Minä ja Matti

[jokseenkin henkilökohtaista]

                                                                                       Kyösti Salovaara, 14.5.2005.
Matti Salo, 1933-2017.

Juuri nyt!

    Nyt ryhdyn mahdottomaan.

    En pysty pitämään tarinan lankoja hyppysissä. Liian monta epämääräistä muistikuvaa, paljon keskeneräisiä ajatuksia ja myös tunteita. Vuosikymmenten varjo, seinä vastassa, viitta ja tikari, amerikkalainen kirjallisuus ja elokuva. Helsinki kuin Woody Allenin mielikuvituksessa, siis jalkaisin käveltynä, jossakin istuttuna, keskusteluja keskusteltuina, sanoja kirjoitettuina.

    Ryhdyn kirjoittamaan tätä pakinaa Matti Salosta tapaninpäivänä, aamulla. Aurinko ei ole vielä noussut. Sytytin kynttilät kuistille kuudelta kun panin kahvin kiehumaan. Heräsin turhan aikaisin. Mielessä oli tämä juttu. Pitää tehdä. Radio soittaa joululauluja.

    Illalla, vähän ennen nukahtamista etsiskelin sopivaa runoa pakinaani. Selailin Po Chü-in runokirjaa Korotan ääneni ja laulan (suom. Pertti Nieminen).

    Kuvastaako runo Ystävistä erotessa jotakin mitä yritän saada esille?

”Väsynyt lintu palaa illalla metsään, / ajelehtiva pilvi palaa vuorille, /kun taivas kirkastuu.”

    Kulkija kulkee polkuaan, ei tiedetä koska hän palaa. Ihmisen elämää ahdistaa alituinen touhu ja puuha, ”kaiket päivät hän rientää toimesta toiseen. / Ja vaikkeivät kaikkien toimet olekaan samat, / sama on kaikilla kiire.”

    Pursi saapuu kylään, hevonen menee solaan.

    ”Eron suru kiertää sydämen sopukoissa / kiertää kuin kehää. / Voin vain kohottaa viinimaljan - / ehkä se vähän lientää eron surua kasvoilta.”

    Pakinan langat sekaisin pitkin katuja ja vuosikymmeniä!

    Kirjoittaja yrittää mahdotonta. 

    Onneksi lukija ei tiedä mitä tavoitellaan, mihin pyritään. Lukijalle riittää mitä hän saa. Kaikki mitä sanotaan on kaikki mitä sanotaan. Enempää ei kirjoiteta kuin mitä sanotaan.

Viime torstaina palasin illalla kotiin Tuomaanpäivän markkinoilta – ahvenanmaalaista siikaa ja lohta, savuporoa pohjoisesta – ja tietokoneen avattuani näin Panu Rajalan blogikirjoituksen otsikon: Matti Salon muisto.

    ”Matti Saloa ei voi muistella ihan vakavana”, Panu Rajala kirjoitti Tuomaanpäivänä. ”Niin hauska veikko hän oli säkenöivimmillään. Samalla todellinen intellektuelli, vähenevää lajia. Hän jos kuka eli elokuvasta, kirjoista, musiikista, taiteesta. Ja seurasi kriittisesti, murhaavan ironisesti maailman menoa.”

   Seuraavan aamuna Rajala kertoo, kun kysyn, sähköpostiviestissä, että Matti kuoli joulukuun alussa kotonaan Perkkaalla, Espoon Leppävaarassa. Hänet haudattiin Tuomaanpäivänä Espoossa.

    Ja niin helsinkiläinen kuin Matti olikaan!

    Elämä on ironinen juttu.

    Melko tasan vuosi sitten, pari päivää ennen joulua Arto Merimaa, tuttava vuosien takaa, dekkarientusiasti, soitti yllättäen ja kysyi tiedänkö Paavo Lipposen puhelinnumeroa tai osoitetta. Merimaa oli ostanut töölöläisestä divarista Alfred Hitchcockin Takaikkunaan liittyvän kirjan. Kirjan oli divariin tuonut Matti Salo. Merimaa kertoi, että Matin terveydentilassa oli tapahtunut käänne huonompaan. Matti oli luopumassa kirjoistaan.

    Takaikkuna liittyi Lipposeen ja Matti Saloon sillä tavalla, että kun Matti muutama vuosi sitten keräsi luetteloa ihmisten parhaana pitämistä elokuvista, Paavo Lipponen ilmoitti mielielokuvakseen Takaikkunan. Matti sai listalle yli tuhannen ihmisen huippuelokuvat. Lista julkaistiin sittemmin Filmihullussa.

    Kirjoittajana ja elokuvatutkijana Matti keskittyi melkein maanisesti yksityiskohtiin, ikään kuin niistä syntyisi taikavoimalla kokonainen käsitys taiteesta ja elämästä. Ehkä syntyy, vaikka vähän epäilen.

    Vuosi sitten, juuri ennen joulua, en pystynyt auttamaan tietoa hakevaa Merimaata.

                                                                                    Jaakko Salovaara, 24.2.2007.
60v syntymäpäiväni Siltamäessä.
Kulttuurin piiriä vasemmalta:
Risto Hannula, Leena Maunula, Liisa Koskinen, Markku Luoto, Matti, Aino.

Ajan pyörää voi kieputtaa mielessä taaksepäin.

    Selaan sähköpostiviestejäni.

    Tammikuussa 2014 olen onnitellut Mattia. Täyttikö hän joulukuussa 2013 kahdeksankymmentä? Olen myös kertonut käyneeni leikkauksessa.

