Vastarannalla

[Yksi maailma, monta kuvaa]

Yksi maailma....

                                                                            Kyösti Salovaara 2014.
...monta tulkintaa.
"Seinätaidetta" Trave-joen vastarannalla.
Lyypekki.

Aika rientää ja ihmiset siinä matkassa.

     Suomen dekkariseura perustettiin kesäkuussa 1984.

     Seuraavana vuonna seura jakoi ensimmäisen Vuoden johtolanka -palkinnon. Sen sai Matti Yrjänä Joensuu romaanista Harjunpää ja heimolaiset. Olin mukana ensimmäisessä palkintoraadissa kolmen vuoden ajan. Joensuuta seurasivat Sulevi Manner (eli Juha Numminen ja Eero J. Tikka) ja Pentti Kirstilä romaaneillaan Susi (johtolanka 1986) ja Sinivalkoiset jäähyväiset (1987).

     Palasin raatiin myöhemmin pariksi vuodeksi, ja silloin palkinto myönnettiin Matti Yrjänä Joensuulle romaanista Harjunpää ja rakkauden nälkä (johtolanka 1994) ja kustannusyhtiö Book Studiolle.

     En siis ole viaton enkä syytön kirjallisuuspalkintojen jakamiseen.

     Vuoden johtolanka on siinä mielessä ”harmiton” palkinto ettei siinä kirjailijalle luovuteta rahaa vaan pelkkää puhdasta mainetta. Jos sitä nyt voi kenellekään luovuttaa.

Tänä vuonna, aivan äskettäin helmikuun 11. päivänä Vuoden johtolanka-palkinnon sai Kati Hiekkapelto romaanista Suojattomat. Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan sai virolainen Indrek Hargla apteekkari Melchior-dekkareista.

     Dekkareita julkaistaan Suomessa runsaasti, monia. Niin myös muualla, sillä esim. Englannin kirjastoissa melkein kaikki viime vuoden lainatuimmat teokset olivat dekkareita ja jännäreitä.

     Täyttäessään 30 vuotta Suomen dekkariseura ryhtyi palkitsemaan myös vuoden esikoisdekkarin. Ensimmäisen Vuoden esikoisdekkari – kunniakirjan sai nyt Jari Järvelä romaanistaan Tyttö ja pommi.

     Johtolanka-raatiin kuuluivat tänä vuonna Jari Hanski, Katriina Harviainen ja Jussi Lähde.

     Raadin mielestä Järvelän romaani ansaitsi kunniakirjan koska se tuo ”dekkarikirjallisuuteen uuden, rosoisen maailman: graffitimaalareiden ja vartijoiden pelikentän. Kirja kuvaa kahden elämäntavan ja maailmankuvan yhteentörmäystä eläytyen taitavasti molempiin.
     Samalla Järvelä kertoo inhimillisesti, uskottavasti ja ymmärtäen molempien vastapuolten päähenkilöiden, Metron ja vartija Jeren, tarinat. Nuori nainen graffitintekijöiden päähenkilönä on tuore valinta, kun yleisin mielikuva liittynee nuoriin miehiin ja poikiin. Järvelä ujuttaa Metron synkkään kamppailuun vartijoita vastaan myös mustaa huumoria.
     Järvelä kiristää kujanjuoksun jännityskierroksia napakalla otteella. Kirjan lyhyet lauseet imaisevat mukaansa. Tarinan mitta pysyy kompaktina. Kirjailija luottaa draaman kaareen ja lukijan kykyyn eläytyä ja lukea rivien välejä.”

     Järvelän kirjasta voi olla toistakin mieltä.

     Minä olin kirjoittaessani siitä arvostelun Ruumiin kulttuuri -lehteen.

     Kovin moni muu ei ole ollut eri mieltä. Helsingin Sanomat (Antti Majander, Suvi Ahola) puffasi romaania näyttävästi melkein ennen kuin se ilmestyikään ja vertasi sitä, sen päähenkilöä Stieg Larssonin romaanien päähenkilöön.

     Rinnastus oli tylsän älytön, sillä Järvelän päähenkilön moraalittomaan käyttäytymiseen ei löydy kestävää perustelua, toisin kuin Lisbeth Salanderin ”kostoretkeen”.

     Vuoden johtolanka -raati ei lukenut kirjoittamaani arvostelua, tai jos luki, ei pitänyt sen huomioita oleellisena. Tyylille annettiin enemmän painoa kuin sanojen sisällölle. Se on sallittua.

      Mutta seisoakseni yhä ikään kuin vastarannalla, laitan tähän tuon viime toukokuussa kirjoittamani pienen jutun Jari Järvelän romaanista Tyttö ja pommi.

Asenteellista

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Crime Time 2014. 261 s.

Pitääkö kirjailijaa lukea niin kuin hän kirjoittaa?

     En tiedä.

     Järvelän virittämään ansaan putoaa helposti. Ottaa romaanissa sanotun todesta ja ajattelee, että tarinan ihmisten ajatukset ovat kirjailijan ajatuksia. Että fiktiossa esitetty yhteiskuntakritiikki on kirjailijan esittämää kritiikkiä. Että kirjan lukija saa ja enemmänkin, että hänen tehtävänsä on arvioida myös kirjailijan ajatuksia.

