keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Vallattomasti vallasta


Ajoin bussilla numero 69 vallan liepeille



Erno Paasilinnan aforismi vallasta on piirittänyt minua pitkään. Aina kun muistan tuon mietelmän, mietin mitä Paasilinna oikein tarkoitti väittäessään että valtaa on vain tietty määrä.
     Niinpä Paasilinna ponnahti taas mieleen kun joulun alla luin Helsingin Sanomista Vesa Karosen hauskan radiopakinan Jaetaan joulupukki (18.12.2012), jossa Karonen ironisesti käsitteli muotisanaksi runsastunutta jakaa-verbiä. Nykysuomessa kaikki jaetaan, jopa joulupukki eikä kukaan tiedä miksi myös pukki pitää jakaa, eikä sitä kuinka monta pukkia jakamisesta syntyy.
     Pakinassaan Karonen muistutti, että Elias Lönnrotin mukaan suomeksi voi jakaa mm. herran-ehtoollista, kortteja, pahuuttansa, tavaraa ynnä muuta. Joulupukin, Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tai jonkun kirjan jakaminen olisi mennyt Lönnrotin hilseen yli.
     Onneksi Karonen ei ryhtynyt miettimään mitä kaikkea sosiaalisessa mediassa jaetaan.


Teoksessa Musta aukko (Otava 1977) Erno Paasilinna siis kirjoitti, että ”valtaa on tietty määrä... Sitä ei voi leikata kuin hölmöläiset peittoa.”
     Paasilinna rypi usein pessimismissä ja oli niin kyyninen, että kyynelet herahtivat lukijan silmään (naurusta), mutta kirjoittaessaan vallan jakamisesta hän tuntui osuvan johonkin oleelliseen.
     ”Jos jakaa valtaa kahdelle miehelle, kasvaako valta kahdeksi?” Paasilinna kysyi. ”Ei, se pienentyy puolella.”
Jaettu valta osittuu, väitti Paasilinna. Kahdella miehellä on valtaa vähemmän kuin yhdellä, tuhannalla vielä vähemmän.
     Miten valta eroaa ilosta? Sillä onhan sanottu, että ”jaettu ilo on kaksinkertainen ilo”. Miksi valta pienee jaettaessa, mutta ilo kasvaa?
     Vallan olemus tuntuu mystiseltä. Sitä on vaikea saada kiinni – ajatukseen, väitteeseen, hyödykseen.


Maanantaina puolenpäivän jälkeen päätin lähteä kentälle tutkimaan vallan olemusta.
     Leimasin itseni Ala-Malmilla bussiin numero 69. Olisin toki päässyt vallan liepeille nopeammin junalla, mutta ajattelin että jospa näen vallan jo matkalla, kulkeehan bussi parempien ihmisten lähiöiden läpi, ja saan laveamman käsityksen vallan olomuodosta.
     Pukinmäkeen asti tarkkailin enemmän kanssamatkustajia kuin vallan maisemaa, koska oletin että tavallisten ihmisten reuna-alueilla valta, jos sitä esiintyy, on kovin ohutta ja ponnetonta.
     Kun bussi ylitti jäätyneen Vantaanjoen ja ohitti Oulunkylän suuren rautakaupan, ryhdistin vartaloni ja pyöritin päätäni vasemmalle, eteen ja oikealle ja yritin haukankatseella löytää ohikiitävään maisemaan, komeiden talojen ja viihtyisien pihojen perukoille piiloutuneen vallan. Aina kun bussi pysähtyi, olin valmiina nappaamaan kuvan jos valta astuisi sisälle.
     En tiedä johtuiko pilvisestä päivästä vai bussin numero 69 likaisista ikkunoista, mutta etsimääni ei näkynyt. Kun bussi ohitti kuuluisan supermarketin, mistä Käpylän parempi väki, crème de la crème, ostaa sisäfileensä ja hummerinsa, suipistin silmäni viiruksi niin että kuva olisi mahdollisimman syvätarkka, mutta turhaan.
     Vielä Park-hotellin kulmilla Käpylässä optimismi heräsi, mutta kun bussi lähestyi Itä-Pasilan mahtavia virastotaloja ja jylhiä asuintorneja, aloin luovuttaa. Valta jäi tällä kertaa näkemättä.
     En kauheasti pettynyt. Olin jakanut tavallisten ihmisten kanssa bussin numero 69 ja se oli kuitenkin kuin ihmeen kaupalla ehjä ja kokonainen.


