Mennen tullen menneisyys

 [toiveajattelua, itsepetosta, pyrkimystä]

Kyösti Salovaara, 1973.
Suomen kaupungistuminen räjähti melkein käsistä 1970-luvulla.
Kuvassa puretaan Kampissa sijaitsevaan Maanviljelijäin maitokeskuksen
rakennusta, meijeriä ja leipomoa asuinkerroksineen.
Oikealla Sokoksen talo.
Oliko vanha purettava uuden tieltä?

’Kirjallinen ilmapiiri ei välitä kollektiivisesta ihmiskuvasta; ainoastaan sairaskertomukset saavat ylistystä ja kiitosta. Jälleen kerran paetaan maailmankatsomuksia, tällä kertaa itseinhon ja itsesäälin terapiaan.’

    Näin kirjoitti Kyösti Salovaara… Salovaaran havainto tulee tästä päivästä. Voiko uskoa että kaikki kiertää? Kaksikymmentä vuotta sitten suosittiin maailmankatsomusta juuri sopivasti, viisitoista vuotta sitten se pelkistettiin iskulauseiksi, kymmenen vuotta sitä on jo paettu.

    Kiertoon olisi kiva luottaa. Sitä varsinkin odottaisin, että maailmankatsomuksellisuuden mukana taas hyväksyttäisiin jotain erään maailmankatsomuksen sisällöstä, sanotaan vaikka demokratia. Tällä menolla meidän sekaamme sijoittuu sukupolvi, joka ei tiedä miten demokratia saatiin, ei aavista sen arvoa ja menettää sen.

    Olen nyt 53 vuotta vanha, nähnyt aikuisena kaksi ja koko elämässäni jo neljä kierrosta. Katsomus tai aate eli 40-luvulla, vaikka väri vaihtui. Sitten mentiin 50-luvulla katsomuksista kauas, tahdottiin vain nähdä mitä on…

    Tänään tekee mieli panna itsensä peliin. Pelkään vain, että kun minä tässä rupean häijyksi, vaikkapa vain tunnustamisessa ja vaikkapa itseni paljastamisessa, niin muoti taas muuttuu.

    - Arvo Salo: Valta, pelit, muoti. Suomen Sosialidemokraatti, 1985.

Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä, vaan tärkeää on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.

    - Mauno Koivisto, 1971.

Kirjoitellaan mitä kirjoitellaan. Sanotaan mitä sanotaan. Ollaan kuin ei oltaisikaan. 

    Paljastuu ettei sisäministeri tiedä menneisyydestä mitään. 1990-luvun lapsena hänelle tuo vuosikymmen on terra incognito. So what - hänelle riittää miettiä huomista.

    Mihin ministeri huomisen miettimisen pohjaa, on sitten toinen juttu. Onnistuuko se välittämättä menneisyydestä, siitä mitä on ollut ja mitä on ajateltu? Vai saattaako ihminen ammentaa sisältään, sielustaan todellisuuden kuvan?

Historia ei katoa silmät ummistamalla, korvat sulkemalla.

    Tarkoitukseni ei ole pysäköidä historiaan.

    En ryhdy kylpemään menneisyydessä, vaikka kirjoitin menneisyydestä myös viime viikolla. Mutta kun lainasin tuolloin Arvo Saloa ja hyllystäni "löytyi" Arvo Salon ja Bo Ahlforsin pamfletti 60-luku - silmäilyä, sormeilua (Tammi, 1970), niin ryhdyin selailemaan sitä käsittääkseni, miltä maailma näytti vuonna 1970 kahden tunnetun sosialidemokraatin näkökulmasta, semminkin kun toista heistä pidettiin puolueen ideologisena johtajana ja toista armottomana pilkkakirveenä ja poliittisen elämän tarkkailijana.

    Kiinnostavaa tietysti sekin on, että kirjassaan Salo ja Ahlfors tähtäävät tulevaisuuteen. He ehdottavat demareille soveliasta kulkusuuntaa.

    Sekin on kiinnostavaa, että tekijöiden tulevaisuuden ennuste - jos kirjan ehdotuksia voi sellaiseksi lukea - menee täysin pieleen, osoittautuu toivejatteluksi ja kenties myös itsepetokseksi. Jos Salon ja Ahforsin perusvaatimus sosialistisesta Suomesta Neuvostoliiton uskollisena rajavartijana olisi toteutunut, niin tuskinpa tässä pakinaa rustaisin.

    En kuitenkaan ryhdy jälkiviisauden huumassa tuomitsemaan kirjaa.

    Se on kirjoitettu ajassaan, sillä tietämyksellä mitä silloin oli, niissä paineissa mitkä ympäriltä tulivat. Mutta jälkiviisas kuitenkin väistämättä olen, sillä nykyhetkestä ei voi palata menneisyyteen ikään kuin nykyhetkeä rakenteineen ja ajatuksineen ei olisi olemassakaan. Ja vaikka minäkin elin vuonna 1970 samaa todellisuutta kuin Salo ja Ahlfors tietoisena ja yhteiskuntapolitiikasta kiinnostuneena yksilönä, en kuitenkaan pysty muuttumaan vuoden 1970 Kyöstiksi, vaan olen tiukasti vuoden 2020 Kyösti.

