weishanin Karl Marx pronssipatsas
Trierissä.

Paavo Kastari (1907-1991) - oikeustieteilijä, professori, Valpon päällikkö, eduskunnan oikeusasiamies ja kahden hallituksen ammattiministeri - aloitti vuonna 1977 teoksensa Suomen valtiosääntö näin komeasti: ”Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan poliittista.”

    Tuossa teoksessa Kastari käsitteli mm. perusoikeuksia ja niiden vaikutusta lainsäädäntöön. Hän totesi että perusoikeudet ovat pakottaneet vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin ja sillä tavalla eturyhmien vaatimukset ovat tulleet kohtuullisemmiksi. ”Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehitystä joillakin aloilla”, Kastari kirjoitti. ”Ilmeistä on, että ne ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Tuohon aikaan reformit törmäsivät vahvaan omaisuudensuojaan. Tänään törmätään perusoikeuksien ylivaltaan tasa-arvon puitteissa. Sitä punnitaan gramman vaa'alla. Onko (vasemmistolainen) maailma siis valmis tässä mielessä? Onko vasemmistolaisella aatteella vain menetettävää 2000-luvun todellisuudessa? Vai ymmärtääkö se todellisuuden vaatimukset konservatiivisesti, antautuen?

    Kaikki on politiikkaa. Myös lakien säätäminen on poliittinen teko.

    Ja kaikki mikä on politiikkaa, on myös altista kritiikille. Siitä ja tästä asiasta voi olla eri mieltä ja siitä saa olla eri mieltä. Yhteiskuntatodellisuudessa ei ole kiveen hakattuja totuuksia – paitsi syntyminen ja kuolema.

    Kuka hyötyy? Mitä hyödyttää? Miksi kannattaa tehdä…?

    Raymond Chandlerin romaanissa Pitkät jäähyväiset (1953. Suomennokset 1956 ja 1988. WSOY.) yksityisetsivä Philip Marlowe auttaa ystäväänsä pakenemaan murhan rikosepäilyä. Kun poliisit kuulustelevat Marlowea, tämä kieltäytyy vastaamasta moraalikoodiinsa ja ammattietiikkaansa vedoten. Niinpä Marlowe päätyy putkaan miettimään itsepäisyyttään.

    ”Teidän piti ruveta teatraaliseksi”, Marlowea auttamaan tullut huippulakimies moittii Marlowea: ”Pitää kiinni oikeuksistanne, puhua laista. Miten sinisilmäinen te oikein voitte olla, Marlowe? Teidänlaisenne mies, jonka pitäisi jo tietää miten maailmassa pärjätään. Laki ei ole sama kuin oikeus. Se on hyvin vajavainen koneisto. Jos painaa juuri oikeita nappeja ja on lisäksi vielä hyväonninen, oikeus saattaa tulla näkyviin vastauksessa. Lakia ei ole koskaan tarkoitettukaan muuksi kuin koneistoksi.”

    Chandlerin romaanin viimeiset virkkeet johdattakoon pakinan ironiseen ja salaviisaaseen loppuhuipennukseen:

    ”En koskaan nähnyt ketään heistä uudelleen – paitsi poliiseja. Vielä ei ole keksitty mitään keinoa sanoa jäähyväisiä heille.”

Kyösti Salovaara, 2019.
Aine ja henki sulautuvat toisekseen
eli
Hyvää Joulua 2019.

Läpinäkyvästi

[käsipohjaa]

Kyösti Salovaara, 2018. (*)

Auringonpaisteessa väreilevän pinnan alla kivipohja loistaa kuin kaunis koru.

    Vesi on läpinäkyvää, kirkkaimmillaan hajutonta ja mautonta. Vaikka se ei ole periaatteessa minkään näköistä, se luo vedenalaiselle rantakivikolle uudenlaisen ilmeen. Hiekkaisessa kohdassa aaltojen pienoiskuva. Rantaan ajautuneet roskat kuin viimeisellä rannalla.

