keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Kulttuuri on tapoja, häh?


Pettävällä pohjalla


Kulttuuri on tapoja, sanoi T.S. Eliot tai joku muu.
     Tutustuakseen muiden ihmisten, toisten kaupunkien ja vieraiden maiden tapoihin, pitää laittaa pusero päälle ja kengät jalkaan, sulkea kotiovi ja lähteä muiden ihmisten tykö, mennä vieraaseen kaupunkiin tai matkustaa toiseen maahan.
     Aikaisemmin, jokin aika sitten ei tarvinnut mennä kovin kauas päästäkseen vieraaseen paikkaan missä ihmiset puhuivat eri tavalla kuin mihin olit tottunut. Vielä viisikymmentäluvulla riitti lähteä Kotkansaarelta ja mennä Kivisillan takaiseen Kymiin. Seitsemän kilometrin päässä puhuttiin erilaisella murteella kuin Kotkassa.
     Nyt on toisin.
     Kohta kaikki ovat helsinkiläisiä. Suomessa.
     Sitä paitsi nyt riittää kun avaa television ja ryhtyy vetämään johtopäätöksiä muiden ihmisten tavoista, vieraista kaupungeista ja oudoista maista.
     Mistäköhän niitä johtopäätöksiä vedetään?

Vaikka Englanti kiukuttelee eurooppalaiselle yhteydelleen ja pääministeri Cameron uhkailee näyttävänsä närhen munat EU:lle, anglosaksinen kulttuuri on niin vallalla ettei sitä edes huomaa.
     Ei tunnu yhtään kummalliselta, kun italialaisen, ranskalaisen tai espanjalaisen klassikon tai menestysromaanin filmisovituksessa puhutaan englantia, usein murtaen ikään kuin se silloin tuntuisi enemmän italialalta, ranskalta tai espanjalta.
     Ei tunnu yhtään kummalliselta, että englantilaiset tai amerikkalaiset matkustavat Roomaan tai Tukholmaan tai Madridiin filmatakseen paikallisten ihmisten tarinoita englannin kielellä.
     Joskus tätä sanottiin kulttuuri-imperialismiksi.


Mitä britit sanoisivat jos espanjalainen tv-yhtiö toisi Lontooseen kameransa ja espanjalaiset näyttelijänsä ja ryhtyisi filmaamaan Sherlock Holmesia Lontoon kaduilla?
     En tiedä, mutta aivan luonnolliselta tuntuu – heistä ja meistä - kun he itse vievät kameransa Roomaan ja ryhtyvät filmaamaan vaikkapa Michael Dibdinin Aurelio Zen -juttuja.
     Sitä paitsi urakka jopa onnistuu ja filmille tavoitetaan italialaisen elämäntavan tunnelma.
     Äskettäin telkkarissa näytettiin ranskalaisten Ranskassa tekemä sarja joka pohjautui Agatha Christien romaaneihin. Sovitus oli hauska ja ”pahoinpiteli” neiti Marplen ja Hercule Poirotin hahmot aivan uusiksi. Monelta Christien ystävältä juuttui skonssi kurkkuun, vaikka tv-sarja oli lopulta aika mainio.
     Sinänsä ranskalaiset elokuvantekijät ovat pitkin ajan sivua kannibalisoineet amerikkalaisia ja englantilaisia trillereitä oman makunsa mukaiseksi. Hävytöntä mutta hauskaa nujakointia kulttuuri-imperialismia vastaan.


Tällä kiertelevällä johdatukselle pääsen saksalaisten tekemään Guido Brunetti -sarjaan missä filmatisoidaan amerikkalaisen Donna Leonin dekkareita paikan päällä Venetsiassa. Sarjan ensimmäinen elokuva valmistui vuonna 2000 ja tuorein viime vuonna.
     Yle Teema on nyt näyttänyt keskiviikkoisin muutaman Brunetti-jakson ja niiden perusteella sanon etteivät saksalaiset tavoita italialaista temperamenttia, paikan tapoja, kulttuurin henkeä.
     Näin sanon, mutta ehkä olen väärässä. Ehkäpä sarja vanhetessaan paranee, semminkin kun pääosan esittäjä vaihdetaan. Venetsian kulissi pysyy. Kuinka paljon kulissit kertovat tavoistamme? Onko muuta olemassakaan? Kysyn.
     Mutta en uskalla syyttää saksalaisia. Mikseivät he saisi viedä kameransa Venetsiaan siinä missä englantilaiset matkustavat maailman joka kolkkaan teeskennelläkseen paikallisia tapoja.
     Enkä syytä itseänikään, koska olen saksalaisten tv-elokuvien vankkumaton ystävä ja suurkuluttaja.
     Uskaltaisiko moittia amerikkalaista Donna Leonia? Jospa hän ei tavoita italialaista temperanttia, ja se tulee läpi myös elokuvasta. Jospa Leonilla ei ole silmää eikä korvaa Venetsian paikallisuudelle.