Jalkauduin bussista numero 69 hyvissä ajoin ja kävelin Oopperan kulmalta Mannenheimintietä kohti eduskuntataloa, sillä en halunnut härnätä valtaa. Se saattaa piiloutua jos sitä metelillä lähestyy.
     Hiljaista oli eikä M.A. Numminen istunut rakastettunsa kanssa puistikossa. Kyösti Kallion patsaan edessä komeileva parlamentti näytti upealta, mutta vähän vihamieliseltä. Otin valokuvan ja toisenkin, vaikka valta pysytteli edelleen piilossa. Sitten tajusin että parlamentti on tyhjä; kansanedustajat lomailevat ja vahtimestarit vahtivat ettei valtaa loukata. 
     Epämiellyttävä kysymys kuuluu: missä valta oli kun sen koti, eduskuntatalo, oli kylmillään? Oliko valta jätetty vahtimestareiden huoleksi vai olivatko kansanedustajat vieneet vallan mukanaan maakuntiin ja koteihinsa?
     Saako vallan viedä mukanaan? Joulupöytään ja omaan saunaan? Onko valta ihmisellä, vaikkapa Jyrki Kataisella ja Jutta Urpilaisella, koko ajan, yötä päivää vaiko vain silloin kun he ovat työpaikallaan? Jos niin on, että vain työpaikalla, niin missä valta on kun päättäjät lomailevat? Käyvät kaljalla? Uimassa? Rakastelevat? Kuka sitä silloin käyttää?
     Sitten tuli mieleen valtionvarainministeri Urpilainen joka pitkän työpäivän päätyttyä painaa päänsä pielukselle ja nukahtaa ja näkee unta mansikkaleivoksesta. Kuka sitä unta näkee? Valtako?
     Minulta ei nimittäin ole kysytty haluanko, että valta näkee unta mansikkaleivoksesta. En minä mansikkaleivosunista äänestänyt.




Kaikesta päätellen valta on jotakin mikä on kaikkialla yhtä aikaa eikä missään varsinaisesti.
     Näin ajatellen se alkaa muistuttaa painovoimaa tai aikaa, jotka määrittelevät maailmankaikkeuden rakenteen ja siinä tapahtuvan muutoksen suunnan, mutta joiden perimmäistä olemusta kukaan ei oikeastaan osaa kuvata. Painovoima pitää maailmankaikkeuden kasassa, mutta mitä se lopulta on? Voin ottaa kellosta valokuvan, mutta en minä aikaa pysty kuvaamaan. Voin ottaa valokuvan johtajien johtajasta Ilpo Kokkilasta, mutta en saa kameraani painovoiman kuvaa – enkä edes vallan kuvaa vaikka kuinka zoomaan Kokkilan pärstää.
     Jos painovoima pitää maailman kasassa, niin valta pitää yhteiskunnan koossa. Sitä on kaikkialla, joskus hentona kuin kedon kukkanen, mutta silti se on joka paikassa. Yhteen ihmispoloiseen kohdistuu niin monia vallan säikeitä, että hän romahtaisi kasaan tai repeytyisi palasiksi jos tietäisi ja tuntisi kaikki säikeet ja niiden vetovoiman.
     Kehittyneessä yhteiskunnassa on valtaa paljon enemmän kuin alkeellisessa, koska niin monia instituutioita ja yrityksiä on rakennettu hoitamaan yhteiskunnan asioita. Valta on sopimus, jonka kaikki hyväksyvät, mutta jota kukaan ei ole allekirjoittanut. Valta on hierarkiaa, kuin joustava ja näkymätön kitti ihmisten välissä. Kirkosta voi erota, mutta vallan piiristä on mahdoton karata. Vasta yksilön kuolema kirvoittaa vallan kahleet. Ja silloinkin ne siirretään jollekulle toiselle, vielä elävälle yksilölle kannettavaksi.
     Koska valtaa on vain tietty määrä, niin kuin Paasilinna kirjoitti, valtaan osallistuminen on nollasummapeli.
     Tässä mielessä kuntaministeri Henna Virkkunen puhuu palturia patistaessaan pääkaupunkiseudun kuntia yhteen ja väittäessään, että syntyvä megakunta lisää demokratiaa. Ei se voi lisätä demokratiaa, koska valta pienenee kun sitä jaetaan. Mitä useampia jakajia, sitä vähemmän valtaa riittää yhdelle ihmiselle käytettäväksi. Mutta ehkäpä kuntaministeriä ei kiinnostakaan yhden ihmisen, äänestäjän valta. Sana "demokratia" kelpaa moneen tarkoitukseen.
     Jos Virkkunen pyrkisi perustamaan ilon valtakunnan, silloin asiat olisivat toisin koska yhdessä iloa jaettaessa, se kasvaisi jopa miljoonakertaiseksi. Ilon kunnassa olisi kiva asua.
     Tästä saattaa tietysti vetää sellaisen johtopäätöksen, että kenties on olemassa, vaikka emme sitä tiedä, parempiakin yhteiskuntamuotoja kuin edustuksellinen demokratia. Jotain missä valtaa ei jaeta, vaan sitä monennetaan niin kuin iloa.