    Ihminen on aina rannalla, vaikka purjehtisi meren yli. Merelle ei jäädä asumaan. Urheat seikkailijat haaveilivat toisenlaisista rannoista ja kun löysivät ne, tekivät niistä samanlaisia.

    Päivästä toiseen vesi hioo kiviä ja kallioita. Veden kirkastamat kuviot muuttuvat.

Vesi on elämän alku ja loppu, elämän voimaanpanija.

    Mutta jos vesi ei toisaalta ole mitään, ei haise, ei maistu eikä oikein näykään, miten se voi luoda elämää?

    Seuravaaksi kysytään mitä elämä sitten on? Eihän sitäkään näe eikä sitä voi maistaa, sekin on väreilevä pinta jonka läpi näkyy ihmisiä, eläimiä, kasveja ja kiviä rantasorassa.

    Luonnossa vesi ei ole aivan puhdasta. Siinä näkyy ja maistuu ympäristön ainekset. Onko ihmisen elämä samanlainen heijastuma, sekään ei ole ihan puhdas, ei ihan mauton paitsi sitten kun prosessi loppuu.

    Elämä on pelkkä sana, kaikki muu sitten toimintaa.

Lapset uivat käsipohjaa ennen kuin oppivat.

    Mitä aikuiset uivat?

    Yleisradio itsesensuroi Herra Heinämäen suositun lastenohjelman.  Siinä on kai nykyiseen maailmaan kuulumaton intiaanihahmo.

    Vieläköhän Tex Willereitä saa myydä divareissa? Vai joko suvaitsevat ovat kiertäneet niissäkin mustan pensselin kanssa?

    On cool asua vapaamielisessä Suomessa.

    Herra Heinämäen kiellon sai aikaiseksi yksi ihminen twitterissä. Hän tuntui olevan ylpeä pystyessään vaikuttamaan Ylen ohjelman sensurointiin. Niin taisi olla sekin bloggaaja, joka sai viime jouluna Stockmannin kieltämään omat tiernapoikansa sillä perusteella, että niissä valkoihoinen näyttelee neekeriä.

    Voi sitä kansallisteatterin näyttelijää joka joutuu esittämään murhaajan roolin!

    Suvaitsevaisuus ei nykyään tarkoita suvaitsevaisuutta.

    Vesi ei sittenkään ole aina hajutonta eikä mautonta. Joskus se haisee pahalle ja maistuu karvaalta.

Kyösti Salovaara, 2018.

Vapamielisyys, liberaali elämänasenne on vähän kuin kirkas vedenpinta. Sitä joko on tai ei ole. Hercule Poirot sanoo tuoreessa elokuvassa: On oikeaa ja väärää eikä niiden välissä ole mitään!

    Erään tutkimuksen mukaan riittää kymmenen prosentin kokoinen ihmisryhmä ohjaamaan enemmistön mielipiteitä haluamaansa suuntaan, kunhan tuo ihmisryhmä toimii ehdottomasti, touhukkaasti ja militantisti ajamansa asian puolesta.

    Niin sanotut suvaitsevaiset käyttäytyvät tuolla tavalla. Mutta voiko suvaitsevaksi itseään sanova ja liberaalina itseään pitävä olla militantti jonkin asian puolesta? Määritelmän mukaan ei, mutta käytännössä kyllä, sillä sanathan eivät ole todellisuus vaan niiden tulkinta.

    Helsingin Sanomissa julkaistiin Taloustutkimuksen kysely, jonka mukaan nukkuvat äänestäjät ovat pääosin konservatiiveja. Liberaalit äänestävät vaaleissa, konservatiivit nukkuvat.

    Tulos on hieman yllättävä, koska varsinkin vasemmistossa on aina valiteltu, että vaaleissa nukkuminen auttaa porvareita. Äänestysvilkkauden nousemista on pidetty vasemmiston kannalta hyödyllisenä. Tässähän on sisäänkirjoitettuna ajatus, että vasemmistolaisuus on jotakin radikaalimpaa (jopa liberaalimpaa?) kuin oikeistolaisuus.

