Urbaani itseinho ja suvaitsemattomuus

[Suomen vitsauksena]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Suomi on ollut yksi maailman parhaista maista lähes millä tahansa mittarilla arvioituna 2020-luvun alussa. Vertailevasti erilaisilla yhdistelmäindikaattoreilla tarkasteltuna se nousee maailman valtioiden eturiviin kerta toisensa jälkeen… Maailman maista Suomi on siten ollut lähimpänä maan päällistä taivasta.

- Juho Saari (toim.): Hyviä uutisia Suomesta. Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva. Vastapaino, 2025.

Eli voiko valtiovalta tietää yksittäistä ihmistä paremmin, mikä tälle ihmiselle on hyvinvointia ja mikä ei? … Jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle… On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ”todelliset” tarpeet ja halut.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus - tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Kaupungitko siis ovatkin olleet paikallisen ja maakunnallisen itsemääräämisvallan ja itsehallinnon tienraivaajia? Eikö päinvastoin juuri vapaa talonpoika ja maaseutu yleensäkin ole ollut paikallisen itsenäisyyden todellinen kehto ja kantava voima? Tietyltä osin näin on ollutkin, mutta nimenomaan kaupunkien autonomian ja markkinoiden avulla.

- Erkki Mennola: Euroopan todelliset vaikuttajat. VAPK-kustannus, 1991.

Kaupunkia voi katsoa etäältä tai läheltä.

    Maailma näyttää aivan erilaiselta jos sitä tarkastelee helikopterista kuin että lojuisi niityllä ja näkisi vain keinuvan timotein ja sinisen taivaan. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen keskustelu turvautuu usein kahteen äärimmäisyyteen: on pelkästään makroa tai sitten tyystin mikroa. On joko kaupungin silhuetti etäältä nähtynä tai sitten yhdessä asunnossa asuvan ihmisen vaivat ja toiveet mikroskoopilla suurennettuna. 

    Miten makron ja mikron saisi samaan kuvaan?

    Kaupungin silhuetista voi olla montaa mieltä. Saavatko pilvenpiirtäjien tornit nousta kirkontornien vierestä taivaalle? Pitääkö julkisivujen värien sointua yhteen vai pilaako värien ristiriitainen leikki esteettisen harmonian?

    Jos julkisivuilta vaaditaan sopusointua, niin koskeeko tämä myös ihmisten arvoja ja arvostuksia? Saavatko asunnoissaan elävät olla julkisivuista mitä mieltä tahansa? Saavatko he ajatella niin kuin ajattelevat riippumatta siitä, mitä makrotasolla ajatellaan ja hyvänä pidetään? Kenen arvoja yksilön tulee noudattaa: omiaan vai kollektiivin?

Tasavallan presidentin vetämät Kultaranta-keskustelut onnistuivat hienosti. Alexander Stubbilla on riittävästi akateemista uteliaisuutta, joka sallii monenlaisia näkökulmia maailmaan ja ihmisten elämään. Presidentin tehtävässä hänen tietysti pitää tunnistaa reaalimaailman ristiriitaiset vaatimukset. Ulkopolitiikka on muutakin kuin omien tuntojen ja mieltymyksien esittelyä. Tasavallan etua ei ajeta henkilökohtaisella poseerauksella.

    Suomi ja Eurooppa saivat valtavasti kiitosta näissä keskusteluissa. Varsinkin ulkomaiset keskustelijat korostivat Suomen hienoja saavutuksia.

    Monet sanoivat että Euroopassa (ja Suomessa) ihmisten elämän perusrakenteet ovat paremmalla tolalla kuin missään muualla. Perusturvallisuus ja elämän turvaverkot ovat kunnossa.

    Siitä huolimatta Euroopalla ja Suomella näyttää menevän huonosti. Muualla porskutetaan eteenpäin. Euroopassa vähätellään eurooppalaisuutta. Muutamat keskustelijat sanoivat, että eurooppalaiset eivät uskalla ottaa riskejä kehittääkseen taloutta ja yhteiskuntaa.

    Kun Eurooppa vähättelee itseään, miten muualta tuleva sijoittajakaan uskoisi vanhan mantereen kykyyn ratkaista talouden ongelmia? Suomessa vähättely on muuttunut suoranaiseksi itseinhoksi. Arkipäivän politiikkaa käydään usein itseinhon lippuja heiluttaen. Eikä Suomi silloin tunnu maanpäälliseltä taivaalta.

    Tätä ei Kultarannassa suoraan sanottu, mutta mieleeni tulee kysyä: Ovatko Euroopassa ja Suomessa hyvinvointivaltio ymmärretty jotenkin väärin? Heittäytyvätkö suomalaiset turvaverkkojen syliin ennen kuin edes yrittävät rakentaa omaan elämäänsä?

