Kirjailijan vastuu

[?]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2014.
Trave-joen rantaa Lyypekissä.

Marras – kuoleman merkkejä, isoja asioita ja ihan pieniä.

    Ensin tulivat rastaat, sitten tilhet jotka hilisevät kuin peltiastia. Sytytetään kynttilöitä menneille eikä tulevista tietoa.

    Niityllä peltilehmät lämmittelevät vihreän letkun päässä.

    Messukeskuksessa 80 000 ihmistä kävi kuuntelemassa, kuinka kirjailijat kehuivat itseään. Itsensä ylentäminen on sallittua, mutta miksi pitää maksaa päästäkseen kuulemaan omakehua? Jari Tervo haukkuikin kaikki paitsi Jari Tervon. Itsesuojeluvaisto toimii.

    Onko kirjailijalla muuta vastuuta kuin kehua omia teoksiaan?

    Siinäkin tehtävää piisaa.

Tämä on ikivanha kysymys. Mahdoton vastata.

    Tietenkään kirjailijalta ei saa vaatia muuta kuin lakien ja kenties hyvin tapojen noudattamista. Muu on sensuuria.

    Käsitys ”hyvistä tavoista” muuttuu ajan kuluessa. Kun Hannu Salama pilkkasi Jumalaa, sitä pidettiin (monet tai jotkut pitivät) sekä hyvien tapojen että lakien vastaisena kirjoitteluna. Salama sai tuomion. Virkavalta repi Juhannustansseista sivuja irti.

    Muutama vuosi sitten Jari Tervo viskasi Uutisvuodossa Raamatun olkansa yli studion nurkkaan. Siitä ei seurannut paheksumista eikä tuomiota.

    Ajat ovat muuttuneet, käsitykset.

    Jos Tervo olisi viskannut olkansa ylitse Koraanin, siitä olisi noussut meteli.

Kun Jari Järvelä julkaisi (sittemmin palkitun) esikoisdekkarinsa Tyttö ja pommi (2014) kysyin Ruumiin kulttuuriin kirjoittamassani arvostelussa, että ”pitääkö kirjailijaa lukea niin kuin hän kirjoittaa?”

    Monet tuntuivat ajattelevan, että ei pidä; että ei ole väliä kenen puolelle ja ketä vastaan kirjailija fiktiossaan asettuu. Fiktio on sepitettä, haloo! Se ei ole kannanotto vaan estetiikkaa.

    Romaanin päähenkilönä on VR:n junanvaunuja töhrivä graffitityttö Metro.

    Ruumiin kulttuurin arvostelussa en päästänyt Järvelää piiloutumaan sepitteen taakse vaan kirjoitin:

    Järvelän myötätunto Metroa kohtaan on vääntynyttä. Metro kiusaa yhden perheen hengiltä eikä kirjailijalta juuri riitä myötätuntoa kiusatuille. Ehkä siksi että he edustavat ”normaalimaailmaa”, mutta pitää kysyä, että missä ”maailmassa” kirjailija itse elää? Tavallinen kansalainen joutuu maksamaan veroja, joilla töhrijöiden pilaamaa ympäristöä puhdistetaan, mutta onko olemassa joku ”taiteen” pyhä ja harmaa alue, jossa saa ja voi liikkua tavallisesta maailmasta ja sen velvollisuuksista välittämättä? Vai onko rajan toiselle puolelle asettuminen vain kirjallistaiteellinen temppu?

    Järvelä jatkoi romaanisarjaansa graffititytöstä kahdella teoksella Tyttö ja rotta ja Tyttö ja seinä.

    Niitä en ole lukenut. Miksi olisin?

Hauskasti melkein samana päivänä julkaistiin Helsingin Sanomissa artikkeli Palaavatkö töhryajat (27.10.2016) ja Ruumiin kulttuurissa (3/2016) Järvelän haastattattelu otsikolla Jari Järvelä hakee ideat läheltä ja kaukaa.

    Helsingin Sanomien artikkelissa kerrottiin, että pelkästään VR:n puhdistuskulut ovat edelleen 500 000 euroa vuodessa eikä VR ole ainoa joka joutuu puhdistamaan graffiteja. Esimerkiksi Helsingin kaupunki maksaa töhryjen putsaamisesta n 400 000 euroa vuosittain.

    ”Joka ainoa maalaus on lipun hinnassa”, sanoi VR:n turvapäällikkö Pekka Ahola.

