Ordebec, Odradek

[pari asiaan kuulumatonta tammikuista ajatusta luettuani viikonloppuna Fred Vargasia ja muistaen, että Adolf Hitler nousi valtaan tasan 80 vuotta sitten]

Viimekertaisessa pakinassani sivusin kevyesti anglosaksisen kulttuurin ylivaltaa, jota rohkenin kutsua 60-lukulaisessa hengessä ”kulttuuri-imperialismiksi”.

     Se että pohjoisamerikkalainen ja englantilainen viihdekulttuuri vallitsee suomalaistakin mediaa – ja että suomalaiset haluavat laulaa ja lausua kaiken englanniksi – on niin loppuunkaluttu luu etten ajatellut sitä enää järsiä.

     Mieleni kuitenkin muuttui kun ryhdyin viikonloppuna lukemaan ranskalaisen Fred Vargasin kuudetta dekkarisuomennosta Normandialainen tapaus (Gummerus 2013. Alkuteos L´armée furiuse 2011).

     Mielenmuutos ei johdu Vargasin romaanin kehnoudesta. Päinvastoin, se on riemastuttavan hyvä. Harvoin jos koskaan nauran ääneen dekkareita lukiessa. Vargasin ohella vain jotkut Donald Westlaken Dortmunder-dekkarit saavat nauramaan ja ovat piristäviä poikkeuksia säännöstä.

     Ei, nyt nauraessani heräsin Vargasin romaanin nimiösivujen teksteihin:

     ”Ouvrage publié avec le concours du Ministère français chargé de la culturure – Centre national du livre.”

     ”Teos on saanut julkaisutukea Ranskan kulttuuriministeriön kirjallisuuskeskukselta, Centre national du livreltä.”

 mitä

Mitä hittoa!

     Tarvitseeko Fred Vargasin tapainen viihdyttävä ja loistavan humaani romaanikirjailija Ranskan valtion tukea päästäkseen suomalaisille kirjamarkkinoille? Kirjailija jonka komisario Adamsberg-dekkareita on myyty maailmalla yli 10 miljoonaa kappaletta.

     Se joka ei ole lukenut adamsbergejä ei tiedä mitä on menettänyt. Onneksi menetys ei ole lopullinen. Sen voi korjata hetkessä.

     Vuonna 1957 syntynyt Vargas, joka oikealta nimeltään on Frédérique Audoin-Rouzeau ja joka varsinaiselta ammatiltaan on arkeologi ja historiantutkija, kirjoittaa näin hellyttäviä lauseita: ”Hän oli hämmentynyt isän [Adamsberg] ja pojan yhdennäköisyydestä, sumean, epäterävän katseen samankaltaisuudesta, silmäterien epämääräisestä väristä. Tosin joskus Adamsbergin silmiin syttyi yhtäkkiä pikkuinen liekki, ja silloin näytti siltä kuin auringonsäde liekehtisi ruskolevillä laskuveden aikaan.” (Suomennos Marja Luoma.)

     Vargasin romaaneissa on kosolti mystisiä ja surrealistisia sävyjä. Hänen isänsä Pihilippe Audoin(-Rouzeau) oli surrealismin asiantuntija ja André Bretonin ystävä. Ehkä isän kirjoituksien henki on tarttunut tyttären romaaneihin. Ja myös jotakin Franz Kafkalta – haluan ajatella. Normandialainen tapaus sijoittuu sekä Pariisiin että Ordebec nimiseen normandialaiskylään, jota ei löydy Googlen kartoilta. Ehkä se viittaa Kafkan kummalliseen Odradekiin – konkreettinen olio kuin esine jota ei voi kuvata, sen kanssa voi myös jutella jos se sattuu olemaan rappukäytävässä, vaikka se sanookin nauraen asuinpaikkansa olevan epämääräinen - novellissa Perheenisän huoli.

     Samanlaista salavihkaista huumoria on myös kirjailijan sukunimessä, joka kuulemma tulee Joseph L. Mankiewiczin Paljasjalkakreivittären Maria Vargasista (Ava Gardnerin roolihahmo). Myös Frédériguen kaksoissisar Joëlle otti saman sukunimen taiteilijanimeensä Jo Vargas.

     Mutta Vargasista tulee mieleen myös Orson Wellesin filmi Pahan kosketus ja sen päähenkilö Mike Vargas. Jotta olisin rehellinen muistan hyvin myös maailman kuuluisimman pin-up taiteilijan Alberto Vargasin kauniit naisenkuvat Playboyn sivuilta.

 ajatus

Ajatus harhailee kuin pilvet Jean-Babtiste Adamsbergin päässä.

     Maailma on kummallinen paikka.

     Ihmiset ovat kummallisia otuksia.

     Suomalaiset ovat ihmisiä.

     Joten hekin ovat kummallisia. Minäkin olen koska pääasiassa luen amerikkalaisia ja englantilaisia kirjoja.

     Kaikkein kummallisinta on heidän (meidän) rakkautensa tylsään ja sovinnaiseen viihteeseen joka tulee Atlantin takaa.   Yhtä kummallista on heidän halunsa laulaa englanninkielistä rockpoppia, ikään kuin kielen vaihtaminen vaihtaisi kulttuurin toiseksi.

     Tässä on mietittävää.

 löysin

Löysin netistä Doris Stockmannin, Niklas Bengtssonin ja Yrjö Revon laatiman tutkimuksen Kirja Suomessa – Tekijöistä lukijaan, kirja-alan tukitoimet ja kehittäminen vuodelta 2005.

Tutkimuksesta selviää mistä kirjoja suomennetaan.

     Vuonna 2003 Suomessa julkaistiin 1887 käännöskirjaa. Niistä noin 63 prosenttia suomennettiin englannista. Ruotsista tuli 12%, Venäjältä 1%, Ranskasta 6%, saksankielestä 5% ja espanjalaiselta kielialueelta 1%.

     Englanninkielisten kirjojen suhteellinen osuus oli kasvanut huomattavasti pitkässä kaaressa, vaikka se oli hieman laskenut 2000-luvun vaihteessa. Tutkijat arvelivat laskun syypääksi suosioon noussutta ruotsalaista ja skandinaavista jännityskirjallisuutta.

     Oletan että tilanne on pysynyt suunnilleen samanlaisena. Suomi ei kuitenkaan poikkea muista pohjoismaista mitenkään, ei parempaan eikä huonompaan. Kaikissa pohjoismaissa käännöskirjallisuuden jakautuma on samanlainen.  Englanninkieli pesee 7-1 muut eurooppalaiset kielet. Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa vielä vahvemmin kuin Suomessa, vaikka Norja muistuttaakin Suomea skandinaavisten kirjojen kääntämisinnossa.

