Poliittisen kirjoittamisen vaikeus

[hopeahuilu vai fanfaari?]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Yksinkertaiselta näyttävät asiat ovat toisinaan monimutkaisia.

    Käveleminen on kaatumista eteenpäin. Eteenpäin siirretty kantapää ottaa kaatujan vastaan. Kävelijä pysyy pystyssä. Kävelijä on jatkuvan epätasapainon tilassa.

    Näin selitti liikuntasuunnittelija Katriina Ojala yhdeksänvuotiaan Vilhon kysyttyä ”miksi ihmisen kädet heiluvat, kun ihminen kävelee” Helsingin Sanomien tiedesivulla.

    Tuliko tuossa ilmaistua myös ihmiselämä liikkeen vertauskuvana?

    Elämä on horjuvaa kaatumista huomiseen, kunnes mikään ei ota vastaan.

    ”Miten taistelette sokeuden tuomaa pimeyttä vastaan?” kysyttiin 92-vuotiaalta Andrea Camillerilta muutama päivä sitten El País lehdessä. Komisario Montalbanon luoja vastasi, ettei sitä vastaan voi mitenkään taistella. Pahinta on värien katoaminen. Jäljellä ovat vain muistot, joiden varassa elää.

    Jokaisella askeleella syntyy jälkiä muistiin.

Kauan sitten, vuonna 1933, kaksikymmentäyksivuotias Raoul Palmgren kysyi Tulenkantajat-lehdessä, kumpaa taide on: fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu?

    Nuori mies oli selkeästi marxilainen ja melko dogmaattinen ajattelussaan.

    ”Emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu...”

Piirros: Istvan Strobl.

    Muutama vuotta myöhemmin Palmgren teilasi Kirjallisuuslehdessä Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa  -kehitysromaanin työmieskuvan. Samalla kun hän myönsi, että Pekkasen Samuel Oino on mestarillisesti kuvattu ihminen, hän syytti Pekkasta siitä, että tämä vipusi Oinon proletariaatista pois, että Oino kehittyi keskiluokkaan päin, muuttui yksilöksi.

    Palmgren sanoi, että Oinon henkilö on eräs monumentti Suomen kirjallisuuden yhteiskunnallisessa historiassa: ”Mutta millainen monumentti? Ei taistelevan proletariaatin edustaja, ei luokkansa kanssa nouseva, vaan siitä yhä enemmän eroava, yksilöllisiin probleemeihin yhä enemmän kietoutuva. Samuel Oino edustaa, paitsi Pekkasta itseään, erästä työväenluokan sukupolvea (tai sen osaa), joka kansalaissodan murtamana menetti uskonsa luokkataisteluun ja näki tien vain ’lajinsa kehittymisessä’, kohoamisessa ’isäänsä korkeammalle.”

    Poliittisessa kirjoituksessaan Palmgren vetosi ”proletariaatin elinvoimaan”. Oli eräänlainen luokkapetos hyljätä tuo elinvoima ja pyrkiä elämässä eteenpäin. Hän myös väitti, että proletariaatin elinvoima näkyy taideteoksen kielessä, tyylissä ja rakenteessa; ja että vain silloin kun se näkyy, kysymyksessä on aito työväenkirjallisuus.

    Onko kieli aina ja ikuisesti poliittista? Voiko kirjoittaa romaanin tai runon, joka ei ole yhteiskunnallinen kannanotto?

Poliittisen kirjoittamisen vaikeus tuli mieleen - samalla kun muistui nuoren Raoul Palmgrenin ehdottomuus – vuoden viimeisintä Parnassoa lukiessa.

   Siinä Virpi Alanen kertoo kuinka tapasi Corona-baarissa ”yhden tämän hetken yhteiskuntakriittisimmistä runoilijoista”, vuonna 1975 syntyneen Eino Santasen. Runoilijalta on juuri ilmestynyt Raha-trilogian toinen nide, runoteos Yleisö.

    Alanen otsikoi haastattelunsa ottamalla ”poliittisesti kantaa” lukemaansa kirjailijaan: Talouden kriitikko, vapauden etsijä – Eino Santasen runot kritisoivat kuvaksi muuttunutta maailmaa.

    ”Se maailma, johon runot ovat suhteessa”, Alanen kuvailee Santasen runoutta, ”on nykyinen jokapäiväinen länsimaisen ihmisen maailma, jota talous määrittää ja jossa ihminen muokkaantuu talouden vaatimusten mukaiseksi. Teos teokselta Santanen on kuvannut tätä maailmaa yhä tiheämmin ja pelkistetymmin, jolloin maailman tila kouraisee lukijaa yhä kylmemmin.”

