torstai 19. lokakuuta 2017

Kaupallinen joutsen

[sillisalaattia]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Erästä meksikolaista ajattelijaa lainaten täytyy todeta, että kun kirjoitan meistä, tarkoitan tietysti minua.
    Meitä ei ole olemassa monikossa, me olemme vain yksikkö, minä.
    Tämä kuulostaa triviaalilta, mutta on kenties syvällistä, semminkin jos ryhtyy miettimään massoja ja porukoita ja sitä mikä on kaupallista ja mikä ei.
    Luonnossa mikään ei ole kaupallista. Pelkkää evoluutiota koko roska. Sattumanvaraisen geenimuuntelun kilpailua elintilasta.
    Harmi ettei luonnosta voi puhua puhumatta ihmisestä.
    Kun katselee kyhmyjoutsenta sateisena päivänä saarien kadotessa ajatusten usvaan, tietää katselevansa itseään, minua, eikä niinkään luontokappaletta joka ui merenrannassa sadepisaroiden täplittämässä hiljaisuudessa.
    Adjektiivit keikahtavat nurin ja naarmuuntuvat.
    Pakinan kannalta on mielenkiintoista, että englanninkielessä kyhmyjoutsen on ”mykkä joutsen”. Sekin on kiinnostavaa, että kyhmyjoutsenen lähin sukulainen on Australiasta löydetty musta joutsen.
    Arvaamaton yllätys!


Dogmaattisimmat ornitologit eivät pidä kyhmyjoutsenta aitona joutsenena. Sehän on vain koriste ihmisten puutarhalammikoihin. Vähän samanlainen kuin valkoposkihanhi, joka levittäytyy urbaaneille nurmikentille.
    Molemmat linnut kuuluvat kaupunkikuvaan.
    Kaupungeissa asuu ihmismassoja, joukkoja, porukoita.
    Pari päivää sitten melkein kaikki maailman valkoposkihanhet lensivät Elimäelle. Jos rakastaa salaliittoteorioita, kannattaa miettiä tilasiko Helsingin ponteva pormestari Jan Vapaavuori tuon ylilennon. Halusiko Vapaavuori luonnon keinoin todistaa, että kaupunki rulettaa maaseudun?
    Monet intellektuellit ajattelevat, että kaupallisuus pilaa taiteen ja taideteoksen. Kyhmyjoutsenessa ja valkoposkihanhessa näyttäytyy intellektuellin pelko kahdella tavalla: liian koreaa ja liian monta.
    Sadepisaroiden täplittämässä hiljaisuudessa kyhmyjoutsen on upea ja kaunis.


Kaupallisuuden kiroaminen ei ole uusi asia.
    Oikeastaan se on niin vanhaa perua ettei siitä kannattaisi edes puhua maailmassa missä kaikki on kaupan.
    Noin 150 vuotta sitten Gustave Flaubert kirjoitti, että porukka, massa, lauma tulee aina olemaan jotakin halveksittavaa, eikä massoja voi ylentää vaikka kuinka yrittäisi.
    Sittemmin tuota on yritetty. Massojen ja joukkojen taloudellinen asema ja henkinen vapaus on nostettu korkeammalle kuin Flaubert osasi edes unissaan aavistaa – tai pelätä.
    Mutta intellektuellien mielestä kaikki mihin massat koskettavat, pilaa taiteen tai tekee sen ainakin merkityksettömäksi. Kaupallisuus, se että mahdollisimman moni lukee kirjan, näkee elokuvan tai ostaa äänilevyn pilaa yhä taidepuheessa aidon taiteen.
    Kysymys on rahasta käänteisessä mielessä.
    Kun maailmanluokan orkesterinjohtaja saapuu johtamaan klassisen musiikin konserttia Helsinkiin ja saa tähtitieteellisen palkkion, se ei ole kaupallisuutta; niin kuin ei sekään että huippusopraano vetäisee tililleen yhden illan esityksestä käsittämättömän rahasumman.
    Koska katsomossa istuu hyvin valittu varakas eliitti, mikään ei ole kaupallista.
    Mutta kun massat ostavat kioskikirjoja, äänitteitä tai ryntäävät elokuvasaleihin, heille tarjotut (myydyt) ”taideteokset” menettävät arvonsa, koska niiden kappalehinta on niin alhainen.
    Halvalla ei saa hyvää. Monistaminen pilaa ”taiteen”. Esa-Pekka Salonen voi periä työstään markkina-arvonsa mukaista palkkaa sortumatta kaupallisuuteen; Dan Brown ei pääse irti kaupallisuuden kirouksesta vaikka kävelisi käsillään hokien mantraa: taide on taidetta on taidetta.


Eliitti haluaa olla makujohtaja, mutta samalla kun se johtaa massoja ”oikeiden” makujen piiriin, se on koko ajan varuillaan ettei valittujen yksilöiden maku pääse muuttumaan massojen mauksi.
    George Orwell kirjoitti esseekokoelmassa Tie Wiganin aallonmurtajalle (1937), että ”maailmansotaa olisi tuskin syttynyt, ellei säilykeruokaa olisi keksitty… Pitkällä aikavälillä kenties havaitsemme, että säilykeruoka on konekivääriä vaarallisempi tappoase.”
    Säilykepurkki kuvasti mekanisoituvaa maailmaa. Massojen maku tuhosi aidot maut. Intellektuellit väittivät että purkkiruoka on epäterveellistä.
  Kyösti Salovaara, 2017.
    ”Maailman mekanisoituminen ei voisi edetä pitkällekään”, Orwell mietti, ”jos maku, tai edes makunystyrät kielillämme, säilyisivät turmeltumattomina, sillä tällöin useimpia koneiden tuotteita ei yksinkertaisesti haluttaisi. Terveessä maailmassa ei purkkiruualla, aspiriinilla, gramafoneilla, teräsputkituoleilla, konekivääreillä, päivälehdillä, puhelimilla, autoilla yms. yms. olisi lainkaan kysyntää; toisaalta taas koko ajan kysyttäisiin asioita, joita kone ei pysty tuottamaan.”
    Orwell esitteli älymystön dilemman, jonka puitteissa keskustelua yhä käydään, siis 80 vuotta myöhemmin. Koneet ovat täällä, Orwell myönsi ja niiden ”turmeleva vaikutus on miltei vastustamaton”. Eikä niitä voi olla käyttämättä.
    Tietenkin maailma on muuttunut, vähän.
    Tänään ei tarvitse paheksua purkkiruokaa, koska sitä ei juuri kukaan syö. Sitä vastoin pitää paheksua eineksiä, lihaa ja makkaroita koska matti meikäläisillä on varaa syödä niitä. Nyt kehoitetaan esimerkiksi syömään suomalaista kalaa, koska tiedetään ettei sitä saa alle kolmenkympin kilohinnalla joten vain varakkaimmat, ne ”parhaimmat” ja ”valistuneimmat” yksilöt voivat hellitellä makunystyröitään kalan aidolla maulla.
    Kaupallisuudellakin on kahdet kasvot: kauniit ja rumat.