    Kuvittelen ja aavistelen silti, että ostettuani tämän teoksen 1970, suhtauduin siihen innostuneesti.

Tammi, 1970. 125 sivua.

Kirjan tekijöistä Arvo Salo (1932-2011) lienee tunnetumpi. Ainakin hän oli 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla hyvinkin tunnettu vaikuttaja: Lapualaisoopperan kirjoittaja, runoilija, kansanedustaja ja kulttuuriministeri, vääräleuka joka kolumneissaan ei säästellyt mielipiteitään, demarien hovirunoilija.

    Ennen Lapualaisoopperan läpimurtoa Salo toimi mm. Ylioppilaslehden päätoimittajana ja Honka -liiton propagandatoimiston päällikkönä. Oikeuskansleri Olavi Hongasta yritettiin epäpyhällä liittoumalla tehdä Urho Kekkosen kuningastien katkaisijaa.

    Hannes Tiainen, joka osallistui yhtenä vaikuttajana SDP:n hajottamiseen (mutta sitten myös uudelleen yhdistämiseen), kertoo muistelmissaan Tovereiden tasavalta (1997) happamesti Salon roolista Honka-liitossa. Salo oli esitellyt ”hyvin tuntemansa” Hongan kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan tilaisuudessa.

    Tiaisen mukaan Salo sanoi, että Honka tuntee yhteiskunnan ja politiikan.  ”Vastustajat pelkäävät häntä. Kekkoselle apu tulee mualta kuin suomalaisilta. Porvarit ovat sekaantuneet leskisläisiin eikä päinvastoin. Idästä ei ole ilmoitettu kuka pitää valita presidentiksi. Sosiaalidemokraattien joutuminen syrjään politiikasta on skogilaisten syy. He ovat maalaisliiton asialla. Ei heitä ole erotettu sd-puolueesta, itse he ovat eronneet”, Salo kertoi tuleville ekonomeille.

    Tiaisen mielestä ”kirjailija, sanan mestari valutti kynästään noissakin oloissa runoa kuin aisaa ja tosirunoilijan vapaudella. Totuuden puhuminen oli ehkä runomitan vaatimusten takia vaikeaa.”

    Honka-liitto mureni lokakuussa 1961 Neuvostoliiton lähettämän nootin jälkeen. Honka luopui ehdokkuudesta marraskuussa. Kekkonen jatkoi presidenttinä vuoden 1962 vaalien voittajana. Bo Ahlforsin kanssa kirjoittamassaan 60-luku kirjassa Salo hyväksyy Kekkosen kuningastien jatkumisen mukisematta.

Mutta kenen mielipiteitä 60-luku oikeastaan heijastaa, Salon vai Ahlforsin vai molempien tasavertaisesti? Uskallan epäillä, että ajatukset tulivat pääosin Ahlforsilta, kirjallinen ylöspano Salolta.

    Myös Bo Ahlfors (1933-1999) oli - CP-vammastaan huolimatta – näkyvä demariajattelija 1970- ja 80-luvulla. Ahlfors oli poliitikan tutkija, viestinnän asiantuntija, joka vaikutti paljon Yleisradion ohjelmiston linjauksiin.

    Ahlforsia kutsuttin SDP:n pääideologiksi. Risto Kolanen kertoi Helsingin Sanomissa Ahlforsin muistoartikkelissa, että Rafael Paasio testasi sittemmin Paasion johtokautta SDP:ssä kuvannutta lausetta ”pari piirua vasemmalle” nimenomaan Bo Ahlforsilla omassa poikamiesboksissaan.

    Kolanen kutsuu Ahlforsia ateljeekriitikoksi. Hän ei juossut muotien perässä. Kolasen mukaan Ahlfors koki ”paasiolaisen muutoskauden” 1963-69 myönteisenä: ”Ahlfors vastusti 1970-luvun lopun konsensuspolitiikkaa ja irtosi Sorsan lähipiiristä Sdp:n johtajan periksi antamattomaksi kriitikoksi. Sdp:n pääideologista tuli pääkriitikko - eräässä mielessä ’viimeinen paasiolainen’.”

    1960-luku kirja osoittaa, että Ahlforsille Paasion ”pari viirua vasemmalle” ei kuitenkaan riittänyt, hän halusi pidemmälle.

Mitä kuusikymmentäluku oli, Ahlfors ja Salo kysyvät pamflettinsa alussa. ”Oliko sillä joku ilme?”

    Kyllä oli, he vastaavat.

    ”Työväenliikkeessä vallitsi viisikymmentäluvulla keskipakoisvoima. Sosialidemokraatit sulkeutuivat jäykkään antikommunismiin ja tiukkaan antikekkoslaisuuteen ja avautuivat vain avoimeen puoluehajaannukseen”, tekijät kirjoittavat ikään kuin johdannoksi 60-lukuun.

