torstai 20. huhtikuuta 2017

Illan tullen

[sanoi hän]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Meri!
    Elämän alku, mysteeri, unelmia ja pelkoja.
    Sitä jaksaa tuijottaa päivästä toiseen.
    Se muuttuu kun taivas muuttuu. Se vaihtaa väriä kun aurinko kipuaa korkeammalle. Se haalistuu, punertuu kun illan ensimmäiset tuoksut yhtyvät usvaan, joka kohoaa paahteen kuumentamasta veden pinnasta.
    Elämän vertauskuvia, symboleja, paralleeleja.
    Arkipäivän kuvia: rahtilaiva, simpukoita troolaava kalastajavene, surfaaja joka etsii edes yhtä oikeaa maininkia ja tuntematon tyttö rannalla meditoimassa meren ja puhelimensa kanssa.
    Otat merestä sata kuvaa ja silti tuntuu, että taas se vaihtoi väriä, löysi uuden tunnelman joka täytyy napata valokennolle. Yleensä epäonnistut, mutta urheasti yrität uudestaan. Onni suosii rohkeaa.
    Elämää ei voi vangita muistikortille.


                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.


Kouraiset vettä ja pirskottelet sitä auringon ja ajatuksiesi kuumentamalle otsalle.
    Jotain 2700 vuotta sitten foinikialainen laiva lähestyi mannerta.
    Monen kuuman purjehduspäivän jälkeen juomavesi oli vähissä.
    ”Maata näkyvissä!” tähystäjä huusi käheällä äänellä.
    ”Jippii, Malaka!” kiljaisi laivan kapteeni Jezab ja hyppäsi riemuissaan lämpimään meriveteen.
    Kourassani oli hetken samaa merta. Se vilvoitti otsaani. Onko tuo vesi täysin samaa kuin silloin? Vai vaihtuuko veden sisältö vuosien kuluessa? Uimmeko samassa meressä kuin Jezab?
    Ajatus kiehtoo.
    Muuttumisen muuttumattomuus.
    Mies ja lauta, laineiden armollinen kohina.
    Rannalla istuva näkee kauas, näkee kauemmaksi kuin näkee.


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.


On niitä jota tähyävät rannalta merelle ja niitä jotka purjehtivat.
    Kaksi eri heimoa, joita meri yhdistää kuperana pintana.
    Alamäkeen on helpompi purjehtia kuin ylämäkeen, maallikko ajattelee rannalla. Se naurattaa merenkulkijaa.
    Rannalla istuva haaveilee, näkee päiväunia maista ja ihmisistä toisaalla, jossakin tuolla kaukana. Merimies ei haaveile vaan tekee työnsä. Kuljettaa rahtia, tavaroita, ruokaa ja juomaa ja melkein mitä tahansa, paitsi unelmia jotka on jätetty rannalla istuvalle, hänen päänvaivakseen.
    Hänellä on aikaa haaveilla.
    Hän kirjoittaa laulun niistä, jotka seilasivat rohkeasti horisontin taakse. Jotka eivät pelänneet lopullista alamäkeä, pudotusta reunan yli.
    Maakrapu katselee kuinka kalastaja nostaa simpukkasäkin merestä.
    Kohta rannan kuppilasta saa tuoreita meren eläviä.
    Lasit ja lautaset kilahtelevat kutsuvasti - Buen Provecho!


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.


Olen kirjoittanut näinä viikkoina muutaman sanan maisemasta ja liikkeestä.
    Nehän ovat toisiaan.
    Niiden kosketuksesta syntyy sanoja. Taitava kirjailija loihtii merkityksen maiseman ja ajatuksen välille, pistää liikkeen ajatuksen sanojen liikkeeseen.
    Muutama viikko sitten kirjoitin Simo Penttilän romaanista, jossa Aurinkorannikon tunnelma jäi etäiseksi. Sen jälkeen luin englantilaisen Desmond Coryn (oik. Shaun Lloyd McCarthy) kiehtovan jännärin Kuolemanhyppy (1966, Deadfall 1965). Romaanin tapahtumat sijoittuvat Madridiin ja tänne etelään, Mijaksen, Los Bolichesin ja Fuengirolan maisemiin.
    Coryn romaanissa on sellaista filosofista magiaa, jota aina jään kaipaamaan suomalaisilta jännärikirjailijoilta, siis sitä että kirkko (esimerkiksi) on muutakin kuin eteesi osuva rakennus, että auto (esimerkiksi) on muutakin kuin ratti ja neljä pyörää, että kahvila (esimerkiksi) on muutakin kuin tarjoilija ja olutlasi – jos ymmärrätte mitä tarkoitan?
    Niinpä lainaan Coryn romaania tähän, tunnustaen etten ollut koskaan kuullutkaan tästä hienosta kirjailijasta, joka kuoli Marbellassa vuonna 2001. Timanttivaras Jeye on matkalla Madridista kohti etelää:
    ”He ohittivat Carro de los Angelesin kymmenen aikaan ja korkea Kristuspatsas kimmelsi aamuauringossa sen huipulla, ja pian sen jälkeen Fé alkoi lisätä vauhtia, kunnes nopeusmittarin neula oli kiertynyt sadankahdenkymmenen kohdalle. Jeye ajatteli, että se oli tarpeeksi ollakseen miellyttävää, tarpeeksi, että voi tuntea sen ystävyyden ihmisen, moottorin ja suoran maantien välillä, joka muodostaa yhdeksän kymmenettäosaa pitkänmatkanajon viehätyksestä, mutta ei ole liian kovaa kääntäkseen kaiken huomion pois kedoista, kukkuloista, joista. Tämä oli avointa Kastilian maaseutua, ruskea- ja vihreäraitaista hamaan taivaanrantaan saakka ja sen yläpuolella kaareutui vaaleansininen taivas, jolla näkyi pitkänä viiruna jokunen haituvapilvi.... Nyt hän oli vapaa, vaikka ehkä vain siinä merkityksessä, että oli menossa jonnekin, menossa jonnekin Fén kanssa... Hänellä ei ollut yhtään kysymystä esitettävänä taivaalle, tielle, mesetalle tai yleensä millekään. Hän huomasi olevansa melkein onnellinen. Hänellä ei ollut huolia.”