    Jos Järvelä luki Hesarin artikkelin, tunsikö hän piston sydämessään? Kuuluiko mistään omantunnon hentoa kolkutusta?

    Luultavasti ei, sillä Järvelä pitää Heikki Ollikaisen laatimassa artikkelissa graffitityttöä edelleen sankarina: ” Ei graffitien tekijästä voi tehdä kymmenen kirjan sarjaa, koska siinä päähenkilön kapinallisuus haalistuisi olemattomaksi.”

    Yhteistä ympäristöä vandalisoiva tyttö on ”kapinallinen”.

    Järvelän kannanotto on mielenkiintoinen. Yhtä mielenkiintoista on, ettei haastattelija kysy lainkaan mitä tuo kapinallisuus on, että mihin ja keneen se kohdistuu.

    Ei ole muodissa haastaa kirjailijoita sanoista, niiden merkityksestä.

    Jos Järvelän graffitityttö on todellakin kapinallinen, niin eikö kapina kohdistukin VR:ään ja sitä mukaa joukkoliikennettä vastaan? Jos näin on, mitä ”järkeä” moisessa kapinallisuudessa on?

    Jos kapinallisuus kohdistuu ylisummaan vallitsevaa yhteiskuntaa ja sen kansalaisia kohtaan, ei järkeä taida olla sen enempää, sillä tavalliset kansalaisethan tuon kapinan hinnan maksavat. Vai pitäisikö kaikkien ottaa spraypurkki käteen?

    Sotketaan maailma yhteisen kapinan nimissä!

    Siivoton ympäristö tuntuu turvattomalta, se on mielentila. Tämä on tutkittu juttu. Taide voi, saa ja kenties sen pitääkin olla kapinallista, mutta miljöön pilaaminen ei ole kapinaa vaan vandalismia, eräänlaista individualistista terroria. Tarkoitus on pelotella ja uhata.

    Vai olisiko asianmukaista, että Järvelän romaanin jokaisesta myydystä kappaleesta jokin osuus tilitettäisiin VR:lle, puhdistuskulujen peittämiseen?

    Tällaista kysymystä ei pidä esittää ääneen eikä julkisesti. Taiteen sisältö on arvostelun yläpuolella. Vain estetiikkaa saa moittia, ei lauseeseen kirjoitettua merkitystä.

Oikeastaan, tarkemmin ajateltuna Jari Järvelän suhtautuminen graffitityttöön ja tämän tekoihin ei ole ongelma. Hän esittää väitteen ja jää odottamaan. Todellisuus rakentuu väitteistä ja todistuksista. Niiden välissä arvot, moraali.

    Mutta ongelma on, ettei juuri kukaan ole haastanut Järvelän väitettä. Sitä että miljöön pilaaminen on kapinallinen teko ja sitä mukaa kannustettava teko.

    Fiktiossa saa nykyään sanoa melkein mitä tahansa eikä se liikuta ketään, ellei suututa Jari Tervoa.

    Nykyään monimuotoisuudella tarkoitetaan sitä, että ollaan yhtä mieltä siitä kuka on väärässä ja kuka on oikeassa. Aikaisemmin olttiin eri mieltä ja esitettiin se eikä vedottu yhteiseen hyvään, samanmielisyyteen, paitsi silloin kun puhuttiin YYA-asioista. Nykyisen älymystön kuplassa vallitseva konformismi hämmästyttää.

    Yhteinen hyvä on mainio tavoite, mutta sen varjolla ei pitäisi kiistää oikeutta olla eri mieltä.

Niityllä kuhisee.

    Aamusella peltilehmät päästetään vapaaksi.

    Tilhet hilisevät pihlajassa.

    Marras painaa parrelleen.

    Muistelen sinistä taivasta.

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.

Vastarannalla

[Yksi maailma, monta kuvaa]

Yksi maailma....

                                                                            Kyösti Salovaara 2014.
...monta tulkintaa.
"Seinätaidetta" Trave-joen vastarannalla.
Lyypekki.

Aika rientää ja ihmiset siinä matkassa.

     Suomen dekkariseura perustettiin kesäkuussa 1984.

     Seuraavana vuonna seura jakoi ensimmäisen Vuoden johtolanka -palkinnon. Sen sai Matti Yrjänä Joensuu romaanista Harjunpää ja heimolaiset. Olin mukana ensimmäisessä palkintoraadissa kolmen vuoden ajan. Joensuuta seurasivat Sulevi Manner (eli Juha Numminen ja Eero J. Tikka) ja Pentti Kirstilä romaaneillaan Susi (johtolanka 1986) ja Sinivalkoiset jäähyväiset (1987).

