Elokuva haalistaa värinsä

[heijastaakseen ajan henkeä]

Kyösti Salovaara, 2014.

Värejä pelkäämättä:
Strasbourgin modernin taiteen museo.

Värejä käytetään esteettisistä syistä esimerkiksi taiteessa, sisustuksessa, rakennusten ulkoseinissä ja vaatetuksessa. Väripsykologiassa hyödynnetään värien erilaisia psykologisia vaikutuksia viihtyvyyteen, mielialaan ja tuntemuksiin. Värien symbolikäyttö on hyvin tavallista monella alalla. Värejä käytetään esimerkiksi uskonnollisina symboleina, kansallisina, heraldisina, kaupallisina ja muina tunnusväreinä sekä viestittävinä merkinantajina esimerkiksi liikenteessä.

- Wikipedia, Suomi

Ranskalainen filosofi ja kirjailija Jean-Paul Sartre väitti teoksessaan Mitä kirjallisuus on? (1948), että ”merkityksiä ei maalata eikä niitä sävelletä”.

    Ovatko melodiat ja maalauksen (kuvan) värit siis pelkästään estetiikkaa, joka ei sellaisenaan ilmennä millään tavalla maailman tai ihmisen olemisen tilaa? ”Vaikka joku sanoo, että melodia on iloinen tai synkkä”, Sartre kirjoitti, ”niin se on aina tuolla tai tällä puolen kaiken sen mitä siitä voi sanoa.”

    Jos melodia tai jokin väri rauhoittaa mieltäni tai saa minut hermostumaan, niin johtuuko se kulttuuriympäristöni opettamasta tavasta kuulla tai nähdä jokin asia jollakin tavalla vai voivatko melodia ja väri oikeasti kutkutella ihmisen hermorakennetta ”jollakin” universaalilla tavalla?

    Melodioille ei liene löydy fysikaalista vastinetta konkreettisesta todellisuudesta. Värit sen sijaan välittävät informaatiota tuosta todellisuudesta, koska ihminen näkee ja aistii todellisuuttaan värien kautta, näkemällä ulkopuolisen maailmansa väreinä.

Niinpä uskaltaisi väittää, että värivalokuvassa on enemmän informaatiota kuin mustavalkoisessa, ja että värielokuva kertoo ihmisen elämästä enemmän kuin mustavalkoinen elokuva.

    Jos näin on, miksi niin monet värielokuvat käyttävät nykyään haalistuneita värejä kertoessaan tarinoita ihmisen elämästä?

    Ianko López, kulttuuriin ja kuvataiteisiin erikoistunut espanjalainen toimittaja pohti El País-lehdessä (7.8.2026) menestyselokuvien värien haalistumista. Kulttuurisotaa käydään nyt väreillä, López sanoi ja kysyi ”miksi Hollywoodin menestyselokuvat ovat muuttuneet niin harmaiksi”.

    López käytti esimerkkinä Christopher Nolanin ohjaamaa suurelokuvaa Odysseiaa (2026), jonka värit ovat latteita ja harmaita. Odysseian tekeminen maksoi 250 miljoonaa dollaria, mutta näyttää kuin filmi olisi kuvattu hiekkamyrskyn samentaman kameranlinssin läpi.

    Koska Odysseia on suuren budjetin menestyselokuva eikä pikkuruinen taidefilmi, López arvelee, että elokuvan värimaailma pyrkii kuvastamaan aikamme tuntoja, tämän hetken pessimististä realismia sen sijaan, että ohjaaja yrittäisi tuoda valkokankaalle antiikin rikkaan värimaailman. Kertoessaan menneisyydestä Nolan käyttää kuvitusoppaana 2000-luvun henkistä maisemaa.

Toisin oli ennen.

    Värielokuvan alkuvuosina Ihmemaa Ozin ja Tuulen viemän kaltaiset filmit hehkuivat Technicolor-väreissä. 1900-luvun loppuvuosiin saakka värit merkitsivät monelle huippuohjaajalle elokuvaamisen perusideaa. Lópezin mukaan tällaisia taiteilijoita olivat mm. sellaiset ohjaajat kuin Michael Powell, Vincente Minnelli, John Ford, Alfred Hitchcock, David Lean, Stanley Kubrick, Luchino Visconti, Frederico Fellini, Eric Rohmer ja Jean-Luc Godard.

    Värien estetiikka muuttui totaalisesti (ja kenties pysyvästi) kun teattereihin saatiin vuonna 1998 Steven Spielbergin ohjaama Pelastakaa sotamies Ryan, jonka haalistuneista, ruskeista värisävyistä tuli ”elokuvaamisen uusi standardi”.

    Lópezin mielestä estetiikan muutoksesta voidaan päätellä, että esimerkiksi historiallinen elokuva ei niinkään pyri esittämään menneisyyttä kuin sovittamaan sen kertomuksen meidän aikamme huolenaiheisiin ja visuaaliseen herkkyyteen. Niinpä jos joku ohjaaja kuvaisi muinaista Kreikkaa oliivilehtojen vihreytenä, Välimeren sinisenä ja alkuperäisten pigmenttien punaisena ja keltaisena, hänen elokuvaansa verrattaisiin hajuvesimainokseen tai vieläpä sitäkin alempiarvoisiin kulttuurituotteisiin.