    Matti vastaa 17.1.2014:

    ”Kiitos onnentoivotuksista." Sitten Matti kertoi omasta sairaudestaan ja jatkoi: "Alkushokista selvittyäni olen taas päässyt lukemisen makuun: monta laiminlyötyä / unohdettua kirjaa odottaa vuoroaan. Kirjastoni on täynnä aarteita, vaikka olenkin kasannut satamäärin teoksia myytäväksi. Pakkasviimojen sietoa. Terv Matti.”

     Heinäkuun 30. päivän illalla 2015 Matti kehottaa minua aukaisemaan silmäni: ”Iltaa. Lue Dos Passosia niin et ehkä niin kovasti häntä enää mainosta ja suosittele. Tai sitten, mikä olisi kiintoisaa, pitäisitkin hänestä yhä enemmän.”

  Seuraavana aamuna Matti korottaa panoksia: ”Huomenta. Tajuat varmaan, miten valtavan riskin kustantaja ottaisi valitessaan suomennettavaksi 1500-sivuisen U.S.A:n. Tehtävän voisi suhteuttaa siihen, että Tammi ei ole rohjennut ottaa Suurkaupungin kasvoista uutta painosta. Ainoa tapa, millä voisi kuvitella vaikuttavan kustantajaan, olisi tehdä esim. Parnassoon innostunut essee, jossa John Dos Passos vakuuttavasti osoitettaisiin maailman kirjallisuudeksi. Mikään merkki ei viittaa siihen, että sinä tuon esseen kirjoittaisit. Sehän edellyttäisi loikkausta mukavuusalueeltasi, elämän nautiskelusta johonkin todelliseen urakkaan.”

   ”Hahaa, joo, kukapa mukavuusalueeltaan poistuisi!” minä vastaan. ”Paitsi ne jotka poistuvat ja saavat jotakin aikaiseksi, isompaa.”

    ”Voit kutsua minua masokistiksi”, Matti jatkaa keskustelua, ”mutta lähes kahden vuoden aikana, jolloin elämän rajallisuus on vahvasti konkretisoitunut, olen monastikin poikennut mukavuusalueeltani ja aion niin tehdä jatkossakin. Jos aikaa riittää, aion lukea tuossa lähipöydälläni odottavat kirjat, mm. 1400-sivuisen Vankileirien saariston ja yli 600-sivuisen Virginia Spencer Carrin Dos Passos -biografian. Saatat siis lukea uudestaan Suurkaupungin kasvot, mutta uteliaisuutesi / energiasi ei riitä U.S.A:n ’kahlaamiseen’. Minusta Dos Passos ei varsinaisesti edusta kirjallisuuden modernismia (Joyce, Faulkner, Lowry…).”

    Joulukuun alussa 2014 Matti kertoo lukevansa John le Carrén romaaneja: ”Olen hämmästynyt kirjojen korkeasta tasosta, ottaen huomioon kuinka tiheästi le Carré on niitä julkaissut. Kylmän sodan loppuminen (jos se nyt ikinä loppuikaan) ei kirjailijan luovuutta heikentänut, pikemmin päin vastoin, sillä muuttama jälkituotannon teoksista kuuluvat hänen parhaisiinsa… Sinun pitäisi tehdä kirja le Carrén romaaneista, koska Suomesta ei taida siihen tehtävään ketään sopivampaa löytyä.”

    Noin puoli vuotta aikaisemmin, 29.7.2014, Matti soimasi minua ajan hukkaamisesta viikottaisten pakinoiden parissa: ”Tämmöistä tuli taas mieleen. Miksi käytät energiaasi kolumneihin, joilla, kommenteista päätellen, on vain muutama lukija? Suunnilleen samalla vaivalla voisit rustata kirjan rikoskirjailijoista, joista sinulla ennestään on jo runsaasti materiaalia kasassa, niin että et joutuisi starttaamaan nollapisteestä. Lukijoita saisit satoja ellet tuhansia. Aihepiiri on suosittu, kuten tiedät. Yhtä maneeriasi voisit mielestäni hieman karsia. Aloitat tekstisi lähes aina kysymyksillä, joihin aika harvoin vastaat. Ei niihin kukaan lukijakaan tule vastaamaan, joten kysymykset jäävät ilmaan, tuulen viemiksi. Petteri olisi tiedoillasi jo tehnyt kymmenen kirjaa. Lämpöjatkoa.”

    Kun epäilen ettei minulle ole kompetenssia siihen eikä tähän, Matti heittää point blank: ”Miten niin ei ole kompetenssia? Kenellä muka Suomessa sitä sitten olisi mainitulla alueella? Mistä v:sta nuo alemmuudentunteet periytyvät?”

                                                       Kyösti Salovaara, 16.6.2006.
Matti ja Risto Raitio - keskustelun tenhoa Malmilla.

Ajan pyörä kierii kuin rantapallo vedessä. Ei siitä otetta saa.

    Marraskuussa 1975 Matti Salo kirjoitti hyvin kriittisen – ja jälkikäteen arvioiden perustellun - arvostelun Helsingin Sanomiin Peter von Baghin suurteoksesta Elokuvan historia. Ystävysten välit katkesivat joksikin ajaksi. Arvostelu herätti laajan keskustelun Baghia puoltavien kulttuurijulkkisten julkilausumin. Taustalla oli myös yliopistollista kähinää Baghin tutkimuksen arvosta tai arvottomuudesta – siitä oliko kyseessä ylipäänsä tutkimus vai pelkkä hakuteos.

    Oliko tuo arvostelu jonkinlainen käännepiste molempien miesten uralla?