Vieraasta paikasta voi kirjoittaa kahdella tavalla.
     Ernest Hemingway kirjoitti Pariisista, Pamplonasta ja Madridista amerikkalaisten päähenkilöidensä silmin. Hän ja hänen romaaniensa ja novelliensa henkilöt olivat turisteja vieraassa maassa ja oudossa kaupungissa. Vieraus oli matka kokijaansa.
     Hemingway kirjoitti amerikkalaisista jotka olivat kaukana kotimaastaan.
     Toisin teki englantilaiseksi kasvanut Raymond Chandler, joka kyllä kaipasi Kaliforniassa Englantia mutta loi silti romaaneissaan aidon kalifornilaisen elämän kuvauksen, sellaisen jota niin monet ovat yrittäneet jäljitellä.
     Hemingwayn tapa kirjoittaa kotiseudulta paenneen ihmisen kokemuksista on helpompi kuin Chandlerin tapa, varsinkin jos kirjailija muuttaa aivan uudenlaiseen kulttuuriin missä puhutaan erilaista kieltä ja missä tapojen temperamentti poikkeaa totutusta.
     Yhteinen kieli helpottaa. Belgialaista Georges Simenonia on luontevaa pitää ”pariisilaisena” vaikka Simenon asui suuren osan elämästään Yhdysvalloissa ja Sveitsissä.
     En ryhdy arvailemaan kuinka ”italialaiseksi” Donna Leon on muuttunut asuttuaan neljännesvuosisadan Italiassa. Enkä osaa kuvitella tunteeko hän koti-ikävää.
     Viime aikoina lukemistani jännäreistä amerikkalaisen Jason Websterin romaanit Valenciasta ja englantilaisen Robert Wilsonin Javier Falcon romaanit Sevillasta tuntuvat hyvinkin espanjalaisilta, mutta tässä olen pettävällä pohjalla, koska mistäpä minä tiedän mitä espanjalaisuus lopulta on. Viime vuonna SKY-yhtiö teki Wilsonin parista romaanista tv-sarjan Falcon ja ilmeisesti epäonnistui vaikka filmasi tarinat paikan päällä Sevillassa.
     Kun esimerkiksi Martin Walker kirjoittaa lounaisranskalaisesta maisemasta, onko hänen temperamenttinsa englantilainen vai ranskalainen? Entä kalifornialaisen Cara Blackin temperamentti Pariisi-jännäreissä: Amerikkalainen vai ranskalainen? 
      Pettävällä pohjalla olen siksi, että käsitykseni esimerkiksi italialaisesta temperamentista perustuu melkein kokonaan italialaisiin elokuviin, joissa italialaisuus esiintyy meluisana ja sydämellisinä perhekeskeisyytenä. Tai Fellinin vieraantunut mambo. Käsitykseni ranskalaisesta temperamentista kumpuaa elokuvista, joissa intellektuellit istuskelevat pariisilaisissa kahviloissa ja pohdiskelevat elämän syviä kysymyksiä kepeästi.
     Käsitykseni on siis se klisee, jota elokuvat (ja romaanitkin) ovat minulle tuputtaneet. Klisee on kuin sipuli, jota voi kuoria löytääkseen tyhjän. Tiedättehän: Tyhjä ei ole mitään!
     Mutta tiedänkö minä suomalaisesta elämäntavasta ja temperamentista yhtään enempää?
     Eikö käsitykseni suomalaisuudestakin perustu elokuvien ja kirjojen kliseisiin? Mitä hittoa minä esimerkiksi tiedän Pohjanmaalla asuvien ihmisten temperamentista? Paitsi sen mitä olen elokuvista nähnyt. Minä jonka elämänpiirin pohjoisimman rajan saa vetämällä suoran viivan Vantaan Jumbosta Kotkansaaren kantasatamaan.
     Siihen ei paljon Suomea jää.


