Urbaani itseinho ja suvaitsemattomuus

[Suomen vitsauksena]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Suomi on ollut yksi maailman parhaista maista lähes millä tahansa mittarilla arvioituna 2020-luvun alussa. Vertailevasti erilaisilla yhdistelmäindikaattoreilla tarkasteltuna se nousee maailman valtioiden eturiviin kerta toisensa jälkeen… Maailman maista Suomi on siten ollut lähimpänä maan päällistä taivasta.

- Juho Saari (toim.): Hyviä uutisia Suomesta. Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva. Vastapaino, 2025.

Eli voiko valtiovalta tietää yksittäistä ihmistä paremmin, mikä tälle ihmiselle on hyvinvointia ja mikä ei? … Jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle… On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ”todelliset” tarpeet ja halut.

- Ruurik Holm: Yksilönvapaus - tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Kaupungitko siis ovatkin olleet paikallisen ja maakunnallisen itsemääräämisvallan ja itsehallinnon tienraivaajia? Eikö päinvastoin juuri vapaa talonpoika ja maaseutu yleensäkin ole ollut paikallisen itsenäisyyden todellinen kehto ja kantava voima? Tietyltä osin näin on ollutkin, mutta nimenomaan kaupunkien autonomian ja markkinoiden avulla.

- Erkki Mennola: Euroopan todelliset vaikuttajat. VAPK-kustannus, 1991.

Kaupunkia voi katsoa etäältä tai läheltä.

    Maailma näyttää aivan erilaiselta jos sitä tarkastelee helikopterista kuin että lojuisi niityllä ja näkisi vain keinuvan timotein ja sinisen taivaan. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen keskustelu turvautuu usein kahteen äärimmäisyyteen: on pelkästään makroa tai sitten tyystin mikroa. On joko kaupungin silhuetti etäältä nähtynä tai sitten yhdessä asunnossa asuvan ihmisen vaivat ja toiveet mikroskoopilla suurennettuna. 

    Miten makron ja mikron saisi samaan kuvaan?

    Kaupungin silhuetista voi olla montaa mieltä. Saavatko pilvenpiirtäjien tornit nousta kirkontornien vierestä taivaalle? Pitääkö julkisivujen värien sointua yhteen vai pilaako värien ristiriitainen leikki esteettisen harmonian?

    Jos julkisivuilta vaaditaan sopusointua, niin koskeeko tämä myös ihmisten arvoja ja arvostuksia? Saavatko asunnoissaan elävät olla julkisivuista mitä mieltä tahansa? Saavatko he ajatella niin kuin ajattelevat riippumatta siitä, mitä makrotasolla ajatellaan ja hyvänä pidetään? Kenen arvoja yksilön tulee noudattaa: omiaan vai kollektiivin?

Tasavallan presidentin vetämät Kultaranta-keskustelut onnistuivat hienosti. Alexander Stubbilla on riittävästi akateemista uteliaisuutta, joka sallii monenlaisia näkökulmia maailmaan ja ihmisten elämään. Presidentin tehtävässä hänen tietysti pitää tunnistaa reaalimaailman ristiriitaiset vaatimukset. Ulkopolitiikka on muutakin kuin omien tuntojen ja mieltymyksien esittelyä. Tasavallan etua ei ajeta henkilökohtaisella poseerauksella.

    Suomi ja Eurooppa saivat valtavasti kiitosta näissä keskusteluissa. Varsinkin ulkomaiset keskustelijat korostivat Suomen hienoja saavutuksia.

    Monet sanoivat että Euroopassa (ja Suomessa) ihmisten elämän perusrakenteet ovat paremmalla tolalla kuin missään muualla. Perusturvallisuus ja elämän turvaverkot ovat kunnossa.

    Siitä huolimatta Euroopalla ja Suomella näyttää menevän huonosti. Muualla porskutetaan eteenpäin. Euroopassa vähätellään eurooppalaisuutta. Muutamat keskustelijat sanoivat, että eurooppalaiset eivät uskalla ottaa riskejä kehittääkseen taloutta ja yhteiskuntaa.

    Kun Eurooppa vähättelee itseään, miten muualta tuleva sijoittajakaan uskoisi vanhan mantereen kykyyn ratkaista talouden ongelmia? Suomessa vähättely on muuttunut suoranaiseksi itseinhoksi. Arkipäivän politiikkaa käydään usein itseinhon lippuja heiluttaen. Eikä Suomi silloin tunnu maanpäälliseltä taivaalta.

    Tätä ei Kultarannassa suoraan sanottu, mutta mieleeni tulee kysyä: Ovatko Euroopassa ja Suomessa hyvinvointivaltio ymmärretty jotenkin väärin? Heittäytyvätkö suomalaiset turvaverkkojen syliin ennen kuin edes yrittävät rakentaa omaan elämäänsä?

    Kultarantakeskustelijoiden sanoman voi tiivistää näin: Euroopassa on valtava potentiaali, mutta olematon halu (tai uskallus) tarttua sen antamiin mahdollisuuksiin. 

Suomi taitaa olla vielä oma lukunsa muuhun Eurooppaan verrattuna. Vaikka Suomi onkin, Juha Saaren teosta lainaten, maailman maista lähimpänä maan päällistä taivasta.