    Peter von Baghista (1943-2014) tuli Matin kriittisestä arvostelusta huolimatta suomalaisten Herra Elokuva! Matista puolestaan ei ole esimerkiksi Wikipediassa sanaakaan. Baghin kirjat, tv-dokumentit ja radio-ohjelmat olivat ”elämää suurempi” juttu. Mattikin julkaisi muutaman kirjan, mutta ne jäivät haileaan varjoon, jos niitä vertaa von Baghin komeaan uraan. Ironista tietysti on, että kun Matti kritisoi syksyllä 1975 von Baghia marxilaisen luokkataistelun ryvettämästä elokuvatulkinnasta, Baghin myöhempi julkaisu-ura ilmentää hyvinkin laskelmoitua kaupallisuutta.

    En muista millaisen kannan otin vuonna 1975 Matti Salon Bagh-teilaukseen. Voisin hyvinkin kuvitella ymmärtäneeni paremmin Baghin marxilaisuutta kuin Matin piikittelevää kritiikkiä, mutta julkisesti taisin välttää ottamasta kantaa.

    Sitäkään en muista, milloin tutustuin Mattiin lähemmin. Julkisia elokuvaluentoja kuuntelin Porthaniassa 70-luvun alussa. Kävin kerran, keskellä päivää, töistä lintsaten, katsomassa Matin järjestämän privaattinäytöksen Arthur Pennin Yön siirroista, josta ei ilman tekstejä ymmärtänyt mitään, eikä myöhemmin tekstitettynäkään kaikkea. Tämä saattoi tapahtua vuonna 1974 tai -75. Elokuvan jälkeen mentiin Yliopiston päärakennuksen kahvilaan Riston (Hannula), Markun (Luoto) ja Reijo Lehtosen kanssa, mutta Matti ei ehtinyt (?). Eräässä muistiinpanossa kerron olleeni katsomassa vuonna 1974 Matin ja Petterin järjestämässä yksityisessä näytöksessä Museokadun Cinemassa Robert Altmanin filmiä McCabe&Mrs Miller.

                                                      Kyösti Salovaara, 16.6.2006.
Matti ja Sirpan kynnet, Malmilla.

    Tuohon aikaan, 1970-luvun alkupuolella me kaikki ihailimme Matin laajoja ja tietäväisiä elokuvaesseitä Helsingin Sanomien sunnuntainumeroissa. Miksi ne loppuivat?

    Mutta Mattiin tutustumisen kokoavana voimana toimi Suomen Sosialidemokraatin Risto Hannula (1936-2008), johon tutustuin talvella 1974 kun kirjoitimme Markku Luodon kanssa lavean Raymond Chandler -esseen Demarin kulttuurisivuille. Saattaa olla, että varsinainen yhteys Mattiin syntyi sitten Markun kautta, sen jälkeen kun hänestä oli tullut Hesarin kulttuuritoimittaja.

Keskipakovoima heittää ajan karussellista irralleen jääneet yksityiskohdat sivuun, ties minne. Niitä ei löydä lampullakaan.

    1970-luvun loppupuolella olin – ja olimme vaimoni Railin, ja ystävysten Markun ja Riston kanssa – paljonkin tekemisessä Matin kanssa. Matilla oli ”hovinsa”, johon kuului kauniita naisia. Kerrottiin myös että Mattia vaivasi mimosan herkkyys; hän saattoi suuttua vähästä.

    Usein tavattiin Kosmoksessa, mutta kerran Matti ja Vesa Karonen tulivat Leppävaaraan Perkkaalle kylään, mukanaan Risto, Markku ja töölöläisestä ravintolasta hankitut pizzat. Se oli luultavasti ensimmäinen kerta kun söin pizzaa. Matti ja Vesa eivät selvittäneet ennalta pidänkö valkosipulista - tuon vierailun jälkeen meni monta vuotta ennnen kuin palasin pizzojen pariin. Sitten ja sen jälkeen olen syönyt pizzani ilman valkosipulia.

    Jälkijuomaksi tein gimlettejä Raymond Chandlerin Pitkien jäähyväisten innoittamana. Vesa kiskaisi miehekkäästi puoli ginipulloa ilman limettiä.

    Tuliko meistä hyvät ystävät, minusta ja Matista?

    Ystävyys on haastava sana, jos sillä tarkoitetaan tiheää yhteydenpitoa ja pakonomaista jutustelua (yhdentekevistä) arkipäivän asioista. Tuttavuus taas tuntuu hieman laimealta määritelmältä ”suhteellemme”. Ehkä se oli jotakin siltä väliltä. Matilla oli oma sisäpiirinsä, johon emme kuuluneet, vaikka aina joskus kuulimme kuinka vaikkapa Reijo Lehtosen luona oli juotu dry martineja ja tanssittu 1920-lukua fitzgeraldmaisesti.

    Minähän olin ex-jalkapalloilija, joka luki Chandleria ja amerikkalaista kirjallisuutta oikean puolustajan runnovalla otteella, kun taas Matin herkkätuntoisuus lähti jostain Eino Kailan syvähenkisyydestä vertautuen lopulta Leslie Fiedlerin kaltaisen laajojen kaarien kirjoittajan kulttuurituntemukseen. Koska työskentelin koko ajan kirjoittamisen ohessa IT-alalla, Matti piirsi teoksensa Seinä vastassa omistuskirjoitukseen tällaiset sanat: ”Kyöstille, työn orjalle Helsingissä 14.5.1982, Matti Salo.”

    Eräänä vappuna Matti oli silloisen tyttöystävänsä kanssa Perkkaalla meillä kylässä. Iltapäivällä lähdettiin sitten kävellen kohti Etelä-Helsinkiä Alapurojen luokse kylään, me kuokkavieraina. Nyt kun yritän muistella, luulen että kävelimme ainakin Meilahden ohitse ennen kuin otimme raitsikan.

    Matti oli ripeä mies kävelemään.