    Mutta mitä mielipidekysely oikein tuo esille? Vastaajista ja kysyjistä?

    Siellä oli esimerkiksi tällainen väittämä: ”Yleisesti ottaen Suomessa poljetaan vähemmistöjen oikeuksia ja mennään liikaa heteronormatiivisen enemmistön ehdoilla.”

    Tutkimuksen tilaaja ja toteuttaja pitivät väittämän kanssa samaa mieltä olevia liberaaleina ja eri mieltä olevia konservatiiveina. Konservatiivi siis hyväksyi väittämän, että ”yleisesti ottaen Suomessa paapotaan liikaa vähemmistöjä ja unohdetaan tavallisen, kunnollisen työtätekevän kansalaisen oikeudet”.

    Provokatiiviset väittämät valottavat kysymyksen esittäjän ajatusmaailmaa: Hänen mielestään esimerkiksi Herra Heinämäen ja tiernapoikien kieltäminen ja tuomitseminen on varmaankin ”liberaalia”, niiden salliminen taas "konservatiivista".

    Onko tutkijoiden ja toimittajien ajatus kääntynyt päälaelleen?

    Mielellään tuon kyselyn tulosta haluaa pitää ”totena”, mutta tarkoitushakuiset väittämät murentavat sen pohjaa kuin laine, joka lyö kaiken säpäleiksi. Onko muutosta haluava ihminen konservatiivi vai liberaali - vai kumpaa tahansa? Ilmaisiko neuvostoliittolainen tai kuubalainen sosialismi esimerkiksi liberaalia ajattelua? 

    Nyt 2000-luvulla enemmistön pitää yhä useammin kysyä vähemmistöltä lupaa ajatteluun ja käyttäytymiseen. Vähemmistöjen harrastama tyrannia ei kuitenkaan ole liberalismia. Suvaitsematon suvaitsevaisuus on kielioppivirhe.

    Enemmistöjä on helppo ohjailla haluttuun suuntaan – eihän ne muuten enemmistöjä olisikaan.

    

Historian pinnalla vesi väreilee, pohjassa näkyy ikiaikaisia kuvioita, jotka yhä muuttuvat.

    Ensi lauantaina tulee kuluneeksi 200 vuotta Karl Marxin syntymästä. Hän syntyi Trierissä Saksassa toukokuussa 1818 ja kuoli Lontoossa maaliskuussa 1883.

    Friedrich Engels, Marxin ystävä, työtoveri ja tutkimustyön rahoittaja piti puheen Marxin hautajaisissa Highgaten hautausmaalla. Hän tiivisti Marxin elämäntyön näin:

    ”Niinkuin Darwin keksi elimellisen luonnon kehityksen lain, niin keksi Marx ihmiskunnan historian kehityslain: sen siihen saakka ideologisten verhojen peittämän yksinkertaisen tosiasian, että ihmisten ennenkaikkea täytyy syödä, juoda, asua ja pukeutua ennenkuin he voivat harjoittaa politiikkaa, tiedettä, taidetta, uskontoa jne; että siis välittömien aineellisten elintarpeiden tuotanto ja siten kulloinkin vallitseva kansan tai ajanjakson taloudellinen kehitysaste muodostaa sen perustan, josta vastaavien ihmisten valtiolaitokset, oikeuskäsitykset, taiteelliset jopa uskonnolliset mielikuvat ovat kehittyneet ja josta niiden senvuoksi täytyy saada selityksensä – eikä päinvastoin, kuten tähän saakka on tapahtunut.” (**)

    Marx oli vallankumouksellinen renessanssi-ihminen.

    Me tavalliset ihmiset uimme käsipohjaa naama pohjaan päin.

    Nyt aprikoin: Voisiko käsipohjaa uida myös selällään?

