[jokseenkin
henkilökohtaista]
Kyösti Salovaara, 14.5.2005. Matti Salo, 1933-2017. |
Juuri
nyt!
Nyt
ryhdyn mahdottomaan.
En
pysty pitämään tarinan lankoja hyppysissä. Liian monta
epämääräistä muistikuvaa, paljon keskeneräisiä ajatuksia ja myös tunteita. Vuosikymmenten varjo, seinä vastassa, viitta
ja tikari, amerikkalainen kirjallisuus ja elokuva. Helsinki kuin
Woody Allenin mielikuvituksessa, siis jalkaisin käveltynä,
jossakin istuttuna, keskusteluja keskusteltuina, sanoja
kirjoitettuina.
Ryhdyn
kirjoittamaan tätä pakinaa Matti Salosta tapaninpäivänä, aamulla. Aurinko ei
ole vielä noussut. Sytytin kynttilät kuistille kuudelta kun panin
kahvin kiehumaan. Heräsin turhan aikaisin. Mielessä oli tämä
juttu. Pitää tehdä. Radio soittaa joululauluja.
Illalla,
vähän ennen nukahtamista etsiskelin sopivaa runoa pakinaani. Selailin Po Chü-in runokirjaa Korotan ääneni
ja laulan (suom. Pertti Nieminen).
Kuvastaako
runo Ystävistä erotessa jotakin mitä yritän saada esille?
”Väsynyt
lintu palaa illalla metsään, / ajelehtiva pilvi palaa vuorille,
/kun taivas kirkastuu.”
Kulkija
kulkee polkuaan, ei tiedetä koska hän palaa. Ihmisen elämää
ahdistaa alituinen touhu ja puuha, ”kaiket päivät hän rientää
toimesta toiseen. / Ja vaikkeivät kaikkien toimet olekaan samat, /
sama on kaikilla kiire.”
Pursi
saapuu kylään, hevonen menee solaan.
”Eron
suru kiertää sydämen sopukoissa / kiertää kuin kehää. / Voin
vain kohottaa viinimaljan - / ehkä se vähän lientää eron surua
kasvoilta.”
Pakinan
langat sekaisin pitkin katuja ja vuosikymmeniä!
Kirjoittaja yrittää
mahdotonta.
Onneksi lukija ei tiedä mitä tavoitellaan, mihin
pyritään. Lukijalle riittää mitä hän saa. Kaikki mitä
sanotaan on kaikki mitä sanotaan. Enempää ei kirjoiteta kuin mitä
sanotaan.
Viime
torstaina palasin illalla kotiin Tuomaanpäivän markkinoilta –
ahvenanmaalaista siikaa ja lohta, savuporoa pohjoisesta – ja
tietokoneen avattuani näin Panu Rajalan blogikirjoituksen
otsikon: Matti Salon muisto.
”Matti
Saloa ei voi muistella ihan vakavana”, Panu Rajala kirjoitti
Tuomaanpäivänä. ”Niin hauska veikko hän oli säkenöivimmillään.
Samalla todellinen intellektuelli, vähenevää lajia. Hän jos kuka
eli elokuvasta, kirjoista, musiikista, taiteesta. Ja seurasi
kriittisesti, murhaavan ironisesti maailman menoa.”
Seuraavan
aamuna Rajala kertoo, kun kysyn, sähköpostiviestissä, että Matti kuoli
joulukuun alussa kotonaan Perkkaalla, Espoon Leppävaarassa. Hänet
haudattiin Tuomaanpäivänä Espoossa.
Ja niin helsinkiläinen kuin Matti olikaan!
Elämä
on ironinen juttu.
Melko
tasan vuosi sitten, pari päivää ennen joulua Arto Merimaa,
tuttava vuosien takaa, dekkarientusiasti, soitti yllättäen ja kysyi
tiedänkö Paavo Lipposen puhelinnumeroa tai osoitetta.
Merimaa oli ostanut töölöläisestä divarista Alfred
Hitchcockin Takaikkunaan liittyvän kirjan. Kirjan oli
divariin tuonut Matti Salo. Merimaa kertoi, että Matin
terveydentilassa oli tapahtunut käänne huonompaan. Matti oli
luopumassa kirjoistaan.