Oikeastaan harhauduin alkuperäisestä aiheestani niin pitkälle etten taida osata takaisin.
    Katselin nimittäin Yleltä Michael Housen ohjaaman dokumentin Suurenmoinen Tati (2009), joka mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta lässähti asiantuntijoiden hokemaan, että Jacques Tati (1907-1982) vastusti kaupallisuutta ja siksi hänen elokuvansa ovat mestarillisia.
    Kaupallisuuden kirous ei mukamas pilannut Tatin huumoria. Vai?
    Melkein alusta pitäen Tatin filmit menestyivät hyvin kaikkialla, myös Ranskan ulkopuolella. Vuonna 1957 valmistunut Enoni on toista maata tuotti niin paljon rahaa, että Tati kadotti suhteellisuudentajunsa.
    Hän rakennutti valtavan kalliin studion filmatakseen seuraavan elokuvansa Play Time (tai Playtime). Elokuvaa valmisteltiin pitkään, se filmattiin 70 mm filmille niin hulppeilla välineillä, että Tatilta loppuivat rahat projektin loppusuoralla. Tullessaan ensi iltaan vuonna 1967 Play Time oli siihen mennessä kallein ranskalainen elokuva.
    Kun kriitikko ja elokuvatutkija sitten sanovat, ettei Tatilla ollut minkäänlaisia kaupallisia pyrkimyksiä, heidän sanansa kuulostavat ontolta huminalta ajatuksen tyhjyydessä.
    Kaupallinen taju Tatilta ehkä puuttui. Hän teki konkurssin Play Timellä eikä toipunut siitä koskaan. Filmiä piti lyhentää eikä se mennyt sittenkään ”kaupaksi”. Asiaa ei auttanut sekään ettei Tati antanut kopioida filmiä yleisemmälle formaatille, 35 mm filmille.
    Katsoin pikaisesti sunnuntaina, välillä jopa pikakelaten, Play Timen ja onhan se täysin epäonnistunut filmi, sikäli yhdellä tapaa aidosti epäkaupallinen tuote, siis lopputuloksena, ei tarkoituksena. Tati yritti piirtää mammuttimaisen kuvan arjen mekanisoitumisesta ja ihmisten kyvyttömyydestä kommunikoida toistensa kanssa – henkilöt ovat tässä filmissä eräänlaisia kyhmyjoutsenia, toisilleen sähiseviä ”mykkiä joutsenia”.
    Play Time on elokuvana pari melkein tunnin mittaista ”kohtausta”, joissa eri suuntiin säntäilevät ihmiset liikkuvat staattisen kameran editse, ilman yksilöllisyyttä. Jopa Tatin vakiohahmo herra Hulot liimataan yhdentekevän massan tapettiin. Play Time ei kerro mitään, se vaan on.
    Kuka viitsii katsoa kaksi tuntia staattisen kameran edessä sätkiviä ihmisiä?
    No, nykyään kun ihmiset tuijottavat netistä paikallaan olevan webbikameran lähettämää kuvaa jonkun kurpan pesästä missä ei tapahdu mitään tai kaupan monotoniselta kassahihnalta, niin ehkäpä Tati sittenkin oli aikaansa edellä tarkastellessaan massan ja porukan mielenliikkeitä modernissa yhteiskunnassa.
    Mekanisoitunut maailma yllättää joka päivä epäkaupallisella kaupallisuudellaan.


Sillittä ei sillisalaattia synny.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

torstai 12. lokakuuta 2017

Kuolleet lehdet

[ILMA +9 °C LUFT
   TIE +10 °C VÄG]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.


Yksi asia johtaa yhteen, toinen toiseen eikä kolmatta osaa laskea.
    Väite: sunnuntaina sataa aina.
    Todistus: sunnuntaina satoi kun kävelin parkkipaikalta kotiin vaahteranlehtien kahistessa kenkien alla.
    Näistähän pitää ottaa kuva. Sitten kun ei sada.
    Illalla, melkein keskiyöllä satoi yhä. Menin ulos ja otin muutaman valokuvan. Sähkövalossa veden kastelemat keltaiset, ruskean ja punaisen sävyttämät vaahteranlehdet näyttivät maagisilta.
    Tuli mieleen Yves Montandin laulama Kuolleet lehdet.
    Aamullakin satoi, yhä.


Aasinsillat eivät vety eivätkä uppoa.
    Maanantaina etsin netistä Kuolleiden lehtien sanat; runon (Les Feuilles mortes) kirjoitti Jacques Prévert. Sen sävelsi Joseph Kosma. Kuuntelin Montandin version ja pari muuta. Maaginen tunnelma, kuin sähkövaloa vaahteranlehdissä.
    Prévertin runo kertoo rakkaudesta, erosta, muistikuvista syksyn tullessa, pohjoistuulesta. Siis vertauskuvia elämästä.
    Onnellisia päiviä kun olimme ystäviä, Prévert kirjoittaa, tuohon aikaan kun elämä oli kauniimpaa ja aurinko kuumempi kuin tänään, kuolleet lehdet haravoitu kasaan. Sinä rakastit minua ja minä sinua, me elimme yhdessä, sinä joka rakastit minua, minä joka rakastin sinua. Mutta elämä erottaa ne jotka rakastavat toisiaan, meteliä pitämättä, hellästi, ja meri nousee hiekalle ja hävittää eronneiden jalanjäljet. Kuolleet lehdet kerätään kasaksi, niin myös muistot ja katumus.
    Runosta tempautuakseni katson sääennustetta, maanantaina, aamulla.
    Iltapäiväksi luvataan hetkeksi poutaa Kotkassa.
    Ajan puutarhakauppaan, ostan muutaman kanervan, otan bensaa ja… laitan auton radion päälle.