    Kun 2000-luvulla taas tapasimme useammin, hän käveli kepeästi Maunulasta Malmille.

    Matti pääsi jossakin vaiheessa normaaliin palkkatyöhön, perusti perheen ja asui Perkkaalla, melkein tai täysin samassa taloyhtiössä jossa olin itse asunut vuosina 1973-78. Kun kuulin tuosta, ja emme kai Matin "palkkatyön" vuosina tavanneet, se tuntui kummalliselta, sillä matka Töölöstä Perkkaalle oli varmasti Matille pitempi kuin oma matkani Perkkaalta Tapiolaan ja sieltä Soukanrantaan.

    Matti kuului pikemmin woodyallenimaisesti viritettyyn suurkaupunkiin kuin espoolaiseen lähiöön.

                                                                                     Jaakko Salovaara, 24.2.2007.
Äitini Meri ja Matti - tarkkaavaisuus.

Tuntuu tietysti vähän tyhmältä kirjoittaa itsestään, kun tarkoitus on kirjoittaa Matti Salosta, kulttuurimiehestä, man of lettersistä.

    Mutta mistä muustakaan voi kirjoittaa kuin itsestään, sillä eihän ihminen, niin kuin Paul Auster on sanonut, tunne edes itseään saati sitten muita. Minä olen mattini, mattini on minua, ja maailma meitä poloisia yhdessä.

    Demarista eläkkeelle jäänyt Risto Hannula täytti elokuussa 2006 seitsemänkymmentä vuotta. Risto Raitio, Pertti Vuorinen ja Jerker A. Eriksson toimittivat juhlakirjan, johon tein laajan ”eeseen” suhteestani Hannulan kulttuuriosastoon ja kirjoittamiseen ylipäänsä.

    ”Istuimme kerra kapakassa 90-luvun puolella ja minä huokaisin, että mitäköhän hyötyä tästä loputtomasta juttujen kirjoittamisesta on ollut”, kirjoitin Hannulan juhlakirjassa. ”Risto sanoi aikaakaan miettimättä: ’Olet tutustunut lukemattomiin ihmisiin.’ Niinpä, jopa Kalevi Sorsan esseitä päädyin toimittamaan! Tai syömään lämpimiä voileipiä Mauno Koiviston Tähtelään ja kirjoittamaan syndikalisoituja puheenvuoroja Paavo Lipposen Teema-lehtitoimistolle. Mutta toisin sanoen: kirjoitinko vuodesta toiseen, illat ja viikonloput normaalityön ohella, päästäkseni ihmisten ilmoille, tutustuakseni erilaisiin ihmisiin? Ehkä niin, vaikka ajatusta on vaikea hyväksyä. Tunnustan että Riston kanssa oli hauskaa ja jännittävää surffata Helsingissä, koska hän tunsi ja tuntee kaikki ihmiset eikä edeltä käsin koskaan, mentiinpä mihin kapakkaan tahansa, voinut arvata kenen pöydässä lopulta istuttiin.”

    Matti Salo oli tätä samaa kuviota, joskus tiiviimmin ja joskus väljemmin. 2000-luvulla yhteys taisi syntyä uudestaan Dekkariseuran lehden päätoimittajan Risto Raition kautta. Matti kävi Riston kanssa ainakin pari-kolme kertaa Malmilla kylässä. Kun 60-v synttäreitäni vietettiin Siltamäessä, kivenheiton päässä Malmilta, ystäväni ja kollegani asunnolla, Matti oli luontevasti kunniavieraana, muiden kunniavieraiden keskellä puhetta johtamassa. Pakinani kuvat ovat noilta vierailuilta; 1970- tai 80-luvulta minulla ei ole kuvia Matista, tai jos on, ne ovat jossakin kenkälaatikossa diakuvina.

    Jostakin syystä Matti sieti minua.

    ”Nuoruuden vuosina minä en ollut paras seuranpitäjä, koska väsymättä jaksoin väitellä samoista asioista mistä lehden palstoilla kinasin”, tunnustin Hannulan juhlakirjassa vuonna 2006. ”En antanut tippaakaan periksi sosiaalisen elämän diplomatialle. Tästä puutteesta en osaa itseäni kunnioittaa. Muistan kuinka Pekka Tarkka halusi tutustua minuun. Matti Salon välityksellä kohtasimme eiralaisessa ravintolassa Pietarinkadun varrella. Pekalla oli mukanaan tuore väitöskirjansa Putkinotkosta. Minä tietysti ryhdyin väittelemään siitä, miten paljon tärkeämpi kirjailija Raymond Chandler oli kuin Putkinotkon kirjoittaja. Kauheaa, Salovaara! Ihminen on lapsi kunnes aikuistuu. Jotkut eivät aikuistu koskaan.”

                                                     Jaakko Salovaara, 24.2.2007.
Kulttuurimme vaatimattomat jättiläiset:
Matti Salo ja Risto Hannula.

”Kaikki elokuvat ovat poliittisia trillereitä”, Matti Salo kirjoitti teoksensa Viitta ja tikari (Like, 2015) ensimmäisessä lauseessa.

    Teoksen alaotsikko kuuluu: Johdatus poliittiseen jännityselokuvaan.

    ”Ehkä on aiheellista lyödä pöytään omat poliittiset korttini”, Matti jatkoi kirjan esipuheessa. ”Olen äänestänyt eduskuntaan niin Arvo Salon kuin Tuija Braxin sekä, kahdesti tasavallan presidentiksi Tarja Halosen. En onnistunut, lähellekään, saamaan presidentiksi Eva Biaudetia enkä, sillä kertaa täpärämmin, Brysseliin Anni Sinnemäkeä, mitä pahoittelen kummankin puolesta. Parikymmentä vuotta sitten päätin, Arvo Salon taannoista vaalilausetta ’Vasen on oikea’ mukaillen, ottaa ohjenuorakseni moton ’Nainen on oikea’.”