    Alasen – ja Santasen – mielestä runous näkee talouden ja rahan ytimeen. Kaikki taide mikä ei ole muuttunut teolliseksi näkee talouden ja rahan ytimeen, Santanen täsmentää.

    Nykymaailmassa ihminen (muka) menettää vapautensa, koska maailmalla ei ole merkitystä. Jossakin toisenlaisessa maailmassa ihmisellä olisi enemmän vapautta ja valintoja kuin tässä missä taloudella (ja teknologialla) on niin suuri sija.

    Kriitikko (Alanen) ottaa myötäsukaisesti kantaa runoilijan (Santanen) poliittiseen väitteeseen, että nykymaailmassa ihmisellä on vähemmän vapautta kuin joskus aikaisemmin ja että vapauden puute johtuu talouselämän kehittymisestä.

    Palmgrenin tavoin Alanen uskoo, että runoilijan poliittinen väite muuttuu lihaksi hänen kielessään; että runo on silloin erinomaisen hyvä kun se ilmaisee poliittisen väitteen, joka pitää paikkansa.

    Mutta entäpä jos Santasen poliittinen hypoteesi on väärä ja virheellinen? Jos Santanen on väärässä, muuttuvatko hänen runonsakin ”vääriksi” ja lopulta huonoksi runoudeksi?

    Poliittinen kirjoittaminen on rohkeaa, mutta sen taiteellisena riskinä on väärässä olemisen mahdollisuus.

Vapaus ja vapauden puute!

    Jokin aika sitten kuulin sellaisen vertailun, että köyhinkin suomalainen kuuluu 15 prosenttiin maailman rikkaimmista ihmisistä.

    Yle selvitti marraskuun lopulla miten arkipäivän elämään – ja siinä koettuun vapauteen – vaikuttavat hinnat ovat palkkoihin suhteutettuina muuttuneet viimeisten 30 vuoden aikana. Tulos oli yllättävä, vaikka intuitiivisesti ja muistinvaraisesti osasikin epäillä, että monet tavarat (ja ruoka kaikkineen) ovat tänään paljon halvempia kuin vaikkapa vuonna 1986.

    Kodinkoneet ovat halventuneet 30 vuodessa 65 %!

    Autot ovat halventuneet samassa ajassa 57 %, naisten vaatteet 55 % ja ruokatarvikkeista esimerkiksi kahvi 82 % ja liha 60 %.

    Jos mentäisiin kauemmaksi historiaan, halpenemisen luvut sen kun suurenisivat.

    Hyvin harvoin naisen aseman parantumisesta, emansipaation tekijöistä puhuttaessa korostetaan teknologian ja talouden merkitystä. Kuinka paljon nainen vaikkapa vuonna 1936 käytti ajastaan vaatteiden ja astioiden pesemiseen? Tänään sen tekee halvalla kaupasta ostettava kone. Idealisti ja "tahtopoliitikko" ajattelee, että naisen vapautuminen perustui "vapautumisen ajatukseen"; pragmaattinen realisti "tietää" että sen mahdollisti taloudellinen kehitys, jossa teknologia paransi tuottavuutta.

    Kuinka monta vapaata tuntia työläisellä oli käytössään vaikkapa vuonna 1926? Ja mitä hän teki niillä tunneilla joita vapaana oli? Kansakoulun olivat jo kaikki käyneet, mutta sitä enemmän opiskelleita oli vain ”kylmäävä” kourallinen.

   Tänään melkein kuka tahansa suomalainen matkustaa minne tahansa mielii; hänellä on vähintään viiden viikon vuosiloma, pitkät viikonloput vapaata ja työpäivän pituus alle 8 tuntia. Vapauksia on niin paljon ettei aina tiedä mihin niitä käyttää. Koulutustakin on kosolti, melkein enemmän kuin sielu sietää - ja lisää pitää saada niin kuin kaikkialla vaaditaan.

    Kuitenkin runoilija ja hänen kriitikkonsa väittävät, että tässä runsauden ja vapauksien maailmassa ihmiset ovat kadottaneet merkityksensä eivätkä huomaa ”omaa vapaudenpuutettaan”.