Auto on miehen oma tila, mielentila. Faradayn häkki jossa on turvassa ukkosellakin.
    Ajan vanhalle Porvoontielle. Jossakin menee kuninkaantie, jossakin keisarin ja jossakin…
    Kuuntelen radiota, mietin Kuolleiden lehtien sanoja, tunnelmaa, hyvä alku pakinalle, mutta miten sen saa liitetyksi Väinö Tanneriin? No, tietysti Tanner on kuollut, niin kuin muutkin suomalaisen draaman henkilöt, Urho Kekkonen ja Juho Kusti Paasikivi, eräänlainen kolmiodraama vallasta ja petoksesta, tai jos ei petoksesta pettymyksestä kuitenkin. 
    Ja kolmioita oli tietysti enemmän kuin yksi. Draamaa riitti puolueiden sisällä, niiden välissä. Jos samaan huoneeseen panee kaksi poliitikkoa, kaikki sujuu hyvin, lisätään sinne kolmas, ja ongelma on valmis. Eikä asiaa parantanut, että usein kolmantena kärkenä oli Neuvostoliiton intressi. Maalaisliitto, demarit, kokoomus ja kommunistit, joiden takana Neuvostoliiton kosketus - jokainen tietää että kolmiossa on vain kolme kulmaa. 
    Söderkullan jälkeen kyllästyn kuuntelemaan Ylen juontajakaksikon yhdentekevää höpötystä. Jos Ylellä on pulaa rahasta, miten sillä on varaa pitää kahta toimittajaa juttelemassa keskenään tyhmyyksiä? Varsinkin aamun paikallisradion toimittajat koettelevat kuuntelijan hermoja; kuuntelija on kuin tirkistelijä, salakuuntelija naistoimittajien kikattaessa milloin millekin tyhjänpäiväisyydelle.
    Pyyhkijät kuivaavat auton ikkunaa.
    Niiden välistä tie aukee keltaisena putkena.
    Napsautan muistikortin soimaan. Sieltä tulee ’O sole mio. Miten tämä on mahdollista? Mistä audiovempain tietää millaisessa mielentilassa kuljettaja ajaa? Senhän pitäisi valita kappaleet sattumalta, ei suunnitellen.
    Seuraavaksi soi Fureys-yhtyeen The Red Rose Café. Laulussa ollaan Amsterdamin satamassa, jossakin läheisessä  kahvilassa missä kaikki laulavat ja nauravat ja ovat onnellisia, myös myyntimies joka rentoutuakseen ottaa oluttuopin työläisten, maalaisten ja Rolling Stones -paitaan pukeutuneen vihreäsilmäisen tytön seurassa. (Myöhemmin selvitän, että laulu on alkuaan hollantilainen.)
    Pyyhkimet kuivaavat ikkunaa.
    Pari päivää sitten Retiron puistokäytävällä kuluneisiin lenkkareihin ja pitkään tukkaan piiloutunut nuori katusoittaja soitti säkkipilliä.
    Haudat odottavat, meri ja maa. Lehdet kuolevat väistämättä, sielusta en tiedä. Kannattaako ikuisten sielujen puolesta lyödä vetoa? Jos uskoo Pascalia, kannattaa. Voiton mahdollisuus on pieni mutta palkinto suuri.


Kuljetin Lasse Lehtisen mammuttimaista Tanneria ( Tanner - Itsenäisen Suomen mies. Otava, 2017) pitkin Eurooppaa.
    Tuli vähän luettuakin.
    Nyt se on valmis, sieltä täältä alleviivattu, tulevia aikoja varten.
    Kuuluuko metsästäjä saalilleen? Kumpi hallitsee toistaan: kirjailija vai hänen kohteensa? Sekin täytyy muistaa, että tässä draamassa on monia väkeviä hahmoja, kirjan sivuilla kirjailijan luomia, todellisuudesta vetäistyjä mutta ihanko tosia?
    Lasse Lehtinen osaa kirjoittaa. Myös proosaa.
    Hänellä on myös päähänpinttymiä, kenelläpä ei olisi. Kekkonen on tämän kirjan suurin ”roisto”, vaikka Lehtinen kuvaakin Kekkosen temppuja rauhallisin sanankääntein. Kekkonen oli myös Juhani Suomelle päähänpinttymä mutta täysin vastakkaisesti kuin Lehtiselle.
   Muitakin lurjuksia Lehtisen poliittiseen spektaakkeliin riittää, niin kuin Väinö Leskinen joka tuhosi melkein kaiken mihin ryhtyi, "hyvästä" tarkoituksesta huolimatta.
    Oikeastaan Lehtinen rakentaa Tannerin ja Kekkosen mieskuvat taitavasti vastakohdikseen, vaikka molemmat miehet halusivat valtaa ja tekivät melkein kaikkensa saadakseen sitä. Ja, paradoksina tämäkin, molemmat kai ajattelivat Suomen parasta.
    Kekkonen oli aluksi sotakiihkoilija, joka sitten käänsi takkinsa. Tanner taas oli alusta loppuun rauhanmies, joka tuomittiin sotasyyllisenä Kekkosen toimiessa neuvostoliittolaisten apumiehenä.
    Lasse Lehtisen Tanner-elämäkerrassa on hakemistoineen 880 sivua.
    Ne eivät ole kuolleita vaan draamaa täynnä.


Teoksen kansi "tulkittuna".