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.


Meri, joet ja järvet – taivas kaareutuu kaiken päällä ja se on unelmia ja pelkoja täynnä.
    Ehkäpä meri kiehtoo sinua koska näet sen alituisissa kuohuissa ja hetken peilityynessä kannessa romanttisen unelman ja hirvittävän dystooppisen pelon yhtä aikaa. Tekisi mieli... et uskalla... suljet silmäsi ja silti näet kuinka aurinko kimaltaa kevyiden laineiden harjalla.
    Suljet silmäsi, yrität kuvitella kauhistuttavaa talvimyrskyä, mustia laineita jotka murskaavat kaiken päälle tullessaan, ja olet hetken tyytyväinen osaasi rannalla seisojana.
    Jezab näki rannikon. Malaka, hän toisti hiljaisella äänellä, tyytyväisenä pitkän purjehduksen päättymisestä.
    Kouraisen vettä, pirskottelen sitä ajatuksien kuumentamalle otsalle. Jezabin kädenjälkeä tavoitellen.
    Tyttö haaveilee hietikolla.
    Surfaaja yrittää päästä laineen päälle.
    Kalastaja nostaa simpukkatroolin.


Ja.
    Illan tullen sanoo hän:
    ”Aamulla lähden tästä talosta pois.”
    ...


                                                                                                                      S.I. 2017.

_____________________________

torstai 13. huhtikuuta 2017

Liikettä pilareiden välistä

[ajassa ja ajatuksissa]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalaisen temppeliraunion pilarit, Córdoba.

Aurinko paistaa korkealta, täysikuun aika, pyhän viikon, Semana Santan kulkueita aamusta iltaan, Espanjassa.
    Malagassa on jo ehditty tapella kulkueessa, nuoret aloittivat, vanhemmat yhtyivät siihen ja kulkuetta seurannut yleisö pakeni sekasorron ja pakokauhun vallassa. Muutama loukkaantui, kukaan ei onneksi kuollut. Semana Santaa vietetään.
    Jumalaa ei kuitenkaan pidä syyttää tappelevista nuorista. Itse he sen tekevät.
    Voiko Jumalaa muutenkaan syyttää mistään? Ei ainakaan ihmisen pahoista teoista.
    Uskontoja, niiden ympärille kasattuja instituutioita saa ja voi toki syyttää monestakin pahasta teosta.
    Näillä seuduilla pääsiäisen aika on juhlallinen, riemullinen ja hengellinen rituaali vailla vertaa. Mitä kaikkea rituaali merkitsee, sitä en osaa sanoa. Ehkä se on loistossaan ihmisen tapa tunnustaa mitättömyytensä.
    Vai yritetäänkö rituaalilla ”ostaa” pelastus?


Istut 300 kilometriä tunnissa kiitävässä junassa.
    Maisema vilahtaa ohi.
    Otat valokuvan. Tietysti se epäonnistuu, mutta paljastaa totuuden suhteellisuuden.
    Kuvan etualalla pensaat ja puut ovat epäselviä läikkiä. Sulkimen nopeus ei riitä. Mutta kas, taustalla vuoristo on kirkas ja terävä, aivan kuin juna olisi paikallaan. Maiseman yksityiskohdat saavat eri merkityksen sen mukaan mistä suunnasta ja minkälaisesta vauhdista niitä tarkastelee.
    Kaikki on suhteellista, melkein kaikki, paitsi se mitä sanotaan totuudeksi. Kuitenkaan kaikki mitä totuudeksi väitetään, ei ole sitä.
    Ajassa ja paikassa on paljon epämääräistä, makuun ja tunteeseen perustuvaa.
    Poliitikko luulee tietävänsä totuuden (äänestäkää minua!), kokki kuvittelee osaavansa keittää parhaan sopan (syökää sitä!), muotisuunnittelija ei kuvittele mitään totuudesta mutta tietää millainen vaate menee kaupaksi, koska hän itse määrittelee sesongin ”kauneuden”. Ja niin seuraavalla sesongilla jokin toinen väri on ”totuus”, niin kuin ihmiset luulevat eivätkä muista millaisessa värimaailmassa toissavuonna kuljettiin.