    50-luvun kulttuuri vapautti runouden, mutta ei muita ihmiselle tärkeitä alueita. Viisikymmentäluku ei tajunnut, että myös asumisella, liikkumisella, sotimisella ja sukupuoliyhdynnällä on jotakin tekemistä kulttuurin kanssa.

    ”Vasta kuusikymmentäluku oivalsi, että SAK ja Kansallisteatteri kuuluvat samaan kenttään; että molemmat käyttävät ja molempiin käytetään valtaa”, Ahlfors ja Salo kirjoittavat. Siksi molempia, SAK:ta ja teatteria, niiden vallankäyttöä sopii käsitellä kulttuurilehdissä ja kulttuuriosastoissa.

    ”Vasta kuusikymmentäluku osasi tavoitella vapautta”, kirjan voimakaksikko julisti vuonna 1970. ”Viisikymmentäluku tavoitteli vapauden illuusiota.”

Kyösti Salovaara, 1973.
Myös Kotkassa vanhaa
purettiin uuden tieltä.
Kesällä 1973 Kauppahalli oli jo
suljettu; kauppa ei käynyt vanhentuneissa
tiloissa. Kaupunki myi rakennuksen tontin 
Keskolle, joka tammikuisena yönä 1974
purki talon, jotta sitä ei ehdittäisi suojella.

Kaksiajako (vasemmisto vs. oikeisto) tai kolmiajako (vasemmisto vs. maalaisliitto vs. kokoomus) tai peräti neljäksijako (kommunistit vs. demarit vs. maalaisliitto vs. kokoomus) leimasivat 1950- ja 60-luvun poliittista ilmapiiriä. Rajat olivat paljon jyrkempiä kuin nykyään ja puhe rankkaa, vaikka tänään polarisoituminen näyttääkin suurelta. Olemme kai liiaksi somettuneita, kun Ahlfoorsin ja Salon aikakautta leimasi suomettuminen.

    Vastakohtaisuuksista syntyi sitten Salon ja Ahlforsin poleeminen rajanveto, jossa vastakkain ovat lähinnä vasemmistolainen käsitys todellisuudesta vastassaan kokoomuksen edustaman porvarillisen maailman käsitykset.

    Nykymaailmassa ”hyveinä” pidetyt asiat, kuten liberalismi ja humanismi saavat tekijöiltä yksikäsitteisen tuomion: ne edustavat porvarillisen hegemonian hapatusta.

    ”Liberalismi politikoi epäpolitisoimalla asiat”, kirjan tekijät sanovat. ”Liberalismin yhteiskunnalle antama panos on kuin turvalliseksi valmistettu savupommi: Ihmiset hätkähtävät hetkeksi, tiputtavat pari kyyneltä ja asiat on unohdettu… Liberalismin rohkein taisteluhuuto kuuluu: Kaikkien maiden vieraantuneet yhtykää. Tämä ei ole taisteluhuuto.”

    Humanismi oli Salon ja Ahlforsin mielestä yhtä epäilyttävää.

    ”Poliittiselle ulottuvuudelle sijoitettuna humanismi onkin puhtaasti porvarillinen ihanne, ja tämän vuoksi sen olemus tulee eritellä ja sen heikkoudet osoittaa”, he sanovat. Enpä tiedä tajusiko Salo, että edellinen olettamus on kuin suoraan Leninin ja Neuvostoliiton ”marxistien” ohjelmajulistuksista.

    No, kaikkea ei näe kun katsoo riittävän lähelle.

Liikutaan vaarallisemmille vesille.

    ”Demokratia on sosialismia”, Ahlfors ja Salo kirjoittavat. ”Luuliko joku demokraatti toisin? Tai sosialisti?”

    ”Demokratia ei tunne ’epäpoliittisia’ eikä ’puolueettomia ratkaisuja’”, Ahlfors ja Salo väittävät. Näin väittäessään he tulivat tuupanneeksi yhteiskunnassa esiintyvät erilaiset tahdot ja pyrkimykset  poteroihin ikuisiksi ajoiksi. Tuon lauseen jälkeen ei ihmettele lainkaan Kolasen huomautusta, että Ahlforsista tuli 70-luvulla SDP:n johtava pääkriitikko ja konsensuspolitiikan arvostelija.

    60-luku pamfletti epäilee kaikkineen SDP:n ja työväenliikkeen mahdollisuutta osallistua ”porvarillisen” valtion hallitsemiseen: ”Mitä enemmän työväenliike vastaa maan asioista, sitä matalammiksi tulevat sen vaatimus- ja tavoitetasot. Ja kääntäen: mitä vähemmän työväenliike vastaa maan asioista, sitä korkeammaksi tulevat sen vaatimus- ja tavoitetasot.