Taistelutoverit, HBO 2001.

Kaksi kuvakaappausta 10-osaisesta minisarjasta.
Sarjan tuottivat Steven Spielberg ja Tom Hanks.

Vuonna 2001 julkaistu HBO:n kymmenosainen tv-sarja Taistelutoverit jatkoi Spielbergin uuden estetiikan voittokulkua. Samalla kun Spiebergin ja Tom Hanksin tuottama Taistelutoverit on kenties paras koskaan tehty tv-sarja ja yksi parhaimmista toiseen maailmansotaan liittyvistä elokuvista, se innostaa toistamaan Lópezin artikkelin kysymyksen: miksi uusi elokuva palaa melkein mustavalkoiseen (tai ruskeaharmaaseen) estetiikkaan maailmassa, joka todellisuudessa on väreillä kyllästettyä?

    Taistelutoverien keskiössä on Normandian maihinnousua seuraavat tapahtumat kesällä 1944. Vaikka voi kuvitella kuinka vihreää, vehmasta ja kaunista Normandian maisema oli alkukesästä 1944, Taistelutovereissa tuo maisema on kauttaaltaan ruskean sävyinen, vihreä on erittäin tummaa ja kaikki näyttää likaiselta.

    Onko elokuvatekijöiden ideana muuttaa sotatapahtumia ympäröivän maiseman, maaseudun ja pikkukaupunkien esteettinen ilme sopimaan tosikertomuksen traagiseen ja julmaan todellisuuteen? Koska sotilaat kokevat kauheuksia, elokuvan estetiikka nujerretaan melkein värittömäksi ettei sodan traagisuus, julma järjettömyys joutuisi ristiriitaan maiseman autenttisen kauneuden ja viehättävyyden kanssa. Kaunis tausta pilaisi sodankäynnin julman rumuuden. Psykologinen "realismi" korvaa fyysisen maiseman realismin.

    Mutta, katsoja kysyy, eikö sodan julma järjettömyys tulisi entistä paremmin esille, jos sotilaat kulkisivat kukkivien ketojen, viehättävien purojen ja hohtavan vihreiden lehvistöjen läpi taistellessaan natsi-Saksan joukkoja vastaan? Eikö kauniin ja ruman kontrasti olisi tuolloin vieläkin havahduttavampi?

    Vai onko niin, että elokuvan katsoja pystyy tuntemaan vain yhtä tunnetta kerrallaan, jolloin kuvainformaation pitää tukea tätä yhtä totaalista tunnetta?

Onko elokuvan estetiikalla mitään tekemistä sanataiteen estetiikan kanssa?

    Kysymys on haasteellinen, siis hemmetin vaikea vastattavaksi.

    Elokuvan katsominen on aina enemmän tunnetta kuin harkittua analyysiä. Elokuvassa ollaan mukana kuin unessa eikä sen estetiikkaa voi paeta, olipa se kaunista tai rumaa, lempeää tai julmaa.

    Kirjaa lukiessa on helpompi järkeillä. Lukija valitsee lukemastaan ne sanat joiden merkityksen ymmärtää, joiden informaation tajuaa. Jotain ”pahaa” elokuvan kohtausta katsoessa sitä ei pääse pakoon muuten kuin sulkemalla silmänsä ja korvansa tai kääntämällä pään valkokankaalta tai tv-ruudulta pois. Kirjaa lukiessa voi valita jokaisen haluamansa sanan ja hypätä kevyesti sellaisten sanojen yli, jotka tuntuvat pahalta tai joiden merkitys on yhdentekevä. Ja lukija ohittaa joka tapauksessa monet sellaiset sanat, joista hänellä ei ole ennestään omaa kokemusta.

    Graham Greene kirjoitti muistelmateoksessaan Eräänlaista elämää (1971) siitä, kuinka kirjailija luo kertomukseen jännitystä. Jännitys on tilanne, yksittäinen tapahtuma. Greenen mukaan sitä ei pidä kietoa ajatuksiin, vertauksiin, metaforiin. Vertaus on pohdiskelua, kannanottoa, kun taas jännitys on hetki, jolloin ei ole aikaa pohdiskella eikä mietiskellä.

    Tästä tulee mieleen, että onko suurelokuvien uusi estetiikka harmaine, ruskeine ja latteine väreineen ohjaajan keino pitää katsoja hyppysissään, jotta tämä ei alkaisi henkilöihin ja hetken tapahtumiin keskittymisen sijaan surfailla taustalla näkyvässä kirjavassa maisemassa?

Kyösti Salovaara, 2026.

Älypuhelimen kameran älyalgoritmi muokkaa
kohteen niin kauniiksi kuin "kuvittelee" ihmisen
haluavan sen nähdä.

Voisiko uuden elokuvan haileus olla myös vastalause
somen värikkäille kuville?