    Kultarantakeskustelijoiden sanoman voi tiivistää näin: Euroopassa on valtava potentiaali, mutta olematon halu (tai uskallus) tarttua sen antamiin mahdollisuuksiin. 

Suomi taitaa olla vielä oma lukunsa muuhun Eurooppaan verrattuna. Vaikka Suomi onkin, Juha Saaren teosta lainaten, maailman maista lähimpänä maan päällistä taivasta.

    Väitän että yksi Suomen edistymistä ehkäisevä ja hidastava tekijä on kulttuurissamme piilevä suvaitsemattomuus. Se sulkee piiriinsä senkin, ettei uskalleta ottaa riskejä, koska naapuri voi hermostua jos menestyt liian hyvin. 

    ”Tiedättekö mikä Suomen ongelma on?” kysyi RKP:n puheenjohtaja Anders Adlercreutz Vaasan puoluekokouksessa muutama päivä sitten. ”Suomen ongelma on se, että meillä on liikaa rasisteja”, hän vastasi itselleen.

    Ehkä niin on, mutta rasismikin on suvaitsemattomuuden osa-alue. Rasismissa suvaitsemattomuus kohdistuu ihmisen etnisiin piirteisiin ja taustaan, mutta ihmisyhteisössä on valtavasti muita erilaisuuksia joita ei suvaita.

    Jokin aika sitten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (HS, 9.6) pohdittiin lihavuuden aiheuttamia taloudellisia kustannuksia. Pääkirjoitus ei ollut vihamielinen, mutta ei siinä yritetty toisaalta ymmärtää asiaa niiden kohdalta, joita pidetään lihavina ja ylimääräisiä kustannuksia yhteiskunnalle aiheuttavina.

    Pääkirjoitukseen liittyvä nettikommentointi oli sitten aivan erilaista, vihamielistä, ymmärtämätöntä ja lihavia tilille vaativia. Melkein tuntui, että kommentoijat olivat valmiita lähettämään läskit keskitysleireille ”laihtumaan”. Näitä kommentteja lukiessa koin ahaa-elämyksen: tällaista joukkosuvaitsemattomuus on pahimmillaan, tällainen joukkosuvaitsemattomuus selittänee miksi Saksassa 1930-luvulla tavalliset ihmiset olivat valmiita poistamaan juutalaiset joukostaan.

Kyösti Salovaara, 2025.

Nykyään puhutaan valtavasti arvoista. Niistä puhuvat pitävät itseään ”arvoliberaaleina”, vaikka he sietävät erilaisuutta heikosti. 

    Ihminen on joko liberaali tai sitten ei. Sanan ”arvoliberaali” käyttäminen hämärtää koko ajatuksen.

   ”Suomen yllä leijuu nimittäin toisenlainen uhka: ymmärtämättömyyden ja empatian puutteen varjo”, kirjoittivat professori Piia Jallinoja ja apulaisprofessori Hannele Harjunen Helsingin Sanomissa (14.6) lihavuus-pääkirjoitusta kommentoidessaan. ”On sisäistettävä, että lihavuus on monitekijäinen, geenien, elämänhistorian, lapsuuden ja nykyisen ruokaympäristön ja teknologisoituneen yhteiskunnan summa. Se ei ole riippuvainen yksilöiden tahdonvoimasta.”

    Ymmärtämättömyys ja empatian puute: siis suvaitsemattomuus!

    Juutalaisten piti Saksassa neuloa keltainen tähti asuunsa, jotta valtaväki osasi tunnistaa heidät. Lihavien ei tarvitse neuloa mitään merkkiä puseroonsa: heidät tunnistetaan kadulla muutenkin.

    Lihavien nöyryyttäminen on tietysti vain yksi suvaitsemattomuuden merkki nykysuomessa. Äskettäin paljastui että työnantajat käyttävät työterveyshuoltoa hyväkseen vahtiakseen työntekijöiden ”vääränlaista” vapaa-ajan käyttäytymistä. Kyseessä olevilla alkoholitesteillä ei pyritty vaikuttamaan työpäivän tapahtumiin vaan vapaa-ajan "arvopohjaiseen" käyttäytymiseen. Tässä tapauksessa sekä työnantajat että yksityiset työterveystoimijat ottivat luvatta huolehtiakseen sen mitä ihmisten tulisi haluta ja arvostaa.

Jos olen oikeassa, ja miksi en olisi, suomalaiselle suvaitsemattomuudelle täytyy olla jokin historiallinen selitys.

    Kun suomalaisilta kysytään mitä he arvostavat, yksilönvapaus ei koskaan nouse korkealle tavoiteltavista arvoista. Suomalaiset eivät näin ollen ole luonteeltaan liberaaleja, koska liberaalille yksilönvapaus on arvoista arvokkain. Erilaisuuden sietäminen ei kuulu suomalaisen ”arvoliberaalin” pelikirjaan.