     Palasin raatiin myöhemmin pariksi vuodeksi, ja silloin palkinto myönnettiin Matti Yrjänä Joensuulle romaanista Harjunpää ja rakkauden nälkä (johtolanka 1994) ja kustannusyhtiö Book Studiolle.

     En siis ole viaton enkä syytön kirjallisuuspalkintojen jakamiseen.

     Vuoden johtolanka on siinä mielessä ”harmiton” palkinto ettei siinä kirjailijalle luovuteta rahaa vaan pelkkää puhdasta mainetta. Jos sitä nyt voi kenellekään luovuttaa.

Tänä vuonna, aivan äskettäin helmikuun 11. päivänä Vuoden johtolanka-palkinnon sai Kati Hiekkapelto romaanista Suojattomat. Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan sai virolainen Indrek Hargla apteekkari Melchior-dekkareista.

     Dekkareita julkaistaan Suomessa runsaasti, monia. Niin myös muualla, sillä esim. Englannin kirjastoissa melkein kaikki viime vuoden lainatuimmat teokset olivat dekkareita ja jännäreitä.

     Täyttäessään 30 vuotta Suomen dekkariseura ryhtyi palkitsemaan myös vuoden esikoisdekkarin. Ensimmäisen Vuoden esikoisdekkari – kunniakirjan sai nyt Jari Järvelä romaanistaan Tyttö ja pommi.

     Johtolanka-raatiin kuuluivat tänä vuonna Jari Hanski, Katriina Harviainen ja Jussi Lähde.

     Raadin mielestä Järvelän romaani ansaitsi kunniakirjan koska se tuo ”dekkarikirjallisuuteen uuden, rosoisen maailman: graffitimaalareiden ja vartijoiden pelikentän. Kirja kuvaa kahden elämäntavan ja maailmankuvan yhteentörmäystä eläytyen taitavasti molempiin.
     Samalla Järvelä kertoo inhimillisesti, uskottavasti ja ymmärtäen molempien vastapuolten päähenkilöiden, Metron ja vartija Jeren, tarinat. Nuori nainen graffitintekijöiden päähenkilönä on tuore valinta, kun yleisin mielikuva liittynee nuoriin miehiin ja poikiin. Järvelä ujuttaa Metron synkkään kamppailuun vartijoita vastaan myös mustaa huumoria.
     Järvelä kiristää kujanjuoksun jännityskierroksia napakalla otteella. Kirjan lyhyet lauseet imaisevat mukaansa. Tarinan mitta pysyy kompaktina. Kirjailija luottaa draaman kaareen ja lukijan kykyyn eläytyä ja lukea rivien välejä.”

     Järvelän kirjasta voi olla toistakin mieltä.

     Minä olin kirjoittaessani siitä arvostelun Ruumiin kulttuuri -lehteen.

     Kovin moni muu ei ole ollut eri mieltä. Helsingin Sanomat (Antti Majander, Suvi Ahola) puffasi romaania näyttävästi melkein ennen kuin se ilmestyikään ja vertasi sitä, sen päähenkilöä Stieg Larssonin romaanien päähenkilöön.

     Rinnastus oli tylsän älytön, sillä Järvelän päähenkilön moraalittomaan käyttäytymiseen ei löydy kestävää perustelua, toisin kuin Lisbeth Salanderin ”kostoretkeen”.

     Vuoden johtolanka -raati ei lukenut kirjoittamaani arvostelua, tai jos luki, ei pitänyt sen huomioita oleellisena. Tyylille annettiin enemmän painoa kuin sanojen sisällölle. Se on sallittua.

      Mutta seisoakseni yhä ikään kuin vastarannalla, laitan tähän tuon viime toukokuussa kirjoittamani pienen jutun Jari Järvelän romaanista Tyttö ja pommi.

Asenteellista

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Crime Time 2014. 261 s.

Pitääkö kirjailijaa lukea niin kuin hän kirjoittaa?

     En tiedä.

     Järvelän virittämään ansaan putoaa helposti. Ottaa romaanissa sanotun todesta ja ajattelee, että tarinan ihmisten ajatukset ovat kirjailijan ajatuksia. Että fiktiossa esitetty yhteiskuntakritiikki on kirjailijan esittämää kritiikkiä. Että kirjan lukija saa ja enemmänkin, että hänen tehtävänsä on arvioida myös kirjailijan ajatuksia.