Takaikkuna
liittyi Lipposeen ja Matti Saloon sillä tavalla, että kun Matti
muutama vuosi sitten keräsi luetteloa ihmisten parhaana pitämistä
elokuvista, Paavo Lipponen ilmoitti mielielokuvakseen Takaikkunan. Matti sai listalle yli tuhannen ihmisen huippuelokuvat. Lista julkaistiin sittemmin Filmihullussa.
Kirjoittajana
ja elokuvatutkijana Matti keskittyi melkein maanisesti
yksityiskohtiin, ikään kuin niistä syntyisi taikavoimalla
kokonainen käsitys taiteesta ja elämästä. Ehkä syntyy, vaikka
vähän epäilen.
Vuosi
sitten, juuri ennen joulua, en pystynyt auttamaan tietoa hakevaa
Merimaata.
Jaakko Salovaara, 24.2.2007. 60v syntymäpäiväni Siltamäessä. Kulttuurin piiriä vasemmalta: Risto Hannula, Leena Maunula, Liisa Koskinen, Markku Luoto, Matti, Aino. |
Ajan
pyörää voi kieputtaa mielessä taaksepäin.
Selaan
sähköpostiviestejäni.
Tammikuussa
2014 olen onnitellut Mattia. Täyttikö hän joulukuussa 2013
kahdeksankymmentä? Olen myös kertonut käyneeni leikkauksessa.
Matti
vastaa 17.1.2014:
”Kiitos
onnentoivotuksista." Sitten Matti kertoi omasta sairaudestaan ja jatkoi: "Alkushokista
selvittyäni olen taas päässyt lukemisen makuun: monta laiminlyötyä
/ unohdettua kirjaa odottaa vuoroaan. Kirjastoni on täynnä
aarteita, vaikka olenkin kasannut satamäärin teoksia myytäväksi.
Pakkasviimojen sietoa. Terv Matti.”
Heinäkuun
30. päivän illalla 2015 Matti kehottaa minua aukaisemaan silmäni:
”Iltaa. Lue Dos Passosia niin et ehkä niin kovasti häntä enää
mainosta ja suosittele. Tai sitten, mikä olisi kiintoisaa,
pitäisitkin hänestä yhä enemmän.”
Seuraavana aamuna Matti korottaa panoksia: ”Huomenta. Tajuat varmaan, miten
valtavan riskin kustantaja ottaisi valitessaan suomennettavaksi
1500-sivuisen U.S.A:n.
Tehtävän voisi suhteuttaa siihen, että Tammi ei ole rohjennut
ottaa Suurkaupungin
kasvoista uutta
painosta. Ainoa tapa, millä voisi kuvitella vaikuttavan
kustantajaan, olisi tehdä esim. Parnassoon innostunut essee, jossa
John Dos Passos vakuuttavasti
osoitettaisiin maailman kirjallisuudeksi. Mikään merkki ei viittaa
siihen, että sinä tuon esseen kirjoittaisit. Sehän edellyttäisi
loikkausta mukavuusalueeltasi, elämän nautiskelusta johonkin
todelliseen urakkaan.”
”Hahaa,
joo, kukapa mukavuusalueeltaan poistuisi!”
minä vastaan. ”Paitsi ne jotka poistuvat ja saavat jotakin
aikaiseksi, isompaa.”
”Voit
kutsua minua masokistiksi”, Matti jatkaa keskustelua, ”mutta
lähes kahden vuoden aikana, jolloin elämän rajallisuus on vahvasti
konkretisoitunut, olen monastikin poikennut mukavuusalueeltani
ja aion niin tehdä jatkossakin. Jos aikaa riittää, aion lukea
tuossa lähipöydälläni odottavat kirjat, mm. 1400-sivuisen
Vankileirien saariston
ja yli 600-sivuisen Virginia
Spencer Carrin Dos
Passos -biografian. Saatat siis lukea uudestaan Suurkaupungin
kasvot, mutta
uteliaisuutesi / energiasi ei riitä U.S.A:n
’kahlaamiseen’. Minusta Dos Passos ei varsinaisesti edusta
kirjallisuuden modernismia (Joyce,
Faulkner,
Lowry…).”
