Mustan taide

[Epäilyn ja Viettelyksen Noir, Neo]

                                                                           Kyösti Salovaara 2014.
Melkein kuin ranskalaisesta film noirista.
Citroën Traction Avant
Mulhousen automuseossa.

Taideteoksista - kirjoista, maalauksista, elokuvista ja musiikkikappaleista puhuminen ja kirjoittaminen on hauskaa puuhaa, koska tietää olevansa ”oikeassa”.

     Kirjallisuustieteet ja taiteen kritiikki ovat taloustieteen ja yhteiskuntatieteitten tavoin pehmeää kamaa. Tarvitaan kuvailemisen taitoa, ei määrittelyn kuria ja pakkopaitaa. Humanismi on hempeää.

     Kukaan ei tiedä lopullisen oikeaa vastausta esittämäänsä kysymykseen. Vaikkapa siihen että miten film noir määritellään tai mitä on neonoir.

     Kukaan ei osaa yksikäsitteisesti määritellä hyvän kirjan kaavaa eikä esittää parhaan sävellyksen algoritmia. Sitäkään meistä ei kukaan tiedä mikä olisi mahdollisista yhteiskunnista paras tai että miten sellaiseen päästäisiin, jos se tiedettäisiin.

     Taideteoksista, jos mistä, puhuttaessa fiilinki on faktaa.

     Musta tuntuu kivalta, hemmetti.

Noirin olemuksen monisyisyys tuli mieleen kun luin alkuviikosta Juri Nummelinin toimittaman novellikokoelman Kaikki valehtelevat ja muita rikoskertomuksia. Kirjoitin siitä Ruumiin kulttuuriin kohtuullisen myönteisen arvion.

     Tähän kokoelmaan Nummelin on koonnut aikaisemmin Isku- ja Ässä-lehdissä julkaisemiaan nykynoir-novelleja, joita ovat kirjoittaneet amerikkalaiset ja englantilaiset kovaksikeitetyn proosan taitajat. Taitaviahan nämä novellit ovat, eivät ihan hemingwayta mutta siihen suuntaan. Tai sitten eivät lainkaan siinä katsannossa että Nummelinin löytämät novellit ovat kyynisiä, nihilistisiä, melkein psykopaattisia eivätkä lainkaan myönnä maailmalle ”mahdollisuutta”, niin kuin Ernest Hemingway tai Raymond Chandler myönsivät.

     Kaikki valehtelevat teoksen kirjoituksissa ei ole tippaakaan romantiikkaa, ei sääliä eikä pelastuksen mahdollisuutta.

     ”Tarinat ovat tylyjä, humoristisia, nopealiikkeisiä, pohdiskelevia – kaikentyylisiä”, kirjoittaa Tapani Bagge osuvasti novellikokoelman saatesanoissa. ”Mutta yksikään ei ole tylsä.”

     Eikä yksikään ole tylsä, mutta mitä tällainen neonoir muka on? Mistä maailmasta se kertoo, jos se on olevinaan 1940-luvun noirin, mustan elokuvan tai sen taustalla olevan kirjallisen melodraaman henkinen jatke ja uudestisyntymä?

     Näyttää että nykynoiristit (kauhea sana) pyrkivät irrottamaan menneisyydessä kirjoitetusta kaunokirjallisesta ilmiöstä pelkästään muodon ja tiputtamaan sen nykyhetkeen silmää räpäyttämättä.

Aikaisemmin me emme puhuneet suomenkielisessä kirjoituksessa ”noirista” vaan esimerkiksi ”mustasta elokuvasta” (film noir) tai ”kovaksikeitetystä kirjallisuudesta” (hard boiled).

     Nykyään mitään ei tarvitse suomentaa jos ei halua. Saa siis olla ”noir” ajattelematta sen enempää. On ”Budapest noiria” ja ”Berliini noiria” ja nyt myös neonoiria.

     ”Amerikkalainen film noir on reunoiltaan mureneva yleisnimitys tiettynä yhtenäisenä ajanjaksona, 1940-luvun alusta 1950-luvun loppupuoliskolle, Hollywoodissa valmistuneille alasävyisille, jyrkästi valaistuille, toisin sanoen voimakkaita kontrasteja käyttäville, melodramaattisille elokuville”,

Matti Salo luonnehti hienossa, kokoaan isommassa teoksessa Seinä vastassa vuonna 1982.

     Kymmenen vuotta aikaisemmin Paul Schrader, joka sittemmin kirjoitti Taksikuskin (1976) ja ohjasi American Gigolon (1980) totesi, että film noir venyy reunoillaan John Hustonin Maltan haukasta Orson Wellesin Pahan kosketukseen. Schraderin mielestä melkein jokainen Hollywoodissa vuosien 1941 ja 1953 välisenä aikana filmattu draama sisältää ripauksen film noiria.

