Vallattomasti vallasta

Ajoin bussilla numero 69 vallan liepeille

Erno Paasilinnan aforismi vallasta on piirittänyt minua pitkään. Aina kun muistan tuon mietelmän, mietin mitä Paasilinna oikein tarkoitti väittäessään että valtaa on vain tietty määrä.

     Niinpä Paasilinna ponnahti taas mieleen kun joulun alla luin Helsingin Sanomista Vesa Karosen hauskan radiopakinan Jaetaan joulupukki (18.12.2012), jossa Karonen ironisesti käsitteli muotisanaksi runsastunutta jakaa-verbiä. Nykysuomessa kaikki jaetaan, jopa joulupukki eikä kukaan tiedä miksi myös pukki pitää jakaa, eikä sitä kuinka monta pukkia jakamisesta syntyy.

     Pakinassaan Karonen muistutti, että Elias Lönnrotin mukaan suomeksi voi jakaa mm. herran-ehtoollista, kortteja, pahuuttansa, tavaraa ynnä muuta. Joulupukin, Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tai jonkun kirjan jakaminen olisi mennyt Lönnrotin hilseen yli.

     Onneksi Karonen ei ryhtynyt miettimään mitä kaikkea sosiaalisessa mediassa jaetaan.

Teoksessa Musta aukko (Otava 1977) Erno Paasilinna siis kirjoitti, että ”valtaa on tietty määrä... Sitä ei voi leikata kuin hölmöläiset peittoa.”

     Paasilinna rypi usein pessimismissä ja oli niin kyyninen, että kyynelet herahtivat lukijan silmään (naurusta), mutta kirjoittaessaan vallan jakamisesta hän tuntui osuvan johonkin oleelliseen.

     ”Jos jakaa valtaa kahdelle miehelle, kasvaako valta kahdeksi?” Paasilinna kysyi. ”Ei, se pienentyy puolella.”

Jaettu valta osittuu, väitti Paasilinna. Kahdella miehellä on valtaa vähemmän kuin yhdellä, tuhannalla vielä vähemmän.

     Miten valta eroaa ilosta? Sillä onhan sanottu, että ”jaettu ilo on kaksinkertainen ilo”. Miksi valta pienee jaettaessa, mutta ilo kasvaa?

     Vallan olemus tuntuu mystiseltä. Sitä on vaikea saada kiinni – ajatukseen, väitteeseen, hyödykseen.

Maanantaina puolenpäivän jälkeen päätin lähteä kentälle tutkimaan vallan olemusta.

     Leimasin itseni Ala-Malmilla bussiin numero 69. Olisin toki päässyt vallan liepeille nopeammin junalla, mutta ajattelin että jospa näen vallan jo matkalla, kulkeehan bussi parempien ihmisten lähiöiden läpi, ja saan laveamman käsityksen vallan olomuodosta.

     Pukinmäkeen asti tarkkailin enemmän kanssamatkustajia kuin vallan maisemaa, koska oletin että tavallisten ihmisten reuna-alueilla valta, jos sitä esiintyy, on kovin ohutta ja ponnetonta.

     Kun bussi ylitti jäätyneen Vantaanjoen ja ohitti Oulunkylän suuren rautakaupan, ryhdistin vartaloni ja pyöritin päätäni vasemmalle, eteen ja oikealle ja yritin haukankatseella löytää ohikiitävään maisemaan, komeiden talojen ja viihtyisien pihojen perukoille piiloutuneen vallan. Aina kun bussi pysähtyi, olin valmiina nappaamaan kuvan jos valta astuisi sisälle.

     En tiedä johtuiko pilvisestä päivästä vai bussin numero 69 likaisista ikkunoista, mutta etsimääni ei näkynyt. Kun bussi ohitti kuuluisan supermarketin, mistä Käpylän parempi väki, crème de la crème, ostaa sisäfileensä ja hummerinsa, suipistin silmäni viiruksi niin että kuva olisi mahdollisimman syvätarkka, mutta turhaan.

     Vielä Park-hotellin kulmilla Käpylässä optimismi heräsi, mutta kun bussi lähestyi Itä-Pasilan mahtavia virastotaloja ja jylhiä asuintorneja, aloin luovuttaa. Valta jäi tällä kertaa näkemättä.

     En kauheasti pettynyt. Olin jakanut tavallisten ihmisten kanssa bussin numero 69 ja se oli kuitenkin kuin ihmeen kaupalla ehjä ja kokonainen.

Jalkauduin bussista numero 69 hyvissä ajoin ja kävelin Oopperan kulmalta Mannenheimintietä kohti eduskuntataloa, sillä en halunnut härnätä valtaa. Se saattaa piiloutua jos sitä metelillä lähestyy.

     Hiljaista oli eikä M.A. Numminen istunut rakastettunsa kanssa puistikossa. Kyösti Kallion patsaan edessä komeileva parlamentti näytti upealta, mutta vähän vihamieliseltä. Otin valokuvan ja toisenkin, vaikka valta pysytteli edelleen piilossa. Sitten tajusin että parlamentti on tyhjä; kansanedustajat lomailevat ja vahtimestarit vahtivat ettei valtaa loukata. 

     Epämiellyttävä kysymys kuuluu: missä valta oli kun sen koti, eduskuntatalo, oli kylmillään? Oliko valta jätetty vahtimestareiden huoleksi vai olivatko kansanedustajat vieneet vallan mukanaan maakuntiin ja koteihinsa?