Olen edellä häikäilemättä ja hyytävän kyynisesti väittänyt, että valtaa ei voi valokuvata, ei haistaa eikä maistaa. Valta on mutta se ei näy eikä sitä voi koskettaa. Voin auttaa takin Ilpo Kokkilan päälle, mutta ei hänestä eikä takista tartu minuun valtaa.
     Olen myös väittänyt, että valta on kaikkialla mutta ei missään erityisesti ja yhtä vähän kuin maailmankaikkeudella on yksi keskus, yhtä toivotonta olisi etsiä keskipistettä missä valta lymyää ja mistä se levittää lonkeroitaan.
     Ollakseni tasapuolinen kirjaan tähän loppuun Paavo Haavikon käsityksen kirjassa Runoja matkalta salmen ylitse (Otava 1973). Haavikko nimittäin uskottelee, että vallalla on sittenkin maku, että sitä voi mutustella ja että se maistuu hyvältä:

         ”Se joka on sanonut että vallan maku on raaka ei tiedä,
                    ne jotka tietävät tietävät että se on hienonhieno.”



                                    Kuvat: Kyösti Salovaara 2013


11 kommenttia:

  1. "Miten valta eroaa ilosta?" Ehkäpä vallan tunneanalogia onkin murhe, josta taas sanotaan että jaettuna se vähenee ja itsekseen haudottuna myrkyttää mielen...

    VastaaPoista
  2. Hienoa pohdintaa.
    Muistikuvani Erno Paasilinnan habituksesta olivat jo sellaisia, että hän käy asioihin pessimismin kautta, mutta kaveri luultavasti puhui useasti asiaa.
    Minusta Jyrki Kataisella on valtaa, mutta valta on pääministerin valtaa, eli Matti Vanhasella ei ole enää sellaista valtaa kuin oli muutamia vuosia sitten. Sama pätee minusta Tarja Haloseen. Toisaalta pääministerillä on valtaa vain, jos hän sitä käyttää. Sixpackissa minusta yksittäisillä ministereillä on suhteellisen paljon valtaa ja pienillä puolueilla. Tämä on minun mielipide.
    Luultavasti valmistelijoilla on myös paljon valtaa, josta ei vaaleissa äänestetä.
    Valtaa käytetään jatkuvasti enemmän välillisesti, esimerkiksi lakien kautta, joilla alle 30-vuotiaat tai siltä näyttävät henkilöt saadaan näyttämään papereita, jos he haluavat tehdä kauppaa tietyistä hyödykkeistä. Tällaisesta holhoavasta vallankäytöstä on useita esimerkkejä. En sano onko muutos hyvä tai huono, mutta kuvaa hyvin nykytilannetta. Määräyksiä yritetään minusta hivuttaa asetuksiin ja niiden kautta halutaan "oikea lopputulos", toinen on tämä keppinä toimiva porkkana eli vallankäytön "väline on raha tai rahanhanan kiinnilaitto.