Joulukuun
alussa 2014 Matti kertoo lukevansa John
le Carrén
romaaneja: ”Olen hämmästynyt
kirjojen korkeasta tasosta, ottaen huomioon kuinka tiheästi le Carré
on niitä julkaissut. Kylmän sodan loppuminen (jos se nyt ikinä
loppuikaan) ei kirjailijan
luovuutta heikentänut, pikemmin päin vastoin, sillä muuttama
jälkituotannon teoksista kuuluvat hänen parhaisiinsa… Sinun
pitäisi tehdä kirja le Carrén romaaneista, koska Suomesta ei taida
siihen tehtävään ketään sopivampaa löytyä.”
Noin
puoli vuotta aikaisemmin, 29.7.2014, Matti soimasi minua ajan
hukkaamisesta viikottaisten pakinoiden parissa: ”Tämmöistä
tuli taas mieleen. Miksi käytät energiaasi kolumneihin, joilla,
kommenteista päätellen, on vain muutama lukija? Suunnilleen samalla
vaivalla voisit rustata kirjan rikoskirjailijoista, joista sinulla
ennestään on jo runsaasti materiaalia kasassa, niin että et
joutuisi starttaamaan nollapisteestä. Lukijoita saisit satoja ellet
tuhansia. Aihepiiri on suosittu, kuten tiedät. Yhtä
maneeriasi voisit mielestäni hieman karsia. Aloitat tekstisi lähes
aina kysymyksillä, joihin aika harvoin vastaat. Ei niihin kukaan
lukijakaan tule vastaamaan, joten kysymykset jäävät ilmaan, tuulen
viemiksi. Petteri
olisi tiedoillasi jo tehnyt kymmenen kirjaa. Lämpöjatkoa.”
Kun
epäilen ettei minulle ole kompetenssia
siihen eikä tähän, Matti heittää point
blank:
”Miten
niin ei ole kompetenssia? Kenellä muka Suomessa sitä sitten olisi
mainitulla alueella? Mistä v:sta nuo alemmuudentunteet periytyvät?”
Kyösti Salovaara, 16.6.2006. Matti ja Risto Raitio - keskustelun tenhoa Malmilla. |
Ajan
pyörä kierii kuin rantapallo
vedessä. Ei siitä otetta saa.
Marraskuussa
1975 Matti Salo kirjoitti hyvin kriittisen –
ja jälkikäteen arvioiden perustellun - arvostelun
Helsingin Sanomiin Peter
von Baghin
suurteoksesta Elokuvan
historia. Ystävysten välit katkesivat joksikin ajaksi.
Arvostelu herätti laajan keskustelun Baghia puoltavien kulttuurijulkkisten julkilausumin.
Taustalla oli myös yliopistollista kähinää Baghin tutkimuksen
arvosta tai arvottomuudesta – siitä oliko kyseessä ylipäänsä
tutkimus vai
pelkkä hakuteos.
Oliko
tuo arvostelu jonkinlainen käännepiste molempien miesten uralla?
Peter
von Baghista (1943-2014)
tuli
Matin kriittisestä arvostelusta huolimatta suomalaisten
Herra
Elokuva!
Matista puolestaan
ei ole esimerkiksi
Wikipediassa sanaakaan. Baghin kirjat, tv-dokumentit
ja
radio-ohjelmat olivat ”elämää
suurempi” juttu. Mattikin julkaisi muutaman kirjan, mutta ne jäivät
haileaan
varjoon, jos niitä vertaa von Baghin komeaan uraan. Ironista
tietysti on, että kun Matti kritisoi syksyllä
1975 von Baghia marxilaisen luokkataistelun ryvettämästä
elokuvatulkinnasta, Baghin myöhempi
julkaisu-ura ilmentää
hyvinkin laskelmoitua kaupallisuutta.
En
muista millaisen kannan otin vuonna 1975 Matti Salon
Bagh-teilaukseen. Voisin hyvinkin kuvitella ymmärtäneeni paremmin
Baghin marxilaisuutta kuin Matin piikittelevää
kritiikkiä, mutta julkisesti taisin välttää ottamasta
kantaa.