     Saako vallan viedä mukanaan? Joulupöytään ja omaan saunaan? Onko valta ihmisellä, vaikkapa Jyrki Kataisella ja Jutta Urpilaisella, koko ajan, yötä päivää vaiko vain silloin kun he ovat työpaikallaan? Jos niin on, että vain työpaikalla, niin missä valta on kun päättäjät lomailevat? Käyvät kaljalla? Uimassa? Rakastelevat? Kuka sitä silloin käyttää?

     Sitten tuli mieleen valtionvarainministeri Urpilainen joka pitkän työpäivän päätyttyä painaa päänsä pielukselle ja nukahtaa ja näkee unta mansikkaleivoksesta. Kuka sitä unta näkee? Valtako?

     Minulta ei nimittäin ole kysytty haluanko, että valta näkee unta mansikkaleivoksesta. En minä mansikkaleivosunista äänestänyt.

Kaikesta päätellen valta on jotakin mikä on kaikkialla yhtä aikaa eikä missään varsinaisesti.

     Näin ajatellen se alkaa muistuttaa painovoimaa tai aikaa, jotka määrittelevät maailmankaikkeuden rakenteen ja siinä tapahtuvan muutoksen suunnan, mutta joiden perimmäistä olemusta kukaan ei oikeastaan osaa kuvata. Painovoima pitää maailmankaikkeuden kasassa, mutta mitä se lopulta on? Voin ottaa kellosta valokuvan, mutta en minä aikaa pysty kuvaamaan. Voin ottaa valokuvan johtajien johtajasta Ilpo Kokkilasta, mutta en saa kameraani painovoiman kuvaa – enkä edes vallan kuvaa vaikka kuinka zoomaan Kokkilan pärstää.

     Jos painovoima pitää maailman kasassa, niin valta pitää yhteiskunnan koossa. Sitä on kaikkialla, joskus hentona kuin kedon kukkanen, mutta silti se on joka paikassa. Yhteen ihmispoloiseen kohdistuu niin monia vallan säikeitä, että hän romahtaisi kasaan tai repeytyisi palasiksi jos tietäisi ja tuntisi kaikki säikeet ja niiden vetovoiman.

     Kehittyneessä yhteiskunnassa on valtaa paljon enemmän kuin alkeellisessa, koska niin monia instituutioita ja yrityksiä on rakennettu hoitamaan yhteiskunnan asioita. Valta on sopimus, jonka kaikki hyväksyvät, mutta jota kukaan ei ole allekirjoittanut. Valta on hierarkiaa, kuin joustava ja näkymätön kitti ihmisten välissä. Kirkosta voi erota, mutta vallan piiristä on mahdoton karata. Vasta yksilön kuolema kirvoittaa vallan kahleet. Ja silloinkin ne siirretään jollekulle toiselle, vielä elävälle yksilölle kannettavaksi.

     Koska valtaa on vain tietty määrä, niin kuin Paasilinna kirjoitti, valtaan osallistuminen on nollasummapeli.

     Tässä mielessä kuntaministeri Henna Virkkunen puhuu palturia patistaessaan pääkaupunkiseudun kuntia yhteen ja väittäessään, että syntyvä megakunta lisää demokratiaa. Ei se voi lisätä demokratiaa, koska valta pienenee kun sitä jaetaan. Mitä useampia jakajia, sitä vähemmän valtaa riittää yhdelle ihmiselle käytettäväksi. Mutta ehkäpä kuntaministeriä ei kiinnostakaan yhden ihmisen, äänestäjän valta. Sana "demokratia" kelpaa moneen tarkoitukseen.

     Jos Virkkunen pyrkisi perustamaan ilon valtakunnan, silloin asiat olisivat toisin koska yhdessä iloa jaettaessa, se kasvaisi jopa miljoonakertaiseksi. Ilon kunnassa olisi kiva asua.

     Tästä saattaa tietysti vetää sellaisen johtopäätöksen, että kenties on olemassa, vaikka emme sitä tiedä, parempiakin yhteiskuntamuotoja kuin edustuksellinen demokratia. Jotain missä valtaa ei jaeta, vaan sitä monennetaan niin kuin iloa.

Olen edellä häikäilemättä ja hyytävän kyynisesti väittänyt, että valtaa ei voi valokuvata, ei haistaa eikä maistaa. Valta on mutta se ei näy eikä sitä voi koskettaa. Voin auttaa takin Ilpo Kokkilan päälle, mutta ei hänestä eikä takista tartu minuun valtaa.

     Olen myös väittänyt, että valta on kaikkialla mutta ei missään erityisesti ja yhtä vähän kuin maailmankaikkeudella on yksi keskus, yhtä toivotonta olisi etsiä keskipistettä missä valta lymyää ja mistä se levittää lonkeroitaan.

     Ollakseni tasapuolinen kirjaan tähän loppuun Paavo Haavikon käsityksen kirjassa Runoja matkalta salmen ylitse (Otava 1973). Haavikko nimittäin uskottelee, että vallalla on sittenkin maku, että sitä voi mutustella ja että se maistuu hyvältä:

         ”Se joka on sanonut että vallan maku on raaka ei tiedä,

                    ne jotka tietävät tietävät että se on hienonhieno.”

                                    Kuvat: Kyösti Salovaara 2013