     Uskaltaisiko tähän lisätä arvauksen, että anglosaksisen kirjallisuuden hegemonia johtuu julkaistun viihdekirjallisuuden suuresta osuudesta.

 historialle

Historialle emme voi mitään.

     Paitsi ihmetellä ja jossitella.

     Jos Adolf Hitler ei olisi päässyt valtakunnankansleriksi tarkalleen 80 vuotta sitten (30.1.1933) ja ryhtynyt, eliminoituaan vastustajansa Saksassa, valloittamaan muuta maailmaa hävitäkseen seikkailunsa, lukisimmeko yhä saksalaista viihdettä ja kuuntelisimmeko saksalaisia schlagereita?

     Jos Eurooppa ei olisi tarvinnut Yhdysvaltoja pelastamaan Vanhaa mannerta, söisimmekö yhä nakkeja ja lihapullia Esson baarissa emmekä kerroshampurilaisia Mäkissä?

     Tai jos Uudelle mantereelle espanjalaisten löytämää meritietä purjehtineet siirtolaiset olisivatkin valinneet kielekseen saksan tai ranskan (mikä oli yhtä todennäköinen valinta kuin englanti), lukisimmeko me saksalaisia tai ranskalaisia jännäreitä?

     Jos demokratia ei olisi voittanut totalitarismia, mitä me ylipäänsä lukisimme vai lukisimmeko mitään?

 siitä

Siitä huolimatta, siitä ettei historialle voi mitään eikä ajan pyörää sovi taaksepäin kääntää, tämä tilanne on täynnä paradokseja.

     Miksi me (ja muut eurooppalaiset) rakastamme niin kovasti anglosaksista viihdettä? Miksi amerikkalaiset tv-sarjat vetoavat suomalaiseen katsojaan enemmän kuin ranskalaiset tai espanjalaiset? Miksi pitää laulaa englanniksi, meillä ja muualla?

     Kenen lauluja laulat kun englanniksi laulat?

     Lopullinen kysymys kuuluu, että koemmeko me Suomessa Yhdysvallat ja siellä elettävän elämän läheisemmäksi kuin Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa elettävän elämän? Ja jos, niin miksi?

     Johtuuko se uskonnosta? Luterilaisesta tai kalvinistisesta tavastamme suhtautua työhön? Onko eteläeurooppalainen kulttuuri jotenkin liian lepsua ja pehmeää meille? Haluammeko jenkkitukan ja kovan työtahdin potiessamme syyllisyyttä mukavuudenhalustamme?

     Ehkä, kenties, saattaa olla.

     Mutta sittenkin: miksi me rakastamme Yhdysvaltoja viihteessä mutta vihaamme politiikassa? Miksi katsomme kaiken roskan mitä Hollwood tuottaa, mutta kieltäydymme Natosta, joka noudattaa sotilasasioissa korkeinta mahdollista laatua?

     Ironiaa on siinäkin, että me kyllä matkustamme suurin joukoin ja valloittajan elkein Espanjaan ja Kreikkaan, mutta emme halua lukea espanjalaista tai kreikkalaista kirjallisuutta, emme katsoa Välimeren rannoilla tehtyjä elokuvia.

     Venäläistä kirjallisuutta kaihdamme, mutta pidämme tavaratalot auki juhlapyhinä, jotta venäläiset turistit ostaisivat meiltä tavaroita ja palveluja. Meillä on kesämökki Mäntyharjulla tai Costa del Solilla, mutta me katsomme amerikkalaisia tv-sarjoja niin kuin ne totta puhuisivat.

      Adolf Ivar Arwidssonin väitetään sanoneen, että ”ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”.

     Olisiko aika päivittää Arwidsson?

     Sanokaamme että päivitys on Arwidsson 2.0.

     Se menee näin:

     ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahtoneet tulla, suomalaisina tajusimme että härmä on skeidaa, joten olkaamme reilusti jenkkejä.”

     Ja.

     Ollaksemme suoraselkäisiä ja kalvinistisuudessamme johdonmukaisia liittykäämme Natoon!

Amerikkalaisen Peter Eisenmanin muistomerkki murhatuille juutalaisille. Berliini 2012 Kyösti Salovaara

Kulttuuri on tapoja, häh?

Pettävällä pohjalla

Kulttuuri on tapoja, sanoi T.S. Eliot tai joku muu.

     Tutustuakseen muiden ihmisten, toisten kaupunkien ja vieraiden maiden tapoihin, pitää laittaa pusero päälle ja kengät jalkaan, sulkea kotiovi ja lähteä muiden ihmisten tykö, mennä vieraaseen kaupunkiin tai matkustaa toiseen maahan.

     Aikaisemmin, jokin aika sitten ei tarvinnut mennä kovin kauas päästäkseen vieraaseen paikkaan missä ihmiset puhuivat eri tavalla kuin mihin olit tottunut. Vielä viisikymmentäluvulla riitti lähteä Kotkansaarelta ja mennä Kivisillan takaiseen Kymiin. Seitsemän kilometrin päässä puhuttiin erilaisella murteella kuin Kotkassa.

     Nyt on toisin.

     Kohta kaikki ovat helsinkiläisiä. Suomessa.

     Sitä paitsi nyt riittää kun avaa television ja ryhtyy vetämään johtopäätöksiä muiden ihmisten tavoista, vieraista kaupungeista ja oudoista maista.

     Mistäköhän niitä johtopäätöksiä vedetään?

Vaikka Englanti kiukuttelee eurooppalaiselle yhteydelleen ja pääministeri Cameron uhkailee näyttävänsä närhen munat EU:lle, anglosaksinen kulttuuri on niin vallalla ettei sitä edes huomaa.

     Ei tunnu yhtään kummalliselta, kun italialaisen, ranskalaisen tai espanjalaisen klassikon tai menestysromaanin filmisovituksessa puhutaan englantia, usein murtaen ikään kuin se silloin tuntuisi enemmän italialalta, ranskalta tai espanjalta.

     Ei tunnu yhtään kummalliselta, että englantilaiset tai amerikkalaiset matkustavat Roomaan tai Tukholmaan tai Madridiin filmatakseen paikallisten ihmisten tarinoita englannin kielellä.

     Joskus tätä sanottiin kulttuuri-imperialismiksi.