Sitäkään
en muista, milloin tutustuin Mattiin lähemmin. Julkisia
elokuvaluentoja kuuntelin Porthaniassa 70-luvun alussa. Kävin
kerran, keskellä päivää, töistä lintsaten, katsomassa Matin
järjestämän privaattinäytöksen Arthur
Pennin
Yön
siirroista,
josta ei ilman tekstejä ymmärtänyt mitään, eikä myöhemmin tekstitettynäkään kaikkea. Tämä saattoi tapahtua vuonna 1974 tai -75. Elokuvan
jälkeen mentiin Yliopiston päärakennuksen kahvilaan Riston (Hannula), Markun
(Luoto) ja Reijo
Lehtosen
kanssa, mutta Matti ei ehtinyt (?). Eräässä
muistiinpanossa kerron olleeni katsomassa vuonna
1974
Matin ja Petterin järjestämässä
yksityisessä
näytöksessä
Museokadun Cinemassa
Robert
Altmanin
filmiä
McCabe&Mrs
Miller.
Kyösti Salovaara, 16.6.2006. Matti ja Sirpan kynnet, Malmilla. |
Tuohon
aikaan, 1970-luvun alkupuolella me kaikki ihailimme Matin laajoja ja
tietäväisiä elokuvaesseitä Helsingin Sanomien
sunnuntainumeroissa. Miksi ne loppuivat?
Mutta
Mattiin tutustumisen
kokoavana voimana toimi
Suomen
Sosialidemokraatin
Risto
Hannula (1936-2008),
johon tutustuin talvella 1974 kun kirjoitimme Markku
Luodon
kanssa lavean
Raymond
Chandler
-esseen Demarin kulttuurisivuille.
Saattaa olla, että varsinainen
yhteys Mattiin syntyi sitten Markun
kautta, sen jälkeen kun hänestä oli
tullut
Hesarin kulttuuritoimittaja.
Keskipakovoima heittää ajan karussellista irralleen jääneet yksityiskohdat sivuun, ties minne. Niitä ei löydä lampullakaan.
1970-luvun
loppupuolella olin – ja olimme vaimoni Railin,
ja ystävysten Markun ja Riston kanssa – paljonkin tekemisessä
Matin kanssa. Matilla oli ”hovinsa”, johon kuului kauniita
naisia. Kerrottiin
myös
että
Mattia vaivasi mimosan herkkyys; hän saattoi suuttua vähästä.
Usein tavattiin Kosmoksessa, mutta kerran Matti ja Vesa
Karonen
tulivat Leppävaaraan
Perkkaalle kylään, mukanaan Risto, Markku ja
töölöläisestä
ravintolasta hankitut pizzat.
Se oli luultavasti ensimmäinen kerta kun söin pizzaa. Matti ja Vesa eivät
selvittäneet
ennalta
pidänkö valkosipulista
-
tuon vierailun jälkeen meni monta
vuotta ennnen
kuin palasin pizzojen
pariin. Sitten
ja sen jälkeen olen syönyt
pizzani ilman valkosipulia.
Jälkijuomaksi
tein
gimlettejä Raymond Chandlerin Pitkien
jäähyväisten
innoittamana. Vesa kiskaisi miehekkäästi
puoli
ginipulloa
ilman limettiä.
Tuliko
meistä hyvät ystävät, minusta ja Matista?
Ystävyys
on haastava sana, jos sillä tarkoitetaan tiheää yhteydenpitoa
ja pakonomaista jutustelua (yhdentekevistä) arkipäivän asioista. Tuttavuus taas tuntuu hieman
laimealta määritelmältä ”suhteellemme”. Ehkä se oli jotakin
siltä väliltä. Matilla oli oma sisäpiirinsä, johon emme
kuuluneet, vaikka aina joskus kuulimme kuinka vaikkapa Reijo Lehtosen luona oli juotu dry martineja ja tanssittu 1920-lukua fitzgeraldmaisesti.
Minähän
olin ex-jalkapalloilija, joka luki Chandleria ja amerikkalaista
kirjallisuutta oikean puolustajan runnovalla otteella, kun taas Matin
herkkätuntoisuus lähti jostain Eino
Kailan
syvähenkisyydestä vertautuen
lopulta
Leslie
Fiedlerin
kaltaisen laajojen kaarien kirjoittajan
kulttuurituntemukseen.