    VastaaPoista
  3. Joo, lait, säädökset ja ikiaikaiset sopimukset (esim. joku tietyn alan TES) ovat sellaista valtaa, jota ei tajua vallankäytöksi/kohteena olemiseksi. Näissä mielenkiintoista on sekin että niiden suhteen "valtaa" ovat käyttäneet aikaisemmat sukupolvet omassa ajassaan toimien.

    Tietysti erilaiset etiketit ja käyttäytymistavat ovat nekin elämää ohjaavia ja ja rajoittavia "lakeja" ja eräällä tavalla vallan ilmenemismuotoja.

    Kaiken kaikkiaan: valtaa ja "valtaa" on elämänpiirimme tulvillaan, ja niin kuin toteat, ei aina tiedä missä järki alkaa ja missä loppuu.

    Joskus kauan sitten joku keräilijäheimo oli oikeastaan vain luonnon harjoittaman vallankäytön kohteena. Tolkuttoman yleistäen voisi maalata kehityskaaren, että silloin alussa jollakin yksilöllä on kaikki valta itsellään, ja sitten tuhansien vuosien kehityksen jälkeen, hyvinvointiyhteiskunnan synnytettyä rakenteita ja markkinatalouden erilaisia yrityksiä, tuo alkuperäinen yksi ja kokonainen valta on tuolta yksilöltä jaettu miljooniin osiin ja yksilölle on jäänyt vain aavistus alkuperäisestä.

    Mutta tämä taitaa olla liian juhlallinen ja vähän metafyysinenkin ajatus tähän hätään.

    Hdcaniksen muistutus siitä, että surun kokeminen (jakaminen) pienentää surua kuvastaa mukavasti miten ihmiset käyttävät kieltä todellisuuden kuvaamiseen. Valta ja suru ovat jo olemassa, kokonaisuuksia jotka murenenevat alaspäin kokijoilleen. Ilo taas syntyy vasta kun jotakin tapahtuu eli kasvaa ihmisten välisestä prosessista ylöspäin uudenlaiseksi kokonaisuudeksi. (Tämäkin vähän metafyysinen ajatus, hyi Kyösti!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo murenemisen ja kasvun metafysiikka on minusta varteenotettava metafysiikka, kaukana hyistä.

      Poista
  4. Ehkä olen epäkohtalias ja jopa loukkaava, kun kirjaan tänne kommentialueelle tulkintani, varmaan yksiulotteisen, tästä pakinastasi: että kyseessä on eräänlainen kunnon sotamies Salovaaran seikkailu Paasilinnan luota Haavikon luo.

    Mutta vaikka tulkintani olisi täysin väärä, uskon sinun kestävän tämänkin. Onhan sinua haukuttu Sapovaaraksikin, ja P. Lipponen haukkui sinua oikein intellektuelliksi.

    Lopun Haavikko-sitaatti muuten on paljon moniselitteisempi kuin alun Paasilinna-sitaatti. Luulisin, että Haavikko makustelee säkeissään valtaa viininmaistajan ominaisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en tiedä, jos tulkitset tahallaan tai tahtomattasi että ajatusmaailmani kaari on vuosien mittaan etääntynyt Paasilinnasta ja lähentynyt Haavikkoa, saatat olla oikeilla jäljillä. Tosin asia ei ole noin yksioikoinen - ja miten voisikaan.

      Kirjoitin kerran pilkkarunon Haavikosta. Se on yksi harvoja kirjoituksiani joita Demarin kulttuurimies Risto Hannula ei suostunut julkaisemaan. Sain sen sitten kotkalaisen Eteenpäin-lehden kulttuuriliitteeseen.