Mitä britit sanoisivat jos espanjalainen tv-yhtiö toisi Lontooseen kameransa ja espanjalaiset näyttelijänsä ja ryhtyisi filmaamaan Sherlock Holmesia Lontoon kaduilla?

     En tiedä, mutta aivan luonnolliselta tuntuu – heistä ja meistä - kun he itse vievät kameransa Roomaan ja ryhtyvät filmaamaan vaikkapa Michael Dibdinin Aurelio Zen -juttuja.

     Sitä paitsi urakka jopa onnistuu ja filmille tavoitetaan italialaisen elämäntavan tunnelma.

     Äskettäin telkkarissa näytettiin ranskalaisten Ranskassa tekemä sarja joka pohjautui Agatha Christien romaaneihin. Sovitus oli hauska ja ”pahoinpiteli” neiti Marplen ja Hercule Poirotin hahmot aivan uusiksi. Monelta Christien ystävältä juuttui skonssi kurkkuun, vaikka tv-sarja oli lopulta aika mainio.

     Sinänsä ranskalaiset elokuvantekijät ovat pitkin ajan sivua kannibalisoineet amerikkalaisia ja englantilaisia trillereitä oman makunsa mukaiseksi. Hävytöntä mutta hauskaa nujakointia kulttuuri-imperialismia vastaan.

Tällä kiertelevällä johdatukselle pääsen saksalaisten tekemään Guido Brunetti -sarjaan missä filmatisoidaan amerikkalaisen Donna Leonin dekkareita paikan päällä Venetsiassa. Sarjan ensimmäinen elokuva valmistui vuonna 2000 ja tuorein viime vuonna.

     Yle Teema on nyt näyttänyt keskiviikkoisin muutaman Brunetti-jakson ja niiden perusteella sanon etteivät saksalaiset tavoita italialaista temperamenttia, paikan tapoja, kulttuurin henkeä.

     Näin sanon, mutta ehkä olen väärässä. Ehkäpä sarja vanhetessaan paranee, semminkin kun pääosan esittäjä vaihdetaan. Venetsian kulissi pysyy. Kuinka paljon kulissit kertovat tavoistamme? Onko muuta olemassakaan? Kysyn.

     Mutta en uskalla syyttää saksalaisia. Mikseivät he saisi viedä kameransa Venetsiaan siinä missä englantilaiset matkustavat maailman joka kolkkaan teeskennelläkseen paikallisia tapoja.

     Enkä syytä itseänikään, koska olen saksalaisten tv-elokuvien vankkumaton ystävä ja suurkuluttaja.

     Uskaltaisiko moittia amerikkalaista Donna Leonia? Jospa hän ei tavoita italialaista temperanttia, ja se tulee läpi myös elokuvasta. Jospa Leonilla ei ole silmää eikä korvaa Venetsian paikallisuudelle.

Vieraasta paikasta voi kirjoittaa kahdella tavalla.

     Ernest Hemingway kirjoitti Pariisista, Pamplonasta ja Madridista amerikkalaisten päähenkilöidensä silmin. Hän ja hänen romaaniensa ja novelliensa henkilöt olivat turisteja vieraassa maassa ja oudossa kaupungissa. Vieraus oli matka kokijaansa.

     Hemingway kirjoitti amerikkalaisista jotka olivat kaukana kotimaastaan.

     Toisin teki englantilaiseksi kasvanut Raymond Chandler, joka kyllä kaipasi Kaliforniassa Englantia mutta loi silti romaaneissaan aidon kalifornilaisen elämän kuvauksen, sellaisen jota niin monet ovat yrittäneet jäljitellä.

     Hemingwayn tapa kirjoittaa kotiseudulta paenneen ihmisen kokemuksista on helpompi kuin Chandlerin tapa, varsinkin jos kirjailija muuttaa aivan uudenlaiseen kulttuuriin missä puhutaan erilaista kieltä ja missä tapojen temperamentti poikkeaa totutusta.

     Yhteinen kieli helpottaa. Belgialaista Georges Simenonia on luontevaa pitää ”pariisilaisena” vaikka Simenon asui suuren osan elämästään Yhdysvalloissa ja Sveitsissä.

     En ryhdy arvailemaan kuinka ”italialaiseksi” Donna Leon on muuttunut asuttuaan neljännesvuosisadan Italiassa. Enkä osaa kuvitella tunteeko hän koti-ikävää.

     Viime aikoina lukemistani jännäreistä amerikkalaisen Jason Websterin romaanit Valenciasta ja englantilaisen Robert Wilsonin Javier Falcon romaanit Sevillasta tuntuvat hyvinkin espanjalaisilta, mutta tässä olen pettävällä pohjalla, koska mistäpä minä tiedän mitä espanjalaisuus lopulta on. Viime vuonna SKY-yhtiö teki Wilsonin parista romaanista tv-sarjan Falcon ja ilmeisesti epäonnistui vaikka filmasi tarinat paikan päällä Sevillassa.

     Kun esimerkiksi Martin Walker kirjoittaa lounaisranskalaisesta maisemasta, onko hänen temperamenttinsa englantilainen vai ranskalainen? Entä kalifornialaisen Cara Blackin temperamentti Pariisi-jännäreissä: Amerikkalainen vai ranskalainen? 

      Pettävällä pohjalla olen siksi, että käsitykseni esimerkiksi italialaisesta temperamentista perustuu melkein kokonaan italialaisiin elokuviin, joissa italialaisuus esiintyy meluisana ja sydämellisinä perhekeskeisyytenä. Tai Fellinin vieraantunut mambo. Käsitykseni ranskalaisesta temperamentista kumpuaa elokuvista, joissa intellektuellit istuskelevat pariisilaisissa kahviloissa ja pohdiskelevat elämän syviä kysymyksiä kepeästi.

     Käsitykseni on siis se klisee, jota elokuvat (ja romaanitkin) ovat minulle tuputtaneet. Klisee on kuin sipuli, jota voi kuoria löytääkseen tyhjän. Tiedättehän: Tyhjä ei ole mitään!

     Mutta tiedänkö minä suomalaisesta elämäntavasta ja temperamentista yhtään enempää?

     Eikö käsitykseni suomalaisuudestakin perustu elokuvien ja kirjojen kliseisiin? Mitä hittoa minä esimerkiksi tiedän Pohjanmaalla asuvien ihmisten temperamentista? Paitsi sen mitä olen elokuvista nähnyt. Minä jonka elämänpiirin pohjoisimman rajan saa vetämällä suoran viivan Vantaan Jumbosta Kotkansaaren kantasatamaan.

     Siihen ei paljon Suomea jää.