    Kuinka väärässä Salo ja Ahlfors olivatkaan, semminkin kun em. ajatusta voinee pitää tulevaisuuden ennusteena. Vasemmistolla - ”työväenliikkeellä” - ei ole vuosien 1966-70 jälkeen ollut enemmistöä eduskunnassa ja kuitenkin koko suomalainen yhteiskunta rakenteineen on saatu muutetuksi sosialidemokraattista asennetta henkiväksi hyvinvointivaltioksi, jonka kaikkivoipaisuutta ei juuri kukaan, ei vasemmalla eikä oikealle, aseta kyseenalaiseksi.

    Ainoat tosikriitikot tulevat jostain vihreän liikkeen syövereistä, missä ajatellaan että vain feodaaliajan kaltainen valtio sopii maapallolle, eikä massojen hyvinvoinnin takaava markkinatalous demokratioineen lainkaan.

Kyösti Salovaara, 1973.
Monet 60-lukulaisten keskustelunaiheista
saatiin Yhdysvalloista - olivatpa ne Suomessa aiheellisia tai ei.
Autot eivät 70-luvun taitteessa aiheuttaneet ruuhkia eivätkä
vieneet tilaa kaupunkien keskustoissa, toisin kuin
 kehittyneimmissä maissa.
Kuvassa vuoden 1973 Peugeot 504 - isäni työsuhdeauto.
Pösö 504 oli hieno, teknisesti edistyksellinen auto.
Tilastot kertovat, että vuonna 1970 henkilöautoja oli
Suomessa  707.000 ja tällä hetkellä n. 2.720.000;
pakettiautoja oli 1970 56.000 ja nyt n. 330.000

Vaaralliset vedet: haave sosialistisesta Suomesta vuonna 1970!

    60-luku sisältää myös alkuaan Parnassossa julkaistun artikkelin, missä Ahlfors kysyi Jorma Cantellin kanssa Voiko sosialistinen Suomi olla puolueeton?

    Vastaus oli yksiselitteisesti: Kyllä!

    Näin Ahlfors ja Cantell uskoivat ja toivoivat, vaikka vakuuttivat tietävänsä mitä Neuvostoliitto teki sosialistisille ”ystävilleen” Unkarissa 1956 ja Tšekkoslovakiassa 1968. 

    Joskus luja usko sokeuttaa arvostelukyvyn. Silloin tietäminen muuttuu uskonnon kaltaiseksi mytologiaksi.

    Parnasson artikkelissa kaavailtiin sosialistista Suomea, johon mentäisiin monipuoluejärjestelmästä ja jossa tuollainen poliittinen rakenne myös säilyisi.

    Kirjoittajat vetosivat naiiviisti neuvostoliittolaisiin kirjoituksiin, joissa väitettiin että myös kommunistien johtamassa valtiossa voi olla monipuoluejärjestelmä.

    Jos Cantell ja Ahlfors olisivat avanneet ikkunan, he olisi nähneet: ei voi eikä missään ole.

    ”Suomen siirtyminen sosialismiin merkitsisi näin ollen eittämättä sitä, että ideologinen raja siirtyisi Suomen verran lännemmäksi”, Ahlfors ja Cantel toteavat. Heidän mielestään Suomen siirtyminen Neuvostoliiton sisäpiiriin, se että Suomesta tulisi Neuvostoliiton ideologinen rajavartija länttä vastaan, ei kuitenkaan merkitsisi Suomen itsenäisyyden menettämistä eikä Euroopan status quon järkkymistä.

    Älä unta näe, nykylukija huudahtaa menneisyyteen vaikka tietää, että se ei sinne kanna.

    Ahlfors oli valmis siirtämään Suomen itäiseen vaikutuspiiriin. Historian ironia naureskelee tuolle haaveelle: runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin Suomi liittyi EU:n täysivaltaiseksi jäseneksi ja läntisen arvomaailman raja siirtyi Suomen itärajalle.

Muuan taloustieteilijä totesi äskettäin, että Karl Marx esitti ajassaan oleellisia kysymyksiä kapitalismista ja sen tulevaisuudesta, vaikka Marx erehtyikin ennustaessaan kapitalismin tuhoa proletariaatin köyhtymisen takia.

    Mutta eikö tulevaisuuden ennustaminen ole edelleen yhtä vaikeaa?

    Niinpä kannattaa todeta, että myös Arvo Salo ja Bo Ahlfors ottivat pamflettiinsa oleellisia, tärkeitä asioita, vaikka eivät ”ohjelmajulistuksessaan” arvanneet mihin kehitys suuntautuu ja miten se yllättäen ”sosialidemokratisoi” suomalaisen yhteiskunnan aivan toisesta suunnasta kuin kirjan tekijät osasivat ajatella ja toivoa.

    Olen todennut aikaisemminkin, että yhteiskunnassa yhä keskustellaan ja väitellään kiivaastikin 60-luvulla esille tulleista ongelmista ja pyrkimyksistä. Kaikenlaisen emansipaation rinnalla väitellään mm. luonnon tuhoutumisesta, ihmisen perusoikeuksista vs. velvollisuudet, demokratian muodoista jne.