     Tyypillinen film noir elokuva (tai miksei kovaksikeitetty romaani ja novellikin) on Matti Salon mukaan vähintäänkin alakuloinen, epätoivoinen, klaustrofobinen ja usein myös nihilistinen. Matti puhuu myös film noirin ”subversiivisestä” (kumouksellisesta?) piirteestä, joka hyydyttää kauan vallinneen virallisen optimismin pakkohymyn.

     No, ehkäpä film noir ja noir ylipäänsä oli melkein mitä tahansa, kunhan se tehtiin, ohjattiin tai kirjoitettiin tiettynä aikana ja siinä oli tietynlaisia sävyjä eräänlaisella melkein yhteneväisellä tavalla ilmaistuna. Siis: eräänlaisia dekkareita sen tarkemmin sanomatta.

     Tai ehkä helpompi on sanoa mikä ei ollut noiria: Agatha Christie eikä Väinö Linna.

Film noirin ja kovaksikeitetyn proosan esillepanossa yhdistyi monia eurooppalaisia taiteellisia ja filosofisia ajatuksia ensimmäisen ja toisen maailmansodan myllyttäminä.

     Salo viittaa että saksalainen ekspressionistinen elokuva ”Caligarista Hitleriin” hedelmöitti film noirin. Jos Yhdysvalloissa sellaiset kirjoittajat kuin Cornell Woolrich, James M. Cain, Dashiell Hammett, Horace McCoy tai Raymond Chandler loivat film noirin kirjallista lähtökohtaa, oli Euroopassa Eric Amblerin ja Graham Greenen (tai kevyempien Peter Cheyneyn ja James Hadley Chasen) kaltaisia kirjoittajia, joiden romaaneissa melodraaman sävyt saivat mustia piirteitä. Monet ohjaajat sekä Englannissa (esimerkiksi Michael Powell, Carol Reed) että Ranskassa (kuten Marcel Carne, Henri-Georges Clouzot, Jacques Becker) ennakoivat tai hyödynsivät mustan elokuvan tunnelmaa.

     Tässä kaikessa on tietysti muistettava, etteivät edellä mainitut ohjaajat ja kirjailijat ”tienneet” ohjaavansa film noiria tai kirjoittavansa noir-kirjallisuutta.

     Jälkiviisaat tietävät paremmin ja enemmän!

     Jos film noir osuu ajallisesti ja miksei ajatuksellisesti yhteen italialaisen neorealismin ja ranskalaisen eksitentialismin kanssa, koko sana ”noir” tai ”film noir” palautuu Ranskaan, jossa vuonna 1945 ryhdyttiin julkaisemaan dekkareita Gallimardin Série Noire sarjassa ja jossa kriitikot vähitellen alkoivat puhua film noir elokuvista. ”Virallisesti” termi kai syntyi vuoden 1955 paikkeilla.

     Gallimardin ”ensimmäisiä” noir-kirjailijoita olivat Peter Cheyney, Horace McCoy, James Hadley Chase ja Raymond Chandler.

     Kenties ranskalaisia kiehtoi nimenomaan kovaksikeitettyjen rikosromaanien eksistentialistinen perusviritys. Matti Salo lainaa kirjassaan amerikkalaista Robert G. Portifiriota jonka mukaan ”eksistentialismi on näkemys, jonka lähtökohtina ovat raiteiltaan suistunut yksilö ja sekasortoinen maailma jota tämä ei voi hyväksyä”. Vielä pidemmälle meni Salon siteeraama italialainen Guido de Ruggero, joka väitti että eksistentialismi on filosofiaa ”joka on tehty trillerin tai rikosromaanin tyyliin”.

     Kun tähän on päästy, kun seisotaan perimmäisen totuuden partaalle, on katsottava kuiluun siekailematta ja lainattava Jean-Paul Sartrea, joka sanoi 1948, että Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen kuvaava kirjallisuus ei ollut enää entisensä, sillä nyt, tästä eteenpäin kirjailijan täytyi syöstä asiat ja oliot toimintaan: ”Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä, ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana. Maailma ja ihminen siis paljastuvat toiminnassa.” (Mitä kirjallisuus on?)

     Toiminta paljastaa historiallisen suhteellisuuden ja moraalisen, metafyysisen absoluttisuuden synteesin unohtamatta, että maailma on vihamielinen ja ystävällinen, kammottava ja merkityksetön.

     ”Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa”, Sartre jatkoi, ”mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.”

     Ilmiselvästi Sartre puhui ”noirista” käyttämättä sanaa noir. 

     Ympyrä sulkeutuu spiraalina.

ntamo 2014.