Itse asiassa luulen, että askel vieraaseen kulttuuriin on aina yhtä pitkä ja järisyttävä kuin oli aikanaan matka Kotkasta Kymiin.

     Se että autolla pääsee nopeasti ja lentokoneella lentää kauas, ei tarkoita että ihminen ei kuljettaisi entistä kotiaan taskussaan ja repussaan.

     Ja toisaalta jokainen kotiseudultaan muualle repäisty ihminen on ikuisesti koditon vaikkei sitä ääneen sano ja vaikka tietää ettei kotiin ole palaamista.

     Jotkut kosmopoliitit jalostavat koti-ikävän taiteeksi. Toiset itkevät yksinäisyyttään.

     Romaanissa Pikkusisko (1949) Raymond Chandler kuvasi Kalifornian ja Los Angelesin muuttumista Amerikan Ateenasta kirkkaiden neonvalojen valaisemaksi slummiksi: ”Ei näkynyt kuuta, ei näkynyt liikettä. Tuskin kuuli rantatyrskyn kohinan. Ei tuntunut mitään hajua. Ei lainkaan meren karkeaa ja rajua tuoksua. Kalifornian merenrantaa. Kaliforniaa, tavaratalovaltiota. Enemmän kaikkea kuin missään muualla ja kaikkein parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.”

     Tietysti Chandler oli konservatiivi, romantikko joka kaipasi jotakin mitä ei enää ollut, mutta silloisen Amerikan kuvauksessa on jotakin minkä voisi kuvitella kertovan kuin ennusteena suomalaisestakin elämäntavasta paljon myöhemmin.

     ”Enemmän kaikkea kuin missään muualla ja kaikkein parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.” Siinäkö myös modernin Suomen tapojen temperamentti?

Kierrellen ja kaarrellen pääsen lopulliseen kysymykseeni: ”Mistä hemmetistä tiedän millaisessa maailmassa minä elän?”

     Pitääkö minun lukea Donna Leonia vai katsoa saksalaista tv-sarjaa Donna Leonin Venetsiasta?

     Vai matkustaa Venetsiaan?

     Vai ajaa Vantaalle Jumboon katselemaan, kuinka suomalaiset ryntäilevät ostoskärryjensä kanssa?

     Kulttuuri on tapoja, mutta mitä tavat ovat?

      Agatha Christie Madridissa. Kyösti Salovaara 2011.

Lukea pitäisi, pitäisi lukea

[kirjoja]

Nyt kun tammikuun aurinko hetkittäin valaisee maiseman läpinäkyväksi, alkaa melkein uskoa, että Ludwig Wittgenstein puhui totista totta kirjoittaessaan Tractatuksen (1921, suom. Heikki Nyman 1970) ensimmäisen lauseen näin: ”Maailma on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

     Kun sitten lukee Tractatuksen (Tractatus Logico Philosophicus eli Loogisfilosofinen tutkielma) viimeisen lauseen, jossa Wittgenstein väittää, että vain siitä voi puhua, mistä voi puhua, alkaa skeptikko miettiä, että kirjoittaako Wittgenstein pelkästään itsestäänselvyyksiä - vrt. maalarimestarin kehotus oppipojalle: missä ei ole aitaa, se pitää jättää maalaamatta - ja luo älykkään kehäpäätelmän vetäytyessään kielen tarjoamaan suojapaikkaan. Kirjansa esipuheessa Wittgenstein kertoo etsivänsä ajattelun rajaa, tai itse asiassa ajatuksien ilmaisemisen rajaa. Rajan taakse ei voi ajatella: ”Raja voidaan sen tähden vetää vain kielessä, ja mikä jää rajan tuolle puolen on yksinkertaisesti mielettömyyttä.”

     Tätä ei tarvitse uskoa.

     Maailmamme pienimmässä mikrotodellisuudessa bosonien välissä ja suurimmassa ulottuvuudessa galaksien reunalla on varmasti asioita joita ei pysty kielellä ilmaisemaan ja silti ne ovat olemassa. Vai piiloudutaanko äidinkielen kohtuun ja hyväksytään, että olemassaolostaan huolimatta nuo sanomatta jäävät asiat ovat kielen kannalta ”mielettömyyttä”.

     Tosin, huomauttaa Georg Henrik von Wright suomalaisen laitoksen esipuheessa, Wittgensteinille ”itselleen oli ehkä tärkeintä juuri se, mitä ei voida kielessä ilmaista, mutta mikä silti on nähtävissä”.

     Jos – niin hyvä sitten.

Itsestäänselvyys on usein monimielinen.

     Reijo Lehtonen kirjoitti John Barthin romaanin Matkan pää (1958, suom. Antero Tiusanen 1970) esipuheessa, että Barthin postmoderni sankari Jacob Horner on Wittgensteinin uhri.

     Ehkä Lehtonen tarkoitti sitä, että kun kieliopin opettaja Horner tajuaa Tractatuksen ensimmäisen ja viimeisen lauseen, hän menettää kykynsä valita maailman moninaisuudesta minne pitäisi mennä ja mitä tehdä.

     Eräänä päivänä Horner ajautuu linja-autoasemalle ja kysyy mihin 20 dollarilla pääsee. Moneen paikkaan. Horner menee odotussaliin penkille istumaan eikä pysty enää liikkumaan:

”Ei ollut mitään syytä matkustaa Cincinnatiin Ohioon. Tai Daytoniin Ohioon tai Limaan Ohioon. Ei ollut liioin syytä palata asuntolaan tai mennä mihinkään muuallekaan. Ei ollut syytä tehdä mitään. Minun silmäni olivat näkemättömät, tuijottivat ikuisuuteen, olivat nauliintuneet rajattomuuteen, kuten Winckelmann sanoo epätarkasti kreikkalaisista patsaista, ja kun tilanne on sellainen, ei ole mitään syytä tehdä mitään – ei edes muuttaa katseen kiintopistettä. Ehkä patsaat pysyvät juuri tästä syystä liikkumattomina. Minuun iskenyt tauti oli cosmopsis, kosminen näkeminen. Silloin jähmettyy kuin mölysammakko kiinniottajan valon osuessa suoraan sen silmiin, mutta cosmopsiksessa ei ole metsästäjää eikä nopeasti heilahtavaa kättä, joka lopettaa tilanteen – on vain valo.”

     Muuan linja-autoasemaa päivittäin käyttävä psykiatri pelastaa Hornerin tajuttuaan, että mies on istunut vuorokauden samalla penkillä, ja Hornerin pelastamiseen sisältyy ohje välttää uskontoa, koska se tekee epätoivoiseksi, mutta sen sijaan kannattaa lukea hiukan filosofiaa.