Koska
työskentelin
koko
ajan kirjoittamisen ohessa IT-alalla,
Matti piirsi teoksensa Seinä
vastassa
omistuskirjoitukseen tällaiset sanat: ”Kyöstille, työn orjalle
Helsingissä 14.5.1982, Matti Salo.”
Eräänä
vappuna Matti oli silloisen tyttöystävänsä kanssa Perkkaalla
meillä kylässä. Iltapäivällä lähdettiin sitten kävellen kohti
Etelä-Helsinkiä
Alapurojen
luokse
kylään, me kuokkavieraina. Nyt kun yritän muistella, luulen että
kävelimme ainakin Meilahden ohitse ennen kuin otimme raitsikan.
Matti
oli ripeä mies kävelemään.
Kun
2000-luvulla taas tapasimme
useammin,
hän käveli kepeästi Maunulasta Malmille.
Matti
pääsi jossakin vaiheessa normaaliin
palkkatyöhön,
perusti perheen ja asui Perkkaalla, melkein tai täysin samassa
taloyhtiössä jossa olin itse asunut vuosina 1973-78. Kun kuulin
tuosta, ja emme kai Matin "palkkatyön" vuosina tavanneet, se tuntui kummalliselta,
sillä
matka
Töölöstä Perkkaalle oli varmasti Matille
pitempi kuin oma matkani Perkkaalta Tapiolaan ja sieltä
Soukanrantaan.
Matti
kuului pikemmin woodyallenimaisesti viritettyyn suurkaupunkiin kuin
espoolaiseen lähiöön.
Jaakko Salovaara, 24.2.2007. Äitini Meri ja Matti - tarkkaavaisuus. |
Tuntuu
tietysti vähän tyhmältä kirjoittaa itsestään, kun tarkoitus on
kirjoittaa Matti Salosta, kulttuurimiehestä, man
of lettersistä.
Mutta
mistä muustakaan voi kirjoittaa kuin itsestään, sillä eihän
ihminen, niin kuin Paul
Auster
on sanonut, tunne edes itseään saati sitten muita. Minä olen
mattini, mattini on minua, ja maailma meitä poloisia yhdessä.
Demarista
eläkkeelle jäänyt Risto Hannula täytti elokuussa 2006
seitsemänkymmentä vuotta. Risto
Raitio,
Pertti
Vuorinen
ja Jerker
A.
Eriksson
toimittivat juhlakirjan, johon tein laajan ”eeseen” suhteestani
Hannulan kulttuuriosastoon ja kirjoittamiseen ylipäänsä.
”Istuimme
kerra kapakassa 90-luvun puolella ja minä huokaisin, että mitäköhän
hyötyä tästä loputtomasta juttujen kirjoittamisesta on ollut”,
kirjoitin Hannulan juhlakirjassa. ”Risto sanoi aikaakaan
miettimättä: ’Olet tutustunut lukemattomiin ihmisiin.’ Niinpä,
jopa Kalevi Sorsan esseitä päädyin toimittamaan! Tai syömään
lämpimiä voileipiä Mauno Koiviston Tähtelään ja kirjoittamaan
syndikalisoituja puheenvuoroja Paavo Lipposen Teema-lehtitoimistolle.
Mutta toisin sanoen: kirjoitinko vuodesta toiseen, illat ja
viikonloput normaalityön ohella, päästäkseni ihmisten ilmoille,
tutustuakseni erilaisiin ihmisiin? Ehkä niin, vaikka ajatusta on
vaikea hyväksyä. Tunnustan että Riston kanssa oli hauskaa ja
jännittävää
surffata Helsingissä, koska hän
tunsi ja tuntee kaikki ihmiset eikä edeltä käsin koskaan,
mentiinpä mihin kapakkaan tahansa, voinut arvata kenen pöydässä
lopulta istuttiin.”
Matti
Salo oli tätä samaa kuviota, joskus tiiviimmin ja joskus väljemmin.