    Onko suomalaisessa kulttuurissa sittenkin annos slaavilaista tsaarin pelkoa ja ripaus kuninkaan tahdolle alistumista? Pirullinen kysymys kuuluu: onko hyvinvointivaltio suomalaisille kuninkaan moderni korvike? 

    Erkki Mennola kirjoittaa alussa lainaamassani teoksessa suomalaisen kunnallishallinnon historiasta näin: ”Nykyinen kunnallishallinnon järjestelmä pohjautuu perustuslaillisen monarkian ajatusmaailmaan. Hallitsijat katsoivat saaneensa valtansa Jumalalta. Kunnat ja maakunnat saivat tässä ajatusmallissa itsehallinto-oikeutensa valtiolliselta hallitusvallalta.”

    Suomalainen alistuu mutta myös luottaa ylimpiinsä.

    Silloin tällöin tämä alistumisen paine purkautuu vihapuheena milloin maahanmuuttajia milloin lihavia läskejä kohtaan.

Kyösti Salovaara, 2025.

Läpinäkyvästi

[käsipohjaa]

Kyösti Salovaara, 2018. (*)

Auringonpaisteessa väreilevän pinnan alla kivipohja loistaa kuin kaunis koru.

    Vesi on läpinäkyvää, kirkkaimmillaan hajutonta ja mautonta. Vaikka se ei ole periaatteessa minkään näköistä, se luo vedenalaiselle rantakivikolle uudenlaisen ilmeen. Hiekkaisessa kohdassa aaltojen pienoiskuva. Rantaan ajautuneet roskat kuin viimeisellä rannalla.

    Ihminen on aina rannalla, vaikka purjehtisi meren yli. Merelle ei jäädä asumaan. Urheat seikkailijat haaveilivat toisenlaisista rannoista ja kun löysivät ne, tekivät niistä samanlaisia.

    Päivästä toiseen vesi hioo kiviä ja kallioita. Veden kirkastamat kuviot muuttuvat.

Vesi on elämän alku ja loppu, elämän voimaanpanija.

    Mutta jos vesi ei toisaalta ole mitään, ei haise, ei maistu eikä oikein näykään, miten se voi luoda elämää?

    Seuravaaksi kysytään mitä elämä sitten on? Eihän sitäkään näe eikä sitä voi maistaa, sekin on väreilevä pinta jonka läpi näkyy ihmisiä, eläimiä, kasveja ja kiviä rantasorassa.

    Luonnossa vesi ei ole aivan puhdasta. Siinä näkyy ja maistuu ympäristön ainekset. Onko ihmisen elämä samanlainen heijastuma, sekään ei ole ihan puhdas, ei ihan mauton paitsi sitten kun prosessi loppuu.

    Elämä on pelkkä sana, kaikki muu sitten toimintaa.

Lapset uivat käsipohjaa ennen kuin oppivat.

    Mitä aikuiset uivat?

    Yleisradio itsesensuroi Herra Heinämäen suositun lastenohjelman.  Siinä on kai nykyiseen maailmaan kuulumaton intiaanihahmo.

    Vieläköhän Tex Willereitä saa myydä divareissa? Vai joko suvaitsevat ovat kiertäneet niissäkin mustan pensselin kanssa?

    On cool asua vapaamielisessä Suomessa.

    Herra Heinämäen kiellon sai aikaiseksi yksi ihminen twitterissä. Hän tuntui olevan ylpeä pystyessään vaikuttamaan Ylen ohjelman sensurointiin. Niin taisi olla sekin bloggaaja, joka sai viime jouluna Stockmannin kieltämään omat tiernapoikansa sillä perusteella, että niissä valkoihoinen näyttelee neekeriä.

    Voi sitä kansallisteatterin näyttelijää joka joutuu esittämään murhaajan roolin!

    Suvaitsevaisuus ei nykyään tarkoita suvaitsevaisuutta.

    Vesi ei sittenkään ole aina hajutonta eikä mautonta. Joskus se haisee pahalle ja maistuu karvaalta.

Kyösti Salovaara, 2018.

Vapamielisyys, liberaali elämänasenne on vähän kuin kirkas vedenpinta. Sitä joko on tai ei ole. Hercule Poirot sanoo tuoreessa elokuvassa: On oikeaa ja väärää eikä niiden välissä ole mitään!

    Erään tutkimuksen mukaan riittää kymmenen prosentin kokoinen ihmisryhmä ohjaamaan enemmistön mielipiteitä haluamaansa suuntaan, kunhan tuo ihmisryhmä toimii ehdottomasti, touhukkaasti ja militantisti ajamansa asian puolesta.