    ”Ilman naisia ei ole todellista joukkoliikettä.”

    Tuollaisen sitaatin Leniniltä olen kirjoittanut muistikirjaani erään elokuvan yhteydessä v.1972.

    Olisiko Matti allekirjoittanut Leninin lausahduksen?

    Ehkä, kenties, mutta palataanpa vielä edellä viitattuun elokuvahistorian arvosteluun. 
    Marraskuussa Helsingin Sanomat julkaisi tuon kirjoituksen otsikolla Maailman elokuva Peter von Baghin silmälaseissa: Yhden miehen sota.

    Elokuvan historia sai Matilta hyvää kriittistä kyytiä. Monen mielestä ansaitsematonta. Huhuttiin että Matilla oli kesken oma mammuttiteos, jota hän ei näyttänyt saavan valmiiksi. Kerrottiin että tekeillä olevassa kirjassa oli jo satoja ellei tuhansia sivuja, joiden yksityiskohtiin Matti näytti eksyneen lopullisesti.

    Oliko Matti kateellinen Baghin elokuvahistorialle?

    En tiedä. Ainahan se riipoo, kun joku tekee jotakin, mihin kuvittelet itse olevasi muita pätevämpi.

    Kun nyt lukee Matin arvostelun, se tuntuu osuvalta ja perustellulta, vaikka luulen, että monet Baghin kirjoittamistyyliin ihastuneet eivät ole kanssani samaa mieltä – enkä minäkään ehkä ollut vuonna 1975 samaa mieltä kuin nykyään.

    ”Baghin maailman ja elokuvan katsomus on marxilainen”, Matti kirjoitti Hesarissa 9.11.1975. ”Luokkataistelu, dialektiikka (hämärästi käytetty termi), materialismi, historia, sosialismi, kapitalismi, imperialismi, työ, rakentaminen, väkivalta, kollektiivi, kansa ovat kirjan avainsanastoa.”

    Matti jatkoi, että elokuvahistorioitsija saa olla mitä tahansa, juutalainen, marxilainen, eksistentialisti, kristitty, anarkisti, konservatiivi, radikaali, freudilainen tai jungilainen, ja on varmasti hyvä, jos tutkija Baghin tavoin tunnustaa värinsä.

    Mutta: ”Kriteerinä pysyy pakottaako kirjoittaja materiaalin ideologiaansa vai antaako hän aineistolle ilmaa, joustaako perusfilosofia vai tukehduttaako se? Peter von Bagh ei ole tarpeeksi kimmoisa asenteiltaan eikä (kuivakkaalta) tyyliltään, jotta maailman elokuva saisi riittävästi hengitystilaa hänen pihdeissään.”

    Matin mielestä Bagh ei pystynyt tai halunnut nähdä elokuvan, kertomuksen eikä taiteen sävyjä. ”Bagh mitätöi mielikuvituksen voimaa, myyttien ja arkityyppien vetoa, ihmiskunnan perintöä. Luokkataistelun vääjäämättömän ankea perustotuus harmaannuttaa elokuvan ruusutarhan, viljapellon. Kukat peittyvät rahan saasteen ja ruumiskasojen alle.”

    Kun olen nykyään yrittänyt käyttää von Baghin elokuvakirjaa hakemistona, olen todennut ettei siitä ole apua, koska Bagh todellakin sotkee faktat poliittiseen argumentointiin tavalla, joka estää faktojen hyväksikäyttämisen. Kun yritin löytää pakinaani esimerkiksi uskottavia näkemyksiä Rohmerin tai Tatin elokuvista, en löytänyt Baghin kirjoituksista mitään lainattavaa. Baghin poliittisia kliseitä en halunnut kierrättää.

    Mutta kuinka kaukana Matti Salo lopulta oli von Baghin maailmasta – sitä en osaa sanoa. Jos Bagh liimasi kaikkeen poliittisen arvioinnin, Matti puolestaan tuntui pakenevan jopa esteettistä kannanottoa loputtomiin yksityiskohtiin ja melkein syövyttävään behaviorismiin etsiessään ja luetellessaan erilaisten elokuvien teknis-ulkoisia yhtymäkohtia – sanomatta lopulta mitä estetiikan takana on, millainen poliittis-filosofinen maailman tulkinta siellä mahdollisesti lymyää.

Ajan pyörä jättää jälkiä maahan, niitä seuraamalla voi palata menneisyyteen.

    Ihminen katsoo eteenpäin ja kuvittelee tietävänsä mitä seuraavan mutkan takana odottaa.

    Ihminen kääntää päätään ja luulee muistavansa mistä tuli.

    Mutta yllätyksiä tapahtuu. Kaikkea ei muista, kaikkea ei tiedä.    Tietämättömyydestä ja muistamattomuudesta syntyy tarinoita.

    Panu Rajala kertoo ettei Matti uskonut kuoleman jälkeiseen elämään. Kuitenkin ikuisen elämän illuusio lohduttaa ainakin hetken.

    Eletty elämä ei katoa ennen kuin sen viimeinenkin jälki ja jäljen jälki ja jäljen jäljen jälki katoaa. 
    Matti jätti monta jälkeä.

    Niissä, niissäkin eletty elämä jatkuu.

                                                              Kari Aronen, 24.2.2007.
Matti ja Minä, egojen ilme Siltamäessä.

Mustan taide

[Epäilyn ja Viettelyksen Noir, Neo]

                                                                           Kyösti Salovaara 2014.
Melkein kuin ranskalaisesta film noirista.
Citroën Traction Avant
Mulhousen automuseossa.