Itse asiassa luulen, että askel vieraaseen kulttuuriin on aina yhtä pitkä ja järisyttävä kuin oli aikanaan matka Kotkasta Kymiin.
     Se että autolla pääsee nopeasti ja lentokoneella lentää kauas, ei tarkoita että ihminen ei kuljettaisi entistä kotiaan taskussaan ja repussaan.
     Ja toisaalta jokainen kotiseudultaan muualle repäisty ihminen on ikuisesti koditon vaikkei sitä ääneen sano ja vaikka tietää ettei kotiin ole palaamista.
     Jotkut kosmopoliitit jalostavat koti-ikävän taiteeksi. Toiset itkevät yksinäisyyttään.
     Romaanissa Pikkusisko (1949) Raymond Chandler kuvasi Kalifornian ja Los Angelesin muuttumista Amerikan Ateenasta kirkkaiden neonvalojen valaisemaksi slummiksi: ”Ei näkynyt kuuta, ei näkynyt liikettä. Tuskin kuuli rantatyrskyn kohinan. Ei tuntunut mitään hajua. Ei lainkaan meren karkeaa ja rajua tuoksua. Kalifornian merenrantaa. Kaliforniaa, tavaratalovaltiota. Enemmän kaikkea kuin missään muualla ja kaikkein parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.”
     Tietysti Chandler oli konservatiivi, romantikko joka kaipasi jotakin mitä ei enää ollut, mutta silloisen Amerikan kuvauksessa on jotakin minkä voisi kuvitella kertovan kuin ennusteena suomalaisestakin elämäntavasta paljon myöhemmin.
     ”Enemmän kaikkea kuin missään muualla ja kaikkein parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.” Siinäkö myös modernin Suomen tapojen temperamentti?


Kierrellen ja kaarrellen pääsen lopulliseen kysymykseeni: ”Mistä hemmetistä tiedän millaisessa maailmassa minä elän?”
     Pitääkö minun lukea Donna Leonia vai katsoa saksalaista tv-sarjaa Donna Leonin Venetsiasta?
     Vai matkustaa Venetsiaan?
     Vai ajaa Vantaalle Jumboon katselemaan, kuinka suomalaiset ryntäilevät ostoskärryjensä kanssa?
     Kulttuuri on tapoja, mutta mitä tavat ovat?




      Agatha Christie Madridissa. Kyösti Salovaara 2011.


12 kommenttia:

  1. Minä olen lukenut peräti kaksi Donna Leonin Venetsia-dekkaria, enkä ole pitänyt (Saarn. 1:2).

    Vastaavalla tavalla kuin esimerkeissäsi saattaa kovin kliseistä olla myös vallitseva, totunnainen Tšehov-luenta. Olin toteavinani tämän, kun luin pari viikkoa sitten Kirsikkatarhan, jossa ihan oikeasti on muun muassa yksi irvokas sketsihahmohenkilö.

    (Lopuksi sulkeisiin jotain, josta en vastaa mutta joka heräsi pakinastasi: saattoiko Chandler itse olla tšehovilaistakin tšehovilaisempi hahmo?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koska yleissivistykseni ei riitä arvioimaan Chandlerin hahmon tšehovimaisuutta, semminkin kun minullakin lienee kliseemäinen käsitys semmoisesta, kirjoitan lonkalta Raymond Chandlerin lyhyen elämäkerran, josta sitten voi päätellä, joka asian tuntee, sopiiko kirjailija ehdotettuun muottiin. Tässä voi olla asiavirheitä, mutta ne tuskin haittaavat, kun henkilöä rinnastetaan fiktiivisiin luonteisiin.