2000-luvulla yhteys taisi syntyä uudestaan Dekkariseuran lehden
päätoimittajan Risto Raition kautta. Matti kävi Riston kanssa
ainakin
pari-kolme kertaa Malmilla kylässä. Kun
60-v synttäreitäni vietettiin Siltamäessä, kivenheiton päässä Malmilta, ystäväni ja kollegani
asunnolla, Matti oli luontevasti kunniavieraana, muiden kunniavieraiden keskellä puhetta johtamassa. Pakinani kuvat ovat noilta vierailuilta; 1970-
tai 80-luvulta minulla ei ole kuvia Matista, tai jos on, ne ovat
jossakin kenkälaatikossa diakuvina.
Jostakin
syystä Matti sieti minua.
”Nuoruuden
vuosina minä en ollut paras seuranpitäjä, koska väsymättä
jaksoin väitellä samoista asioista mistä lehden palstoilla
kinasin”, tunnustin Hannulan juhlakirjassa vuonna 2006. ”En
antanut tippaakaan periksi sosiaalisen elämän diplomatialle. Tästä
puutteesta en osaa itseäni kunnioittaa. Muistan kuinka Pekka Tarkka
halusi tutustua minuun. Matti Salon välityksellä kohtasimme
eiralaisessa ravintolassa Pietarinkadun varrella. Pekalla oli
mukanaan
tuore väitöskirjansa Putkinotkosta.
Minä
tietysti
ryhdyin väittelemään siitä, miten paljon tärkeämpi kirjailija
Raymond Chandler oli kuin Putkinotkon
kirjoittaja. Kauheaa, Salovaara! Ihminen on lapsi kunnes aikuistuu.
Jotkut eivät aikuistu koskaan.”
Jaakko Salovaara, 24.2.2007. Kulttuurimme vaatimattomat jättiläiset: Matti Salo ja Risto Hannula. |
”Kaikki
elokuvat ovat poliittisia trillereitä”, Matti Salo kirjoitti
teoksensa Viitta
ja tikari
(Like, 2015) ensimmäisessä lauseessa.
Teoksen
alaotsikko kuuluu: Johdatus
poliittiseen jännityselokuvaan.
”Ehkä
on aiheellista lyödä pöytään omat poliittiset korttini”, Matti
jatkoi kirjan esipuheessa. ”Olen äänestänyt eduskuntaan niin
Arvo Salon kuin Tuija Braxin sekä, kahdesti tasavallan
presidentiksi Tarja Halosen. En onnistunut, lähellekään, saamaan
presidentiksi Eva Biaudetia enkä, sillä kertaa täpärämmin,
Brysseliin Anni Sinnemäkeä, mitä pahoittelen kummankin puolesta.
Parikymmentä vuotta sitten päätin, Arvo Salon taannoista
vaalilausetta ’Vasen on oikea’ mukaillen, ottaa ohjenuorakseni
moton ’Nainen on oikea’.”
”Ilman
naisia ei ole todellista joukkoliikettä.”
Tuollaisen
sitaatin Leniniltä
olen kirjoittanut muistikirjaani erään elokuvan yhteydessä v.1972.
Olisiko
Matti allekirjoittanut Leninin lausahduksen?
Ehkä, kenties, mutta palataanpa vielä edellä viitattuun elokuvahistorian arvosteluun.
Marraskuussa Helsingin Sanomat julkaisi tuon kirjoituksen otsikolla Maailman elokuva Peter von Baghin silmälaseissa: Yhden miehen sota.
Marraskuussa Helsingin Sanomat julkaisi tuon kirjoituksen otsikolla Maailman elokuva Peter von Baghin silmälaseissa: Yhden miehen sota.
Elokuvan
historia
sai Matilta hyvää
kriittistä kyytiä. Monen mielestä ansaitsematonta. Huhuttiin että
Matilla oli kesken oma mammuttiteos, jota hän ei näyttänyt saavan
valmiiksi. Kerrottiin että tekeillä olevassa kirjassa oli jo satoja
ellei tuhansia sivuja, joiden yksityiskohtiin Matti näytti eksyneen
lopullisesti.
Oliko
Matti kateellinen Baghin elokuvahistorialle?
En
tiedä. Ainahan
se riipoo, kun joku tekee jotakin, mihin kuvittelet itse olevasi muita
pätevämpi.