Kirjan johdannossa Lehtinen sanoo, että Väinö Tannerin (1881-1966) saavutukset ja vaikutusvalta itsenäisessä Suomessa ”tekevät hänestä sotia edeltävän ajan tärkeimmän yksittäisen toimijan”. Paavo Haavikko kutsui sotien välistä aikaa Tannerin tasavallaksi.
    Talvisodan ulkoministerinä ja jatkosodan hallituksen lukkona, Lehtinen kirjoittaa, Tanner suoritti rankan ”asevelvollisuuden”. ”Hänen ja hänen seuraajiensa ansiosta Suomen vääjäämätön luisuminen sodan jälkeiseen ’toiseen autonomiaan’, jota myös suomettumiseksi kutsutaan, saattoi viivästyä ratkaisevat kaksikymmentä vuotta.”
    Tanner oli miehuutensa vuosina varakas työväenjohtaja, tilanomistaja ja maailmanluokan osuustoimintamies. Ennen sotaa hän oli hyvin pragmaattinen sosialidemokraatti, sodan jälkeen erinomaisen dogmaattinen. Syyttömänä tuomittu mies ei antanut anteeksi kanssaveljilleen, jotka käänsivät takkia suuren naapurimaan mielistelemiseksi. Hertta Kuusinen manasi Suomelle Tšekkoslovakian tietä – Suomi sai Kekkoslovakian.
    Tanner ei koskaan oikein uskonut, että sotaa edes tulee. Hän ei siis kiihkoillut sen puolesta. ”Sinä et usko sotaan”, Paasikivi kirjoitti Tannerille. ”Samaa mieltä näyttää Erkko olevan. Toivon että olette oikeassa. Vahinko vain, että sinä et esitä mitään perusteita uskoosi. Sinä sanot vain, että ’niin järjettömäksi maailma ei voi tulla’. Miten voit sanoa tällaista Sinä, joka olet ollut mukana tämän vuosisadan alusta alkaen? Missä olet nähnyt järjen vallitsevan viimeisen neljän vuosikymmenen aikana?”
    Lehtinen sanoo, että Tanner uskoi ihmisistä hyvää, kunnes toisin todistettaisiin. Ehkä Kekkosen ja muidenkin ”petturuus” Tanneria kohtaan iski siksi myöhemmin niin kovalla moukarilla.
    Lehtinen lainaa Tannerin vaimoa Lindaa: ”Meidän Väinö tietää kaiken menneisyydestä ja nykyisyydestä, mutta ei tulevaisuudesta, koska hänellä ei ole mielikuvitusta.”


Kummallisinta tässä elämäkerrassa on, että henkilönä, ihmisenä Tanner jää värikkäämpien kanssaihmistensä varjoon, myös poliittisena ajattelijana.
    Sodan ja vankeusajan jälkeen Tanner oli syrjässä, vaikka olikin mukana. Mutta jotenkin tuntuu että Tanner oli koko ajan vähän sivussa, reunassa, mukana mutta ei keskellä johtamassa joukkoja. Varmaankin Tannerilla oli ihanteensa, mutta Lehtisen kirjasta ei käy ilmi, mitä ne lopulta olivat. Mitä mies munaskuissaan lopulta tunsi ja päässään ajatteli? Oliko hänessä syvällisempi puoli kuin se mikä näkyy arjen poliittisissa toimissa ja puheissa ja yksityiselämän arkiselta näyttävässä kuvassa?
    Lehtinen ei oikein saa kiinni inhimillisesti suurta miestä puvun sisältä, sikarinsavun takaa. Ehkä semmoista ei olekaan. Ehkä Tanner oli ihmisenä väritön, liian tavallinen herättäkseen intohimoja, vaikka Stalinin Neuvostoliitto vihasikin häntä patologisesti. Lehtisen teoksen jälkeen jää kysymään, että miksi Stalin ja kumppanit oikeastaan vihasivat Tanneria niin rajusti, ja samoin monet suomalaiset kanssapoliitikot. Oliko Tannerissa jokin piirre – sanottu tai sanomaton – jota Lehtinenkään ei saa esille, ei löydä vaikka kuinka etsii?
    On ironista, että Kekkosesta Lehtinen saisi paljon mehukkaamman kertomuksen naisseikkailuine ja loputtomine juopotteluine, mutta Kekkosen moraalinen habitus ei tässä mielessä kestä tarkastelua eikä anna Lehtiselle ainesta ”hyvän ihmisen” kuvaan. Kekkonen myi sielunsa (tai paremmin vallantahtoisen mielensä) Neuvostoliitolle eikä Lehtinen anna sitä anteeksi.
    Tanner taitaakin olla liian "hyvä" ollakseen draaman ihminen, noustakseen karismaattiseksi suurmieheksi, persoonallisesti.
    Tässä suomalaisessa poliittisessa näytelmässä sivuhenkilöt varastavat pääroolin ja päähenkilö jää kulisseihin ihmettelemään mitä ne minulle tekevät.
    Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei osallistunut Väinö Tannerin hautajaisiin huhtikuussa 1966; hän oli Lapissa hiihtämässä.


Teoksen takakansi ja lieve.