     ”Ettekö lukisi Sartrea ja ryhtyisi eksistentialistiseksi?” tohtori neuvoo Horneria. ”Se pitää teidät liikkeessä, kunnes me löydämme sopivampaa... Muistakaa pysyä jatkuvasti liikkeessä. Olkaa engagé. Osallistukaa.” 

Istuessani nojatuolissa ja katsellessani ympärilläni lojuvia kirjoja, joita minun pitäisi tai joita haluaisin tai joita aion lukea, minut valtaa samanlainen päättämättömyys kuin valtasi Jacob Hornerin linja-autoasemalla.

     Eikä tässä nyt Sartre auta.

     Olisinko engagé?

     Minäkö?

     Pitäisikö aloittaa uusista romaaneista? Vai vanhoista joita lukee ihan huvikseen. Vai olisiko nyt aika ryhtyä lukemaan tietokirjallisuutta? Oppiakseen, avatakseen silmät, siirtääkseen katseen kiintopistettä pari piirua lounaaseen.

     Hemmetti.

VANHOJA ROMAANEJA. Luen ihan huvikseni. Niin kuin juuri lopettamani englantilaisen Peter Cheyneyn Lemmy Caution -jännärin Reilua peliä, kultaseni (suomennos vuodelta 1948). Tai joulun aikaan lukemani Cheyneyn vakoiluromaanin Kovaksikeitetty nainen toisen maailmansodan loppuvuosilta. Siinähän Cheyney oli yllättävän hyvin perillä mitä saksalainen ase tarkoitti.

     Myös romaanissa Reilua peliä, kultaseni kirjailija on mainiosti ajan tasalla sodanajan Lontoossa pommien pudotessa Lemmy Cautionin ympärille, mutta tässäpä sitten jokin mättää.

Kansi: Kari 

     Kirjan suomalainen laitos väittää perustuvansa alkuteokseen Dames Don't Care mutta se on mahdotonta, sillä alkuteos ilmestyi jo vuonna 1937 eikä paraskaan ennustajaeukko olisi osanut kertoa miten Hitler tulevassa sodassa käyttäisi asevoimiaan. Niinpä ilmaan jää kysymys, että mihin Olavi Linnuksen suomennos perustuu vai perustuuko mihinkään. Ehkäpä Linnus kirjoitti tämän kömpelön romaanin itse ja viskasi sen Cheyneyn nimiin.

     Cheyneytäkin vanhempia (alkuteokset siis) ovat Erle Stanleyn Gardnerin varhaiset Perry Mason -jutut Tuomari Purleyn todistus ja Vaarallinen leski joiden viehättävän näköisiä painoksia olen hypistellyt muutaman kerran. Hypistellen eikä viilaten tai höyläten. Taidan ryhtyä lukemaan Tuomari Purleyn todistusta.

     No, sitäkin olen miettinyt, että lukisinko yhden tai kaksi James Baldwinin romaania, koska tarkoituksenani on syventyä kahteen ajankohtaiseen elokuvaan, joissa Amerikan neekeriorjuus on tarinan ytimessä, siis Quentin Tarantinon Djangoon (Unchained) ja Steven Spielbergin Lincolniin (ensi-ilta Suomessa 25.1). Tarantinon oopperamainen, melodramaattinen ja veijarimainen westerni (ensi-ilta suomessa 18.1) on kyllä väkivaltaisen roisi ja groteski, joten onkohan Baldwin liian coolia kamaa selittämään sitä? Elokuvassa sanotaan "neekeri" tai "nekru" niin monta kertaa (110), että militanteinkin ihmisoikeustaistelija (tyyliin Eldridge Cleaver) punastuu.

     On tuossa pöydällä myös Chester Himesin The Real Killer, jonka sai alennusmyynnistä muutamalla eurolla. Baldwinin tavoin Himes asui suuren osan elämästään Ranskassa ottakseen etäisyyttä amerikkalaiseen ahdistukseen ja paetakseen rotusortoa.

JÖRN DONNER. Täyttää muutaman viikon päästä 80 vuotta.

Istuin kerran herraseurueen pöydässä, mihin Donner pysähtyi hetkeksi ja kertoi kirjoittavansa 10-osaisen romaanisarjan. Minä uskalsin, vaikka ensimmäisen kerran Donnerin tapasin, ihmetellä ja epäillä urakkaa, mutta hyväntuulisesti Donner vakuutti suoriutuvansa siitä.

     Anders-sarjaa oli tuossa vaiheessa valmiina kaksi tai kolme teosta. Luultavasti Jakob ja kylmä rauha oli juuri ilmestynyt (1978, suom.1979) tai ilmestymässä, ja kirjoitin siitä sitten arvostelun Parnassoon, ja kenties myös Suomen Sosialidemokraattiin.

      Syntymäpäivänsä kunniaksi Donner julkaisee teoksen Mammutti, mutta sitähän tässä nyt ei ole luettavaksi, joten voisin lukea hyllystäni vaikka Angelan (1976), em. Jakobin ja Finlandiapalkitun Isän ja pojan (1985).

     Mutta ehdinkö Runeberginpäivään mennessä lukea kolme Donnerin romaania? Jos en, niin ainakin yksi teos pitää lukea uskomattoman komeasta sarjasta, johon tuli lopulta yksitoista romaania.

     Turhaan epäilin Donnerin uutteruutta.

IHAN UUSIA JA MELKEIN. On kertynyt vino pino. Rake Tähtisen dekkari Kylmä käsi ja Elizabeth Adlerin Barcelonan katujen kuiske – jota vielä odottelen postista - ”pitää” lukea arvosteltavaksi Ruumiin kulttuuriin.

     Fred Vargasin Normandialaista tapausta ei ole pakko lukea ja siksi yritän viivyttää sen aloittamista. Kun sen aloitan, ahmin sitä kuin hullu puuroaan, luulen. Joseph Kanonin trilleriä Istanbul Passage aloittelin jo syksyllä, mutta jokin romaanin alkusivuilla jumiutti lukemisen. Mutta jonakin päivänä...

     Osallistu!

     Jonakin päivänä otan uudestaan luettavaksi kehutun Niall Fergusonin teoksen Sivilisaatio ja me muut (2011), missä Ferguson yrittää jäljittää miksi länsimainen yhteiskuntamuoto on pärjännyt muita kulttuureja paremmin. Aloitin kirjan jollakin ulkomaanmatkalla, mutta se jäi kesken.