    Oliko luonnon ja alkeellisen elämän ”vankina” elävällä ihmisellä aikoinaan muka enemmän vapautta ja elämän merkityksiä? Voiko todellisuuden nähdä harhaisemmin kuin Santanen ja Alanen näkevät?
    Se että yksilön ja ryhmien vapauteen liittyy rajoituksia, johtuu täysin muista syistä ja paine tulee muualta kuin taloudesta, mutta se on toinen juttu.

En tietenkään moiti Eino Santasta yhteiskunnallisesta runoudesta. Se on rohkea teko, kiitoksen arvoinen. Enkä kiistä Virpi Alasen ehdotonta oikeutta liputtaa Santasen poliittisen runon puolesta.

    Parempi ottaa kantaa kuin lillua julkisen elämän hiljaisen äänekkäässä merkityksettömyydessä.

    Elämä on yhteiskunnallista, kirjoittaminen on usein tai melkein aina poliittinen kannanotto – johonkin. ”’Puhdas taide’, ’puolueeton taide’ tai ’taide taiteen vuoksi’ ovat vain valheellisia iskusanoja”, Raoul Palmgren kirjoitti vuonna 1937 kokoomateoksessa Marxilaisuus. ”Kaikki taide on ’tendenssiä’. Ja kaikki ’tendenssi’ taas on taidetta sille yksilölle ja sille luokalle, johon se siirtää tekijänsä hahmoiksi systematisoidut tunteet.”

    Ennen kuin Palmgrenin dogmaattiselta tuntuvan ajatuksen tuomitsee, sitä kannattaa verrata Santasen runoihin ja Alasen myötäsukaiseen kritiikkiin. Eivätkö nämä kirjoittajat puhu samasta asiasta samanlaisin sanankääntein ja perusteluin? Edellinen puhuu kapitalismin kahleesta, jälkimmäiset talouden ahdistavasta pakokauhusta. Yhteistä heille on perustella (taiteen) kieli poliittisella väitteellä, ja olettamus että taideoksen aitous ja paremmuus perustuu poliittisen väitteen vahvuuteen.

    Mutta entäpä jos heidän, Palmgrenin yhtäällä ja Santasen toisaalla, poliittinen väite on virheellinen? Entäpä jos ihmiselle olikin hyväksi nousta proletariaatin merkityksellisestä joukkokokemuksesta keskiluokkaan, tulla yksilöksi? Mitäpä jos moderni talous ei olekaan vapautta estävä vaan nimenomaan vapautta lisäävä mekanismi, joka irroittaa yksilön melkein täydellisesti fyysisen olemisen kahleista?

    Jos poliittinen väite osuu harhaan, tuleeko siihen nojaava runo heittää kirjallisuuden roskakoriin?

    Jos ei pidä, niin miksi ei? Voiko poliittinen väite olla virheellinen ja siitä  kumpuava taideteos silti merkityksellinen ja lukijalle inostava ja unohtumaton kokemus?

    Otetaan äärimmäinen esimerkki Pol Potista.

    Kuvitellaan, että Pol Potin suosikkirunoilija Saloth Sar oli Pol Potin kanssa samaa mieltä siitä että urbaani, kehittynyt ja teknologiaa käyttävä talous on ihmiselle pahaksi ja siksi kaupungit pitää tuhota ja ihmiset siirtää maaseudulle viettämään ankaraa mutta aitoa elämää, ja ne jotka eivät halua siirtyä, kannattaa ja saa tappaa – kuvitellaan siis että tämä kamputsealainen runoilija kirjoitti runoja miljoonan ihmisen tappamisen välttämättömyydestä kauniilla lauseilla ja ytimekkäillä ilmaisuilla. Hänen riiminsä osuivat kohdalleen.

    Aikalaiset, henkiin jääneet, saattoivat pitää kamputsealaisen kirjailijan runoja hienoina taideteoksina, mutta voimmeko me pitää niitä hienoina, kun tiedämme kuinka hirvittävän armottomasti Pol Pot murhasi "väärin" ajattelevia kanssaihmisiään?

    Voiko kielen siis erottaa siitä mitä se sanoo?

    Tähän kysymykseen palaamme yhä uudestaan.

    Tätä mietimme niin kauan kun kaadumme eteenpäin ja otamme kantapäällä vastaan pysyäksemme pystyssä ja liikkeessä.

    Värejä: punainen, musta, vihreä metsä ja sininen taivas.

    Liekkejä: romanttinen tai kaiken tuhoava.

    Oleellista kysyä: Kävelemisen väri?