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
300 km/h.


Ihmiset rakentavat temppeleitä.
    Pilarien välissä elämä lipuu näennäisen rauhallisesti. Jos temppelin raunioita kaivaa yhä syvemmälle, pilarit kasvavat kuin kertoakseen ettei mitään tullut valmiiksi.
    Otat kuvan Córdoban moskeija-katedraalista.
    Vasta myöhemmin huomaat, että La Mezquitan yläpuolella lentää suihkone. Voiko ajan ja ajatuksen kontrastin esittää syvällisemmin kuin kauan sitten rakennetun moskeijan katon ylitse lentävän modernin lentolaitteen jättämällä suihkuvanalla, joka häviää muutamassa minuutissa?
    Nyt on nyt, eikä eilen, mutta ajatuksen syvyydessä kaivat pilaria aina vaan kauemmaksi menneisyyteen.
    AVE kiitää Malagasta Córdobaan viidessäkymmenessä (minuutissa), matkaa jotain 170 km.
    Paikallisjuna kulkee Fuengirolasta Malagaan samassa ajassa, noin 30 kilometriä.
    Mutta liikkeellä on aina tarkoitus: tämä paikallisjuna kuljetti viime vuonna melkein 10 miljoonaa matkustajaa. Tarvittiin monta pysähdystä, junaan astumista, poistumista, katseita ikkunan pinnassa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
La Mezquita, Córdoba.


Suomalaiset suhtautuvat kaikkeen vakavasti.
    Yrsa Stenius pohtii mainiossa muistelmateokseen Sanojen valtias, ruotsalaisten ja suomalaisten suhdetta sanoihin. Siinä missä ruotsalainen tuhlailee sanoja ja käyttää superlatiiveja, suomalainen harkitsee jokaista sanaa ja ottaa sen tosissaan eikä käytä sanoja liikaa.
    Tässä suhteessa ruotsalainen kulttuuri tuntuu olevan toisenlainen kuin suomalainen.
    Steniuksen mukaan ruotsalaiset luulevat, että he pystyvät hoitamaan kaikki asiat; että kaikki mitä tapahtuu on heidän hallinnassaan. Suomalaiset taas ovat tottuneet että kauheuksiakin voi sattua eikä siitä pidä syyttää ketään, ei edes Jumalaa.
    Kun matkustajalaiva uppoaa Itämereen tai hirmuaalto tappaa satoja ruotsalaisia kaukomailla, he etsivät syyllistä herkeämättä, ja jos voisivat, neuvottelisivat Jumalan kanssa siitä kuka asetetaan vastuuseen. Koska tämä ei käy päinsä, vastuulliseksi hirmumyrskyyn ja sen seurauksiin valitaan joku ”onneton” virkamies.
    Mutta suomalainen suhtautuu myös liikkeeseen vakavasti, melkein yhtä vakavasti kuin sanoihin. Suomalainen menee aina jonnekin, eikä ole koskaan matkalla vaan menossa paikasta A paikkaan B.
    Suomalainen ei flaneeraa vaan kiihdyttää askeliaan ehtiäkseen toisen suomalaisen ohi.


                                                       Kyösti Salovaara, 2017.


Jos ennen rakennettiin temppeleitä, nyt tehdään koneita jotka liikkuvat, verkkoja joissa tieto liikkuu ja mahtavia ostoskeskuksia, joissa raha liikkuu ja vaihtaa omistajaa.
    Roomalaisesta temppelistä jäi pilarit pystyyn.
    Ostoskeskuksesta ei jää mitään kun aikaa kuluu eikä ole tarkoituskaan.
    Kun astut La Mezquitan pylväikköön, kadotat sanat ja menet aivan hiljaiseksi.
    Kun astut tämän kevään väreissä seisovien mallinukkejen välistä huippumuodin huippumyymälään, kaivelet taskustasi luottokortin ja hypähtelet innostuneena vaatteelta toiselle.
    Ihmisen liike muuttuu, ajatuksen mukana.
    Se mikä tästä suhteellisuudesta tulee mieleen on, että tämän päivän temppeli on ”aika”. Sen pilareiden ympärillä pyörimme kuin lepakot yön valopylväiden päässä.
    Täysikuu, aurinko ja turkoosi meri.