     Joululahjaksi saamani Markku Kuisman Saha (2011) odottakoon muutaman viikon, samoin pojaltani lainattu Steven Pinkerin The Better Angels of Our Nature (A History of Violence and Humanity, 2011).

     Molemmat teokset lupaavat paljon. ”Sahan tarina osoittaa”, Kuisma sanoo kirjansa johdannossa, ”kuinka monisäikeisestä tapahtumaketjusta uuden teknologian käyttöön otossa lopulta on kyse.”

     Kuisman Saha kiehtoo siksikin, että olin yhden kesän Kotkassa Norjan sahalla töissä. Steven Pinker puolestaan sanoo teoksensa ensimmäisessä lauseessa jotain tällaista: ”Tämä on kirja siitä mikä saattaa olla tärkeintä mitä on koskaan tapahtunut ihmisen historiassa. Uskokaa tai älkää – ja tiedän, että useimmat eivät usko – väkivalta on vähentynyt vuosien pitkässä kaaressa, ja tänään me kenties elämme lajimme olemassaolon rauhallisinta ajanjaksoa.”

     Antony Beevorin mahtava Toinen maailmansota (2012) odottaa myös lukijaansa. Johdannon luettuani tiedän että Beevorin lukeminen kannattaa. Olen siis malttamaton, mutta...

     Että nyt engagé?

     Ryhtyisinkö?

TAMMIKUUN PUOLESSAVÄLISSÄ PLATON. Saa tämänkertaisessa pakinassa viimeisen puheenvuoron.

     Onko se sopivaa?

     Petri Koikkalaisen ja Paul-Erik Korvelan toimittama teos Klassiset poliittiset ajattelijat (2012) näyttää mielenkiintoiselta johdatukselta kuudentoista merkittävän filosofin poliittiseen ajatteluun, alkaen Platonista ja tullen Machiavellin ja Hobbesin kautta Marxiin ja Nietzscheen.

     Luin pikaisesti Pauliina Remeksen hienon artikkelin Platonista ja jos muut artikkelit ovat samaa tasoa, kirjassa riittää kiehtovaa lukemista moneksi illaksi, paitsi että ajatuksia herättävä teksti saattaa pitää lukijan hereillä. Kun pitäisi nukahtaa. (Ei hyvä.)

     Remes kertoo nykytutkimuksen käsityksen Platonista ja hylkää yksioikoiset tulkinnat Platonista totalitarismin hirviönä.  ”Nykynäkökulmasta”, Remes sanoo, ”kestämättömien, totalitaristisiltakin vaikuttavien ajatusten äärellä on kuitenkin hyvä muistaa, että korostaessaan valtion yhtenäisyyttä Platon etsii filosofisesti kestävää perustaa yhteisistä asioista päättämisen pohjaksi, ja linkkiä ihmisten välille – sitä näkymätöntä sidettä, joka sitoo meidät toisiimme yhteisössä.”

     Lainaan siis Platonin Valtiota jota Remes lainaa artikkelinsa päätesanoiksi:

”Kun ihminen satuttaa sormensa, hänen koko ruumiinsa (…) tuntee iskun ja kärsii kokonaisuudessaan yhdessä kipeytyneen osan kanssa. (…) parhaiten järjestetty valtio muistuttaa todella eniten tällaista ihmisruumista. - Ja kun jollekulle kansalaiselle tapahtuu jotakin hyvää tai pahaa, niin juuri tällainen valtio ilmoittaa pitävänsä asianomaista osanaan ja iloitsee tai kärsii kokonaisuudessaan yhdessä hänen kanssaan.”

Istun nojatuolissa tammikuussa.

     Mitä tässä pitäisi tehdä? Lukea kirjoja?

     Kohta päätän mitä päätän päättää...

     Osallistun.

     Olen engagé!
---
Korjaus 17.1 klo 19:34: engage po. engagé. Kts. ration kommentti. 

Vallattomasti vallasta

Ajoin bussilla numero 69 vallan liepeille

Erno Paasilinnan aforismi vallasta on piirittänyt minua pitkään. Aina kun muistan tuon mietelmän, mietin mitä Paasilinna oikein tarkoitti väittäessään että valtaa on vain tietty määrä.

     Niinpä Paasilinna ponnahti taas mieleen kun joulun alla luin Helsingin Sanomista Vesa Karosen hauskan radiopakinan Jaetaan joulupukki (18.12.2012), jossa Karonen ironisesti käsitteli muotisanaksi runsastunutta jakaa-verbiä. Nykysuomessa kaikki jaetaan, jopa joulupukki eikä kukaan tiedä miksi myös pukki pitää jakaa, eikä sitä kuinka monta pukkia jakamisesta syntyy.

     Pakinassaan Karonen muistutti, että Elias Lönnrotin mukaan suomeksi voi jakaa mm. herran-ehtoollista, kortteja, pahuuttansa, tavaraa ynnä muuta. Joulupukin, Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tai jonkun kirjan jakaminen olisi mennyt Lönnrotin hilseen yli.

     Onneksi Karonen ei ryhtynyt miettimään mitä kaikkea sosiaalisessa mediassa jaetaan.

Teoksessa Musta aukko (Otava 1977) Erno Paasilinna siis kirjoitti, että ”valtaa on tietty määrä... Sitä ei voi leikata kuin hölmöläiset peittoa.”

     Paasilinna rypi usein pessimismissä ja oli niin kyyninen, että kyynelet herahtivat lukijan silmään (naurusta), mutta kirjoittaessaan vallan jakamisesta hän tuntui osuvan johonkin oleelliseen.

     ”Jos jakaa valtaa kahdelle miehelle, kasvaako valta kahdeksi?” Paasilinna kysyi. ”Ei, se pienentyy puolella.”

Jaettu valta osittuu, väitti Paasilinna. Kahdella miehellä on valtaa vähemmän kuin yhdellä, tuhannalla vielä vähemmän.

     Miten valta eroaa ilosta? Sillä onhan sanottu, että ”jaettu ilo on kaksinkertainen ilo”. Miksi valta pienee jaettaessa, mutta ilo kasvaa?

     Vallan olemus tuntuu mystiseltä. Sitä on vaikea saada kiinni – ajatukseen, väitteeseen, hyödykseen.

Maanantaina puolenpäivän jälkeen päätin lähteä kentälle tutkimaan vallan olemusta.

     Leimasin itseni Ala-Malmilla bussiin numero 69. Olisin toki päässyt vallan liepeille nopeammin junalla, mutta ajattelin että jospa näen vallan jo matkalla, kulkeehan bussi parempien ihmisten lähiöiden läpi, ja saan laveamman käsityksen vallan olomuodosta.