      Raymond Chandler syntyi Chigagossa. Hänen isänsä, joka oli insinööri ja alkoholisti, jätti perheen Raymondin ollessa pikkupoika. Äiti lähetti pojan Englantiin sukulaisten kasvatettavaksi. Raymond kävi Dulwichin public schoolia, jota myös P.G. Wodehouse kävi. Raymond kasvoi taloudessa jota naiset hallitsivat.

      Nuori Chandler kirjoitteli Edwardin ajan Lontoossa romanttisia runoja joissa oli realistisia visioita. Hän työskenteli toimittajana ja kirja-arvostelijana.

      Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Chandler palasti pysyvästi Yhdysvaltoihin. Kaliforniassa hänestä tuli nuori öljy-yhtiön johtaja, hän meni naimisiin itseään 18 vuotta vanheman Cissy Pascalin kanssa. Vaaleaverinen Cissy näytti ikäistään nuoremmalta.

      Raymond menetti työpaikkansa, ehkä juopottelun ja naisseikkailujen tähden. Cissyn kanssa he ajoivat autolla pitkin Tyynenmeren rantaa ja Raymond ryhtyi kirjoittamaan novelleja halpoihin jännityslukemistoihin.

      Englannin englantia ja Amerikan englantia yhdistelevä kirjoittaja sai nimeä ja oli viisissäkymmenissä julkaistessaan esikoisromaaninsa. Chandler pääsi Hollywoodiin, missä teki pari loistavaa käsikirjoitusta ja työskenteli Wilderin ja Hitchcockin kanssa. Hollywoodista hän löysi älyllisen miljöön, mutta sortui myös juopottelemaan ja kauniiden naisten syliin.

      La Jollassa Chandler hoivasi vanhenevaa Cissyä, joka riutui 50-luvun alussa pois, samaan aikaan kun Ray kirjoitti mestariromaaniaan Pitkät jäähyväiset. Yön tunteina hän kirjoitteli älykkäitä kirjeitä tuiki tuntemattomille ihmisille. Hänen talonsa ikkunasta näkyi satumaisen kaunis San Diegon lahti, jonka takana San Diegon valot paloivat kuin tavoittamaton unelma.

      Cissyn kuoltua taiteilija Chandlerissa kuoli. Hän juopotteli ja matkusteli Englantiin, missä hänestä tuli älymystön julkilemmikki.

      Kun Chandler haudattiin, haudalla oli muutama ihminen, eikä yhtään hänen ystäväänsä.

      Poista
    2. Kiitos tästä laajasta elämäkertakatsauksesta. Olen tainnut lukea yleisaikakauslehdistä kaikki Chandler-elämäkertahistoriikit, jotka vain ovat eteen osuneet, mutta kirjailijan englantilaisen varhaiselämän olin kokonaan unohtanut.

      Mistä herääkin jatkokysymys, joka omalla tavallaan nivoutuu jopa pakinasi suureen linjaan: Näimme Robert Mitchumin Philip Marlowena vuosien 1974 ja 1978 elokuvissa, poikkeuksellisesti Englantiin siirtolaistuneena. Ratkaisua on näihin päiviin asti jaksettu kritisoida, mutta saattaisiko ympäristön vaihdoksella olla jopa syvempiä merkityksiä tuotantoportaan aivoituksissa, liittyen esim. kirjailijan henkilöön?

      Poista
    3. Niinpä - kriitikot kritisoivat eikä aina tiedä että miksi. Eikä sitäkään aina tiedä miksi jokin elokuva on kuin on. Kun lukee elokuvantekijöiden elämäkertoja (tai näyttelijöiden) pääsee jotenkin aavistamaan kuinka työlästä maineikkaidenkin ohjaajien on saada rahoitusta elokuviinsa. Ja kun elokuva syntyy, ulkopuolinen ei todellakaan tiedä kuka sen oikeasti on tehnyt.

      Suomalaiset kriitikot ovat oma lukunsa. Kun laatulehdet ovat antaneet Tarantinon Djangolle pisteitä 4/5 ja 5/5 suomalaiset antavat 1/5 tai 2/5. Tänään Demokraatin (ex Demari) Rane Aunimo väitti ettei Spielbergin Lincoln kerro mitään merkittävää USA:n historiasta eikä mitään mitä kaikki eivät tietäisi.

      Näin suurta potaskaa ei edes Timo Soini pysty sanomaan.