     Tästä näkökulmasta en pidä Jari Järvelän trillerin esittämästä yhteiskuntakriitiikistä. Jos ne ovat Järvelän omia ajatuksia, en pidä Järvelän ajatuksista. Jos ne eivät ole Järvelän ajatuksia, ne tuntuvat siitä huolimatta kovin kliseisiltä ja ennalta arvattavilta. Kirjailija ei yllätä, paitsi olemalla sovinnaisesti järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan heittäytyessään kotkalaisen graffititytön sielunelämään ja kohdistaessaan kaunaiselta maistuvan kritiikkinsä yhteiskuntaa suojeleviin instituutioihin. Järvelä ja hänen päähenkilönsä Metro tietysti laittavat ”suojelun” lainausmerkkeihin.

     Ammattikirjailijana Järvelä kirjoittaa hyvin, vetävästi ja ilmeikkäästi. Napakka tarina kotkalaisessa miljöössä on elokuvallinen. Se odottaa ohjaajaansa ja kuvaajaansa. Ankeita kuvakulmia. Väreistä puhdistettuja panorointeja kuolleessa satamassa.

     Romaanissa on kaksi päähenkilöä, VR:n tavaravaunuja töhrivä, eräänlainen underground taiteilija (omasta mielestään) Metro ja häntä jahtaava vartiointiliikkeen nuori perheenisä Jere. Kun Metron graffitikaveri kuolee, Metro ryhtyy kostamaan Jerelle ja Jeren perheelle.

     Järvelän myötätunto Metroa kohtaan on vääntynyttä. Metro kiusaa yhden perheen hengiltä eikä kirjailijalta juuri riitä myötätuntoa kiusatuille. Ehkä siksi että he edustavat ”normaalimaailmaa”, mutta pitää kysyä, että missä ”maailmassa” kirjailija itse elää? Tavallinen kansalainen joutuu maksamaan veroja, joilla töhrijöiden pilaamaa ympäristöä puhdistetaan, mutta onko olemassa joku ”taiteen” pyhä ja harmaa alue, jossa saa ja voi liikkua tavallisesta maailmasta ja sen velvollisuuksista välittämättä? Vai onko rajan toiselle puolelle asettuminen vain kirjallistaiteellinen temppu?

     Tulee mieleen pari Matti Yrjänä Joensuun romaania, joissa kiusaajat piinasivat ”tavallisia ihmisiä” eikä Joensuun myötätunto koskaan ollut kiusaajien puolella. Mutta Joensuu työskentelikin normaalielämässään yhteiskuntaa ”suojelevan” instituution palveluksessa.

     Järvelän kotikaupunki Kotka näyttäytyy tarinassa surkeana ja ankeana, yhtä kaunaisesti kuvattuna kuin millä kirjailija suhtautuu tavallisten ihmisten yhteiskuntaan. Järvelä on aikaisemmin kirjoittanut ”kauniisti” mm. Pamplonasta. Kotikaupungilleen häneltä ei riitä myötätuntoa.

     -Ruumiin kulttuuri 2/2014

En tietenkään moiti dekkariseuran palkintoraatia päätöksestä enkä väitä, että minun tapani lukea Järvelän romaania olisi jotenkin parempi tai oikeampi kuin raadin ja monien muiden kirjasta kirjoittaneiden.

Ruumiin kulttuurin
arvosteluosastoa.

     Kiinnitän vain katseen siihen, että useimmat lukijat eivät näytä välittävän romaanin ”nihilistisestä” sanomasta. Tai ehkä he ajattelevat että koska fiktio on satua, siinä voidaan sanoa mitä tahansa, jopa "yllyttää" rikokseen, töhrimään esimerkiksi seiniä jonkinlaisen ”taiteen” pyhittämiseksi tai kiusaamaan ihmisiä jotka yrittävät estää miljöön tuhoamisen. Onko "ymmärtämisellä" jokin raja? Missä kohtaa se muuttuu hyväksymiseksi?

     Minusta seinien sotkeminen ei ole taidetta, mutta se kenties on oma ongelmani joen vastarannalla.

     Tietysti jaksan ihmetellä (nykyään), miten kirjoitettuun sanaan suhtaudutaan ikään kuin sanotulla ei olisi mitään merkitystä; että kirjailija sanoessaan jotakin ja väittäessään jotakin, ei sano mitään eikä väitä mitään.