Ylellä käydyssä keskustelussa todettiin, että jossakin peruskoulun historiankirjassa Väinö Tannerista on vain yksi lause: siinä kerrotaan että Tanner tuomittiin sotasyyllisenä.
    Aikamme aika on uskomattoman tietämätöntä. Katoaako menneisyys silmät sulkemalla?
    Koska Lehtinen kertoo koko suomalaisen kertomuksen Tannerin hahmoa vasten, tämä historiankertomus kävisi semmoisenaan koulujen oppikirjaksi; semminkin kun Lehtinen osaa kirjoittaa, paremmin kuin hyvin.
    Painotuksista saa olla eri mieltä, sävyistä kannattaa keskustella.
    Tästä tulee myös mieleen, millaisia johtajia SDP:llä oikeastaan on ajan saatossa ollut. Näyttää että tannerimainen pragmaattisuus sittenkin lyö puolueen historian läpi. Onko yksikään sos.dem johtajista todellakaan villinnyt kansaa? Onko heistä kukaan ollut syvällinen ajattelija, filosofinen ”kuningas”?
    No, Mauno Koivisto ja Paavo Lipponen tietysti ansaitsevat tässä oman huomionsa ajattelijoina, mutta Koivisto ei koskaan johtanut puoluetta eikä Paavokaan villinnyt kansaa puolelleen puheillaan.
    On surkeaa jos karismaattiset poliitikot ja filosofiset ajattelijat aina  pakenevat sos.dem. puolueesta poliittisen kentän äärilaidoille missä sitten hukkaavat ajattelunsa dogmaattiseen syrjässäviisasteluun. Näin puolueeseen jää Antti Rinteen kaltaisia harmaita juristeja, joilla ei ole muita ajatuksia kuin ne mitä lakikirjasta löytää.
    Tanner katosi poliittisesta historiasta nopeasti, melkein kokonaan. SDP unohti suurmiehensä. Hänen luomansa osuuskauppajätti mureni kasinotalouden vuosina, vaikka tänään osuuskauppa jälleen jopa hallitsee markkinoita.
    Tannerin talouspolitiikassa vastustettiin inflaatiota. Se oli "yksinkertaisesti sitä, että elettiin mahdollisuuksien rajoissa, 'suu säkkiä myöten'. Ahkera työ ja säästäväisyys toi tulosta. Vaikka yhteiskunta oli epäoikeudenmukainen, se ei vienyt säästöjen arvoa. Piti myös tehdä työtä tässä ajassa eikä odottaa suurta muutosta tai apua ylhäältä."
    Viisikymmentäluvun Tanner oli toisenlainen mies kuin 30-luvun "punamultamies", maalaisliiton sijaan Tanner tavoitteli yhteistyötä kokoomuksen kanssa. "Tanner oli, paitsi vanha ja paljon kokonut, myös inhorealisti", Lehtinen sanoo. "Sellaiseksi vanhat miehet tulevat, jos mitään oppivat matkansa varrella."
    Lasse Lehtinen toteaa, että Tannerin korostama itsenäinen ulkopoliittinen ajattelu palasi Suomeen vasta Neuvostoliiton hajottua. ”Suomen liittyminen Euroopan unioniin toi meidät takaisin siihen demokraattisten valtioiden yhteistyön ja sosiaalisen edesvastuun maailmaan, jota oltiin varovasti rakentamassa ennen sotia, ’Tannerin tasavallassa’."
    Onko sosialidemokraattinen puolue jäänyt jonkinlaiseen välitilaan?
    ”Sosiaalisen huolenpidon yhdistäminen markkinatalouden elinvoimaan onnistui aikanaan Väinö Tannerilta, mutta ei tahdo onnistua hänen perillisiltään tässä ajassa”, Lehtinen vastaa omaan kysymykseensä. ”Puolue ei ole myöskään tohtinut palata länsimaisen sosialidemokratian valtaväylälle, vaan on jäänyt ajattelussa ja asenteissa menneeseen, aikaan ennen Neuvostoliiton hajoamista.”


Ylitän Langinkosken sillan puolenpäivän jälkeen. Kymijoessa vesi pärskii ja kuohuu. Aurinko tulee esille. Laitan aurinkolasit nenälle ja ajan Katariinan meripuistoon.
    Kotkansaaren etelä-kaakkoisessa niemessä sijaitsevan puiston piikiksi – josta näkymää aukeaa Suursaareen päin kaakossa ja Ruotsinsalmeen päin koillisessa – on rakennettu pieni kivikkoinen luoto, jonne kävellään terässiltaa pitkin.
    Tämä Ankkuriluoto on tuhkiensirottelun virallinen paikka Kotkassa.
    Suursaareen päin aukevalle reunalle on sijoitettu Olavi Heinon runotaulu. Siinä lukee:

Kun vuodet tulevat täyteen
          ohjaan veneeni valoisalle merelle
tuuli puhaltaa myötäisesti
         ja pilvettömän taivaan alla
                            unohdun aalloille.

    Nyt maanantaina navakka tuuli käy koillisesta, laskeudun lähemmäksi vedenpintaa, sille kivelle josta äitini ja velipoikani tuhkat siroteltiin mereen. Otan merestä kuvan, kiveen murtuva laine pirskahtaa kasvoille. Kuivaan merenpisarat poskelta – vai olivatko ne kyyneleitä?
    Niin elämä erottaa ne jotka rakastavat toisiaan, meteliä pitämättä, hellästi, ja meri nousee ja hävittää eronneiden jalanjäljet.
    Viima ujuttautuu puseron läpi ihoon asti.
    Ajan Sapokkaan kahville. Hiljaista, muutama työmies kahvilassa, joku kuljettaa koiraa rantakivetyksellä, auringon himmeä kajo pilvien läpi, tinan ja lyijyn värejä vedessä. Kajastellen kauan sataa, niin ennen sanottiin.
    Kierrän vielä aallonmurtajan kautta kaupungille ja ajan Parikan hautausmaalle. Istutan kolme kanervaa isäni ja mummoni yhteiselle haudalle. Syyskuussa piti päättää lopetetaanko hautapaikka vai jatketaanko. Pitkän tuumailun jälkeen tein kymmenen vuoden sopimuksen. Maksoin myös viisikymppiä hautakiven suoristamisesta. Se näyttää olevan ihan vinossa. Ehkä kirkon miehet ja naiset eivät tunne vatupassia.
    Ajan moottoritielle Korkeakosken kautta. Korkeakoskella vesi on korkealla, lohet uivat joessa ja pyrkivät ylävirtaan. Uusi kalaporras näyttää arkkitehtoniselta hökötykseltä. Minä pelkäisin sitä, mutta toivottavasti Kymijoelle pyrkivät kalat rakastavat. Minäkin olen "kala", mutta se on toinen juttu.
    Elämää ei voi punnita vatupassilla. Eikä oikea tulos ole muutenkaan mitattavissa.
    Illalla sade jatkuu. Vaahteranlehdet kiiltävät sähkövalossa.
    Kuolleet lehdet, kasaksi haravoidut muistot.


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Hautapaikka, Ankkuriluoto, Kotka.
Meri nousee, rakkaiden jalanjäljet huuhtoo.

torstai 5. lokakuuta 2017

Hävytön vanha akka

    [Pariisi - Nîmes – Barcelona – Madrid!]

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Andy Warholin Marilyn.
CaixaForum, Barcelona.