      Kun suomalaisista ei suuri osa tiedä ketkä ovat hallituksessa ja suurin osa ei tiedä mitä inflaatio tarkoittaa, niin kuka tietää USA:n sisällisodan loppuvaiheista jotakin tai yhtään mitään?

      Ei kukaan! Ei edes Rane Aunimo. Esimerkiksi sitä että Lincoln pitkitti sisällissotaa saadakseen neekerien vapatumissäädöksen kongressissa läpi. Tiesitkö? Ei edes Wikipedia tiedä, Demokraatin Aunimosta puhumattakaan.

      Suomalaisilla on todella sairas suhde Amerikkaan, ja varsinkin ns. älymystöllä. Jos Aunimon kaltaiset kriitikot saisivat päättää, Hollywoodilta otettaisiin kamerat pois ja ne lahjoitettaisiin Pohjois-Korean kulttuuriministeriölle.

      Mutta tämä menee jo aiheen ohi.

      Poista
    4. Muutama päivä sitten kirjoittaessani uusinta blogitekstiäni ja varsinkin sen loppuosaa Äiti Teresa -kritiikkeineen pelkäsin jo, että kärkevä kirjoittaminen on blogien maailmassa jo menneen talven lumia ja vanhanaikaista, mutta kommenttisi osoitti, että olin sentään väärässä.

      Inflaatio opetettiin minulle ensimmäisen kerran viidennen luokan kansalaistaidon tunnilla. Opettaja koetti opettaa opetussuunnitelmat ylittävästi meille myös revalvaation ja devalvaation käsitteet, mutta tuolloin en oikein tajunnut, miten helppotajuinen inflaatio erosi vaikeammin selitetystä devalvaatiosta. Onneksi sittemmin asia on auennut, mutta vain muutama päivä sitten tulin ajatelleeksi, että minun pitäisi tietää enemmän esimerkiksi meidän Kustaa Vaasastamme.

      Jälkimmäisen Mitchum-marlowen Syvän unen (1978) ohjannut Michael Winner muuten sattui kuolemaan juuri viitisen päivää sitten.

      Poista
    5. Niinpä.

      Kirjallisuuteen keskittyvät blogit näyttävät ylisummaan liikkuvan asioiden myönteisellä tolalla, eikä siitä mitään pahaa sanottavaa.

      Kafkalla oli (on) Keisarin viestissä "hauska" aforismi myönteisyydestä/kielteisyydestä mutta kun olen "hukannut" tuon kirjan, ei voi siteerata.

      Huomaan että vanha (yli)kriittinen kirjoittajaminäni välillä herää heristämään sanoja ikään kuin ne tietäisin paremmin.

      Poista
    6. Ehkä kuittaan lukeneeni vastauksesi virittämällä pienen manifestin: pois turha vaatimattomuus oikeaan kritiikkin kykeneviltä, sillä aiheellinen kritiikki on kyllä rakentava voima.

      Poista
  2. jaahas, aloitetaan lopusta eli kommenteista: Winner-vainaja, elossa ollessaan, ohjaama anglisoitu Syvä uni on niin hirveää jööttiä, että hyvä kun kerran pystyi katsomaan - niinpä syväanalyysi siitä. mitä "syvempiä merkityksiä" chandlerilaisuuden siirto yli Atlantin saattaa tuoda muassaan, jää puhtaaksi retoriikaksi. Sanon silti: ei mitään.
    Aiempi filmi, jossa Mitchum siis nähtiin Marlowena sota-ajan Hollywoodissam perustui romaaniin Näkemiin, kaunokaiseni ja oli sekä tarinaltaa että hengeltään varsin uskollinen alkutekstille, jopa enemmän kuin Dmytrykin 40-luvun versio Murder, My Sweet. Mutta 70-luvun elokuvana se oli tietysti automaattisesti "pastissia", minkä ymmärtää jos vertaa vaikka Altmanin samoihin aikoihin valmistuneeseen Pitkiin jäähyväisiin. Mutta Altman onkin Altman. Mitchumin ikämies-Marlowe, joka oli kiinnostuneempi baseball-tuloksista kuin maailmansodan kulusta, tuntui "oikealta", aidon oloiselta - toisin kuin muutama vuosi myöhemmin englantilaisissa ruusutarhoissa ja Lontoon sivukujilla.
    Sitten Kyöstiin itse asiassa blogattuna: tossa alussa oli taas niin paljon "höpöä", ettei tiedä mistä lähtisi purkamaan - mutta yritetään jotain kumminkin...
    Analogioiden ontuvuudesta: espanjalaisten ilmaantuminen Lontooseen filmaamaan omia sherlockejaan ei ole miltään osin rinnastettavissa siihen, että britit tekivät omalle tv:lleen Dibdinin Zenejä Roomassa. Ai miksi ei? Siksi ettei Sherlock ole espanjalaisen kirjailijan Don Arturo di Conando y Doylen luoma englantilainen salapoliisi! Jos et ymmärrä, ei voi mitään. (End of Part 1)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (part 2)