     Tästä näkökulmasta en pidä Jari Järvelän trillerin esittämästä yhteiskuntakriitiikistä. Jos ne ovat Järvelän omia ajatuksia, en pidä Järvelän ajatuksista. Jos ne eivät ole Järvelän ajatuksia, ne tuntuvat siitä huolimatta kovin kliseisiltä ja ennalta arvattavilta. Kirjailija ei yllätä, paitsi olemalla sovinnaisesti järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan heittäytyessään kotkalaisen graffititytön sielunelämään ja kohdistaessaan kaunaiselta maistuvan kritiikkinsä yhteiskuntaa suojeleviin instituutioihin. Järvelä ja hänen päähenkilönsä Metro tietysti laittavat ”suojelun” lainausmerkkeihin.

     Ammattikirjailijana Järvelä kirjoittaa hyvin, vetävästi ja ilmeikkäästi. Napakka tarina kotkalaisessa miljöössä on elokuvallinen. Se odottaa ohjaajaansa ja kuvaajaansa. Ankeita kuvakulmia. Väreistä puhdistettuja panorointeja kuolleessa satamassa.

     Romaanissa on kaksi päähenkilöä, VR:n tavaravaunuja töhrivä, eräänlainen underground taiteilija (omasta mielestään) Metro ja häntä jahtaava vartiointiliikkeen nuori perheenisä Jere. Kun Metron graffitikaveri kuolee, Metro ryhtyy kostamaan Jerelle ja Jeren perheelle.

     Järvelän myötätunto Metroa kohtaan on vääntynyttä. Metro kiusaa yhden perheen hengiltä eikä kirjailijalta juuri riitä myötätuntoa kiusatuille. Ehkä siksi että he edustavat ”normaalimaailmaa”, mutta pitää kysyä, että missä ”maailmassa” kirjailija itse elää? Tavallinen kansalainen joutuu maksamaan veroja, joilla töhrijöiden pilaamaa ympäristöä puhdistetaan, mutta onko olemassa joku ”taiteen” pyhä ja harmaa alue, jossa saa ja voi liikkua tavallisesta maailmasta ja sen velvollisuuksista välittämättä? Vai onko rajan toiselle puolelle asettuminen vain kirjallistaiteellinen temppu?

     Tulee mieleen pari Matti Yrjänä Joensuun romaania, joissa kiusaajat piinasivat ”tavallisia ihmisiä” eikä Joensuun myötätunto koskaan ollut kiusaajien puolella. Mutta Joensuu työskentelikin normaalielämässään yhteiskuntaa ”suojelevan” instituution palveluksessa.

     Järvelän kotikaupunki Kotka näyttäytyy tarinassa surkeana ja ankeana, yhtä kaunaisesti kuvattuna kuin millä kirjailija suhtautuu tavallisten ihmisten yhteiskuntaan. Järvelä on aikaisemmin kirjoittanut ”kauniisti” mm. Pamplonasta. Kotikaupungilleen häneltä ei riitä myötätuntoa.

     -Ruumiin kulttuuri 2/2014

En tietenkään moiti dekkariseuran palkintoraatia päätöksestä enkä väitä, että minun tapani lukea Järvelän romaania olisi jotenkin parempi tai oikeampi kuin raadin ja monien muiden kirjasta kirjoittaneiden.

Ruumiin kulttuurin
arvosteluosastoa.

     Kiinnitän vain katseen siihen, että useimmat lukijat eivät näytä välittävän romaanin ”nihilistisestä” sanomasta. Tai ehkä he ajattelevat että koska fiktio on satua, siinä voidaan sanoa mitä tahansa, jopa "yllyttää" rikokseen, töhrimään esimerkiksi seiniä jonkinlaisen ”taiteen” pyhittämiseksi tai kiusaamaan ihmisiä jotka yrittävät estää miljöön tuhoamisen. Onko "ymmärtämisellä" jokin raja? Missä kohtaa se muuttuu hyväksymiseksi?

     Minusta seinien sotkeminen ei ole taidetta, mutta se kenties on oma ongelmani joen vastarannalla.

     Tietysti jaksan ihmetellä (nykyään), miten kirjoitettuun sanaan suhtaudutaan ikään kuin sanotulla ei olisi mitään merkitystä; että kirjailija sanoessaan jotakin ja väittäessään jotakin, ei sano mitään eikä väitä mitään.

     Onko mahdollista puhdistaa sanat maailman painosta?

     Jos näin on, ei ihme että kirjallisuuden merkitys vähitellen hiipuu ja että siitä tulee viihdettä muun viihteen lomaan. Ja sitten onkin yhä vaikeampi perustella kirjallisuutta yhteisen kulttuurin ensiarvoisena ilmentäjänä. Puhetta toki piisaa, ajatuksia vähemmän. 
     Jokainen tietää: Lintu on sana.

     Vastarannalla tuulee, ilma viilenee.