Kun Kotkassa (ennen muinoin) joku paineli kadulla kovaa vauhtia, naapurit huutelivat, että oletko menossa Hallaan töihin.
    Lausahdus kai johtui siitä, että satamasta Hallan sahalle lähtevät tuurimoottorit lähtivät ajallaan ja niihin ehtiäkseen työläiset yleensä pistivät juoksuksi aamu-unisena kahvit kotona hörpittyään.
    Suomalainen on aina menossa Hallaan töihin.
    Paseo Maritimolla, tuossa rannassa, suomalainen törmää koko ajan espanjalaisiin, jotka eivät tunnu liikkuvan lainkaan. Espanjalaiset ryhmittyvät porukoiksi keskustelemaan ja pällistelemään, heidän liikeensä, jos sitä on, suuntautuu eteenpäin tai taaksepäin, sivulle ja toisellekin, mutta he pitävät paikkansa kuin omistaisivat sen, palan katua, palan rantaa, palan todellisuutta.
    Tosin, jalkapallokentällä espanjalaiset pitävät paljon parempaa kiirettä kuin suomalaiset. Johtuisiko tämä siitä, että suomalainen on tottunut hyppimään ojien yli eikä niikään tallustelemaan tasaisella ruohomatolla.
    Kaikki saattaa olla geeneissä, myös liike.
    Syvällisempi ajatus tulee tässä: muistuttaako Barcelonan melkein seisova passipeli, jossa pallo kiertää loputtomasti mieheltä toiselle, kadulle ryhmittyvää espanjalaisseuruetta jonka liikeen suunnasta ei ole koskaan täyttä varmuutta?
    Eikä pallokaan aina mene vastustajan maaliin. Ei mennyt tiistaina.
    Jalkapalloteoreetikoille mietittävää!


Olemme ajan arkeologeja.
    Kaivamme itsemme pilareiksi.
    Muotivaate on muodissa.
    Semana Santa tarkoittaa oikeastaan rituaalia.
    Rituaalissa ihminen puhdistautuu, vapautuu, saa lupauksen.
    Näkinkenkä lojuu hiekassa, aallon sinne lennättämänä.
    ”Luotijuna” kulkee kuin luoti, mutta rauhan merkityksessä.
    Sota ei ala, se tehdään.
    Rauha tarvitaan rauhan tekemiseen.
    Viattomiakin löytyy.
    Meidän muiden tulee skarpata.


                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Moderni temppeli?

_____________________________

torstai 6. huhtikuuta 2017

Yksityiskohtia

[ja niiden välisiä suhteita]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Liejukana, Puerto Banús.


Kirjoitan pakinaa hiekkarannalla, kuulakärkikynällä ruutuvihkoon.
    Vihkoni alla on Yrsa Steniuksen muistelmateos.
    Mainingit huokailevat kun murtuvat hiekkaan.
    Aaltojen harjalla rantaan livahtaa viileitä henkäyksiä. Ei oikein tiedä onko kuuma ilma vai kylmä vai jotakin siltä väliltä. Ilmeisesti jotakin siltä väliltä; niin lienee osuvinta sanoa.
    Steniuksen muistelmat eivät ole tässä yhteydessä merkittävä tieto.
    Merkittävää ovat teoksen kovat kannet. Niitä vasten on hyvä kirjoittaa. Alusta ei taivu kynän painosta.
    Näkyvissä ei ole yhtään purjetta.


Maailma rakennetaan yksityiskohdista, mutta yksityiskohdista ei voi päätellä maailman rakennetta. Merkityksiä pitää etsiä suhteista.
    Asioiden ja esineiden, eläimien ja ihmisten suhde toisiinsa on merkittävää. Tämä pätee mikromaailmaan ja isoon universumiin. Paljon on näkyvissä. Monet asiat ovat piilossa. Kun haluaa korostaa jonkin seikan merkitystä, myös sillä on vaikutus mikä jää sanomatta, mikä rajataan pois. Pois rajattu on kuitenkin olemassa. Se täytyy ymmärtää.
    Tämä pätee myös tarinoihin. Myös se vaikuttaa mitä ei kerrota. Ainakin näin väitetään.
    Väittävät ne jotka tietävät.
    Kummallista on, ettei ihminen näe koskaan koko maisemaa vaan yhden kohdan kerrallaan. Katseen voi tarkentaa vain yhteen pisteeseen. Ja sitten toiseen. Ei molempiin yhtä aikaa.
    Siksipä epäilen ettei robottiauto selviä koskaan liikenteen moninaisessa ympäristössä. Ei riitä, että robotti ”näkee” kaiken. Sen pitäisi nähdä oleellinen, maisemasta rajattu merkittävä kohde. Yksityiskohtien välisissä suhteissa esineellä tai oliolla on merkittävämpi rooli kuin toisella.
    Elokuvaajat innostuivat takavuosina syvätarkasta kuvasta. Valkokankaalle ei heijastettu ohjaajan eikä kuvaajan valitsemaa yksityiskohtaa vaan ”näyttämö”, jossa kuvan kaikilla osilla oli sama painoarvo.
    Koska ihminen ei kuitenkaan näe koko kuvaa kerrallaan, katsojan piti valita se mitä halusi katsoa. Jotakin tärkeää saattoi jäädä näkemättä.
    Ehkä se olikin tarkoitus.
    Mitä jos dekkarin sanat sekoittaisi sattumanvaraisesti. Olisiko yksittäisistä sanoista luettavissa kuka murhattiin ja miksi, siitä puhumattakaan kuka murhan teki?
    Tuskinpa. Suhteistaan irroitetut sanat eivät kerro tarinaa.
    Kirjoitetun tekstin merkitys perustuu suhteisiin, ei yksittäisiin sanoihin. Suhteet ilmenevät lauseissa ja lauseiden suhteissa toisiinsa. 