    Samalla tavalla Marxinkin esittämät kysymykset ovat yhä keskustelussa mukana. Maailmaa ei ole ratkaistu; perille ei pääse vaikka kuinka juoksisi ajan kanssa kilpaa.

   Mustan huumorin ystävänä otan vielä yhden lainauksen Salon ja Ahlforsin kirjasta 60-luku: silmäilyä, sormeilua:

    ”Julkisen kulkuvälineen liikuttaminen on yhteiskunnalle paljon halvempaa kuin yksityisen liikennevälineen seisottaminen. Siksi yksityiset auto olisi seisautettava kaupungin laitaan eikä seisotettava keskelle kaupunkia. Milloin saamme kuplan Helsingin ylle? Sähköauton Suomen maanteille? Ilmaisen joukkoliikenteen?”

Kyösti Salovaara, 1973.
Kymijoessa kosket jäätyvät pohjasta eikä pinnalta.
Se aiheuttaa tulvia.
Siksi jokeen (yhä) vedetään hyytöpuomit hidastamaan
pintaveden juoksua ja ehkäisemään pohjasta jäätymistä; 
kuvan hyytöpuomi sijaitsee Pernoonkoskien yläpäässä.
Vuonna 1973 Kymijoki oli Suomen likaisimpia jokia
puunjalostustehtaiden ja yhdyskuntien päästöjen takia. Kuusikymmentäluvun
lopulla vesistöihin valuvista päästöistä käytiin kiivasta keskustelua
esimerkiksi Kotkassa ja Kymijoen varrella. Vähitellen 
päästörajoituksia kiristettiin niin, että 1990-luvulla Kymijoki
oli jo kohtuullisen puhdas. Lohet nousivat jokeen.
Vuoden 1973 kuva joesta on silti kaunis - se todistaa ettei kuva koskaan
paljasta todellisuuden näkymätöntä sisusta.
Merkityksiä ei maalata eikä valokuvata!

Unto sen sanoi

 [miksi humma juoksee]

Kyösti Salovaara, 2021.
Tässäkö älyn Sisyfoksen seinä?
Kun vihdoin pääset ajatuksestasi perille, tajuat että sen jälkeen ei tule mitään.

Älä ylläty, jos psykiatri huomaa

ett päässäsi käy kummaa kohinaa

Kas monta on samanlaista luojanluomaa

Viskaaleina täällä vouhottaa

Jos olet onneton, kun sulla liikaa lihaa on

niin liity kerhoon, joka tekee sinusta ruipelon

Siellä päivin purraan porkkanaa ja heinää

ja kaloria tarkkaan lasketaan

Vaan yöllä taas, kun kukaan sitä ei nää

niin läskit, voit ja leivät ahmitaan

Ota löysin rantein, älä jännitä

ota vastaan mitä tarjoo elämä

Eihän maailmasta mitään suremalla saa

päivä päivältä vaan lähestyypi maa.

    -Veikko Lavi

Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma

ja kahden tässä hiljaa mennään

…

Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma

Ja varjot tietäni peittää

…

Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma

Ja tiuku on aisan alla

Voi kuinka pieninä palasina onkaan

Mun leipäni maailmalla.

    -Tapio Rautavaara

Viime viikon pakinassa mainittu Georges Bataille sanoi myös: ”Meissä alati elää mykkä, salainen, käsittämätön osa.” 

    Tuota osaa ei Bataillen mielestä voi sanoilla kuvata.

    Sanoilla pitää kuvata muuta.

    Kun tulee ajatus, se johtaa toiseen ja toinen kolmanteen. Sitten niitä on kimppu sekavina helminauhoina, joista ei tiedä mistä alkavat mihin päättyvät.

    Kierrämme mykkää, salaista ja käsittämätöntä mielemme osaa kuin kissa kuumaa puuroa.

Ajatus syntyi kun katselin Ylen kanavalta nauhoittamaani konsertia Ola, Topi ja Tapsa 300 vuotta. Siinä Paula Koivuniemi, Tuure Kilpeläinen ja Maria Ylipää esittivät Marzi Nymanin sovittamia Olavi Virran, Toivo Kärjen ja Tapio Rautavaaran klassikoita Tapiola Sinfoniettan ja Espoo Big Bandin säestämänä.

    Laulun tulkinta on merkityksien tulkintaa.

    Uskottavuus on tärkeää: että kuulija uskoo esittäjän tulkintaan. Maria Ylipään tulkinnat olivat ulkokohtaisia, eivät tavoittaneet sanan mieltä. Paula Koivuniemi oli muuten vaan eksyksissä. Vain Tuure Kilpeläiseen saattoi uskoa, samaistua siihen mitä hän lauloi.

    Kilpeläisen Tapio Rautavaara -tulkinnoista tuli mieleen Unto.

    Tutustuin häneen Karjalan prikaatissa Kouvolassa vuonna 1966.

Meistähän tuli elinikäisiä ystäviä.