Kyösti Salovaara, 2018.

(*) Veden kuvat otettu 26.4.2018 Espoon Haukilahdessa, Mellsteninrannassa.

(**) Suomennos vuodelta 1938.

Käsittämättömän kaunis

[järjettömän ruma]

                                                                                                 Kyösti Salovaara, 2017.

Hyvää huomenta Suomi!

    Kuinka sujuu?

    Ahdistaako?

    Sanoitko talvelle näkemiin?

    Joko rakkikoirat räksyttävät vallan portailla?

    Vai eikö niitä vielä päästetty vapaaksi?

    Onko vapauksia niin monta, ettet tiedä mistä valita?

Yleisradion johtamiskulttuuria ja journalismin riippumattomuutta selvittänyt Olli Mäenpää vetosi median rooliin vallan vahtikoirana. On myös käytetty värikkäämpää ilmaisua vallan rakkikoirista.

    Genetiivi hämää, johtaa harhaan.

    Rakkikoiran tehtävänähän on räksyttää vääränlaisesta vallan käyttämisestä eikä suinkaan käydä niiden kimppuun, jotka valtaa kritisoivat. ”Vallattomien rakkikoira” kertoisi tarkoituksen paremmin.

    Ongelmallisempaa on, genetiivistä riippumatta, kenen asialla vallan rakkikoira räksyttää. Ovatko toimittajat, nämä ”valtaa” vahtivat ja sille hampaitaan näyttävät objektiivisia vai subjektiivisia toimijoita?

    Kuka vahtii vallan vahtijoita? Kenen narussa rakkikoira kulkee?

    Kaappaako media sitä paitsi käyttämättömän vallan itselleen? Valta ei jää koskaan käyttämättä; se vaan vaihtaa paikkaa. 

    Yleinen mielipide mediassa – median palkollisten kesken – näyttää olevan ettei poliitikoilla eikä talouselämän päättäjillä ole oikeutta arvostella mediaa, sanoipa se mitä tahansa.

    Populismista muita moittiva media haksahtaa tämän tästä itse populismiin, myös ns. laatujournalismi.

Ilta-Sanomat otsikoi sunnuntaina: ”Käsittämättömän kaunis Jenni Vartiainen kertoi Suomen pisteet.”

    Vallan vahtikoira näyttää myös hempeilevän.

    Oliko ilmaisu asiallinen? Suurin kirjaimin sanottu arvio erään ihmisen ”käsittämättömästä kauneudesta”?

    Vai oliko se pelkkä hyvää tarkoittava rasistinen heitto?

    Kirjoittaako sama toimittaja jostakin poliitikosta että ”järjettömän ruma N.N munasi itsensä eduskunnassa”? Jos kirjoittaa, meneekö sekin julkisen myllyn läpi jälkiä jättämättä?

    Ja laajemmin kysyen: kuinka tämmöiseen journalismiin, sen alustana olevaan mediaan voi suhtautua vakavasti? Eikö tästä ole vain himpun verran matkaa rotuajatteluun? Siihen että ihmisiä aletaan jakaa hyviin ja pahoihin ulkonäön ja käyttäytymisen perusteella? Lihavat laihdutuskuurille valtion pakkokeinoin! Juopot vesikuurille kunnallisilla toimenpiteillä! Yksinäiset seurojentalolle poliisin kuskaamana! Lihansyöjät kasvisravintolaan sotaväen saattamana!

    Onko yksilönvapaus koetuksella?

    Pitääkö lihavat, laiskat ja rumat viedä keskitysleirille opettelemaan paremmille tavoille?

Karl Marx kirjoitti, että lehdistön vapaus on siinä ettei siitä tule elinkeinoa.

    ”Kirjailija”, Marx sanoi, ”joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

    Marx oli idealisti. Sitäkin hän oli.