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Räystäspääskyset Guadalquivirin päällä.
Marmolejo
.


Liitän huhtikuiseen pakinaan kuvia linnuista.
    Kuvat eivät ole alkuperäisessä muodossaan, koossaan. Jos olisivat, ei lintuja juuri näkyisi, koska ne olisivat mitättömiä yksityiskohtia, joita katse ei tavoita.
    Olen rajannut oleellisen esille. Sen mukaan mitä haluan kuvan esittävän. Joku toinen rajaus olisi mahdollinen.
    Kuvat eivät kuitenkaan ole ”fiktiota”, sillä pois rajattu on olemassa, vaikuttaa asiaan, siihen mitä näkyy. Sekin mikä jää pois, vaikuttaa, koska kysymys on suhteista.
    Koska en jaksa kuljettaa mukana järjestelmäkameraa raskaine objektiiveineen (eikä minulla enää sellaista olekaan) otan kuvia kohtuullisen hyvälaatuisella digipokkarilla, joka ei tietenkään sovi yksittäisten lintujen kuvaamiseen. Digikamerani ”zoom” yltää vain 100 mm:n kinovastaavuuteen.
    Tällaisella kameralla ei kuvata kaukana olevia pieniä kohteita, vaan pelkästään maisemia ja lähellä olevia kasveja ja taloja ja jopa ihmisiä. Ihmisiä jos uskaltaa mennä viereen.
    Oheisissa kuvissa on kuitenkin pääosassa lintu maisemassa. Kuvaa on rajattu rankasti, niin että voisi kuvitella, että lintu on kuvattu sellaisenaan. Mutta kuvaa ottaessani tuskin näin kameran etsimestä mitä kuvasin; lintu hukkui maisemaan olemattoman pienenä pisteenä.
    Onneksi valoa piisasi ja kennossa on pikseleitä, joten rajaus mahdollistaa yksityiskohdan poimimisen lopulliseen kuvaan.
    Eiväthän nämä ole lintukuvia, tiedän toki, mutta kuvia linnuista kuitenkin.
    Lintumaisemia?


                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.
Merimetso pakenee Guadalquiviria pitkin alavirtaan.
Cordoba.


Kaksi matkustajakonetta lentää taivaan laella, kohtaavat toisensa kohteliaan etäisyyden päässä. Piirtävät valkeita viivoja siniseen.
    Mainingit huokailevat, meri värjyy vihreän ja sinisen sävyissä.
    Yksi purje on ilmestynyt horisonttiin.
    Käytin digikameraa ensimmäisen kerran Roomassa kesällä 2003. Siihen asti piti matkoilla laskea oliko varaa ottaa kaksi vai kolme rullaa värifilmejä.
    Sitten Roomassa oli toisin. Nyt maailmassa kaikki on toisin.
    Roomassa oli mukana lainakamera, kennossa jotain 3 megapikseliä.
    Rooman helteisessä kesässä luin Dan Brownin Enkeleitä ja demoneja -romaania, ja ostin pokkarina juuri silloin ilmestyneen Da Vinci -koodin. Koska Dan Brown tuntui kiinnostavalta kirjailijalta ja tarinat kiehtovilta, kiertelin pienen digikameran kanssa Enkeleitä ja demoneja -romaanin tapahtumapaikoilla ottaen niistä valokuvia, siltä varalta että teen jossain välissä jutun Dan Brownista.
    Esseen Dan Brownista kirjoitin Ruumiin kulttuuri -lehteen sitten kun Da Vinci -koodi suomennettiin. Essee koristeltiin Roomasta ottamillani valokuvilla. 
    Tuolloisenkin digipokkarin tekninen laatu oli riittävä kohtuullisen kunnollisiin lehtikuviin.
    Kuvien sisällöstä voi tietenkin keskustella.
    Ainahan siitä voi.


                                                                                                      Kyösti Salovaara, 2017.
Harmaahaikara Guadalquivirissa.
Cordoba.