     Onko mahdollista puhdistaa sanat maailman painosta?

     Jos näin on, ei ihme että kirjallisuuden merkitys vähitellen hiipuu ja että siitä tulee viihdettä muun viihteen lomaan. Ja sitten onkin yhä vaikeampi perustella kirjallisuutta yhteisen kulttuurin ensiarvoisena ilmentäjänä. Puhetta toki piisaa, ajatuksia vähemmän. 
     Jokainen tietää: Lintu on sana.

     Vastarannalla tuulee, ilma viilenee.

Kengät vai kirjat?

[käveltyä ja luettua]

Kävelijä.
Kyösti Salovaara 2014.

Äskettäinen Espanjan-matka kesti kolmisen viikkoa.

     Kolmessa viikossa kävelin noin 248 kilometriä, sikäli kun askelmittariin voi luottaa ja miksi ei voisi.

     Kolmessa viikossa luin kaksi romaania ja kolmannesta vähän. Sen lisäksi luin pari paikalta ostettu Hesaria ja kolme The International New York Timesin numeroa ynnä muutamia paikallislehtiä englanniksi.

     Onko tämä tervettä?

     Että kävelee eikä lue.

     Onko vika lukijassa vai luetussa kun ei luetuta?

     Hyviä kirjoja oli matkassa runsaasti. Faktaa ja fiktiota.

     Kengätkin olivat hyvät.

Jotenkin tämä kalvaa mieltä vaikka ei pitäisi.

     Missään ei ole määrätty että lomalla, ulkomailla pitää lukea hullun lailla kaunokirjallisuutta tai faktaa.

     Mutta sittenkin.

     Olen aikaisemmilla matkoilla lukenut enemmän.

     Pelkään että olen pääsemässä eskapismin syvimpään ytimeen: muualla olo kilpailee kirjallisuuden kanssa. Vielä ”pahempaa” on myöntää, että luen kirjoja, kaunoa ja faktaa, silkasta eskapismin tarpeesta. Täyttääkseni hetken jolle ei ole muuta käyttöä.

     Hyi!

     Toisaalta: miksei muualla olemista voisi tulkita syventymiseksi johonkin tärkeämpään?

     Mutta jos se ”tärkeämpi” on narsistinen minä, miten sitä pystyy puolustamaan? Ei mitenkään.

     Tämänkin ahdistuksen pystyy kuittaamaan kysymyksellä:

     Miksi aina pitäisi tehdä jotakin hyödyllistä? Niin kuin lukea kirjoja. Sitä paitsi, mitä hyötyä viihderomaanien lukemisesta on? Tai edelleen, miksi pitäisi pakolla lukea fiktiota, joka ei viihdytä lainkaan?

Kengät ja tie, katu ja hiekka, rinteille kipuavat serpentiinit.

     Kahviloita.

Taloja Malagassa.
Kyösti Salovaara 2014.

     Toreja.

     Kapeita kujia, joiden reunoilla taloja joissa näkee maurien vallan rakennustyylejä.

     Mahtavia bougainvillejä.

     Palavan oliivipuun tuoksu kalaravintolan parrila-astiassa.

     Café solo y un brandy, por favor!

     Vai oliko se una? Un o una?

     Sinistä.

     Meri.

Matkustamista on monenlaista.

     Jokainen kävelee kengillään.

     Yksi tykkää museoista, toista kiehtoo rakennukset, kolmas ihastelee kasvistoa, neljäs kuuntelee lintuja, viides lojuu sombreron suojassa ja kuuntelee uneliaasti laiskojen laineiden kihinää hiekkaan.

      Ei kannata hakata kiveen matkustamisen muottia.

      Käveleminen on yksi tapa tutustua tantereeseen, päkiöiden ja kantapäiden turismia. Muistan jaloissani lukemattomia katuja ja kahvilaterasseja. Kun kävelen tutulle kadulle, tunnen tulevani kotiin, hetkeksi. (Illuusio!)

      Vapunpäivänä BBC:n nettisivulla oli Finlo Rohrerin artikkeli kävelemisen ihanuudesta, tarkoituksettoman ja päämäärättömän kävelemisen jalostavasta vaikutuksesta. Artikkelin otsikko kuului The Slow death of purposeless walking.

      Moneen lähteeseen perustuva kirjoitus harmitteli sitä, että nykyään ”tarkoitukseton” käveleminen on vähentymässä. Nykyään kaikki aika pitää käyttää hyväksi. Ihminen ei viihdy itsensä kanssa, vaan kuuntelee kävellessään musiikkia, tekstailee ystävilleen ja chattailee älypuhelimella tai jopa kuuntelee ääniromaania.