    Hän ajatteli, että yksilön vapaus alkaa vasta sieltä missä ei enää tarvita välttämätöntä työtä aineellisen olemisen turvaamiseksi. Tuollainen ajatus tuntui utopistiselta 1800-luvulla. Vuonna 2017 se on lähempänä kuin arvaakaan.

    Mutta työnjaon kehittymisen prosessia Marx ei osannut ennustaa, vaikka siitä niin paljon puhui.

    Nykyään kaikki on eriytynyttä, ammattimaista, jopa taide ja kulttuuri. Marx sitä vastoin haaveili jonkinlaisen renessanssi-ihmisen syntymisestä – että kommunistisessa yhteiskunnassa jokainen työläinen on taiteilija niin halutessaan.

    Toisin on käynyt. Sekatyömiehiä ei näy missään. Urheilijatkin ovat nykyään erikoisammattimiehiä ja naisia. Renessanssi-ihmiseen ei usko kukaan. Sellainen ihmistyyppi ei ole muodissa.

    Journalismi on siis ammattilaisten käsissä.

    Jostakin syystä nykyään kysytään harvoin, kenen lauluja toimittajat laulavat.

Maailma on niin pullollaan ironiaa että ihan naurattaa.

    Hyvää huomenta Suomi – naurattaako?

    Keskiviikkona Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen lainasi Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla Jacques Attalia, joka on todennut, että maailma kehittyy pääosin yhteen suuntaan: ”yksilönvapaus ja liberaalidemokraattiset arvot ovat aina ja kaikkialla saaneet vähitellen lisää jalansijaa.”

    Rahkonen päätteli tästä, että pitkän päälle populismi häviää kansainvälisyyttä korostavalle liberaalidemokratialle.

    Näinkö on? Vai onko näin vain pilkahduksena idealistin silmäkulmassa?

    Ovatko esimerkiksi vihreät poliitikot ”liberaaleja” halutessaan kieltää suuren osan arkipäivän elämään kuuluvista nautinnoista? Tosin he sanovat tekevänsä sen hyvässä tarkoituksessa – maapallon pelastamiseksi.

    En kyllä tiedä kenelle he sen pelastavat, mutta se on toinen juttu.

    Onko esimerkisi Helsingin Sanomat liberaalidemokraattinen sanomalehti hyökätessään viikottain yhä uudestaan (olen seurannut tätä tarkasti) juoppojen, lihansyöjien ja lihavien kimppuun paheksuen, uhkaillen ja maanitellen?

    On vapauksia ja VAPAUKSIA!

    On liberaaleja ja vieläkin vapaamielisempiä!

    Jostakin syystä nykyinen toimittajakunta ei näytä kovinkaan vapaamieliseltä, mutta ehkä tarkastelen asiaa väärästä näkökulmasta, omasta itsestäni käsin. Ehkä minun pitäisi katsoa ihmiseen ja yksilöön toisesta suunnasta, valtiosta päin.

    Pitäisikö?

    Kumpi oikeastaan on subjekti ja kumpi objekti? Kumman pitäisi olla?

    Ironia lienee siinä, että mitä enemmän liberaalidemokraattisen yksilön syntymisestä puhutaan, sitä halukkaampia ollaan sekä poliitikassa että journalismissa rajoittamaan yksilön vapauksia silloin kun ne koetaan vastakkaiseksi eräänlaiselle utopia-hyvinvointivaltiolle. Uuteen kuosiin puettu ”arjalainen” ihminen nousee historian hämärästä hyvinvointivaltion ihanteeksi.

    Johtoajatus on kuulunut yli 200 vuotta: Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

    Tiukan paikan tullen ”vapaus” vedetään yli.

Hyvää huomenta Suomi!

    Vieläkö ahdistaa?

    Jos olet ruma, älä katso peiliin.

    Jos olet lihava, älä mene ulos.

    Jos olet ujo, ryhdy kirjoittamaan tällaisia pakinoita.

    Niiden julkaisemista ei kiellä kukaan.

    Vielä.