Taideteoksista - kirjoista, maalauksista, elokuvista ja musiikkikappaleista puhuminen ja kirjoittaminen on hauskaa puuhaa, koska tietää olevansa ”oikeassa”.

     Kirjallisuustieteet ja taiteen kritiikki ovat taloustieteen ja yhteiskuntatieteitten tavoin pehmeää kamaa. Tarvitaan kuvailemisen taitoa, ei määrittelyn kuria ja pakkopaitaa. Humanismi on hempeää.

     Kukaan ei tiedä lopullisen oikeaa vastausta esittämäänsä kysymykseen. Vaikkapa siihen että miten film noir määritellään tai mitä on neonoir.

     Kukaan ei osaa yksikäsitteisesti määritellä hyvän kirjan kaavaa eikä esittää parhaan sävellyksen algoritmia. Sitäkään meistä ei kukaan tiedä mikä olisi mahdollisista yhteiskunnista paras tai että miten sellaiseen päästäisiin, jos se tiedettäisiin.

     Taideteoksista, jos mistä, puhuttaessa fiilinki on faktaa.

     Musta tuntuu kivalta, hemmetti.

Noirin olemuksen monisyisyys tuli mieleen kun luin alkuviikosta Juri Nummelinin toimittaman novellikokoelman Kaikki valehtelevat ja muita rikoskertomuksia. Kirjoitin siitä Ruumiin kulttuuriin kohtuullisen myönteisen arvion.

     Tähän kokoelmaan Nummelin on koonnut aikaisemmin Isku- ja Ässä-lehdissä julkaisemiaan nykynoir-novelleja, joita ovat kirjoittaneet amerikkalaiset ja englantilaiset kovaksikeitetyn proosan taitajat. Taitaviahan nämä novellit ovat, eivät ihan hemingwayta mutta siihen suuntaan. Tai sitten eivät lainkaan siinä katsannossa että Nummelinin löytämät novellit ovat kyynisiä, nihilistisiä, melkein psykopaattisia eivätkä lainkaan myönnä maailmalle ”mahdollisuutta”, niin kuin Ernest Hemingway tai Raymond Chandler myönsivät.

     Kaikki valehtelevat teoksen kirjoituksissa ei ole tippaakaan romantiikkaa, ei sääliä eikä pelastuksen mahdollisuutta.

     ”Tarinat ovat tylyjä, humoristisia, nopealiikkeisiä, pohdiskelevia – kaikentyylisiä”, kirjoittaa Tapani Bagge osuvasti novellikokoelman saatesanoissa. ”Mutta yksikään ei ole tylsä.”

     Eikä yksikään ole tylsä, mutta mitä tällainen neonoir muka on? Mistä maailmasta se kertoo, jos se on olevinaan 1940-luvun noirin, mustan elokuvan tai sen taustalla olevan kirjallisen melodraaman henkinen jatke ja uudestisyntymä?

     Näyttää että nykynoiristit (kauhea sana) pyrkivät irrottamaan menneisyydessä kirjoitetusta kaunokirjallisesta ilmiöstä pelkästään muodon ja tiputtamaan sen nykyhetkeen silmää räpäyttämättä.

Aikaisemmin me emme puhuneet suomenkielisessä kirjoituksessa ”noirista” vaan esimerkiksi ”mustasta elokuvasta” (film noir) tai ”kovaksikeitetystä kirjallisuudesta” (hard boiled).

     Nykyään mitään ei tarvitse suomentaa jos ei halua. Saa siis olla ”noir” ajattelematta sen enempää. On ”Budapest noiria” ja ”Berliini noiria” ja nyt myös neonoiria.

     ”Amerikkalainen film noir on reunoiltaan mureneva yleisnimitys tiettynä yhtenäisenä ajanjaksona, 1940-luvun alusta 1950-luvun loppupuoliskolle, Hollywoodissa valmistuneille alasävyisille, jyrkästi valaistuille, toisin sanoen voimakkaita kontrasteja käyttäville, melodramaattisille elokuville”,

Matti Salo luonnehti hienossa, kokoaan isommassa teoksessa Seinä vastassa vuonna 1982.

     Kymmenen vuotta aikaisemmin Paul Schrader, joka sittemmin kirjoitti Taksikuskin (1976) ja ohjasi American Gigolon (1980) totesi, että film noir venyy reunoillaan John Hustonin Maltan haukasta Orson Wellesin Pahan kosketukseen. Schraderin mielestä melkein jokainen Hollywoodissa vuosien 1941 ja 1953 välisenä aikana filmattu draama sisältää ripauksen film noiria.

     Tyypillinen film noir elokuva (tai miksei kovaksikeitetty romaani ja novellikin) on Matti Salon mukaan vähintäänkin alakuloinen, epätoivoinen, klaustrofobinen ja usein myös nihilistinen. Matti puhuu myös film noirin ”subversiivisestä” (kumouksellisesta?) piirteestä, joka hyydyttää kauan vallinneen virallisen optimismin pakkohymyn.

     No, ehkäpä film noir ja noir ylipäänsä oli melkein mitä tahansa, kunhan se tehtiin, ohjattiin tai kirjoitettiin tiettynä aikana ja siinä oli tietynlaisia sävyjä eräänlaisella melkein yhteneväisellä tavalla ilmaistuna. Siis: eräänlaisia dekkareita sen tarkemmin sanomatta.

     Tai ehkä helpompi on sanoa mikä ei ollut noiria: Agatha Christie eikä Väinö Linna.