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

>>>>

Virpi Alanen: Talouden kriitikko, vapauden etsijä. Parnasso 6-7 / 2017.

Katriina Ojala: Miksi ihmisen kädet heiluvat, kun ihminen kävelee? Helsingin Sanomat, 8.12.2017

Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love Kirjat, 1980.

Marcus Ziemann: Yle selvitti: Vain harva tuote tai palvelu maksaa palkkoihin suhteutettuna enemmän kuin 20 tai 30 vuotta sitten. Yle, 28.11.2017.

Kengät vai kirjat?

[käveltyä ja luettua]

Kävelijä.
Kyösti Salovaara 2014.

Äskettäinen Espanjan-matka kesti kolmisen viikkoa.

     Kolmessa viikossa kävelin noin 248 kilometriä, sikäli kun askelmittariin voi luottaa ja miksi ei voisi.

     Kolmessa viikossa luin kaksi romaania ja kolmannesta vähän. Sen lisäksi luin pari paikalta ostettu Hesaria ja kolme The International New York Timesin numeroa ynnä muutamia paikallislehtiä englanniksi.

     Onko tämä tervettä?

     Että kävelee eikä lue.

     Onko vika lukijassa vai luetussa kun ei luetuta?

     Hyviä kirjoja oli matkassa runsaasti. Faktaa ja fiktiota.

     Kengätkin olivat hyvät.

Jotenkin tämä kalvaa mieltä vaikka ei pitäisi.

     Missään ei ole määrätty että lomalla, ulkomailla pitää lukea hullun lailla kaunokirjallisuutta tai faktaa.

     Mutta sittenkin.

     Olen aikaisemmilla matkoilla lukenut enemmän.

     Pelkään että olen pääsemässä eskapismin syvimpään ytimeen: muualla olo kilpailee kirjallisuuden kanssa. Vielä ”pahempaa” on myöntää, että luen kirjoja, kaunoa ja faktaa, silkasta eskapismin tarpeesta. Täyttääkseni hetken jolle ei ole muuta käyttöä.

     Hyi!

     Toisaalta: miksei muualla olemista voisi tulkita syventymiseksi johonkin tärkeämpään?

     Mutta jos se ”tärkeämpi” on narsistinen minä, miten sitä pystyy puolustamaan? Ei mitenkään.

     Tämänkin ahdistuksen pystyy kuittaamaan kysymyksellä:

     Miksi aina pitäisi tehdä jotakin hyödyllistä? Niin kuin lukea kirjoja. Sitä paitsi, mitä hyötyä viihderomaanien lukemisesta on? Tai edelleen, miksi pitäisi pakolla lukea fiktiota, joka ei viihdytä lainkaan?

Kengät ja tie, katu ja hiekka, rinteille kipuavat serpentiinit.

     Kahviloita.

Taloja Malagassa.
Kyösti Salovaara 2014.

     Toreja.

     Kapeita kujia, joiden reunoilla taloja joissa näkee maurien vallan rakennustyylejä.

     Mahtavia bougainvillejä.

     Palavan oliivipuun tuoksu kalaravintolan parrila-astiassa.

     Café solo y un brandy, por favor!

     Vai oliko se una? Un o una?

     Sinistä.

     Meri.

Matkustamista on monenlaista.

     Jokainen kävelee kengillään.

     Yksi tykkää museoista, toista kiehtoo rakennukset, kolmas ihastelee kasvistoa, neljäs kuuntelee lintuja, viides lojuu sombreron suojassa ja kuuntelee uneliaasti laiskojen laineiden kihinää hiekkaan.

      Ei kannata hakata kiveen matkustamisen muottia.

      Käveleminen on yksi tapa tutustua tantereeseen, päkiöiden ja kantapäiden turismia. Muistan jaloissani lukemattomia katuja ja kahvilaterasseja. Kun kävelen tutulle kadulle, tunnen tulevani kotiin, hetkeksi. (Illuusio!)

      Vapunpäivänä BBC:n nettisivulla oli Finlo Rohrerin artikkeli kävelemisen ihanuudesta, tarkoituksettoman ja päämäärättömän kävelemisen jalostavasta vaikutuksesta. Artikkelin otsikko kuului The Slow death of purposeless walking.

      Moneen lähteeseen perustuva kirjoitus harmitteli sitä, että nykyään ”tarkoitukseton” käveleminen on vähentymässä. Nykyään kaikki aika pitää käyttää hyväksi. Ihminen ei viihdy itsensä kanssa, vaan kuuntelee kävellessään musiikkia, tekstailee ystävilleen ja chattailee älypuhelimella tai jopa kuuntelee ääniromaania.