Lippuja!
    Sunnuntaina punakeltaisia lippuja kaupunki täynnä, Plaza Mayorilla, Puerta del Solilla, iskulauseita yhtenäisen Espanjan puolesta.
    Perheitä kävelemässä kohti mielenosoituksia. Nuoria ja vanhoja, lapsia ja aikuisia. Monella Espanjan lippu olalla.
    Kaikenlaisia lippuja. Mitä lipun kantaja miettii? Kukapa sen tietäisi. Kun yhdet nostavat yhdenlaiset liput taivasta kohden, toiset vastaavat ja kolmannet ryömivät historian usvasta mukaan. Kohtapuolin kukaan ei tiedä, miksi lippuja alettiin liehuttaa.
    Pradon lähellä polkupyörätempaus. Kymmenentuhatta harrastajaa ajaa Vueltan päätösetapin ”muokattua” reittiä. Calle de Alcalán ja Paseo de Recoletosin ympyrässä, Plaza Cibelesin luona, kolmemiehinen bandi soittaa rytmikästä kansalaulua yhä uudestaan kertosäettä toistaen. Muualla lippujen alta kuuluu iskelmän hilpeät sanat: ¡Eviva España! Eihän tämä voi vakavaa olla, kun yhtenäisyyden iloa lauletaan hollantilaisen renkutuksen sanoilla.
    Retiron puistossa (jollaista saat hakea muualta) perheet kokoontuvat puolenpäivän jälkeen kastanjoiden alle kahviloihin. Syksyn värejä puiden oksilla ja hiekassa lehtivanoina, vaikka lämpöä melkein 30 astetta.
    Madridissa on 248 000 istutettua puuta. Kaupunki on vihreämpi kuin melkein mikään kaupunki Euroopassa. Helsinkiläisen kannattaa ostaa huokea lentolippu, jos haluaa nähdä millaisia vihreät kadut ovat. Jos ei halua nähdä, saa pysytellä Suomessa ja kuvitella… kaikenlaista.
    Sunnuntaina Recoletosin keskikäytävällä hurja määrä antikvariaatteja. Kosolti enemmän kuin Helsingin kirjamessuilla – ja myös ostajia tuhansin enemmän kuin ”sivistyneessä” Helsingissä.
    Aamusta alkaen telkkarissa kuvia Barcelonasta – nationalistien epätoivoinen yritys tehdä isänmaallisuudesta uusi valtio.


                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Metafyysisiä asetelmia - Giorgio de Chirico.
CaixaForum, Barcelona.


Mitä matka on?
    Kiskoja luotijunalla: Pariisi – Nîmes – Barcelona – Madrid.
    Viimeinen juna Madridiin?
    Päämäärä ei ole tarpeen, kirjoitti Paul Theroux. Riittää kun saa istua nurkkapaikassa ja olla yksi liikkeelläolijoista, kiskoilla ratsastajista jotka eivät koskaan saavu perille eivätkä pidä sitä tarpeellisena.
    Riittää kun on menossa, jonnekin, joidenkin muiden seurassa.
    Mitä kauemmaksi menee, sitä lähemmäksi tulee itseään. Mutta sekin saattaa riittää, että ajaa paikallisliikenteen bussilla naapurikaupunginosaan. Olla poissa on läsnä.
    Huomaan että matkani on kävelyä, terasseilla istumista ja taidenäyttelyissä piipahtamista. Askelmittarissa on kahden viikon kiskomatkan jälkeen noin 170 kilometriä, kahviloita en viitsi laskea, kohdattuja museoita noin kymmenen.
    Etsin tietynlaista taidetta. Joten löydän sen.
    Pariisissa pikkupalatsissa pastellimaalauksia Edgar Degasista Odilon Redoniin. Impressionismin tunnelma. Berthe Morisotin herkänkaunis kuva jää mieleen. Avignonissa afrikkalaisten modernistien värit paavien synkkää historiaa vasten. Arlesissa Jacques Réattun arkkitehtoonisia maalauksia, tarkkoja mutta vähän hengettömiä, historian rituaali. Barcelonan CaixaForumissa Giorgio de Chiricon metafyysisiä maalauksia; realismin ja unen rajakohta, ihmisen kuviteltu toinen todellisuus. Samassa talossa, joka muuten oli ennen tekstiilitehdas, Andy Warholin pop-maailma, siis todellisuus joka on todellisuus olematta sen syvempää. Tai, mistäpä katsoja sen tietää, kuinka syvältä Warhol kuvansa piirsi. Eikä matka lopu nationalistien Barcelonaan. Madridissa huikea impressionisti Joaquín Sorollan näyttely, hänen omassa palatsimaisessa mutta kevyen kodikkaassa villassaan. Impressionismin kaunis valo ja meren rantojen optimistinen haave; Sorolla (1863-1923) asui Madridissa kaukana meristä ja vesistä, mutta maalasi henkeäsalpaavan kauniita hetkiä vieraillessaan Mallorcalla, Valenciassa, San Sebastianissa ja Biarritzissä.
    Eräänä aamuna kohtaamme Loirin… siitä kohta enemmän.
    Sitten vielä baskimaalta, Eibarista kotoisin olevan Ignacio Zuloagan tummansävyiset maalaukset Pariisista 1900-luvun vaihteessa. Zuloagan kuva on Sorollan vastakohta, tunnelma vailla optimismia, valon mukanaan tuomaa iloa. Zuloaga oli Pariisissa Picasson kaveri; sittemmin hänestä tuli Francon kannattaja, niin kuin joku oli jo osannut maalauksien synkistä sävyistä "ennustaa". Tai siis ennakoida taiteilijan tulevaisuuden synkemmän puolen.
    Mestareiden maalaukset saavat ihmisen tajuamaan oman elämän arkisuuden ja sen että elämä on lyhyt valonsäde, pikainen häivähdys suuressa kuvassa joka ei valmistu koskaan vaikka kuinka toivoisimme.


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Joaquín Sorollan optimistinen valo.
Sorolla Museum, Madrid.