Harmaahaikara seisoo keskellä Guadalquiviria. Ei ihan polvia myöten virrassa.
    Katson haikaraa roomalaisten rakentamalta sillalta. Matkaa lienee 70-100 metriä.
    Suuntaan kameran joen keskelle, sinne missä kuvittelen haikaran seisovan. Tietenkään en voimakkaassa auringonpaisteessa pysty olemaan varma osuuko haikara kuvaan, mutta... todennäköisyys on suuri koska lintu seisoo paikallaan.
    Hetkeä myöhemmin merimetso hypähtää rantakiveltä lentoon. Yritän saada senkin kuvaan. Luulen onnistuneeni.
    Kun sitten otan haikaran kuvan esille läppärissä, saan voimakkaalla rajauksella haikaran tyypilliseen asentoon maisemassaan. Vesi virtaa ja haikara seisoo elinpiirissään, myös pois rajattu on läsnä. Toisessa kuvassa merimetso liihoittelee pois kuvasta. Sekin onnistuu rajaamalla, lennon tunnelma. Tunnelmaa kannattaa tavoiteilla. Impressioita.
    Seuraavana päivänä ylempänä Guadalquivir-joella, lähellä Marmojelon pikkukaupunkia, Jaénin provinsissa, 1500-luvulla rakennetun sillan vieressä valtavan innokas räystäspääskysten parvi ruokailee joen pinnassa, ja etsii ehkä tarvikkeita rakenteilla oleviin pesiin.
    Pääskysparvi näyttää mahtavalta veden pintaa vasten.
    Suuntaan kameran sinne. Tietenkään ei ole mitään yksittäistä kohdetta johon voisi tarkentaa.
    Klix.
    Tietokoneella pääskysparvi erottuu Guadalquivirin virtaavaa vettä vasten. Lentävien lintujen suhde toisiinsa paljastuu rajaamalla kuvaa, rennosti, jopa rohkeasti.
    Etsitään yksityiskohtia. Löydetään kokonainen maisema.


                                                                                                    Jaakko Salovaara, 2017.
Järjestelmäkameran teleobjektiivilla otettua kuvaa ei tarvitse paljon rajata.
Räystäspääskysten pesiä 1500-luvulla rakennetun sillan kaaressa.
Marmojelo.


Mainingit huokailevat murtuessaan rannan hiekkaan.
    Purjevene katosi horistontin taakse.
    Siellä on siis jotakin.
    Valkoinen haikara lentää rantaviivaa seuraten Malagaan päin.
    Sinisellä taivaalla hentoinen hattara. Suihkoneet ovat tiessään. Ihmiset matkalla jonnekin – tullen jostakin.
    En ota puhelimella kuvaa aalloista. Puhelimeen puhun tai kirjoitan tekstiviestin.
    Katson puhelimesta kelloa.
    Se on 15:06.
    Eräänä päivänä, huhtikuussa, kuluvana vuonna 2017, jolloin otin valokuvia linnuista ja niiden maisemasta.


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Merimetso ja Välimeri.
Kuva otettu n. 100 metrin päästä merimetsosta.
Carvajal.
________________________

Vihje: kun klikkaat kuvaa, saat sen koko ruudun kokoiseksi. Tosin kaikissa selaimissa ja käyttöjärjestelmissä tämä ei toimi.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kirjailija maisemassa

[maisema ihmisen mielessä]


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
1. Paikka.


Kun painaa kodin oven kiinni ja menee muualle, niin vähän ajan päästä muistaa millaisen kodin oven sulki.
    Mutta kun palaa kotiin, mitä sitten muistaa? Muistaako millaista muualla oli? Vai pelkästään sen miltä tuntui, epämääräisesti, koska ei ollut enää kotona vaan muualla?
    Sanotaan ettei kotiin voi oikeastaan palata.
    Kun näin sanotaan, tarkoitetaan ettei lapsuutensa eikä nuoruutensa maisemaan pysty palaamaan, vaikka kuinka yrittäisi. Ajassa matkustaminen on tuomittu epäonnistumaan. Silti me yritämme sitä jatkuvasti.
    Aleksis Salusjärvi kirjoitti Ylen kolumnissa jotain siihen suuntaan ettei Espoo voi olla kenellekään kotipaikka.
    En usko, että Salusjärvi on oikeassa, sillä jokaiselle lapselle pihapiiri on kotipaikka, jonka veroista ei ole missään. Sinne palaamista loput elämästä sitten onkin.
    Siis yritystä palata lapsuuteen ja kotipihalle.
    Sitä paitsi, eikö Jean-Paul Sartre sanonut jotakin sellaista, että koska me emme voi valita aikaamme emmekä paikkaamme, meidän on valittava itsemme omassa ajassamme.
    En muista puhuiko Sartre paikasta. Paikkaa voi tietysti vaihtaa, mutta ihminen pysyy.
    Niinkin saattaa olla, että nykyajan ihmisen kotipaikka on netissä, ei muualla eli sitä mukaa kaikkialla. Sen verran käyn Helsingin keskustan kuppiloissa, että tiedän ettei siellä yli nelikymppisiä näy. Toivottavasti Aleksis ei tarkoittanut, että kotipaikka Helsinki kuuluu vain nuorisolle.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
2. Harmonia.