    Niin sanotut suvaitsevaiset käyttäytyvät tuolla tavalla. Mutta voiko suvaitsevaksi itseään sanova ja liberaalina itseään pitävä olla militantti jonkin asian puolesta? Määritelmän mukaan ei, mutta käytännössä kyllä, sillä sanathan eivät ole todellisuus vaan niiden tulkinta.

    Helsingin Sanomissa julkaistiin Taloustutkimuksen kysely, jonka mukaan nukkuvat äänestäjät ovat pääosin konservatiiveja. Liberaalit äänestävät vaaleissa, konservatiivit nukkuvat.

    Tulos on hieman yllättävä, koska varsinkin vasemmistossa on aina valiteltu, että vaaleissa nukkuminen auttaa porvareita. Äänestysvilkkauden nousemista on pidetty vasemmiston kannalta hyödyllisenä. Tässähän on sisäänkirjoitettuna ajatus, että vasemmistolaisuus on jotakin radikaalimpaa (jopa liberaalimpaa?) kuin oikeistolaisuus.

    Mutta mitä mielipidekysely oikein tuo esille? Vastaajista ja kysyjistä?

    Siellä oli esimerkiksi tällainen väittämä: ”Yleisesti ottaen Suomessa poljetaan vähemmistöjen oikeuksia ja mennään liikaa heteronormatiivisen enemmistön ehdoilla.”

    Tutkimuksen tilaaja ja toteuttaja pitivät väittämän kanssa samaa mieltä olevia liberaaleina ja eri mieltä olevia konservatiiveina. Konservatiivi siis hyväksyi väittämän, että ”yleisesti ottaen Suomessa paapotaan liikaa vähemmistöjä ja unohdetaan tavallisen, kunnollisen työtätekevän kansalaisen oikeudet”.

    Provokatiiviset väittämät valottavat kysymyksen esittäjän ajatusmaailmaa: Hänen mielestään esimerkiksi Herra Heinämäen ja tiernapoikien kieltäminen ja tuomitseminen on varmaankin ”liberaalia”, niiden salliminen taas "konservatiivista".

    Onko tutkijoiden ja toimittajien ajatus kääntynyt päälaelleen?

    Mielellään tuon kyselyn tulosta haluaa pitää ”totena”, mutta tarkoitushakuiset väittämät murentavat sen pohjaa kuin laine, joka lyö kaiken säpäleiksi. Onko muutosta haluava ihminen konservatiivi vai liberaali - vai kumpaa tahansa? Ilmaisiko neuvostoliittolainen tai kuubalainen sosialismi esimerkiksi liberaalia ajattelua? 

    Nyt 2000-luvulla enemmistön pitää yhä useammin kysyä vähemmistöltä lupaa ajatteluun ja käyttäytymiseen. Vähemmistöjen harrastama tyrannia ei kuitenkaan ole liberalismia. Suvaitsematon suvaitsevaisuus on kielioppivirhe.

    Enemmistöjä on helppo ohjailla haluttuun suuntaan – eihän ne muuten enemmistöjä olisikaan.

    

Historian pinnalla vesi väreilee, pohjassa näkyy ikiaikaisia kuvioita, jotka yhä muuttuvat.

    Ensi lauantaina tulee kuluneeksi 200 vuotta Karl Marxin syntymästä. Hän syntyi Trierissä Saksassa toukokuussa 1818 ja kuoli Lontoossa maaliskuussa 1883.

    Friedrich Engels, Marxin ystävä, työtoveri ja tutkimustyön rahoittaja piti puheen Marxin hautajaisissa Highgaten hautausmaalla. Hän tiivisti Marxin elämäntyön näin:

    ”Niinkuin Darwin keksi elimellisen luonnon kehityksen lain, niin keksi Marx ihmiskunnan historian kehityslain: sen siihen saakka ideologisten verhojen peittämän yksinkertaisen tosiasian, että ihmisten ennenkaikkea täytyy syödä, juoda, asua ja pukeutua ennenkuin he voivat harjoittaa politiikkaa, tiedettä, taidetta, uskontoa jne; että siis välittömien aineellisten elintarpeiden tuotanto ja siten kulloinkin vallitseva kansan tai ajanjakson taloudellinen kehitysaste muodostaa sen perustan, josta vastaavien ihmisten valtiolaitokset, oikeuskäsitykset, taiteelliset jopa uskonnolliset mielikuvat ovat kehittyneet ja josta niiden senvuoksi täytyy saada selityksensä – eikä päinvastoin, kuten tähän saakka on tapahtunut.” (**)

    Marx oli vallankumouksellinen renessanssi-ihminen.

    Me tavalliset ihmiset uimme käsipohjaa naama pohjaan päin.

    Nyt aprikoin: Voisiko käsipohjaa uida myös selällään?

Kyösti Salovaara, 2018.

(*) Veden kuvat otettu 26.4.2018 Espoon Haukilahdessa, Mellsteninrannassa.

(**) Suomennos vuodelta 1938.