      Siksi olen samaa mieltä siitä, että saksalaisten meno Venetsiaan tekemään amerikkalaisen dekkarikirjailijan luomasta italohahmosta eriäviä yhdysverbejä suoltavaa teutonista commissariota, on todellakin kulttuuri-imperialismia, jos jokin. Mutta niitähän ei ole pakko katsoa, niin kuin ei Donna Leoneitakaan lukea. Ei tietty ole Dibdiniäkään, pakko siis, mutta sillä lailla jää kyllä hyvästä paitsi ja voi saada sielulleen vahingon...
      Kysymys kuvituksista ja sovituksista on tietty paljon laajempi ja kauaskantoisempi. Totta kai Dibdin tarkasteli Italiaa ulkopuolisen, -maalaisen, silmin, vaikka siellä pitkiä aikoja oleskeli ja työskentelikin. Minusta on silti hienoa, että Zen-kirjat tarkoituksellisesti tapahtuivat aina eri paikoissa, eri puolilla, ja niissä yritettiin - ja, ainakin ulkomaalaisen näkökulmasta, myös onnistuttiin valottamaan Italian eri osien, erilaisten ihmisten ja kulttuurie, tapojen ja ruokien, monipuolisuutta ja erilaisuutta. Zen oli itse venetsialainen ja aina ulkopuolinen myös omassa maassaan eri puolilla - ihan kuin Kyösti Pohjanmaalla - ja viime kädessä myös omassa kotikaupungissaan, josta oli ollut (liian) pitkään poissa (ks. Kuollut laguuni).
      Mitä tulee television ranskalaisiin "Agathan pikku murhiin", on aika avutonta puhua niiden yhteydessä lainkaan Marplesta tai Poirotista, koska vaikka filmit löyhästi perustuivatkin tiettyihin kirjoihin, nämä Christien vakiohahmot oli käsikirjoitusvaiheessa hävitetty kokonaan ja tilalla oli ranskalainen poliisparivaljakko, voisi sanoa paikalliset Morse & Lewis (paitsi että apulaisesta oli tehty homoseksuaali). Itse katsoin nyt uusintakierroksella melkein kaikki ja viihdyin miten kuten näiden gallinnosten parissa. Tosin: aloitin siinä järjestyksessä kuin nen nyt näytettiin eli väärässä. Ihmetys oli suuri kun päästiin neliosaiseen, sarjan "pilottina" tehtyyn, dekkariin, joka perustui Simeon Leen testamenttiin. Tiesin ja muistin jutun jujun eli kuka on murhaaja: kirja on Poirot-tarinoita, mutta murhaa tutkimassa on mukana paikallinen nuori poliisi, joka - SPOILERS! - paljatuu tapetun kitupiikin äpäräpojaksi ja tappajaksi. Niinpä sitten mietin koko 4 x 98 minuuttia jatkuneen perusteellisen filmninnöksen ajan, että onkohan se murhaaja tässä sitten tuo tummapintainen afrikkalaislääkäri, muka vanhan ystävän adoptiopoika Afrikasta. Ei ollut, vaan komisario Larosière itse (kuten 1. jaksossa käväisi hetkeksi mielessä).
      Nyt oli vain kyse siitä, että ilmeisesti tätä minisarjaa tehdessä ei vielä ollut tietoa jatkosta - seuraava, filmin pituinen juttu, jolla sarja sitten alkoi oli vasta 3 v myöhemmin tehty ABC-murhat, jossa kaikki oli muuten samoin, paitsi ettei sanallakaan viitattu siihen, että kunnon komisario olisi itse ollut giljotiinille tuomittu murhamies! Tietenkään. Niinpä on aika turha kaivaa tähän yhteyteen Agathaa vertailukohdaksi, koskapa ranskalaiset olivat ryöstöviljelleet - perikunnan luvalla vai ei? - murhamamman juonia ja tehneet niistä ihan omat juttunsa. Ei sillä, ettei Britanniassakin olisi "sössitty" sovituksissa pahan kerran, eritoten viime vuosien "Marple-tarinoissa", ja varmasti perintöä vaalivan Agatha Christie -osakeyhtiön nykyjohtajan, tyttärenpoika Prichardin siunauksella... (end of Part 2)