Kiskoilla kohti etelää, jotain 1800 kilometriä ja ikkunan takana vaihtuva maisema runsauden vihreästä auringon paahtamiin peltoihin, oliivipuihin ja viiniköynnösten arkiseen olemukseen. Vihreä vaihtaa väriä, mutta ei katoa.
    Kuvittelin, että saan tervapääskyt kiinni.
    En saanut, ne ovat jo pidemmällä, kenties Gibraltarin salmen tuolla puolen Afrikassa. Retiron puistossa kottaraiset kuitenkin matkivat kaikkia lintuja ja toisiaan. Kun matkii toistaan, mitä saa aikaiseksi?
    Jossain Montpellierin ja Seten jälkeisillä vesijättömailla näit enemmän haikaroita kuin konsa elämässäsi tähän asti. Kirjataan ylös, ei ihmetellä, nautitaan suolavesien kuivattamasta rannasta, jossa suolan väri muuttuu kummallisen hohtavaksi pinkiksi.
    Ja Perpignanissa junaan tulee englantilainen vanhahko lady, joka etsii matkalaukulleen paikkaa. Nuori konduktöörinainen ei tiedä onko viereinen kahden istuttava penkki vapaa. Hän sanoo hakevansa kollegansa paikalle.
    Englantilainen lady tunkee mahtavan matkalaukkunsa penkkien väliin ja kiipeää vaivalloisesti ikkunan puoleiselle istuimelle.
    Konduktöörit saapuvat paikalle. Miespuolinen virkailija selittää, että paikka on vapaa. Siinä voi istua. Mutta matkalaukku pitää siirtää pois.
    Vanha nainen raivostuu. Miksi?
    Oman turvallisuutenne takia, konduktööri selittää ja tarttuu matkalaukkuun.
    Sinä et koske siihen, engantilainen nainen huudahtaa. Minulla on kyllä voimia, katsokaa käsivarsiani, ne ovat ohuet mutta niissä on voimaa, vaikka olenkin vanha nainen.
    Matkalaukku pitää siirtää, konduktööri selittää kärsivällisesti.
    ”Minä olen vanha nainen”, englantilainen huutaa melkein täydellä äänellä. ”Älkää koskeko siihen laukkuun!”
    Siitä huolimatta… laukku pitää siirtää.
    Nainen antaa periksi. Kömpii laukun ohi käytävälle ja kiskoo laukun mukaansa. Sadattelee.
    Hetkeä myöhemmin lady palaa paikalleen. Kaikki kunnossa, nuori konduktööri kysyy hymyillen.
    Hävytön vanha nainen näyttää keskisormea konduktöörille.
    Mies hermostuu. Tämä oli sitten tässä, hän sanoo. Poistutte seuraavalla asemalla. Poliisit tulevat jos tarvitaan.
    Nainen jää yksin ja ryhtyy tilaamaan hotellihuonetta Figueresista.
    Luotijuna ylittää Espanjan rajan ja lisää vauhtiaan, täällä kiskot kestävät 300 kilometrin tuntivauhdin. Hävytön vanha nainen jää junasta kiltisti Figueres-Vilafant -asemalla. Ehkä hän muisti, että Salvador Dalí oli kotoisin näiltä nurkilta ja ”lady” tunsi olonsa kotoisaksi Dalín maisemassa keskisormea näytettyään. Vanha hävytön akka, täynnä itseään.  Kenties hän irvistelee kitkerästi raahatessaan mahtavan laukkunsa Espanjan auringon paahteeseen.


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Montpellierin ja Seten jälkeen Välimeren vesijättömaita...
junan ikkunasta nähtynä.


Sitten vielä, sitten kun väkijoukoissa on vaellettu kaksi viikkoa.
    Mikä tämä Espanjan tilanne on?
    Sartre sanoi ettei merkityksiä voi maalata eikä säveltää. Kun katselee taideteoksia yli sadan vuoden takaa, kuvittelee tavoittavansa jotakin… ikuista. Mutta kun kuuntelee väkijoukkojen raivoa, ei ymmärrä mistä tässä puhutaan.
    Madridin kaduilla kävelee iloisia ihmisiä. Espanjassa asuu n. 46 miljoonaa ihmistä. Kataloniassa noin 7,5. Miksi suomalainen ja englantilainen laatumedia (ja poliitikkojen konformismi) näkee vain katalonialaisten pyrkimykset, mutta ei koko espanjalaista yhteiskuntaa? Sitähän joku vertasi paellaan – yhtä moninainen ja huonosti sulava! Toisaalta katalonialaisten pyrkimys tuntuu aidolta: olla itsenäinen! Olla isänmaallinen! Olla… välittämättä muista kuin itsestään, omasta ”heimostaan”. Siis moderni kaikin puolin!
    Turha tässä on sanoja tuhlata.
    Petyn mediaan ja poliitikoihin joka päivä, mutta siitä viis. Jos pinnallisuus on aikamme muotia, mitäpä minä sille voin tai mahdan? Menköön kun on alettu menemään tiedon polulta tunteiden järveen, johon on niin helppo hukkua.
    Sananen kuitenkin, muutama.
    El Paísissa baskimaalta kotoisin oleva Eduardo Madina kirjoitti hullun sunnuntain aattona otsikolla Vähemmän nationalismia, olkaa hyvä. Jutun mottona oli Hannah Arendtin tunnustus, että ”en koskaan elämäni aikani ole rakastanut yhtäkään kansaa enkä kansanryhmää… Ainoa rakkaus jonka tunnistan ja johon uskon, on rakkaus ihmisiin”.
    Kirjoituksensa alussa Madina – joka aikanaan joutui baskiterroristien pommihyökkäyksen uhriksi ja menetti jalkansa ja lupaavan käsipalloilijan uransa – sanoi ettei ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka vannovat jonkin kansakunnan nimeen. Hän kunnioittaa tuollaisia ihmisiä, mutta hänestä ei löydy rakkautta nationalismia kohtaan – isänmaanrakkautta jota ei oikeastaan ole olemassakaan.
    Madina myös ihmetteli nykyvasemmiston tukea katalonialaiselle nationalismille. Eihän vasemmisto ole perinteisesti pyrkinyt sulkemaan rajoja vaan aukaisemaan niitä, koska vasemmistolaisilla ei ole mitään menetettävää kansainvälisyydessä.
    ”Espanjalla ei ole yksikäsitteistä määritelmää ja juuri sitä jonkun pitäisi puolustaa”, Madina tiivisti kirjoituksensa teeman.
    Täysin toisella lailla ”kiihkeään isänmaallisuuteen” suhtautui FC Barcelonan huippupuolustaja Gerard Piqué joka liikuttuneena korosti katalonialaista isänmaallisuuttaan ja seuraavassa lauseessa kertoo pelaavansa Espanjan maajoukkueessa, koska se, maajoukkuessa pelaaminen, ei liity lainkaan isänmaallisuuteen.
    Äskettäisen tutkimuksen mukaan Katalonian itsenäisyyttä kannattavat eniten vauraat, hyvin toimeentulevat ihmiset ja vähiten köyhät ja työttömät. Rikas ihminen on ahne ja keksii myös ahneudelleen ylevän perustelun.
    Nykymaailmassa perustetaan uusia valtioita. Haaveillaan niistä. Miksi? Onko tämä uudenlaista itsekkyyttää, eräänlaista pehmeää rotuoppia. Vain meidän kaltaisemme ansaitsevat ”meidän valtiomme”!
    Englantilainen historiantutkija Peter H. Wilson toteaa kirjassassaan The Holy Roman Empire - A Thousand Years of Europe's History (2016), että klassisessa, konservatiivisessa historian tulkinnassa kieli, kulttuuri ja etninen ryhmä määritteli mantereen ihmisten kohtalon. Poliittista historiaa kirjoitettiin tarinana, jossa kukin ihminen etsii ikään kuin selvästi erottuvaa kehystä vaatimukselleen omasta maasta. 
    Nyt tuntuu, että myös vasemmistolainen ja liberaali tulkinta taipuu tuohon samaan myyttiseen haaveeseen omasta valtiosta. Mutta eikö  ole järjetöntä rakennella uusia nationalistisia valtioita kun elämän perussyke ja voima kaikkialla perustuu taloudelliseen toimintaan, joka ylittää fyysiset ja virtuaaliset rajat. Jos "valtio" yritettäisiin keksiä nyt modernissa Euroopassa, sille ajatukselle harakatkin nauraisivat. 
    Vai?


