Ajoin bussilla numero 69 vallan liepeille
Erno
Paasilinnan aforismi vallasta on piirittänyt minua pitkään.
Aina kun muistan tuon mietelmän, mietin mitä Paasilinna oikein
tarkoitti väittäessään että valtaa on vain tietty määrä.
Niinpä Paasilinna ponnahti taas mieleen kun joulun alla luin
Helsingin Sanomista Vesa Karosen hauskan radiopakinan Jaetaan
joulupukki (18.12.2012), jossa Karonen ironisesti käsitteli
muotisanaksi runsastunutta jakaa-verbiä. Nykysuomessa kaikki
jaetaan, jopa joulupukki eikä kukaan tiedä miksi myös pukki pitää
jakaa, eikä sitä kuinka monta pukkia jakamisesta syntyy.
Pakinassaan
Karonen muistutti, että Elias Lönnrotin mukaan suomeksi voi jakaa mm.
herran-ehtoollista, kortteja, pahuuttansa, tavaraa ynnä muuta.
Joulupukin, Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tai jonkun kirjan
jakaminen olisi mennyt Lönnrotin hilseen yli.
Onneksi
Karonen ei ryhtynyt miettimään mitä kaikkea sosiaalisessa mediassa
jaetaan.
Teoksessa
Musta aukko (Otava 1977) Erno Paasilinna siis kirjoitti, että
”valtaa on tietty määrä... Sitä ei voi leikata kuin hölmöläiset
peittoa.”
Paasilinna
rypi usein pessimismissä ja oli niin kyyninen, että kyynelet
herahtivat lukijan silmään (naurusta), mutta kirjoittaessaan vallan
jakamisesta hän tuntui osuvan johonkin oleelliseen.
”Jos
jakaa valtaa kahdelle miehelle, kasvaako valta kahdeksi?”
Paasilinna kysyi. ”Ei, se pienentyy puolella.”
Jaettu
valta osittuu, väitti Paasilinna. Kahdella miehellä on valtaa
vähemmän kuin yhdellä, tuhannalla vielä vähemmän.
Miten
valta eroaa ilosta? Sillä onhan sanottu, että ”jaettu ilo on
kaksinkertainen ilo”. Miksi valta pienee jaettaessa, mutta ilo
kasvaa?
Vallan
olemus tuntuu mystiseltä. Sitä on vaikea saada kiinni –
ajatukseen, väitteeseen, hyödykseen.
Maanantaina
puolenpäivän jälkeen päätin lähteä kentälle tutkimaan vallan
olemusta.
Leimasin
itseni Ala-Malmilla bussiin numero 69. Olisin toki päässyt vallan liepeille nopeammin junalla, mutta ajattelin että jospa näen
vallan jo matkalla, kulkeehan bussi parempien ihmisten
lähiöiden läpi, ja saan laveamman käsityksen vallan olomuodosta.
Pukinmäkeen
asti tarkkailin enemmän kanssamatkustajia kuin vallan maisemaa,
koska oletin että tavallisten ihmisten reuna-alueilla valta, jos
sitä esiintyy, on kovin ohutta ja ponnetonta.
Kun
bussi ylitti jäätyneen Vantaanjoen ja ohitti Oulunkylän suuren
rautakaupan, ryhdistin vartaloni ja pyöritin päätäni vasemmalle,
eteen ja oikealle ja yritin haukankatseella löytää ohikiitävään
maisemaan, komeiden talojen ja viihtyisien pihojen perukoille
piiloutuneen vallan. Aina kun bussi pysähtyi, olin valmiina
nappaamaan kuvan jos valta astuisi sisälle.
En
tiedä johtuiko pilvisestä päivästä vai bussin numero 69
likaisista ikkunoista, mutta etsimääni ei näkynyt. Kun bussi
ohitti kuuluisan supermarketin, mistä Käpylän parempi väki, crème
de la crème, ostaa sisäfileensä ja hummerinsa, suipistin silmäni
viiruksi niin että kuva olisi mahdollisimman syvätarkka, mutta
turhaan.
Vielä
Park-hotellin kulmilla Käpylässä optimismi heräsi, mutta kun
bussi lähestyi Itä-Pasilan mahtavia virastotaloja ja jylhiä asuintorneja, aloin luovuttaa. Valta jäi tällä kertaa näkemättä.
En kauheasti pettynyt. Olin jakanut tavallisten ihmisten kanssa
bussin numero 69 ja se oli kuitenkin kuin ihmeen kaupalla ehjä ja
kokonainen.
Jalkauduin bussista numero 69 hyvissä ajoin ja kävelin Oopperan kulmalta Mannenheimintietä kohti eduskuntataloa, sillä en halunnut härnätä
valtaa. Se saattaa piiloutua jos sitä metelillä lähestyy.
Hiljaista oli eikä M.A. Numminen istunut rakastettunsa kanssa puistikossa. Kyösti
Kallion patsaan edessä komeileva parlamentti näytti upealta, mutta vähän vihamieliseltä. Otin
valokuvan ja toisenkin, vaikka valta pysytteli edelleen piilossa. Sitten
tajusin että parlamentti on tyhjä; kansanedustajat lomailevat ja vahtimestarit vahtivat ettei valtaa loukata.
Epämiellyttävä
kysymys kuuluu: missä valta oli kun sen koti, eduskuntatalo, oli
kylmillään? Oliko valta jätetty vahtimestareiden huoleksi vai
olivatko kansanedustajat vieneet vallan mukanaan maakuntiin ja
koteihinsa?