     Pukinmäkeen asti tarkkailin enemmän kanssamatkustajia kuin vallan maisemaa, koska oletin että tavallisten ihmisten reuna-alueilla valta, jos sitä esiintyy, on kovin ohutta ja ponnetonta.

     Kun bussi ylitti jäätyneen Vantaanjoen ja ohitti Oulunkylän suuren rautakaupan, ryhdistin vartaloni ja pyöritin päätäni vasemmalle, eteen ja oikealle ja yritin haukankatseella löytää ohikiitävään maisemaan, komeiden talojen ja viihtyisien pihojen perukoille piiloutuneen vallan. Aina kun bussi pysähtyi, olin valmiina nappaamaan kuvan jos valta astuisi sisälle.

     En tiedä johtuiko pilvisestä päivästä vai bussin numero 69 likaisista ikkunoista, mutta etsimääni ei näkynyt. Kun bussi ohitti kuuluisan supermarketin, mistä Käpylän parempi väki, crème de la crème, ostaa sisäfileensä ja hummerinsa, suipistin silmäni viiruksi niin että kuva olisi mahdollisimman syvätarkka, mutta turhaan.

     Vielä Park-hotellin kulmilla Käpylässä optimismi heräsi, mutta kun bussi lähestyi Itä-Pasilan mahtavia virastotaloja ja jylhiä asuintorneja, aloin luovuttaa. Valta jäi tällä kertaa näkemättä.

     En kauheasti pettynyt. Olin jakanut tavallisten ihmisten kanssa bussin numero 69 ja se oli kuitenkin kuin ihmeen kaupalla ehjä ja kokonainen.

Jalkauduin bussista numero 69 hyvissä ajoin ja kävelin Oopperan kulmalta Mannenheimintietä kohti eduskuntataloa, sillä en halunnut härnätä valtaa. Se saattaa piiloutua jos sitä metelillä lähestyy.

     Hiljaista oli eikä M.A. Numminen istunut rakastettunsa kanssa puistikossa. Kyösti Kallion patsaan edessä komeileva parlamentti näytti upealta, mutta vähän vihamieliseltä. Otin valokuvan ja toisenkin, vaikka valta pysytteli edelleen piilossa. Sitten tajusin että parlamentti on tyhjä; kansanedustajat lomailevat ja vahtimestarit vahtivat ettei valtaa loukata. 

     Epämiellyttävä kysymys kuuluu: missä valta oli kun sen koti, eduskuntatalo, oli kylmillään? Oliko valta jätetty vahtimestareiden huoleksi vai olivatko kansanedustajat vieneet vallan mukanaan maakuntiin ja koteihinsa?

     Saako vallan viedä mukanaan? Joulupöytään ja omaan saunaan? Onko valta ihmisellä, vaikkapa Jyrki Kataisella ja Jutta Urpilaisella, koko ajan, yötä päivää vaiko vain silloin kun he ovat työpaikallaan? Jos niin on, että vain työpaikalla, niin missä valta on kun päättäjät lomailevat? Käyvät kaljalla? Uimassa? Rakastelevat? Kuka sitä silloin käyttää?

     Sitten tuli mieleen valtionvarainministeri Urpilainen joka pitkän työpäivän päätyttyä painaa päänsä pielukselle ja nukahtaa ja näkee unta mansikkaleivoksesta. Kuka sitä unta näkee? Valtako?

     Minulta ei nimittäin ole kysytty haluanko, että valta näkee unta mansikkaleivoksesta. En minä mansikkaleivosunista äänestänyt.

Kaikesta päätellen valta on jotakin mikä on kaikkialla yhtä aikaa eikä missään varsinaisesti.

     Näin ajatellen se alkaa muistuttaa painovoimaa tai aikaa, jotka määrittelevät maailmankaikkeuden rakenteen ja siinä tapahtuvan muutoksen suunnan, mutta joiden perimmäistä olemusta kukaan ei oikeastaan osaa kuvata. Painovoima pitää maailmankaikkeuden kasassa, mutta mitä se lopulta on? Voin ottaa kellosta valokuvan, mutta en minä aikaa pysty kuvaamaan. Voin ottaa valokuvan johtajien johtajasta Ilpo Kokkilasta, mutta en saa kameraani painovoiman kuvaa – enkä edes vallan kuvaa vaikka kuinka zoomaan Kokkilan pärstää.

     Jos painovoima pitää maailman kasassa, niin valta pitää yhteiskunnan koossa. Sitä on kaikkialla, joskus hentona kuin kedon kukkanen, mutta silti se on joka paikassa. Yhteen ihmispoloiseen kohdistuu niin monia vallan säikeitä, että hän romahtaisi kasaan tai repeytyisi palasiksi jos tietäisi ja tuntisi kaikki säikeet ja niiden vetovoiman.

     Kehittyneessä yhteiskunnassa on valtaa paljon enemmän kuin alkeellisessa, koska niin monia instituutioita ja yrityksiä on rakennettu hoitamaan yhteiskunnan asioita. Valta on sopimus, jonka kaikki hyväksyvät, mutta jota kukaan ei ole allekirjoittanut. Valta on hierarkiaa, kuin joustava ja näkymätön kitti ihmisten välissä. Kirkosta voi erota, mutta vallan piiristä on mahdoton karata. Vasta yksilön kuolema kirvoittaa vallan kahleet. Ja silloinkin ne siirretään jollekulle toiselle, vielä elävälle yksilölle kannettavaksi.

     Koska valtaa on vain tietty määrä, niin kuin Paasilinna kirjoitti, valtaan osallistuminen on nollasummapeli.

     Tässä mielessä kuntaministeri Henna Virkkunen puhuu palturia patistaessaan pääkaupunkiseudun kuntia yhteen ja väittäessään, että syntyvä megakunta lisää demokratiaa. Ei se voi lisätä demokratiaa, koska valta pienenee kun sitä jaetaan. Mitä useampia jakajia, sitä vähemmän valtaa riittää yhdelle ihmiselle käytettäväksi. Mutta ehkäpä kuntaministeriä ei kiinnostakaan yhden ihmisen, äänestäjän valta. Sana "demokratia" kelpaa moneen tarkoitukseen.

     Jos Virkkunen pyrkisi perustamaan ilon valtakunnan, silloin asiat olisivat toisin koska yhdessä iloa jaettaessa, se kasvaisi jopa miljoonakertaiseksi. Ilon kunnassa olisi kiva asua.