Film noirin ja kovaksikeitetyn proosan esillepanossa yhdistyi monia eurooppalaisia taiteellisia ja filosofisia ajatuksia ensimmäisen ja toisen maailmansodan myllyttäminä.

     Salo viittaa että saksalainen ekspressionistinen elokuva ”Caligarista Hitleriin” hedelmöitti film noirin. Jos Yhdysvalloissa sellaiset kirjoittajat kuin Cornell Woolrich, James M. Cain, Dashiell Hammett, Horace McCoy tai Raymond Chandler loivat film noirin kirjallista lähtökohtaa, oli Euroopassa Eric Amblerin ja Graham Greenen (tai kevyempien Peter Cheyneyn ja James Hadley Chasen) kaltaisia kirjoittajia, joiden romaaneissa melodraaman sävyt saivat mustia piirteitä. Monet ohjaajat sekä Englannissa (esimerkiksi Michael Powell, Carol Reed) että Ranskassa (kuten Marcel Carne, Henri-Georges Clouzot, Jacques Becker) ennakoivat tai hyödynsivät mustan elokuvan tunnelmaa.

     Tässä kaikessa on tietysti muistettava, etteivät edellä mainitut ohjaajat ja kirjailijat ”tienneet” ohjaavansa film noiria tai kirjoittavansa noir-kirjallisuutta.

     Jälkiviisaat tietävät paremmin ja enemmän!

     Jos film noir osuu ajallisesti ja miksei ajatuksellisesti yhteen italialaisen neorealismin ja ranskalaisen eksitentialismin kanssa, koko sana ”noir” tai ”film noir” palautuu Ranskaan, jossa vuonna 1945 ryhdyttiin julkaisemaan dekkareita Gallimardin Série Noire sarjassa ja jossa kriitikot vähitellen alkoivat puhua film noir elokuvista. ”Virallisesti” termi kai syntyi vuoden 1955 paikkeilla.

     Gallimardin ”ensimmäisiä” noir-kirjailijoita olivat Peter Cheyney, Horace McCoy, James Hadley Chase ja Raymond Chandler.

     Kenties ranskalaisia kiehtoi nimenomaan kovaksikeitettyjen rikosromaanien eksistentialistinen perusviritys. Matti Salo lainaa kirjassaan amerikkalaista Robert G. Portifiriota jonka mukaan ”eksistentialismi on näkemys, jonka lähtökohtina ovat raiteiltaan suistunut yksilö ja sekasortoinen maailma jota tämä ei voi hyväksyä”. Vielä pidemmälle meni Salon siteeraama italialainen Guido de Ruggero, joka väitti että eksistentialismi on filosofiaa ”joka on tehty trillerin tai rikosromaanin tyyliin”.

     Kun tähän on päästy, kun seisotaan perimmäisen totuuden partaalle, on katsottava kuiluun siekailematta ja lainattava Jean-Paul Sartrea, joka sanoi 1948, että Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen kuvaava kirjallisuus ei ollut enää entisensä, sillä nyt, tästä eteenpäin kirjailijan täytyi syöstä asiat ja oliot toimintaan: ”Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä, ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana. Maailma ja ihminen siis paljastuvat toiminnassa.” (Mitä kirjallisuus on?)

     Toiminta paljastaa historiallisen suhteellisuuden ja moraalisen, metafyysisen absoluttisuuden synteesin unohtamatta, että maailma on vihamielinen ja ystävällinen, kammottava ja merkityksetön.

     ”Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa”, Sartre jatkoi, ”mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.”

     Ilmiselvästi Sartre puhui ”noirista” käyttämättä sanaa noir. 

     Ympyrä sulkeutuu spiraalina.

ntamo 2014.

Behavioristinen sankari

[maailma on tekoja]

On simppeliä kysyä mikä on taidetta, sanoo John Carey teoksessaan What Good Are the Arts? 

     Kukaan ei ole kuitenkaan löytänyt kysymykseen vastausta. Yksikäsitteisen vastauksen löytäminen on kenties mahdotonta. Kannattaa silti yrittää.

     Taide on ajatus, ei olio.

     Coreyn mielestä on helppo luetella taideteoksia. Ne ovat taidetta, taide on niitä. Paljon vaikeampaa on määritellä sellaista mikä ei ole missään mielessä taidetta. Saalis pakenee vangitsijaansa.

     Näin ollen taiteen arvioimisella ei voi tehdä kovaa tiedettä. Jäljelle jää mielipiteillä leikkiminen, suhteellisuuden hyväksyminen, ominaisuuksien luetteleminen. Hyvästä ja huonosta kiistely.

     Olen vastikään lukenut englantilaisen Lee Childin (oik. Jim Grant, s. 1954) ties monennenko jännärin Etsintäkuulutettu (A Wanted Man 2012. Suom. Jukka Jääskeläinen. Karisto 2013). Kun tämän ja aikaisemmin luetun perusteella yrittää asettaa Childia ja hänen sankariaan Jack Reacheria kirjalliseen koloon, lienee yksinkertaisinta todeta, että Reacher, jos kuka, on ”behavioristinen” sankari.

     Matti Salo käytti muutama viikko sitten tällä palstalla termiä behavioristinen tyyli kuvatessaan Hemingwayn varhaisempaa tuotantoa. Hän huomautti, että Dashiell Hammett oli johdonmukaisemmin behavioristi kuin Hemingway, ja näin varmaankin oli ja on. Kun sitten ajatellaan vaikka Raymond Chandleria, on hänen sankarissaan ja sankarin asenteessa niin paljon runollista ja jopa romanttista realismia ettei tee mieli edes vihjailla behavioristisesta Marlowesta.

     Siten on loogista luonnehtia, että Lee Child muistuttaa prosaistina (tyylissään) Hammettia.

