Kulttuuri on tapoja, häh?

Pettävällä pohjalla

Kulttuuri on tapoja, sanoi T.S. Eliot tai joku muu.

     Tutustuakseen muiden ihmisten, toisten kaupunkien ja vieraiden maiden tapoihin, pitää laittaa pusero päälle ja kengät jalkaan, sulkea kotiovi ja lähteä muiden ihmisten tykö, mennä vieraaseen kaupunkiin tai matkustaa toiseen maahan.

     Aikaisemmin, jokin aika sitten ei tarvinnut mennä kovin kauas päästäkseen vieraaseen paikkaan missä ihmiset puhuivat eri tavalla kuin mihin olit tottunut. Vielä viisikymmentäluvulla riitti lähteä Kotkansaarelta ja mennä Kivisillan takaiseen Kymiin. Seitsemän kilometrin päässä puhuttiin erilaisella murteella kuin Kotkassa.

     Nyt on toisin.

     Kohta kaikki ovat helsinkiläisiä. Suomessa.

     Sitä paitsi nyt riittää kun avaa television ja ryhtyy vetämään johtopäätöksiä muiden ihmisten tavoista, vieraista kaupungeista ja oudoista maista.

     Mistäköhän niitä johtopäätöksiä vedetään?

Vaikka Englanti kiukuttelee eurooppalaiselle yhteydelleen ja pääministeri Cameron uhkailee näyttävänsä närhen munat EU:lle, anglosaksinen kulttuuri on niin vallalla ettei sitä edes huomaa.

     Ei tunnu yhtään kummalliselta, kun italialaisen, ranskalaisen tai espanjalaisen klassikon tai menestysromaanin filmisovituksessa puhutaan englantia, usein murtaen ikään kuin se silloin tuntuisi enemmän italialalta, ranskalta tai espanjalta.

     Ei tunnu yhtään kummalliselta, että englantilaiset tai amerikkalaiset matkustavat Roomaan tai Tukholmaan tai Madridiin filmatakseen paikallisten ihmisten tarinoita englannin kielellä.

     Joskus tätä sanottiin kulttuuri-imperialismiksi.

Mitä britit sanoisivat jos espanjalainen tv-yhtiö toisi Lontooseen kameransa ja espanjalaiset näyttelijänsä ja ryhtyisi filmaamaan Sherlock Holmesia Lontoon kaduilla?

     En tiedä, mutta aivan luonnolliselta tuntuu – heistä ja meistä - kun he itse vievät kameransa Roomaan ja ryhtyvät filmaamaan vaikkapa Michael Dibdinin Aurelio Zen -juttuja.

     Sitä paitsi urakka jopa onnistuu ja filmille tavoitetaan italialaisen elämäntavan tunnelma.

     Äskettäin telkkarissa näytettiin ranskalaisten Ranskassa tekemä sarja joka pohjautui Agatha Christien romaaneihin. Sovitus oli hauska ja ”pahoinpiteli” neiti Marplen ja Hercule Poirotin hahmot aivan uusiksi. Monelta Christien ystävältä juuttui skonssi kurkkuun, vaikka tv-sarja oli lopulta aika mainio.

     Sinänsä ranskalaiset elokuvantekijät ovat pitkin ajan sivua kannibalisoineet amerikkalaisia ja englantilaisia trillereitä oman makunsa mukaiseksi. Hävytöntä mutta hauskaa nujakointia kulttuuri-imperialismia vastaan.

Tällä kiertelevällä johdatukselle pääsen saksalaisten tekemään Guido Brunetti -sarjaan missä filmatisoidaan amerikkalaisen Donna Leonin dekkareita paikan päällä Venetsiassa. Sarjan ensimmäinen elokuva valmistui vuonna 2000 ja tuorein viime vuonna.

     Yle Teema on nyt näyttänyt keskiviikkoisin muutaman Brunetti-jakson ja niiden perusteella sanon etteivät saksalaiset tavoita italialaista temperamenttia, paikan tapoja, kulttuurin henkeä.

     Näin sanon, mutta ehkä olen väärässä. Ehkäpä sarja vanhetessaan paranee, semminkin kun pääosan esittäjä vaihdetaan. Venetsian kulissi pysyy. Kuinka paljon kulissit kertovat tavoistamme? Onko muuta olemassakaan? Kysyn.

     Mutta en uskalla syyttää saksalaisia. Mikseivät he saisi viedä kameransa Venetsiaan siinä missä englantilaiset matkustavat maailman joka kolkkaan teeskennelläkseen paikallisia tapoja.

     Enkä syytä itseänikään, koska olen saksalaisten tv-elokuvien vankkumaton ystävä ja suurkuluttaja.

     Uskaltaisiko moittia amerikkalaista Donna Leonia? Jospa hän ei tavoita italialaista temperanttia, ja se tulee läpi myös elokuvasta. Jospa Leonilla ei ole silmää eikä korvaa Venetsian paikallisuudelle.

Vieraasta paikasta voi kirjoittaa kahdella tavalla.

     Ernest Hemingway kirjoitti Pariisista, Pamplonasta ja Madridista amerikkalaisten päähenkilöidensä silmin. Hän ja hänen romaaniensa ja novelliensa henkilöt olivat turisteja vieraassa maassa ja oudossa kaupungissa. Vieraus oli matka kokijaansa.

     Hemingway kirjoitti amerikkalaisista jotka olivat kaukana kotimaastaan.