    Armeijan jälkeen jaoimme opiskelijakämpän Urheilutalon asuntolassa Brahen kentän vieressä ja sitten Tapiolassa. 

    Opiskelimme samoja juttuja, ensin korkeampaa matematiikkaa (joka oli liian abstraktia taviksille) ja sitten tietojenkäsittelyoppia. Unto jätti opiskelun kesken viime metreillä saadessaan työpaikan Valtion tietokonekeskuksesta. Minä jatkoin vielä vuoden varmistaakseni, että jokin tutkinto on plakkarissa. Sitten päädyin samaan työpaikkaan Unton kanssa. Melkein 50 vuotta sitten!

    Olimme kavereita ja sitten perhetuttuja.

    Unto kuoli hyvin nuorena. Parhaat vuodet olivat vielä edessä. Ihmisen mykkää osaa en tavoita.

Unto oli kotoisin Iitistä. Hänen evakkovanhempiensa pientila sijaitsi Iitin Perheniemessä.

    Opiskelijakämpässä Josafatinkadulla kinasimme kaikesta, politiikasta ja varsinkin maatalouspolitiikasta. Joskus kinaaminen meni henkilökohtaisuuksiin, mutta pysyviä vammoja ei kuitenkaan jäänyt. Luulen niin.

    Minä olin kaupunkilainen, jonkin sortin vasemmistolainen joka pilkkasi maaseudun eläjiä siitä, että he elivät veronmaksajien tuella, siitä riippumatta mitä kasvattivat ja viljelivät.

    Unto tietenkin puolusti pientilallisten elämää, vetosi vanhempiensa kovaan kohtaloon kun Karjala piti jättää ja muuttaa vähän vihamieliseen Iittiin. Leipä oli pieninä palasina ansaittava.

    Myöhemmin olen pohtinut, että kuinka rajusti ystävät voivat kinata ja väitellä loukkaamatta toistensa sisintä, sitä mykkää mieltä. Me ainakin Unton kanssa veimme kinaamisen niin pitkälle kun sen voi viedä.

    Nuorempien, nykyihmisten on vaikea tajuta millaisessa Suomessa 1960-luvulla elettiin. Erilaisten poliittisten ryhmien välillä oli syviä kuiluja, mahdottomia ylittää. Valtio sääteli maataloustuotteiden hintoja, kaupat eivät voineet kilpailla sapuskan hinnalla. Ranskanleivällä oli kiinteä hinta koko Suomessa. Ulkomailta ei saanut tuoda ruokatarvikkeita, joita Suomessa kasvatettiin tai viljeltiin.

    Niinpä maaseudun väen tulot määriteltiin suurelta osin valtion budjetissa.

    ”Tapa talonpoika päivässä”, ivasi demarien kansanedustaja Arvo Salo eduskunnassa 1960-luvulla. Hän tarkoitti, että sillä tavalla valtio säästäisi eniten. Salo oli kirjallisuusmies, Lapualaisoopperan kirjoittaja, huulenheittäjä parhaimmasta päästä. Mutta jos tuon talonpoika-uhkauksen sanoisi tänään eduskunnan keskustelussa, siitä ei hyvää seuraisi.

    Ajat muuttuvat, mielet eivät ehkä sittenkään.

No, minä ajelin samoilla kärryillä kuin Arvo Salo.

    Unto tietenkin ajoi toisenlaisilla kärryillä.

    Kerran juttelimme Tapio Rautavaarasta. Rautavaara oli tuohon aikaan yksi inhokeistani. Olin kyllästynyt hänen laulutapansa maneereihin. Samalla tavalla olin 50-luvulla oppinut inhoamaan Kipparikvartettia ja Pokeloita. Maneerien maneereja!

    En suoraan sanoen ymmärtänyt mistä Rautavaara lauloi. Beatlesit ja Rolling Stonesit olivat paljon ymmärrettävämpiä. Ja tietysti uuden vasemmistolaisen laululiikkeen yhteiskunnalliset laulut Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen säveltäminä kiehtoivat mieltä ja houkuttelivat poliittisiin tilaisuuksiin.

    Unto yllätti minut. Hän kysyi enkö tajua mistä Rautavaara laulaa. Etkö huomaa, mitä hän tarkoittaa laulaessaan että ”voi kuinka pieninä palasina onkaan / mun leipäni maailmalla”? Siksi humma juoksee - isäntänsä apuna, työn ja toimeentulon sirpaleiden perässä.

    Tuo laulun olennaisin säe ei ollut koskaan kulkenu korvistani aivoihini, ennen kuin Unto osoitti sormellaan siihen. Asian tajuaminen miltei koski. Olihan tuossa Rautavaaran laulussa kerrottu osaltaan samaa kuin mistä nuoret sinikka sokat ja kiti neuvoset lauloivat.

    Unton opastuksella opin kuuntelemaan laulujen sanoja uudella tavalla.