    Väitän että yksi Suomen edistymistä ehkäisevä ja hidastava tekijä on kulttuurissamme piilevä suvaitsemattomuus. Se sulkee piiriinsä senkin, ettei uskalleta ottaa riskejä, koska naapuri voi hermostua jos menestyt liian hyvin. 

    ”Tiedättekö mikä Suomen ongelma on?” kysyi RKP:n puheenjohtaja Anders Adlercreutz Vaasan puoluekokouksessa muutama päivä sitten. ”Suomen ongelma on se, että meillä on liikaa rasisteja”, hän vastasi itselleen.

    Ehkä niin on, mutta rasismikin on suvaitsemattomuuden osa-alue. Rasismissa suvaitsemattomuus kohdistuu ihmisen etnisiin piirteisiin ja taustaan, mutta ihmisyhteisössä on valtavasti muita erilaisuuksia joita ei suvaita.

    Jokin aika sitten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (HS, 9.6) pohdittiin lihavuuden aiheuttamia taloudellisia kustannuksia. Pääkirjoitus ei ollut vihamielinen, mutta ei siinä yritetty toisaalta ymmärtää asiaa niiden kohdalta, joita pidetään lihavina ja ylimääräisiä kustannuksia yhteiskunnalle aiheuttavina.

    Pääkirjoitukseen liittyvä nettikommentointi oli sitten aivan erilaista, vihamielistä, ymmärtämätöntä ja lihavia tilille vaativia. Melkein tuntui, että kommentoijat olivat valmiita lähettämään läskit keskitysleireille ”laihtumaan”. Näitä kommentteja lukiessa koin ahaa-elämyksen: tällaista joukkosuvaitsemattomuus on pahimmillaan, tällainen joukkosuvaitsemattomuus selittänee miksi Saksassa 1930-luvulla tavalliset ihmiset olivat valmiita poistamaan juutalaiset joukostaan.

Kyösti Salovaara, 2025.

Nykyään puhutaan valtavasti arvoista. Niistä puhuvat pitävät itseään ”arvoliberaaleina”, vaikka he sietävät erilaisuutta heikosti. 

    Ihminen on joko liberaali tai sitten ei. Sanan ”arvoliberaali” käyttäminen hämärtää koko ajatuksen.

   ”Suomen yllä leijuu nimittäin toisenlainen uhka: ymmärtämättömyyden ja empatian puutteen varjo”, kirjoittivat professori Piia Jallinoja ja apulaisprofessori Hannele Harjunen Helsingin Sanomissa (14.6) lihavuus-pääkirjoitusta kommentoidessaan. ”On sisäistettävä, että lihavuus on monitekijäinen, geenien, elämänhistorian, lapsuuden ja nykyisen ruokaympäristön ja teknologisoituneen yhteiskunnan summa. Se ei ole riippuvainen yksilöiden tahdonvoimasta.”

    Ymmärtämättömyys ja empatian puute: siis suvaitsemattomuus!

    Juutalaisten piti Saksassa neuloa keltainen tähti asuunsa, jotta valtaväki osasi tunnistaa heidät. Lihavien ei tarvitse neuloa mitään merkkiä puseroonsa: heidät tunnistetaan kadulla muutenkin.

    Lihavien nöyryyttäminen on tietysti vain yksi suvaitsemattomuuden merkki nykysuomessa. Äskettäin paljastui että työnantajat käyttävät työterveyshuoltoa hyväkseen vahtiakseen työntekijöiden ”vääränlaista” vapaa-ajan käyttäytymistä. Kyseessä olevilla alkoholitesteillä ei pyritty vaikuttamaan työpäivän tapahtumiin vaan vapaa-ajan "arvopohjaiseen" käyttäytymiseen. Tässä tapauksessa sekä työnantajat että yksityiset työterveystoimijat ottivat luvatta huolehtiakseen sen mitä ihmisten tulisi haluta ja arvostaa.

Jos olen oikeassa, ja miksi en olisi, suomalaiselle suvaitsemattomuudelle täytyy olla jokin historiallinen selitys.

    Kun suomalaisilta kysytään mitä he arvostavat, yksilönvapaus ei koskaan nouse korkealle tavoiteltavista arvoista. Suomalaiset eivät näin ollen ole luonteeltaan liberaaleja, koska liberaalille yksilönvapaus on arvoista arvokkain. Erilaisuuden sietäminen ei kuulu suomalaisen ”arvoliberaalin” pelikirjaan.

    Onko suomalaisessa kulttuurissa sittenkin annos slaavilaista tsaarin pelkoa ja ripaus kuninkaan tahdolle alistumista? Pirullinen kysymys kuuluu: onko hyvinvointivaltio suomalaisille kuninkaan moderni korvike? 

    Erkki Mennola kirjoittaa alussa lainaamassani teoksessa suomalaisen kunnallishallinnon historiasta näin: ”Nykyinen kunnallishallinnon järjestelmä pohjautuu perustuslaillisen monarkian ajatusmaailmaan. Hallitsijat katsoivat saaneensa valtansa Jumalalta. Kunnat ja maakunnat saivat tässä ajatusmallissa itsehallinto-oikeutensa valtiolliselta hallitusvallalta.”

    Suomalainen alistuu mutta myös luottaa ylimpiinsä.

    Silloin tällöin tämä alistumisen paine purkautuu vihapuheena milloin maahanmuuttajia milloin lihavia läskejä kohtaan.

Kyösti Salovaara, 2025.