Kun
nyt lukee Matin arvostelun, se tuntuu osuvalta
ja
perustellulta, vaikka luulen, että monet Baghin kirjoittamistyyliin
ihastuneet eivät ole kanssani samaa mieltä – enkä minäkään
ehkä
ollut
vuonna 1975 samaa mieltä kuin nykyään.
”Baghin
maailman ja elokuvan katsomus on marxilainen”, Matti kirjoitti
Hesarissa 9.11.1975. ”Luokkataistelu, dialektiikka (hämärästi
käytetty termi), materialismi, historia, sosialismi, kapitalismi,
imperialismi, työ, rakentaminen, väkivalta, kollektiivi, kansa ovat
kirjan avainsanastoa.”
Matti
jatkoi, että elokuvahistorioitsija saa olla mitä tahansa,
juutalainen, marxilainen, eksistentialisti, kristitty, anarkisti,
konservatiivi, radikaali, freudilainen tai jungilainen, ja on
varmasti hyvä, jos
tutkija Baghin tavoin tunnustaa
värinsä.
Mutta:
”Kriteerinä pysyy pakottaako kirjoittaja materiaalin ideologiaansa
vai antaako hän aineistolle ilmaa, joustaako perusfilosofia
vai tukehduttaako se? Peter von Bagh
ei ole tarpeeksi kimmoisa asenteiltaan eikä (kuivakkaalta)
tyyliltään, jotta maailman elokuva saisi riittävästi
hengitystilaa hänen pihdeissään.”
Matin
mielestä Bagh ei pystynyt tai halunnut nähdä elokuvan, kertomuksen
eikä taiteen sävyjä. ”Bagh mitätöi mielikuvituksen voimaa,
myyttien ja arkityyppien vetoa, ihmiskunnan perintöä.
Luokkataistelun vääjäämättömän ankea perustotuus harmaannuttaa
elokuvan ruusutarhan, viljapellon. Kukat peittyvät rahan saasteen ja
ruumiskasojen alle.”
Kun
olen nykyään
yrittänyt käyttää von Baghin elokuvakirjaa hakemistona, olen
todennut ettei siitä ole apua, koska Bagh todellakin sotkee faktat
poliittiseen argumentointiin tavalla, joka estää faktojen
hyväksikäyttämisen. Kun yritin löytää
pakinaani esimerkiksi uskottavia näkemyksiä
Rohmerin
tai Tatin
elokuvista, en löytänyt Baghin kirjoituksista
mitään lainattavaa. Baghin
poliittisia
kliseitä en halunnut kierrättää.
Mutta
kuinka kaukana Matti Salo lopulta
oli
von
Baghin maailmasta – sitä en osaa sanoa. Jos Bagh liimasi kaikkeen
poliittisen arvioinnin, Matti puolestaan tuntui pakenevan
jopa esteettistä kannanottoa loputtomiin yksityiskohtiin ja melkein syövyttävään behaviorismiin etsiessään ja luetellessaan erilaisten
elokuvien teknis-ulkoisia
yhtymäkohtia – sanomatta lopulta mitä estetiikan takana on,
millainen
poliittis-filosofinen
maailman tulkinta siellä mahdollisesti lymyää.
Ajan
pyörä jättää jälkiä maahan, niitä seuraamalla voi palata
menneisyyteen.
Ihminen
katsoo eteenpäin ja kuvittelee tietävänsä mitä seuraavan
mutkan takana odottaa.
Ihminen
kääntää päätään ja luulee muistavansa mistä tuli.
Mutta
yllätyksiä tapahtuu. Kaikkea
ei muista, kaikkea ei tiedä. Tietämättömyydestä ja
muistamattomuudesta syntyy tarinoita.
Panu Rajala kertoo ettei Matti uskonut kuoleman jälkeiseen elämään. Kuitenkin ikuisen
elämän illuusio lohduttaa ainakin hetken.
Eletty
elämä ei katoa ennen kuin sen viimeinenkin jälki ja
jäljen jälki ja
jäljen jäljen jälki
katoaa.
Matti jätti monta jälkeä.
Matti jätti monta jälkeä.
Niissä, niissäkin eletty elämä jatkuu.
Kari Aronen, 24.2.2007. Matti ja Minä, egojen ilme Siltamäessä. |