                                      Kyösti Salovaara, 2017.

Uusi arjalaisuus?

______________________________________________________________

Farssin riitasointuja

[Voiko taiteilija valita ihailijansa?]

                                                                                               Kyösti Salovaara, 2016.
Pystyisikö diktaattori pilaamaan
Bachin maineen tykkäämällä Bachista?

Otsikko on huono. En keksi parempaa.

    Tervapääskyt kirkuvat taivaalla.

    Puutarhassa istuessa tervapääsky sujahtaa korvan ohi kiitäessään räystäspellin alla olevaan pesään. Sujahduksen kuulee myöhässä. Tervapääskyn taidosta riippuu lentääkö se ohi vai sujahtaako pään läpi.

    Tähän mennessä ohi.

    Niin että voin keskittyä farssin riitasointuihin.

    Arvattavissa on, että viittaan Karl Marxin oivallukseen.

    Siis Hegelin huomautukseen että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. ”Hän on unohtanut lisätä”, Marx kirjoitti: ”Yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.”

Adolf ja Donald, musiikin ystäviä molemmat.

    Monet taiteilijat ovat ”kieltäneet” Donald Trumpia käyttämässä kappaleitaan tämän vaalitilaisuuksissa. Esimerkiksi Queen, Rolling Stones ja Luciano Pavarottin perilliset ovat paheksuneet musiikkinsa esittämistä vaalihalleissa; ovat ilmaisseet moraalisen närkästyksensä, koska he eivät ole samaa mieltä maailman menosta kuin Trump, joka tällä hetkellä johtaa gallupeja USA:n seuraavaksi presidentiksi.

    Taiteilijat eivät halua, että rasistinen ääliö soittaa vaalitilaisuuksissa heidän musiikkiaan.

    Mutta taiteilijoiden pitänee tyytyä moraaliseen paheksumiseen, sillä Trumpin vaalikoneisto on maksanut asianmukaiset lisenssit ja tekijänoikeusmaksut. Kysymys kuuluukin: voiko taiteilija valita kuuntelijansa, lukijansa, katselijansa?

    Sinällään kysymys on naiivi.

    Tietenkään kirjailija ei voi eikä saa päättää kuka häntä lukee eikä päättää miten teos tulkitaan. Laulajilla ja soittajilla houkutus ”kieltämiseen” on suurempi, koska laulujen julkinen esittäminen edellyttää korvauksien maksamista. Lauluja ei saa ilmaiseksi laulaa. Mutta olisivatko Pavarottin perilliset onnellisempia, jos Donald Trump soittaisi (miehistä vaalivoimaa saadakseen) Pavarottin laulamaa aariaa kotiinsa kätkeytyneenä?

    Farssissa kaikuu totalitaarisen ajattelun rytmit.

Ei farssia ilman tragediaa, historiassa.

    ”Ohjelman aloittaa Hugo Wolfin Prometheus, baritonille ja suurella orkesterille sävelletty laulu, jonka tekstinä on Goethen tunnettu, nuorekkaan titaaninen kapinoitsijaruno”, kuvaili Olavi Paavolainen kansallissosialistien kulttuuritapahtumaa Nürnbergin oopperatalossa kesällä 1936. ”Berliinin kuuluisa Filharmoninen, jota johtaa vanha tuttavamme Eutinista, professori Raabe, soittaa suurenmoisesti, ja kamarilaulaja Bockelmannin ääni kaikuu muhkeana, mutta vieläkään ei yhtään suosionsosoitusta kajahda katsomomosta.”

    Suosionosoitukset jätetään näissä kokouksissa Alfred Rosenbergille, Joseph Goebbelsille ja ennen kaikkea Adolf Hitlerille, joka ihailee klassista musiikkia ja varsinkin Richard Wagneria sydämensä pohjasta.