     Tarkoitukseton kävely, huvikseen käveleminen sitä vastoin virkistää aivoja, koska kävelemisen prosessiin ei tarvitse käyttää aivotyötä. Aivoille jää vapaus miettiä. Sitä ne kaipaavat kuin hullu puuroa. Hieman samanlaista aivoterapiaa on astioiden tiskaaminen, mutta nykyään kävelen mieluummin kuin tiskaan. Tiskaamisen luovutan aivottomalle koneelle.

      Finlo Rohrer luetteli artikkelissaan joukon kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka harrastivat tarkoituksetonta kävelyä. Jopa niin että se heijastui heidän taiteessaan. Wordsworthin säkeitä ei voi irroittaa hänen samoilustaan Englannin järviseudulla. Dickens oli kävelijä. Hän saattoi yhdessä yössä vaeltaa Lontoon katuja kolmisenkymmentä kilometriä. Ei ihme, Rohrer sanoo, että Dickensin proosassa haistaa kaupungin miljöön. Myös Virginia Woolf oli kävelijä. Samoin kuin Narnia-mestari C.S. Lewis, jonka mielestä kävelyretkellä ei oikeastaan saa edes puhua vaan keskittyä maisemaan ja ympäristöön sellaisen ihmisen kera, jonka ei tarvitse koko ajan puhua. Tai parempi kävellä yksinään.

     Käveleminen on siis keskittymistä ajattelemiseen.

     Itsekästä, myönnän, mutta hiton kivaa.

Olkoon sitten näin.

     Tällä matkalla narsistinen eskapismi voitti kirjojen lukemisen.

     Ei kaduta. (Kovasti.)

     Luin kyllä yhden valtavan hienon novellikokoelman: Ferdinand von Schirachin esikoisteoksen Rikoksia. Uskomatonta kaunokirjallisuutta!

     Sitten luin huonon suomalaisen trillerin: Jari Järvelän romaanin tyttö ja pommi.

     Tietysti Järvelä osaa ammattikirjailijana kertomisen temput, mutta hänen kaunainen tarinansa ja kaunainen suhtautumisensa omaan kotikaupunkiinsa Kotkaan jätti minut kylmäksi kuin lohen jäälaatikossa.

      Kirjailija saa olla järjestäytyneestä yhteiskunnasta mitä mieltä tahansa. Hän saa heittäytyä seiniä töhrivän graffititaiteilijan (taiteilijan?) housuihin (tässä tapauksessa mekkoon) ja hän saa kirjoittaa kirjan, jossa tavallisia ihmisiä kiusataan hengiltä rangaistusta saamatta – niin että kirjailija saa olla yhteiskunnasta mitä mieltä tahansa, mutta niinpä minäkin saan olla hänen kirjastaan omaa mieltäni.

     Mikään ei velvoita allekirjoittamaan Järvelän nihilismiä. Eikä ole viisasta vaieta. 

     Jos kirjailija lähettää maailmalle yksisilmäisen julistuksen, hänen ei kannata loukkaantua, jos lukija pitää julistusta kieroon kasvaneena eikä ihastu Järvelän romaanitaiteeseen. Järvelä pääsee liian helpolla, jos hänen romaaniaan pelkästään referoidaan.

     Olkoon sitten näin. On hyviä kirjoittajia ja huonompia. On inhimillisyyttä ja epäsemmoista.

     ”Todellisuus josta me voimme puhua, ei ole koskaan todellisuus sinänsä”, sanoo Werner K. Heisenberg Rikoksia-teoksen motossa.

Kun lähtee kotoa, kun lähtee kauemmaksi kuin lähikauppaan, kun lähtee muualle, mielessä on aina jonkinlainen paon mahdollisuus, pako semmoisenaan ja sovittautuminen uuteen maisemaan.

     Hetken se tuntuu mahdolliselta.

     Kun palaa kotiin, tajuaa että pako oli vain yritys välttää arkipäivä, ja vain hetken se oli mahdollista. Mitä kauemmaksi juokset ja mitä pidemmälle kävelet, sitä lähemmäksi joudut itseäsi, sitä jota yrität paeta.

     Matkalla et ole koskaan matkalla.

     Kun palaat kotiin, tajuat että pako oli unta.

Kyösti Salovaara 2014.