Sain syntymäpäivälahjaksi Simo Penttilän agenttiromaanin Varjoja Aurinkorannikolla (Otava, 1966.)
    Romaanin nimi saattaisi yhtä hyvin olla Varjoja Cádizin tiellä.
    Penttilän romaanin tapahtumat sijoittuvat Cádizin tien tuntumaan Malagan lentokentältä Gibraltariin. Välille jää Torremolinos, Fuengirola ja Marbella, myös Estepona. Roomalaiset rakensivat Roomasta tien Cádiziin kuitenkin Cordoban kautta, mutta se on toinen juttu.
    Varjoja sielläkin, on, luulen.
    Simo Penttilän (oik. Uuno Hirvonen) romaani on aika hauska, mutta toisaalta aikamoinen pettymys. Penttilä kirjoittaa Aurinkorannikosta puuttumatta lainkaan maisemaan, ellei maisemaksi kutsuta baareja ja niissä juotuja espanjalaisia konjakkeja. Tässä suhteessa Penttilä kirjoittaa pätevää ajankuvaa 60-luvulta, siis myös eräänlaisen ”maiseman” kuvauksen. Samoja juomamerkkejä (Terry, Magno, Soberano, Carlos I jne) juodaan yhä edelleen Cádizin tien kahviloissa.
    Näitä(kin) nauttien samaisen tien äärellä luin Penttilän romaanin.


Jotkut kirjailijat osaavat (tai haluavat) kuvata maiseman ja miljöön. Toiset eivät osaa tai eivät halua.
    Penttilä kuuluu jälkimmäisiin. Raymond Chandler ja Georges Simenon ovat ensimmäisen ryhmän kirjailijoita, joskin olen usein miettinyt kuvasiko Simenon oikeastaan Pariisia vai pelkästään omaa mieltään, ajatuksiaan.
    Tästä päästään ydinkysymykseen: mitä maiseman kuvaaminen lopulta tarkoittaa?
    Sehän ei ole valokuvaamista.
    Maisema ei ryhdy hengittämään luettelemalla maisemassa näkyvää ja olevaa. Ei, kaikkea muuta. Onkohan rohkeaa väittää, että romaanikirjailija onnistuu miljöön kuvaamisessa vain silloin kun hänen tekstinsä muistuttaa impressionistisen maalarin loihtimaa maisemaa?
    Siis että kuvan pitää olla sinne päin, mutta kuitenkin niin että maisemasta valittujen yksityiskohtien on piirryttävä esille kokijan tunteiden lävitse.
    Chandlerin kirjoittama Los Angeles oli tuollainen impressio – rakkauden ja inhon tunteita täynnä. Chandler rakasti kotikaupunkiaan (ja sitä ympäröiviä seutuja, kuten La Jollaa missä asui pitkän aikaa) oman vapautumisensa takia, mutta hän myös inhosi sitä, koska hän oli jäänyt korean miljöön vangiksi ja kaipasi nuoruutensa Englantia.
    Penttilän maisemassa ei ole tunteita. Kirjailija toteaa ja naureskelee, osaa olla ironinen mutta ei kohdista sitä maisemaan vaan omaan suomalaisuuteensa.
    Kumma juttu: Simo Penttilästä tulee mieleen Reijo Mäki. Hänen proosatyylinsä taitaa olla velkaa Penttilälle. Ja vielä pidemmälle mennen: kuvaako Mäkikään oikeastaan maisemaansa? Vai onko hän pelkästään ilkikurisen ironinen Turussa elävien ihmisten ajatuksia kohtaan?

                                                        Kyösti Salovaara, 2017.
3. Haave.


Kirjoitin kerran arvostelun Leena Lehtolaisen romaanista, jonka tapahtumat sijoittuivat Espoon Soukkaan.
    Asuin silloin Soukanrannassa, romaanin tapahtumien lähituntumassa. Ja tiesin että Lehtolainen asui kohtuullisen lyhyen matkan päässä Soukasta. Tapasin Leenan joskus nykyisen Omenan paikkeilla kaupassa.
    Kirja ei kolahtanut.
    Sen maisemasta puuttui tunne. Lehtolaisen Soukka ei herännyt eloon. Ehkä se johtui dekkarin ankeasta sisällöstä, mutta epäilen myös ettei kirjailijalla ollut lainkaan tunteita kuvaamaansa maisemaa kohtaan, ei rakkautta eikä vihaa. Onko Lehtolainen muutenkaan maisemien piirtäjä?
    Nyt jälkeenpäin ajattelen, että ehkä minullakaan ei ollut tunteita Soukkaa kohtaan. Asuin rannan tuntumassa ja kävin töissä Otaniemessä. Minun maisemani oli rantaviiva, pieni piha ja auto jolla pääsi pois, muualle, kauppaan Tapiolaan.


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
4. Värit.