    Vaikka olimme poliittisesti eri reunoilla – tai siltä se tuntui 60-luvun lopulla – Unto luki Linnan Pohjantähti-trilogian innostuneesti. Hänelle se tarkoitti kertomusta pientilallisten traagisesta menneisyydestä ja vähän nykyisestäkin.

    Jonkinmoinen paradoksi on, että minä vasemmistolaisena, punikin lapsenlapsena vierastin Linnan torpparikuvauksia, koska olin ”kaupunkilaista” ollakseni. Ironista on, että ryhdyin lukemaan Pohjantähteä iittiläisen maalaispojan innostamana.

Nuorisomuotia aliupseerikoulussa Kouvolassa
vuonna 1966.
Unto on neljäs oikealta, minä ensimmäinen.
Jaloista riiputetaan pastori Seppo Kangasta josta sittemmin
tuli kenttärovasti. Tässä tuvassa naurettiin enemmän kuin
missään elämäni aikana.
Kuvan ottajaa en muista, hän lienee tuvan 8:s jäsen.

Mielen mykkä salaisuus on kuin kivi mahan pohjassa.

    Hyppään nykyhetkeen.

    Viime sunnuntaina Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Arla Kanerva kirjoitti nykyromaanin kaupunkilaisuudesta. Hänen juttunsa otsikko kuului: Kirjallisuudessa maaseutu on menneiden vuosikymmenten paikka.

    Kanerva kirjoitti, että vaikka maaseutu on viime vuosina ja viimeistään koronaviruksen ponnahduttamana kokenut arvostuksen nousemisen - maaseutu on ihanaa ja aitoa - niin romaaneissa kuitenkin pysytään kaupungeissa ja nimenomaan pääkaupunkiseudulla. ”Helsinki on ehdoton suosikki erityisesti nuorten esikoiskirjailijoiden tuotannossa myös tämän kevään kirjoissa.”

    Sillä vaikka maaseudusta kirjoitetaan, se näytetään historiallisena paikkana, aikana ennen meitä ja urbaania kulttuuriamme. ”Tämän hetken maalaiselämää on kotimaisesta kirjallisuudesta vaikeampi löytää”, Kanerva kirjoitti. ”En sano etteikö sitä olisi ollenkaan, vaan ettei se juuri näy.”

    Lopuksi Kanerva totesi, että kaunokirjallisuus heijastelee meitä ja maailmaa jossa elämme, joten maaseudun puuttuminen nykykirjallisuudesta kuvastaa lopulta jotakin suhteestamme maaseutuun.

    Siis mitä ja miten?

Voiko maailma ja sen kuva kirjallisuudessa muuttua näin nopeasti, noin 30 vuodessa?

    Sillä eihän 1980-luvun alkaessa kaupunkiromaani ollut vielä edes kunnolla juurtunut Suomeen. Ja nytkö sitten maaseuturomaani on hävinnyt kaupunkiromaanin valloitettua kirjailijoiden ja lukijoiden mielen!

    Todistelen muutosta lainaamalla itseäni. Onko tämä luotettava todistus, jää lukijan arvioitavaksi.

    Palataan vuoteen 1983, noin.

    Pidin silloin provosoivan esitelmän Eino Leinon Seuran kokouksessa. Paikalla oli runsaasti väkeä. Provokaatio onnistui hyvin; haukkumani mieskirjailijat olivat vähän nyreissään, kehumani naiskirjailijat kävivät jopa kiittelemässä alustusta. Loppuilta sujui mainiosti valkoviinin hurmaavassa parissa.

    ”Oksennus pakastimessa”, aloitin esitelmäni. Tarkoitin sillä ivata kirjailijoita, jotka hylkäsivät modernin kaupunkikulttuurin ja panivat päähenkilönsä oksentamaan pakastimeen ilmaistakseen kulutuskritiikkiä.

    Suljin esitelmäni kohteista pois naiskirjailijat, suomenruotsalaiset kirjailijat ja viihdekirjailijat, koska kaikki nämä olivat tietoisempia ympäröivästä urbaanista maailmasta kuin suomalaiset mieskirjailijat.

    ”Suomalainen viihde taitaa kuitenkin poiketa ulkomaisesta siinä että meillä myydään parhaiten Kalle Päätalon maaseutukuvauksia, kun muualla viihdekirjallisuus on pääosiltaan erittäin urbaania; ja on ollut sitä koko tämän vuosisadan ajan”, perustelin kuulijoilleni.

    Ja jatkoin: ”Sinänsä on outoa että jokaista Päätalon romaania myydään noin 100.000 kappaletta, vaikka maataloudesta suoraan elantonsa saavia henkilöitä on Suomessa vain 200.000. Saman laskuopin mukaan Alpo Ruuthin romaaneja pitäisi mennä kaupaksi miljoonakappalein, mutta ei niitä mene.”

