Kävelin uudella sillalla

[maailmaani ihmetellen]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Maailmasta oppii lukemalla, eikä ajatteluun ole oikotietä.

- Eino Rissanen Helsingin Sanomissa 22.6.2025.

Juonen punomisen taitoa ei sentään pitäisi väheksyä. Forsyth ansaitsee lukijansa siitäkin huolimatta että joku Mario Puzo vaikuttaa englanninkielen mestarilta Shakaalin kuivakkaaseen proosaan verrattuna – rinnastamatta nyt sellaisiin brittiläisiin trillerin taitureihin kuin Graham Greene, Eric Ambler tai John le Carré. 

- Matti Salo Helsingin Sanomissa 18.11.1973.

Forsyth on ammattikirjoittaja, jolle uutismiehen opit, tekniikka ja rutiini ovat käyneet rasitteeksi. Hän ei salli mielikuvitukselle tilaa, vaan kaikki on selitettävä juurta jaksaen ja oikeita termejä käyttäen.

- Pentti Kirstilä Helsingin Sanomissa 16.12.1984.

HEZB’ALLAH. Iranissa varsinaiset ja äärimmäiset fundamentalistit ovat ryhmittyneet fanaatikkojen armeijaksi, joka käyttää itsestään nimitystä Hezb’Allah, ’Jumalan puolue’ (lehdistön ”hizbollahit”). Muualla fundamentalistit käyttävät erilaisia nimityksiä itsestään, mutta tämän raportin tarpeisiin riittää nimi Hezb’Allah.

- Frederick Forsyth romaanissa Paholaisen pelilauta (The Negotiator) vuonna 1989.

Kävelin juhannuspäivänä uutta siltaa myöten Hakaniemestä Kalasatamaan. Muutaman vuoden päästä raitiovaunut ajavat siltaa pitkin Korkeasaaren kautta Laajasaloon.

    Useammin kuin yhden kerran olen kirjoittanut, että silta on metafora ajalle ja paikalle ja niiden väliselle yhteydelle. Silta yhdistää erilaisuuksia, kulttuureja, maisemia ja sitä mukaan ihmisiä.

    Kävelin upouuden sillan yli. Otin muutamia valokuvia.

    Vasemmalla Hakaniemeen jäi Merihaan betonibrutalistiset kerrostalot. Vasemmalla pohjoisessa kaksi aikakautta kosketti toisiaan: fossiilisen energiatalouden monumentti Helenin hiilivoimala, joka on lopettanut toimintansa ja sen itäpuolelle kohonnut Kalasataman moderni, tiiviiksi rakennettu asuinalue, joka yhä on kesken. Oikealla etelässä näkyi Helsingin vanha keskusta, Uspenskin katedraali ja Katajanokan rantaan ankkuroidut jäänmurtajat.

    Oliko edessäpäin loistava tulevaisuus?

    Enpä tiedä. 

    Joka tapauksessa Nihdin sorapeitteisellä rakennustyömaalla joukko kalatiiroja seisoskeli lammikossa ikään kuin levätäkseen hetken kalanpyytämisen rasituksista. 

Maailma ei paljasta itseään katselijalle. Julkisivut ovat julkisivuja eikä niiden taakse näe. Nyt on nyt eivätkä talot, meri, sillat tai patsaat paljasta menneisyyttään. 

    Historiaan pääsee vain lukemalla, katsomalla elokuvia ja kuuntelemalla aikaisemmin esitettyä musiikkia. Hyvässä lykyssä muistat myös jotakin elämäsi aikana tapahtuneesta.

    Jokainen askel jonka otat eteenpäin, muistuttaa eletystä elämästä.

    Kun englantilainen jännityskirjailija Frederick Forsyth (1938-2025) kuoli kesäkuun 9. päivänä 86 vuoden ikäisenä, suomalainen media kuittasi tapahtuman muutamalla uutisrivillä. Kulttuuritoimituksissa ei tällä hetkellä ole henkilöitä, joiden askel muistaa menneisyyden eikä kirjallista mielenkiintoa Forsythin kaltaiseen kirjailijaan. Forsyth ei kirjoittanut aiheista, jotka kiinnostaisivat suomalaisia kulttuuritoimittajia.

    Muualla on toisin. Sekä briteissä että esimerkiksi Espanjassa Forsythin kuolema huomioitiin laveasti monissa jutuissa ja pohdiskeluissa. El País lehti kirjoitti, että ”jännityskirjallisuuden kuningas” on kuollut. BBC ja The Guardian muistuttivat että noin 25 romaania julkaisseen Forsythin romaaneja on myyty maailmalla 75 miljoonaa kappaletta. Esimerkiksi otettiin Forsythin läpimurtoromaani, presidentti Charles de Gaullen salamurhayrityksestä kertova Shakaali (1971) josta ensimmäisten 18 vuoden kuluessa otettiin 33 taskukirjapainosta ja josta yhä julkaistaan uusia painoksia. Fred Zinnemannin ohjaama elokuva Shakaali (1973) menestyi kaupallisesti ja onnistui taiteellisesti. Viime vuonna valmistunut tv-sarja on sekin saanut hyvän vastaanoton katsojilta.