    Sitten Paavolainen kuuntelee mahtavassa Luitpold-hallissa, missä puoluepäivien kongressi järjestetään, Rosenbergiä, Goebbelsiä ja Hitleriä ja kirjoittaa kuinka jokaisen kokouksen draama kehittyy:

4. painos 1938.

    ”Jokainen kongressi alkaa samalla komealla näytännöllä: sadat jäykät, kaikkia valtakunnan SA-piirikuntia edustavat standaarit kannetaan juhlallisessa saatossa marssin pauhatessa läpi salin välkehtiväksi ryhmäksi puhujalavan taakse. Ennen puheiden alkua orkesteri esittää jonkin klassillisen musiikkikappaleen. Tällä kertaa oli valittu Weberin Noita-ampujan alkusoitto – muuten kappale, joka on Kolmannessa Valtakunnassa harvinaisessa suosiossa.”

    Hitler soitatti Wagnerin historian roskatynnyriin, niin moni ajattelee. Eivätkä Israelissa sinfoniaorkesterit juuri koske Wagnerin nuotteihin. Sitä paitsi myös Wagnerilla oli oma musta antiseministinen historiansa.

    Mutta onko taiteilija yhtä kuin teoksensa?

    Ricgard Wagner ei ollut Hitlerin aatteellinen esikuva. ”Silti myös Wagnerin antisemitismi oli kuvottavaa”, kirjoitti Vesa Sirén Helsingin Sanomissa marraskuussa 2014 pohtiessaan saako Hitlerin suosikista pitää. ”Säveltäjä on siitä ihmisenä tuomittava, mutta musiikielämä taitaisi kaventua paljon, jos soittaisimme vain moraaliltaan kelvollisten ihmisten säveltämää musiikkia.”

    ”Silloin musiikkielämää ei olisi”, Sirén lainasi israelilaiskapellimestari Daniel Barenboimia.

    Olisiko kirjallisuuttakaan, jos edellyttäisimme että vain täydellisen moraaliset, eettisen kunnolliset ja sosiaalisesti huipputerveet ihmiset saisivat kirjoittaa romaaneja ja runoja?

    ”Jokainen päättää lopulta itse”, Sirén punoi artikkelinsa ideat yhteen, ”antaako maailmansodan sytyttäneen ja Euroopan raunioittaneen murhaajadiktaattorin mieltymysten häiritä Wagner-kuuntelua. Itse kuuntelen Tristania ja useita muita Wagnerin teoksia ongelmitta. Mestarilaulajat vaivaannuttaa joskus... Yleensä Hitler ei latista Wagnerin musiikin suuruutta. Mutta Rienzin se piru pilasi.”

    Jostakin syystä Hitler ei pystynyt pilaamaan Hugo Wolfin ja Richard Straussin laulujen tai Carl Maria von Weberin oopperamusiikin eikä Franz Lehárin operettien kuuntelemisen hyväksyttävyyttä.

Taiteilija luo teoksen ja lähettää sen maailmalle.

    Sen jälkeen teos ”kuuluu” maailmalle eikä taiteilijalla ole nokan koputtamista mitä sille tapahtuu. Ääliöllä, nerolla, viisaalla ja tyhmälläkin, sosialistilla ja porvarilla, kapitalistilla ja pätkätyöläiselläkin, pitkillä ja pätkillä, jopa lihavilla ja laiskoilla ynnä juopoillakin on yhtälainen oikeus lukea joku romaani tai kuunnella joku iskelmä, jolla tekijä on kuvitellut ilmaisevansa erityistä tunnetilaa tai yhteiskunnallista kokemusta.

    Onneksi taideteoksen kokija ei tiedä mitä taiteilija tavoittelee!

    Musiikki - sen merkityssisältö - on sitä paitsi siitä ongelmallinen juttu, ettei musiikkikappaleella ole oman itsensä ulkopuolista merkitystä, vaikka sen esittämiseen jossakin tilaisuudessa saattaakin liittyä selväsanainen viesti ja merkitys. Se ei kuitenkaan puhkea musiikista vaan tilanteesta, jossa kappale esitetään.