      Poista
    2. (part 3)

      Mutta jos palataan kulttuuriin ja tapoihin: Kyösti on varmasti katsonut silmä ns. kovana eurodekkari Montalbanoa, jonka tv-kuviot pohjaavat, enimmäkseen, sisiliaisen nestorkirjailija Camillerin kirjoihin ja tarinoihin. Ja käynytkin Sisiliassa Salvon ilmaa haistelemassa. Ilman anglo-amerikkalaista kulttuuri-imperialismin häivääkään, vai? Miten se sopii tähän sapluunaan, sillä sarja on RAI:n tuotantoa ja täysin paikallisvoimin (Livian esittäjä pois lukien) toteutettu?
      Mutta ymmärrän yskän, ja ennen kuin lopetan köhimisen, mainitsen yhden, ihan oman esimerkin. Stieg Larssonin Millennium-kirjoista (hohhoijakkaa) teki amerikkalainen David Fincher viime talveksi ison rahan Hollywood-elokuvan, jossa ei tainnut olla mukana, ainakaan keskeisissä puherooleissa, kuin yksi ruotsalainen, englantia solkkaava näyttelijä - tietty murhaaja! Sankarireportteria esitti nykyinen Bond, moninongelmaista nörttipunkkarityttö Lisbetiä nuori amerikkalainen Rooney Mara, ja tutkittavana oleva rikas Vangerien perhe oli miehitetty lähinnä englantilaisin luonnenäyttelijöin - patriarkka tosin oli kanadalainen Christopher Plummer. Elokuva oli kuvattu jotakuinkin aidoilla tapahtumapaikoilla Ruotsissa, kaikki sanomalehdet olivat ruotsalaisia, kaupassa ja kapakoissa nähtiin ruotsalaisia tuotemerkkejä, ja näyttelijätkin puhuivat englantia aavistuksen verran vierasta korostusta käyttäen (vähemmän kuin vakiosvenssonit uudisraivaajat Fordin länkkäreissä) - paitsi Daniel Craig, joka ei yrittänytkään kuulostaa miltään muulta kuin britiltä. Miksiköhän?
      Kyllä kokonaisuus silti vaikutti voittopuolisesti sveanmaalaiselta, mihin tietty "oikea" kuvasto auttoi. Hollywood tulee ja tekee Ruottissa leffan ruotsalaisen bestselleristivainajan kotimaahansa sijoittamasta dekkarista - mitäs imperialismia se tämä sitten oli? (Toki tiedän, että svenskit tekivät ne ensin itse, sekä elokuviksi että pitemmät versiot telkkuun...)
      Olisiko pääasia kumminkin "autenttisuuden" verisimifiointi eli jäljentäminen, ei yksi yhteen vaan riittävän uskottavaksi näköispainokseksi? Eli se mitä Simenon ja Chandler tekivät kirjoissaan, ulkopuolisina, Kaliforniassa ja Pariisissa/Ranskassa - ts. huijasivat, mutta tarpeeksi hyvin, uskottavasti. Kyöstillekin. [Nyt riittää eli slut]

      Poista
  3. "Mitä nyt! Mitä nyt! Tuo mieshän hyppii hullun lailla! On myrkkyhämähäkki häntä purrut."

    -All in the Wrong (Murphy)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. piti sitten kuitata paitsi "anglosaksisesti" vallan enklannin kielellä... ;D

      Poista