    Suomeksi Forsythiltä on julkaistu noin 15 teosta, tunnetuimpina Shakaali, Odessan miehet, Musta manifesti, Neljäs sopimus, Paholaisen pelilauta, Zangaro!, Paholaisen ruletti ja Jumalan nyrkki.  

The Negotiator, 1989. Suom. Heikki Eskelinen.
Otava, 1989.

Frederick Forsyth oli ammattitoimittaja, entinen taistelulentäjä ja ilmeisesti myös osa-aikainen vakoilija.

    Niin kuin alun lainauksista käy ilmi, Forsythiä ei Suomessa - eikä muuallakaan - pidetty kirjallisena tyyliniekkana eikä edes monimutkaisten juonikuvioiden sommittelijana. Dekkarikirjallisuuden historioitsija ja tiukka aikalaiskriitikko Julian Symons sanoi pilkallisesti, että Forsyth ei edes teeskentele olevansa yhtään enempää kuin ammattitoimittaja.  

    Miksi olisi pitänyt teeskennellä? Forsyth taisi itse sanoa jossakin, että hän kirjoitti sillä tavalla kuin osasi.

    Tammikuussa 2014 kirjoitin blogissani mm. näin: ”Uusimmassa trillerissään - ja ylipäänsä viime aikoina - Forsyth on melkein kokonaan hyljännyt ihmiskuvauksen tarinoistaan. Romaanit ovat pitkiä esseitä, joita kuljettaa eteenpäin taianomaisen viettelevä kielenkäyttö. Eräässä toisessa haastattelussa Forsyth ilmoitti jo toimittajan työssään oppineensa, että tekstistä pitää jättää adjektiivit pois. Niin hän jättääkin!”

    Olin siis tullut johtopäätökseen, että Forsythin kieli vetää lukijan mukaansa. Niin se tekee, vaikka välillä runsas faktojen sirottelu jännitystarinaan koettelee lukijan sietokykyä. Pitääkö tämäkin yksityiskohta tietää, lukija huokaa.

Onko Forsyth ansainnut maineensa (josta suomalainen kirjallisuuskeskustelu toki tuntuu olevan tietämätön)?

    Miten kirjailijan maine sitten ansaitaan? Kriikoiden kiitoksillako? Vai sillä että lukijat sankoin joukoin ostavat hänen teoksiaan ja lukevat niitä?

    En tiedä kuinka kauan Forsythiä luetaan. Kukapa sen tietäisi tai osaisi ennustaa.

    Mutta sen tiedän ja tunnen luissani lukiessani uudestaan Forsythin romaaneja, että hän oli tärkeä kirjailija, joka osasi kuvata kansainvälisen politiikan näyttämöä kiinnostavasti ja usein uusista näkövinkkeleistä. Forsythillä oli - väittipä Pentti Kirstilä mitä tahansa mielikuvituksen puutteesta – hyvinkin intuitiivinen mielikuvitus luoda pelottavia lähitulevaisuuden skenaarioita jännitystarinan muodossa. Sellaisia joiden tarkkanäköisyyttä ei voi edelleenkään häntä lukiessa muuta kuin ihmetellä.

    Forsythin fiktio on kuitenkin niin korostetetun journalistista, että vakoilukirjallisuuden suuret tekijät, kuten John Buchan, Eric Ambler, Graham Greene, John le Carré ja Len Deighton ovat selvästi enemmän ”sukua” toisilleen kuin Forsythille. Sanon näin sillä varauksella, että jokainen edellä mainittu mestarikirjailija on teoksissaan tuonut päivänvaloon kosolti faktoja maailmanpolitiikan ajankohtaisista teemoista ja taustoista.

     Frederick Forsythiltä tuntuu tavallaan puuttuvan se ”moraalinen” kysymyksenasettelu, joka hallitsee niin Greenen kuin le Carrénkin – ja miksei myös Amblerin ja Deightonin – proosaa ja tarinoita, joissa yksilö asetetaan moraaliseen dilemmaan yhteisön tarpeita ja etua vasten. Forsythin romaaneissa ei pohdita kysymystä, kumpi pitäisi pettää, ystävä vai isänmaa jos jompikumpi on petettävä.

     Forsythille riittää tuoda maailma esille sellaisena kuin se näyttäytyy teknisenä ja organisoituna apparaattina, ja lukija vetäköön esitettyjen faktojen perusteella omat johtopäätöksensä moraalista tai sen puutteesta.

Kävelin uutta siltaa myöten. En oikeastaan pyrkinyt mihinkään, mutta askel vei eteenpäin ja taakse jäi äskeinen hetki.

    Kalatiirat lepäilivät lammikossa. 

    Kaupungin monet kerrostumat sillan molemmin puolin muistuttivat ihmisen pienuudesta ja ajatuksien suuruudesta.

    Kirjailijat kirjoittavat, lukijat lukevat ja kesää odotellaan Suomeen. Jos ei tänä vuonna niin ensi vuonna kuitenkin.

    Täytyy tyytyä siihen mitä saa. Lunta ei sada.

    Maailmaa ei ymmärrä jos ei vaivaudu lukemaan aikaisemmin kirjoitettuja tekstejä. 

    Nekin ovat silta.

Kyösti Salovaara, 2025.