Päällys: www.henrysteadman.com ja iStockphoto

Behavioristinen kirjailija ei psykologisoi eikä ”arvaile” henkilöiden ajatuksilla eikä tuntemuksilla vaan kertoo sen minkä kaikki näkevät katsoessaan tapahtumien kulkua.

     ”Miten me olisimme voineet ajatella kuvaavaa kirjallisuutta Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen?” huomautti Jean-Paul Sartre 1940-luvun lopulla. ”Meidän täytyy syöstä asiat ja oliot toimintaan... Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä, ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta...” (Mitä kirjallisuus on? 1948, suom. 1967.)

     Toiminta paljastaa maailman.

     Ihminen paljastuu sen perusteella mitä hän tekee, ei siitä mitä hän ajattelee tai haaveilee tai pelkää. Sartren mukaan kysymys on historian tekemisestä. Toiminnallinen kirjallisuus johdattelee meidät siihen hetkeen ”jolloin täytyy hylätä exis-kirjallisuus ja aloittaa praxis-kirjallisuus”.

     Hyvä on. Olkoon niin.

     Mutta miksi Childin Jack Reacher vaeltaa pitkin Yhdysvaltoja kohdatakseen vaikeuksiin joutuneita ihmisiä ja pelastaakseen heidät pulasta?

     Mikä on liikkeen takana? Miksi Reacher on aina matkalla tullakseen ei-mistään, pyrkiäkseen ei-mihinkään?

     Mikä on se vuoristo, joka hänet on pantu ylittämään?

     Minkä historian tekeminen?

Sehän tässä on hassua, että niin vetävästi ja hyvin ja eleettömästi ja paisuttelematta kirjoitettuja kuin Reacher-tarinat ovatkin ja niin huumaavasti kuin ne viettelevätkin lukijan Reacherin loputtomalle pelastusretkelle, lukija ei jälkeenpäin oikeastaan pysty erottamaan tarinoita toisistaan, tapahtumien luonnetta toisistaan, Reacherin kohtaamia vaikeuksia tai ihmisiä toisistaan.

     Kun näin on, eikä kai muuten voisikaan olla, jäljelle jää yksittäisten tekojen akti, niiden suhde välittömässä hetkessä, niiden ympärillä levittäytyvä maisema jonka aina voi kuvitella ylittävänsä, mutta joka ei koskaan pääty horisonttiinsa.

     Tässä maisemassa entinen sotilaspoliisi ja Irakin-sodan veteraani Reacher (”isokokoinen, metri yhdeksänkymmentäviisi senttiä pitkä”, ”raskastekoinen”, ”tapansa mukaan hieman ruokottomalta ja rähjäiseltä näyttävä”) kulkee kerran liikkeelle pantuna kuin lännenelokuvan sankari, jolla kenties on yksityinen kosto suoritettavanaan, mutta joka siinä ohessa pelastaa tielle sattuvien pikkukaupunkien ihmisiä, joilla usein on vastassaan organisoituja, pahuutta edustavia joukkioita. 

     Yksityinen tahto, kollektiivinen merkitys. Yksityinen pulma, yhteinen moraali.

     Niin että vaikka behavioristinen sankari ilmentää vain tekoja, niiden taustalla täytyy olla myös muuta. Eihän hän muuten ajautuisi vaikeuksiin, etsiytyisi pahan tykö ollakseen hyvä. Samalla kun Reacher edustaa yksilön vapautta absoluuttisimmillaan, hän kantaa olemuksessaan arvokkuutta. Hän on ”päättäväinen, vastuuntuntoinen, tietäväinen ja hyviä huomioita tekevä mies”.

     Kun Reacheria houkutellaan pelastautumaan hengenvaarallisesta ahdingosta, hän sanoo ettei voi paeta, koska silloin hän kuolisi häpeään.

Yleensä Childin tarinat päättyvät hirvittävään verilöylyyn, mutta pitkin tarinaa väkivalta esiintyy vain rakenteellisena uhkana, monesti jopa valtion ja yhteiskunnan organisaatioiden viestittämänä.

     Verilöylyn hetkellä Reacher on tekijä, ei moralisti: ”Reacher ampui häntä oikopäätä Glockilla rintaan. Ja sitten heitä oli seitsemän, sillä laukaus aiheutti hämminkiä, ja hän näki yhden miehen pakenevan käytävässä ja ampui tätä selkään.”

     Mitä Child oikein tarkoittaa?

     Miksi hän pysyttelee niin tiukasti behaviorismissaan?

     Miksi hän ei ota kantaa?

     Miksi englantilainen kirjailija lähettää sankarinsa Amerikkaan?

     Miksi Reacher kulkee eikä sitoudu? Mitä elämää tuo tuollainen on? Pikaruokakahvilat, loputtomat maantiet, merkityksettömät pikkukaupungit keskilännen preerialla, halvat outletit joista Reacher ostaa puhtaita vaatteita entisten likaannuttua, ja sitten joka puolella: pahat ihmiset hyvien kiusana.

     Joskus jopa lännenmies sitoutuu, jää paikalleen, kenties rakastuu, mutta Reacher jatkaa matkaansa. Reacherin hyvät teot paljastavat, että hänellä on inhimillisiä tunteita, mutta toisaalta loputon matka ja ehdoton yksinäisyys karistavat miehestä kaiken tunteellisuuden.

     On epäinhimillistä olla niin karusti hyvä ihminen!

     Olisiko kristus voinut käyttäytyä Reacherin tavoin pelastaessaan ihmisiä ja asettautuessaan vaaraan ja syntipukiksi ja kärsiessään omassa elämässään niin paljon muiden ihmisten syntien puolesta?

                                                    Kyösti Salovaara 2014.