     Tästä saattaa tietysti vetää sellaisen johtopäätöksen, että kenties on olemassa, vaikka emme sitä tiedä, parempiakin yhteiskuntamuotoja kuin edustuksellinen demokratia. Jotain missä valtaa ei jaeta, vaan sitä monennetaan niin kuin iloa.

Olen edellä häikäilemättä ja hyytävän kyynisesti väittänyt, että valtaa ei voi valokuvata, ei haistaa eikä maistaa. Valta on mutta se ei näy eikä sitä voi koskettaa. Voin auttaa takin Ilpo Kokkilan päälle, mutta ei hänestä eikä takista tartu minuun valtaa.

     Olen myös väittänyt, että valta on kaikkialla mutta ei missään erityisesti ja yhtä vähän kuin maailmankaikkeudella on yksi keskus, yhtä toivotonta olisi etsiä keskipistettä missä valta lymyää ja mistä se levittää lonkeroitaan.

     Ollakseni tasapuolinen kirjaan tähän loppuun Paavo Haavikon käsityksen kirjassa Runoja matkalta salmen ylitse (Otava 1973). Haavikko nimittäin uskottelee, että vallalla on sittenkin maku, että sitä voi mutustella ja että se maistuu hyvältä:

         ”Se joka on sanonut että vallan maku on raaka ei tiedä,

                    ne jotka tietävät tietävät että se on hienonhieno.”

                                    Kuvat: Kyösti Salovaara 2013

Tunnustuksia

Tunnustus,tunnustuksia

Kirjasfäärin Taika lähetti minulle tunnustuksen joulukuun alkupuolella. Uuden vuoden kunniaksi otan sen vastaan nöyrästi kiittäen.

     Meemi tai ei, tunnustus lämmittää aloittelevaa bloggaajaa.

     Ensimmäisen blogipakinan julkaisin viitisen kuukautta sitten, elokuun 12. Se oli kuitenkin vain käyttöliittymän harjoittelua, joten ensimmäinen oikea torstaipakina ilmestyi 16.8.

     Tarkoitus oli silloin tällöin kirjoittaa lyhyehköjä pakinoita, mutta jostain syystä näitä on tullut useammin kuin silloin tällöin ja pidempinä kuin aiottua.

     Pitäisi pysyä mitassa. 

Taika lähetti tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.

2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.

3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Kahdeksan bloggaajan valinta on vaikea tehtävä, koska jokainen kirjabloggaaja ansaitsee tunnustuksen.  Kirjablogien maailma, johon olen tutustunut kunnolla vasta näiden viiden kuukauden aikana, on hämmästyttävän monipuolinen, avara ja uteliaisuutta herättävä.

     Alkuvaiheessa sain monelta bloggaajalta henkistä tukea ja neuvojakin, kuten Jokkelta, Kirsiltä, Booksyltä, Taikalta (mitenköhän tuo pitäisi taivuttaa?), Penjamilta, Veralta ja Sannabananalta.  Koska nämä ja monet muut suositut bloggajat ovat saaneet kenties moneenkin kertaan tunnustuksia, kierrätän meemiä hieman sattumanvaraisesti (mutta harkiten).

     Niin että kahdeksan tunnustukseni saajaa olkoon tässä:

Putte Wilhelmsson: Turmio ja perikato

Penjami Lehto: Jäljen ääni

Derrickus: Villa Derrickeria

Jokke: Jokken kirjanurkka

Booksy: Booking it some more

Anita Konkka: Sanat

Ketjukolaaja: Tahaton lueskelija

MAr : Minnan lukemaa – ja joskus jotain muutakin.

Sitten omat tunnustukset:

1. Olen lihansyöjä. Luulen että se kuuluu ihmiseläimen evoluutioon. Mutta en väitä että se olisi terveellisin tapa elää.

2. Kun syön kalaa ja viiniä on tarjolla, juon punaista. Oluttakin juon, vaikka kohonneiden kihtiarvojen takia sitä pitäisi välttää.

3. Tällä hetkellä suunnittelen kahta Espanjanmatkaa, toista Malagaan ja toista Madridiin. Suunnittelu tarkoittaa halpojen lentojen kyttäämistä. ”Halpa” lento tarkoittaa alle 300 euroa meno/paluu yhteensä. Suunnittelu ei tarkoita aikeen toteutumista.

4. Mielijuomani on espanjalainen brandy. Taisin juoda ensimmäisen brandyni Mallorcalla keväällä 1985.

5. Ajan kerran viikossa Helsingistä Kotkaan tapaamaan äitiäni, joka täytti tapaninpäivänä 94 v.

6. Olen runsaan vuoden ajanut automaattivaihteista (DSG eli kaksoiskytkin) autoa. 

7. Sain juuri luetuksi Nelson DeMillen jännärin The Panther (2012) joka tapahtuu Jemenissa. Kun lehdet alkoivat kirjoittaa Jemenissä siepatuista suomalaisista, minusta tuntui että tiedän DeMillen ansiosta Jemenin olosuhteista enemmän kuin suomalaiset toimittajat keskimäärin. Nyt luen, ties monettako kertaa, vanhaa Peter Cheyneytä, vuonna 1953 suomennettua Kovaksikeitettyä naista (Sinister Errand, 1945). Mitäköhän siitä sitten oppii?

8. Uuden vuoden kunniaksi pitäisi aloittaa laihdutuskuuri. Niitä on monta aloitettu. Joskus, kauan sitten jopa onnistuen. Mutta nyt saattaa taas käydä niin, että lopputulos on laiha.

Lopuksi bonustunnustus kaikille bloggaajille.

     Koska kaikkiin blogeihin ei voi lähettää viestiä, tulkoon tunnustus tähän kaikkien luettavaksi lainauksena Jean-Paul Sartrelta, teoksesta Mitä kirjallisuus on? (1948. Otava 1967 ja 1976. Suomennos Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen).

”Meillä ei ole mitään takeita kirjallisuuden kuolemattomuudesta...”

”Jos me kirjailijat häviämme, sen pahempi meille. Mutta sen pahempi myös yhteiskunnalle.”

”Mutta kirjallisuutta eivät loppujen lopuksi kuitenkaan suojele Kaitselmuksen muuttumattomat säännökset: kirjallisuus on sitä mitä ihmiset siitä tekevät, itsensä valitessaan he valitsevat kirjallisuuden. Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.”

Eikä ole kirjaa ilman lukijaa!

  Aloitteleva bloggaaja Berliinissä syyskuussa 2012.

  Kuva: Jaakko Salovaara.