Maiseman kirjoittaminen sanoiksi on vaikeaa puuhaa.
    Se onnistuu vain harvalta.
    Muutaman osuvan vedon taide hämmästyttää.
    Pane siis lukija miettimään, kuvittelemaan itse tykönään millaista maisemaa kuvaat. Lasi kahvilan pöydällä, brandyn tuoksu, kaukana sinisessä horisontissa valkoinen purje joka pysyy paikallaan. Tarjoilija kysyy: otatko toisen? Katsot häntä ja vastaat.
    En ole kirjailija. Minun ei tarvitse osata. Soisin osaavani. Harjoitella toki saa. Elämänsä loppuun asti. Kotiinpaluuseen?
    Yrsa Steniuksen muistelmateoksessa Sanojen valtias (Teos, 2016) on hieno virke kaikesta mitä olen tässä yrittänyt sanoa, siitä kuinka tunne luo maiseman kuvan. Tarvitaan vain muutama oikea sana.
    Stenius kertoo, kuinka hän opetteli kirjoittamaan pienistä asioista, arkipäivästä, siitä kuinka lapset onkivat laiturilta ahvenia ja millaisia olivat kesäillat saaristossa. Ja tässä, kuvitelkaa nyt mitä Stenius sanoo kertoessaan miten hän kirjoitti, tässä ohje maiseman kuvaajalle:
    ”... ja sitten vähän myöhemmin [kirjoitin] kävelyistä Helsingin kaduilla syysiltoina, kun olohuoneiden valot loistivat kutsuvan keltaisina...”


                                                                                 Kyösti Salovaara, 2017.
5. Usko.


Ilmeisesti todellisuus on olemassa.
    Maa, meri, tie Cádiziin.
    Mutta onko maisema muualla kuin ajatuksissamme? Millainen olisi Cádizin tie ilman katsettamme, muistikuvaa, mielikuvaa?
    Kirjailija kirjoittaa maisemasta omien tunteidensa läpi; niitä, tunteita, on hänen päässään monta kerrosta läjäpäin. Joskus, ja ehkä usein, kirjailija etäännyttää maiseman tunteistaan eikä se sitten enää olekaan maiseman kuva vaan jotain muuta. Esimerkiksi Philip Rothin romaanien ihmiset ovat pelkkiä ajatuksiaan ja pelkojaan, eivät maisemaansa vaikka Roth kyllä väittää, että he elävät oikeasssa todellisuudessa – jos sellaista nyt on olemassa.
    Cádizin tie siis kulki Roomasta Cordoban kautta Atlantille.
    Roomalaiset rakensivat sillan joen ylitse, kaupungin he perustivat 156 e.a. Maurit kunnostivat sen myöhemmin, 700 luvulla, ja nyt kävelemme sitä pitkin joen yli ristiriitaiseen monumenttiin, missä aikakausien kerrokset limittyvät kuin lehtitaikinassa cordobalaista omena- tai kurpitsatäytettä tihkuen.
    Käsittämätön monumentti on Moskeija-Catedraali, La Mezquita, kenties neljän jalkapallokentän kokoinen sali Jumalalle.
    Tuokin on understatement.
    Mutta sen kerrokset, vierekkäiset rukoussalit kertovat miten vaikeaa maisemaa on kuvata täydellisesti, koska et tiedä mitä kokonaisuuden sisällä on. Näet pinnan, mutta et sen alle, et sen läpi ellet ole elänyt toistakin aikaa ja kolmatta.
    Ensin visigootit rakensivat basilikan Guadalquivir-joen penkereelle. Aikanaan roomalaiset olivat purjehtineet Atlantilta Guadalquiviria pitkin aina Cordobaan asti. Nyt harmaahaikaran jalat yltävät pohjaan joen keskellä.
    Klik, klik – sataa kuvaa hetkessä! Moderni on hetkeä!
    Kun maurit sitten valtasivat Andalusian, basilika muutettiin, rakennettiin uudestaan, moskeijaksi vuoden 756 jälkeen. Sitä laajennettiin vuosien kuluessa useaan otteeseen. Kenties sinne mahtui parhaimmillaan koko Cordoban muslimiyhteisö rukoilemaan. Muslimien temppeli juutalaisten kaupunginosassa - osaako sitä nykyhetkessä kuvitella? Maiseman arvoitus.
    Kristittyjen häädettyä muslimit Andalusiasta moskeijan sisälle rakennettiin jossain välissä katedraali kristittyjen Jumalalle.
    Mutta voiko Jumalan sisään rakentaa uuden Jumalan?
    En tiedä, enkä uskalla ajatella mitä sisäkkäiset ”jumalat” tarkoittavat.
    Rantakahvilan pöydän ääressä istuvan turistin maisema lienee helpohko kuvata; tarvitaan vain lasi, sininen pöytäliina, meren tyynnyttävä kohina, brandyn ja café solon tuoksu toisiinsa kiertyneinä kuin oliivipuun runko ja ajatus valkoisesta purjeesta kaukana merellä.
    Cordoban moskeija-katedraalin sisäistä maisemaa on mahdoton ilmaista sanoilla. Jos haluaisi yrittää, pitäisi kirjoittaa kokonainen historia, vähintään kolme osaa.
    Keskellä Guadalquiviria harmaahaikara ojentelee jalkojaan.


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
6. Käytännöllisyys.

________________________________________________________

Kuvat, ylhäältä alas: 1. Gaucin, kylä Andalusian rajamailla. 2. Tarifa, kaupunki Euroopan reunalla. 3. Palmu ja Välimeri, Playa de Carvajal. 4. Bougainville, Torreblanca. 5. Moskeija-Katedraali, Cordoba. 6. Roomalainen silta, Guadalquiviria, Cordoba.