    ”Vaikka joku sanoo, että melodia on iloinen tai synkkä”, Sartre totesi, ”niin se on aina tuolla tai tällä puolen kaiken sen mitä siitä voi sanoa... Nuotit, värit, muodot eivät ole merkkejä, ne eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella.”

    Edellisen perusteella on harha-ajatus, että Queen, Rollarit tai Pavarottin perilliset voisivat kieltää Donald Trumpilta tekemänsä musiikin esittämisen. Eihän siinä, siis musiikissa, ole mitään sellaista yhteiskuntaan kytkeytyvää, jonka Trumpin ääliömäiset ajatukset voisivat tuhota.

    Taideteoksen tulkinta kuuluu yksikäsitteisesti sen kokijalle – lukijalle, kuuntelijalle, katselijalle.

    Amerikkalainen kirjailija Philip Roth on aina ollut äärimmäisen tietoinen romaaniensa kohtalosta: hän tietää että jokainen lukija lukee romaanin eri tavalla, omalla tavallaan. Roth kirjoittaa myös toistuvasti siitä, kuinka lukijat aina ymmärtävät kirjailijan väärin, mutta vaikka ymmärtävät, se ei tarkoita etteikö kuka tahansa saisi tai voisi lukea hänen romaanejaan.

    Romaanista Käänteiselämää Roth totesi, että se pakottaa lukijan muokkaamaan annetuista aiheista itselleen oman romaanin. Rothin mielestä lukijan piti romaanin kohdalla kannabalisoida omaa lukukokemustaan romaanin edistyessä.

    ”Sillä ei ole mitään merkitystä mitä kouluissa opetetaan, ” Roth sanoi eräässä haastattelussa, ”ihmiset lukevat romaaneja ja tekevät niistä mitä tekevät... Kun julkaiset kirjan, se kuuluu maailmalle. Maailma toimittaa sen.”

    Voisiko siis olla, että Queen, Rolling Stones ja Pavarottin perilliset ovat täysin tietämättömiä taideteoksen tekijää pakenevasta kohtalosta maailman merillä? Vai, olisiko niin, kuten kyyninen ihminen saattaa ajatella, että he pyrkivät vain parempaan diiliin Trumpin kanssa? Viime aikoina digitalisaation herättämät muusikot ovat muutenkin terhennelleet copyright-rahojensa perään - eturintamassa Sir Paul McCartney, joka kasvoi ylemmän työväenluokan perheessa, mutta tietää nyt upporikkaana mistä raha pissii. Köyhä maallikko kysyy: Minkälainen olisikaan musiikin ja kirjallisuuden maailma, jos tekijänoikeusrahalla olisi lyhyemmät jalanjäljet? 

    Romantikkona kuitenkin uskon, että taiteilijat tarkoittavat hyvää pyrkiessään estämään etteivät ”öykkärimäiset rasistit” nauti heidän teoksistaan, mutta niin tehdessään he huomaamattaan särkevät avoimen yhteiskunnan idean ja hyväksyvät eräänlaisen totalitarismin - juuri sellaisen jota yrittävät kovaäänisesti vastustaa!

______________________________________________________________________

Karl Marx: Vallankaappaus Ranskassa 1851. (Der achtzente Brumaire des Louis Bonaparte, 1852.) Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen Sosialistiseura, 1938.

Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. Gummerus, 1936.

Kyösti Salovaara: Esipuhe Philip Rothin romaaniin Väärin ymmärretty mies (Zuckerman Unbound, 1981.) Suom. Pentti Saarikoski. WSOY, 1982.

Kyösti Salovaara: Esipuhe Philip Rothin romaaniin Käänteiselämää (The Counterlife, 1986.) Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 1988.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1976.

Vesa Sirén: Heil-tervehdyksiä Kansallisoopperaan – saako Hitlerin suosikista pitää? Helsingin Sanomat, 29.11.2014.