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Suomalaisuuden "iskuja" Madridissa!
Ravintola La Pecera del Círculo de Belles Artes, Madrid.


Matkalla, kiskoilla ratsastajana, kaduilla tallaajana, kahvilan terassilla istujana… poissa kotoa, lähellä minua.
    Kukaan ei voi määritellä mitä kansakunta (nation) tarkoittaa, koska se on jokaiselle ihmiselle ikioma asia joka on olemassa tai ei, monissa yksityiskohdissa ja täysin subjektiivisinä tunteina.
    Isänmaallisuudella melskaaminen on ”perusfasismia”, jota vastaan kaikkien pitäisi valpastua. Mutta nykyään harva valpastuu. On niin helppo takertua siihen mitä omistaa – asuntoon, kesämökkiin, autoon. Kansainvälisyys on aave joka tulee ja vie asunnon, mökin ja auton.
    Olen kävellyt tämänkin päivän aurinkoisilla kaduilla.
    Jos suomalainen isänmaallisuus tarkoittaa esimerkiksi talven ja pimeän rakastamista, minusta ei ole suomalaiseksi. Jos suomalaiseen isänmaallisuuteen kuuluu jääkiekkopelit, hiihtäminen ja ruisleipä, olen erittäin epäisänmaallinen. Oliko se T.S. Eliot joka sanoi, että kulttuuri on tapoja? Yhtä kaikki, meillähän on yhteisiä ja erilaisia tapoja ja tunteita, eikä niiden varaan, niistä määrittyvänä todellakaan voi rakentaa mitään valtiota, jolla on selvät rajat. Voisiko "ihannevaltion" perustuslaki määrätä, että kansalaisuuden saa jos syö joka päivä ruisleipää? Tai että käy kerran viikossa jäähallissa? Tai että hiihtää 300 kilometriä talvessa?
    Vai, pitäisikö isänmaallisuus (siitä johtuva valtiorakenne) rakentaa kielelle? Suomessakin on kahta kieltä ja yksi valtio. Pitäisikö  se jakaa, niin kuin katalonialaisetkin haluavat? Entä sitten Sveitsi – neljä kieltä, maa jakoon tuosta vaan? Yhdysvaltojen Kaliforniassa eniten puhuttu kieli on espanja – kannattaisiko espanjaa puhuvien äänestää siellä itselleen oma valtio?
    Kun isänmaallisuudesta ja kansallismielisyydestä tehdään poliittinen dogmi, ei kestä kauaa ennen kuin kaduilta kerätään ruumiita.
    Mutta jotenkin sitä kuitenkin samaistuu suomalaiseen ”kultturiin”. Eräänä aamuna Madridissa poiketaan aamiaiselle Gran Vían reunassa sijaitsevaan kahvilaan. Terassi on vielä kiinni, joten pitää mennä sisälle. Komea sali, kuin koru, ja baaritiskin takana miljoonien pullojen kimaltava unelma.
    Istutaan ja odotetaan aamiaista. Vastapäisellä seinällä on juliste jossa lukee Loiri. Sanon sen ääneen. Matkakumppani naurahtaa: ei se kuitenkaan ole se Loiri.
     Ei kai, minä vastaan, vaikka onhan Loirilla veli, joka on suunnitellut julisteita ja kirjojen kansia.
    Sitten huomataan, että toisella seinä on juliste Mika Waltarista, ja komeassa salissa on todellakin Pekka Loirin julisteiden iskevä näyttely. Äimän käkenä suomalaisuus tunkee pintaan: samaa kansaa, samaa kulttuuria ollaan!
    Enempää pohtimatta vielä kerran lenkille Madridin runsaaseen iltaan; ja istua lämpöisessä syysillassa jollekin terassille ja tuntea… niin tunnen olevani niin kuin ne Pariisiin saapuneet intellektuellit, jotka halusivat istua Selectissä tai Lilasissa tai Domessa tai Rotondessa tai Coupolessa tai... yksinäisinä erakkoina vieressään muita älypäitä, jotka myös halusivat istua yksin muiden yksin istujien seurana.


Melkein täysi kuu Madridin taivaalla.
    Lempeä ilta keräsi ihmisiä kaduille ja puistoihin, istumaan ja juttelemaan.
    Mistä puhuttiin – ken sen tietäisi.
    Näitä sanoja kirjoitettaessa Espanjan kuningas on juuri puhunut televisiossa, TVE:n pääuutisten aluksi. Hän syyttää Katalonian hallitusta täydellisestä lain ja demokratian unohtamisesta, epälojaalista käyttäytymisestä.
    Don Felipen puheen lomaan TVE ajaa kuninkaan isän puhetta vuodelta 1981, kun tämä puolusti demokratiaa sotilaiden yrittäessä vallankaappausta. Demokratian voi tietysti ymmärtää monella tavalla – Madridissa ja muualla Espanjassa katalonialaisten toiminta nähdään vallankaappauksen yrityksenä.
    Calle del Pradolta kuuluu hilpeää puhetta, askeleita ja taksien ääniä.
    Taivas tummuu, tähdet tuikkivat heikosti kaupungin luoman valokaaren läpi.
    Niinpä: sukat jalkaan ja Suomeen.


                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Retiro valmistautuu syksyyn helteisenä päivänä.