     Toisin teki englantilaiseksi kasvanut Raymond Chandler, joka kyllä kaipasi Kaliforniassa Englantia mutta loi silti romaaneissaan aidon kalifornilaisen elämän kuvauksen, sellaisen jota niin monet ovat yrittäneet jäljitellä.

     Hemingwayn tapa kirjoittaa kotiseudulta paenneen ihmisen kokemuksista on helpompi kuin Chandlerin tapa, varsinkin jos kirjailija muuttaa aivan uudenlaiseen kulttuuriin missä puhutaan erilaista kieltä ja missä tapojen temperamentti poikkeaa totutusta.

     Yhteinen kieli helpottaa. Belgialaista Georges Simenonia on luontevaa pitää ”pariisilaisena” vaikka Simenon asui suuren osan elämästään Yhdysvalloissa ja Sveitsissä.

     En ryhdy arvailemaan kuinka ”italialaiseksi” Donna Leon on muuttunut asuttuaan neljännesvuosisadan Italiassa. Enkä osaa kuvitella tunteeko hän koti-ikävää.

     Viime aikoina lukemistani jännäreistä amerikkalaisen Jason Websterin romaanit Valenciasta ja englantilaisen Robert Wilsonin Javier Falcon romaanit Sevillasta tuntuvat hyvinkin espanjalaisilta, mutta tässä olen pettävällä pohjalla, koska mistäpä minä tiedän mitä espanjalaisuus lopulta on. Viime vuonna SKY-yhtiö teki Wilsonin parista romaanista tv-sarjan Falcon ja ilmeisesti epäonnistui vaikka filmasi tarinat paikan päällä Sevillassa.

     Kun esimerkiksi Martin Walker kirjoittaa lounaisranskalaisesta maisemasta, onko hänen temperamenttinsa englantilainen vai ranskalainen? Entä kalifornialaisen Cara Blackin temperamentti Pariisi-jännäreissä: Amerikkalainen vai ranskalainen? 

      Pettävällä pohjalla olen siksi, että käsitykseni esimerkiksi italialaisesta temperamentista perustuu melkein kokonaan italialaisiin elokuviin, joissa italialaisuus esiintyy meluisana ja sydämellisinä perhekeskeisyytenä. Tai Fellinin vieraantunut mambo. Käsitykseni ranskalaisesta temperamentista kumpuaa elokuvista, joissa intellektuellit istuskelevat pariisilaisissa kahviloissa ja pohdiskelevat elämän syviä kysymyksiä kepeästi.

     Käsitykseni on siis se klisee, jota elokuvat (ja romaanitkin) ovat minulle tuputtaneet. Klisee on kuin sipuli, jota voi kuoria löytääkseen tyhjän. Tiedättehän: Tyhjä ei ole mitään!

     Mutta tiedänkö minä suomalaisesta elämäntavasta ja temperamentista yhtään enempää?

     Eikö käsitykseni suomalaisuudestakin perustu elokuvien ja kirjojen kliseisiin? Mitä hittoa minä esimerkiksi tiedän Pohjanmaalla asuvien ihmisten temperamentista? Paitsi sen mitä olen elokuvista nähnyt. Minä jonka elämänpiirin pohjoisimman rajan saa vetämällä suoran viivan Vantaan Jumbosta Kotkansaaren kantasatamaan.

     Siihen ei paljon Suomea jää.

Itse asiassa luulen, että askel vieraaseen kulttuuriin on aina yhtä pitkä ja järisyttävä kuin oli aikanaan matka Kotkasta Kymiin.

     Se että autolla pääsee nopeasti ja lentokoneella lentää kauas, ei tarkoita että ihminen ei kuljettaisi entistä kotiaan taskussaan ja repussaan.

     Ja toisaalta jokainen kotiseudultaan muualle repäisty ihminen on ikuisesti koditon vaikkei sitä ääneen sano ja vaikka tietää ettei kotiin ole palaamista.

     Jotkut kosmopoliitit jalostavat koti-ikävän taiteeksi. Toiset itkevät yksinäisyyttään.

     Romaanissa Pikkusisko (1949) Raymond Chandler kuvasi Kalifornian ja Los Angelesin muuttumista Amerikan Ateenasta kirkkaiden neonvalojen valaisemaksi slummiksi: ”Ei näkynyt kuuta, ei näkynyt liikettä. Tuskin kuuli rantatyrskyn kohinan. Ei tuntunut mitään hajua. Ei lainkaan meren karkeaa ja rajua tuoksua. Kalifornian merenrantaa. Kaliforniaa, tavaratalovaltiota. Enemmän kaikkea kuin missään muualla ja kaikkein parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.”

     Tietysti Chandler oli konservatiivi, romantikko joka kaipasi jotakin mitä ei enää ollut, mutta silloisen Amerikan kuvauksessa on jotakin minkä voisi kuvitella kertovan kuin ennusteena suomalaisestakin elämäntavasta paljon myöhemmin.

     ”Enemmän kaikkea kuin missään muualla ja kaikkein parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.” Siinäkö myös modernin Suomen tapojen temperamentti?

Kierrellen ja kaarrellen pääsen lopulliseen kysymykseeni: ”Mistä hemmetistä tiedän millaisessa maailmassa minä elän?”

     Pitääkö minun lukea Donna Leonia vai katsoa saksalaista tv-sarjaa Donna Leonin Venetsiasta?

     Vai matkustaa Venetsiaan?

     Vai ajaa Vantaalle Jumboon katselemaan, kuinka suomalaiset ryntäilevät ostoskärryjensä kanssa?

     Kulttuuri on tapoja, mutta mitä tavat ovat?

      Agatha Christie Madridissa. Kyösti Salovaara 2011.