     Tarkoitukseton kävely, huvikseen käveleminen sitä vastoin virkistää aivoja, koska kävelemisen prosessiin ei tarvitse käyttää aivotyötä. Aivoille jää vapaus miettiä. Sitä ne kaipaavat kuin hullu puuroa. Hieman samanlaista aivoterapiaa on astioiden tiskaaminen, mutta nykyään kävelen mieluummin kuin tiskaan. Tiskaamisen luovutan aivottomalle koneelle.

      Finlo Rohrer luetteli artikkelissaan joukon kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka harrastivat tarkoituksetonta kävelyä. Jopa niin että se heijastui heidän taiteessaan. Wordsworthin säkeitä ei voi irroittaa hänen samoilustaan Englannin järviseudulla. Dickens oli kävelijä. Hän saattoi yhdessä yössä vaeltaa Lontoon katuja kolmisenkymmentä kilometriä. Ei ihme, Rohrer sanoo, että Dickensin proosassa haistaa kaupungin miljöön. Myös Virginia Woolf oli kävelijä. Samoin kuin Narnia-mestari C.S. Lewis, jonka mielestä kävelyretkellä ei oikeastaan saa edes puhua vaan keskittyä maisemaan ja ympäristöön sellaisen ihmisen kera, jonka ei tarvitse koko ajan puhua. Tai parempi kävellä yksinään.

     Käveleminen on siis keskittymistä ajattelemiseen.

     Itsekästä, myönnän, mutta hiton kivaa.

Olkoon sitten näin.

     Tällä matkalla narsistinen eskapismi voitti kirjojen lukemisen.

     Ei kaduta. (Kovasti.)

     Luin kyllä yhden valtavan hienon novellikokoelman: Ferdinand von Schirachin esikoisteoksen Rikoksia. Uskomatonta kaunokirjallisuutta!

     Sitten luin huonon suomalaisen trillerin: Jari Järvelän romaanin tyttö ja pommi.

     Tietysti Järvelä osaa ammattikirjailijana kertomisen temput, mutta hänen kaunainen tarinansa ja kaunainen suhtautumisensa omaan kotikaupunkiinsa Kotkaan jätti minut kylmäksi kuin lohen jäälaatikossa.

      Kirjailija saa olla järjestäytyneestä yhteiskunnasta mitä mieltä tahansa. Hän saa heittäytyä seiniä töhrivän graffititaiteilijan (taiteilijan?) housuihin (tässä tapauksessa mekkoon) ja hän saa kirjoittaa kirjan, jossa tavallisia ihmisiä kiusataan hengiltä rangaistusta saamatta – niin että kirjailija saa olla yhteiskunnasta mitä mieltä tahansa, mutta niinpä minäkin saan olla hänen kirjastaan omaa mieltäni.

     Mikään ei velvoita allekirjoittamaan Järvelän nihilismiä. Eikä ole viisasta vaieta. 

     Jos kirjailija lähettää maailmalle yksisilmäisen julistuksen, hänen ei kannata loukkaantua, jos lukija pitää julistusta kieroon kasvaneena eikä ihastu Järvelän romaanitaiteeseen. Järvelä pääsee liian helpolla, jos hänen romaaniaan pelkästään referoidaan.

     Olkoon sitten näin. On hyviä kirjoittajia ja huonompia. On inhimillisyyttä ja epäsemmoista.

     ”Todellisuus josta me voimme puhua, ei ole koskaan todellisuus sinänsä”, sanoo Werner K. Heisenberg Rikoksia-teoksen motossa.

Kun lähtee kotoa, kun lähtee kauemmaksi kuin lähikauppaan, kun lähtee muualle, mielessä on aina jonkinlainen paon mahdollisuus, pako semmoisenaan ja sovittautuminen uuteen maisemaan.

     Hetken se tuntuu mahdolliselta.

     Kun palaa kotiin, tajuaa että pako oli vain yritys välttää arkipäivä, ja vain hetken se oli mahdollista. Mitä kauemmaksi juokset ja mitä pidemmälle kävelet, sitä lähemmäksi joudut itseäsi, sitä jota yrität paeta.

     Matkalla et ole koskaan matkalla.

     Kun palaat kotiin, tajuat että pako oli unta.

Kyösti Salovaara 2014.