      Jos tässä jonain päivänä muistelen vanhoja (kun ei tulevia voi muistella), laitan runosta vaikkapa kuvan tänne.

      Lyhyt sitaatti Haavikon pitkästä runosta ei tänäisessä pakinassani tietenkään tehnyt oikeutta koko runolle, mutta sellaistahan tämä on: varastetaan muiden ajatuksia ja jopa vääristellään niitä. Ja ollaan tyytyväistä poikaa.

      Poista
    2. Tämä osoitti taas: tulkinta on vaarallista, varsinkin jos on riski, että kirjailija itse pääsee lukemaan tulkinnan. Järkevintä yrittää tulkita vain kirjalijoita, joilla ei varmasti ole kytköksiä suomen kieleen. Ja Haavikko-sitaatin ei onneksi tarvitse tehdä oikeutta runolle itselleen, kunhan se tekee oikeutta pakinallesi. Se on sitä haavikkolaista reaalipolitiikkaa ehkä, jos tulkitsin Haavikkoa oikein.

      Poista
    3. Älä peruuta, Derrickus! Olet oikealla tiellä, joka tapauksessa.

      Kirjoittaminen on kummallinen prosessi jossa ihmisen alitajunta ilmenee väistämättä ja ikään kuin vahingossa.

      Viittauksesi Shvejkiin osui sekin kohdalleen, sillä onhan Hashek mielikirjailijani. Hellin isäni v 1935 ostamia laitoksia ystävän tavoin.

      Matti Varjo aikanaan Shvejkinä tv-sarjassa teki oikeutta mainiolle kertomukselle.

      Poista
    4. Täytyy paljastaa nyt julma totuus: Sinulle itsellesi kuuluu täysi kunnia tien löytämisestä, alitajuisesi kulun paljastumisesta. Oma osuuteni oli toimia vain eräänlaisena S123/L6-lauseena, jonka satunnaisuudesta löysit väylän tulkintaan.

      Nimittäin halusin eilisaamuisessa kommentissani klo 8.13 vain paljastaa vanhana formalistina, mikä pakinasi rakenteessa oli vedonnut minuun. Paasilinna ja Haavikko olivat lähestymisessäni pelkkiä muototekijöitä, alun ja lopun paalutus kovaan konkretiaan - vähän kuin Tanger ja Kairo, joitten kumman tahansa löytötavaratoimistoon Afrikan tähden voi löytäessään palauttaa. Paasilinnan ja Haavikon väliin sitten sijoittuu (švejkiläinen?) veijarilogiikkaosuus vallan maisemien tarkkailuineen ja M. A. Nummisineen. (Näin sen tein, ja ehkä sitten olin antavani johdantoa kommentissani vähän liioitellusti.)

      Ilo kuitenkin saada olla avuksesi kuurupiilossa alitajunnan kanssa.

      Muistan Matti Varjon kunnon sotamiehenä uusintakierrokselta ehkä n. 1982. Saisivat näyttää edes pari jaksoa jälleen vaikka Teeman tiistai-illoissa, ja taustoitukseksi haastatella esimerkiksi Veikko Kerttulaa siinä ohessa sarjan toisen ohjaajan ominaisuudessa.

      Poista
  5. Sattuneesta syystä kirjoittelin tänään esseetä, joka käsittelee aforismeja ja kolaroin juuri saman E. Paasilinnan aforismin kanssa. Haavokolla taas on paljon tunnetumpikin kuvaus vallan mausta: "Tosi herkut ovat raakoja, osterit, lohi, ja valta."

    VastaaPoista
  6. Aha, mielenkiintoista.

    Eikös tämä jälkimmäinen olekin vähän ristiriidassa minun lainaamani kanssa - onko se valta raakaa vai hienonhienoa maultaan?

    Tuossa samaisessa ...salmen ylitse kokoelmassa on pari riviä tasavallasta ja siinä ajatuksessa Haavikko on lähellä Paasilinnaa:

    "Jos tasavalta olisi totta niin nähtäisiin nuo hallitsevat
    opettamassa meille kaikki temppunsa."

    VastaaPoista