Saako
vallan viedä mukanaan? Joulupöytään ja omaan saunaan? Onko valta
ihmisellä, vaikkapa Jyrki Kataisella ja Jutta Urpilaisella, koko
ajan, yötä päivää vaiko vain silloin kun he ovat työpaikallaan?
Jos niin on, että vain työpaikalla, niin missä valta on kun päättäjät lomailevat?
Käyvät kaljalla? Uimassa? Rakastelevat? Kuka sitä silloin käyttää?
Sitten
tuli mieleen valtionvarainministeri Urpilainen joka pitkän
työpäivän päätyttyä painaa päänsä pielukselle ja nukahtaa ja
näkee unta mansikkaleivoksesta. Kuka sitä unta näkee? Valtako?
Minulta
ei nimittäin ole kysytty haluanko, että valta näkee unta
mansikkaleivoksesta. En minä mansikkaleivosunista äänestänyt.
Kaikesta
päätellen valta on jotakin mikä on kaikkialla yhtä aikaa eikä
missään varsinaisesti.
Näin
ajatellen se alkaa muistuttaa painovoimaa tai aikaa, jotka
määrittelevät maailmankaikkeuden rakenteen ja siinä tapahtuvan
muutoksen suunnan, mutta joiden perimmäistä olemusta kukaan ei
oikeastaan osaa kuvata. Painovoima pitää maailmankaikkeuden kasassa, mutta mitä se lopulta on? Voin ottaa kellosta valokuvan, mutta en
minä aikaa pysty kuvaamaan. Voin ottaa valokuvan johtajien johtajasta Ilpo
Kokkilasta, mutta en saa kameraani painovoiman kuvaa –
enkä edes vallan kuvaa vaikka kuinka zoomaan Kokkilan pärstää.
Jos
painovoima pitää maailman kasassa, niin valta pitää yhteiskunnan
koossa. Sitä on kaikkialla, joskus hentona kuin kedon kukkanen,
mutta silti se on joka paikassa. Yhteen ihmispoloiseen kohdistuu niin
monia vallan säikeitä, että hän romahtaisi kasaan tai repeytyisi
palasiksi jos tietäisi ja tuntisi kaikki säikeet ja niiden
vetovoiman.
Kehittyneessä
yhteiskunnassa on valtaa paljon enemmän kuin alkeellisessa, koska
niin monia instituutioita ja yrityksiä on rakennettu hoitamaan
yhteiskunnan asioita. Valta on sopimus, jonka kaikki hyväksyvät,
mutta jota kukaan ei ole allekirjoittanut. Valta on hierarkiaa, kuin joustava ja näkymätön kitti ihmisten välissä. Kirkosta voi erota, mutta vallan piiristä
on mahdoton karata. Vasta yksilön kuolema kirvoittaa vallan
kahleet. Ja silloinkin ne siirretään jollekulle toiselle, vielä
elävälle yksilölle kannettavaksi.
Koska
valtaa on vain tietty määrä, niin kuin Paasilinna kirjoitti, valtaan osallistuminen on nollasummapeli.
Tässä
mielessä kuntaministeri Henna Virkkunen puhuu palturia patistaessaan
pääkaupunkiseudun kuntia yhteen ja väittäessään, että syntyvä
megakunta lisää demokratiaa. Ei se voi lisätä demokratiaa, koska
valta pienenee kun sitä jaetaan. Mitä useampia jakajia, sitä
vähemmän valtaa riittää yhdelle ihmiselle käytettäväksi. Mutta
ehkäpä kuntaministeriä ei kiinnostakaan yhden ihmisen, äänestäjän
valta. Sana "demokratia" kelpaa moneen tarkoitukseen.
Jos
Virkkunen pyrkisi perustamaan ilon valtakunnan, silloin asiat olisivat toisin koska yhdessä iloa jaettaessa, se kasvaisi jopa miljoonakertaiseksi. Ilon
kunnassa olisi kiva asua.
Tästä
saattaa tietysti vetää sellaisen johtopäätöksen, että kenties
on olemassa, vaikka emme sitä tiedä, parempiakin yhteiskuntamuotoja
kuin edustuksellinen demokratia. Jotain missä valtaa ei jaeta,
vaan sitä monennetaan niin kuin iloa.
Olen
edellä häikäilemättä ja hyytävän kyynisesti väittänyt, että
valtaa ei voi valokuvata, ei haistaa eikä maistaa. Valta on mutta
se ei näy eikä sitä voi koskettaa. Voin auttaa takin Ilpo Kokkilan
päälle, mutta ei hänestä eikä takista tartu minuun valtaa.
Olen
myös väittänyt, että valta on kaikkialla mutta ei missään
erityisesti ja yhtä vähän kuin maailmankaikkeudella on yksi
keskus, yhtä toivotonta olisi etsiä keskipistettä missä valta
lymyää ja mistä se levittää lonkeroitaan.
Ollakseni
tasapuolinen kirjaan tähän loppuun Paavo Haavikon käsityksen
kirjassa Runoja matkalta salmen ylitse (Otava 1973). Haavikko
nimittäin uskottelee, että vallalla on sittenkin maku, että sitä
voi mutustella ja että se maistuu hyvältä:
”Se
joka on sanonut että vallan maku on raaka ei tiedä,
ne
jotka tietävät tietävät että se on hienonhieno.”
Kuvat: Kyösti Salovaara 2013