    ”Minä kritisoin suomalaista kaunokirjallisuutta siksi, että se suhtautuu ns. hyvinvointiyhteiskuntaan järjettömän vainoharhaisesti”, uhosin vuonna 1983. ”Sanalla sanoen - eikä sitä muuten voi sanoa - kirjallisuutemme ihmiskäsitys on vaarallisen mekanistinen ja deterministinen… Minkäänmoinen insinööri tai teknikko tai ekonomi tai merkonomi ei kerta kaikkiaan kelpaa suomalaisen romaanin 'hyväksi ihmiseksi', paitsi silloin kun hän tekee totaalisen stopin ja ryhtyy ehdottomaan kapinaan ja lyö pensselit santaan ja kiroaa hyvinvointiyhteiskunnan ja muuttaa maalle ja alkaa taiteilijaksi.”

Jos pintaa raaputtaa, onko tämä oikeastaan muuttunut vuoden 1983 kokemuksestani?

    Eikö tälläkin hetkellä mediassa ja romaaneissa maalle muuttamista ensi sijassa kuvata kulutusyhteiskunnan kritiikkinä eikä niinkään aidon maalaiselämän haaveena tai houkutuksena?

    ”Jos maaseutu on romaaneissa suurelta osin historiaa, niin mitä se kertoo suhteestamme maaseutuun?” Arla Kanerva kysyi viime sunnuntaina Hesarissa.

    Entäpä jos enää ei ole olemassakaan ”aitoa” maaseutua, jota romaaneissa saattaisi kuvata urbaanin kaupunkielämän vastakohtana? Onko päinvastoin niin, että tosiasiassa maaseudulla elävät ihmiset kokevat elämänsä aika lailla samanlaiseksi kuin kaupungeissa ja niiden lähiöissä elävätkin kokevat? Tästä tietysti pitää laskea pois Kallion hipsterien ja joidenkin marginaaliryhmien elämä.

    Nykyinen elämänmuotomme on täynnä samaa ajattelevien ja samoin tuntevien, suunnilleen samalla tavalla elävien ihmisryhmien kuplia, mutta näiden kuplien rakenne ei perustu elämään Kehä kolmosen sisäpuolella vs. elämään sen ulkopuolella.

    Tämä johtunee siitä, että olemme kaikki globaalien ja suomalaisten mediakuplien yhteensaattamia. Kylän raitti on kenties ennallaan, mutta eivät sen varrella asuvat.

Kyösti Salovaara, 2021.
Maailman tarkkaileminen verhojen välistä.

Äly hoi!

 [älä jätä meitä jätä älä]

Kyösti Salovaara, 2021.
Alvar Aallon suunnittelema älyn keskipiste:
Aalto yliopiston Kandidaattikeskus Otaniemessä Espoossa.
Valmistuessaan  se oli Teknillisen korkeakoulun päärakennuksen auditorio.

Geopoliittinen asemammehan on aina ollut sama, tai samankaltainen. Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä, jonka poliittisten ajattelutapojen juuret ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteiskuntien historiaan… Suomalainen sivistyneistö on enimmät vaikutteensa saanut joko Saksasta tai Venäjältä käsin. Meillä on totuttu ajattelemaan, että Saksasta tulevat vaikutteet ovat länsimaisia. Historia todistaa vallan muuta. Saksa on aina ollut Idän ja Lännen rajamaa.

    - Yrjö Ahmavaara: Suomalaisen sivistyneistön tila. Teoksessa Esseitä tästä ajasta, 1987.

Laajassa, sosiologisessa merkityksessä intellektuelleja ovat kaikki tiedon ja älyn avulla työtä tekevät ihmiset eri ammateissa kuten opettajina ja toimittajina… Suuren tiedolla ja sanoilla työskentelevän joukon ja valikoitujen, intellektuelleiksi erityisesti tunnustettujen ihmisten väliin mahtuu intelligentsia, korkeasti koulutetut ihmiset, jotka ensi sijaisesti kuluttavat intellektuellien tuotteita, keskustelevat niistä ja luovat keskuudessaan trendejä, mitä eri asioista ja ilmiöistä pitäisi ajatella. Kuri voi olla kovaa: maailmaan ei aina sovi yhtään enempää kuin yksi mielipide.

    - Paavo Lipponen: Järki voittaa, 2008.

Opiskelijani olivat alalleen omistautuneita, globaalisti tiedostavia nuoria ihmisiä, jotka halusivat parantaa maailmaa. Minua järkytti heidän suoranainen tietämättömyytensä maailman tärkeimmistä faktoista. Minua järkytti, että heidän mielestään oli todella olemassa kaksi ryhmää, ”me” ja ”he”, järkytti kuulla heidän sanovan, että ”he” eivät voi elää kuten ”me”. Miten oli edes mahdollista, että heidän päässään pyöri yhä 30 vuotta vanha maailmankuva?

    - Hans Rosling teoksessa Faktojen maailma, 2018.

Aletaan runolla jossa etsitään älyä

    Maanantaina satoi lunta, etsin kadonnutta älyä

    lukemalla vanhoista kirjoista runoja runoilijoilta.

    Ne älyttivät minua, en ole Eliot, kelit ovat mitä ovat,

    kiersivät älyn puhumalla puista ja rentukoista ja kovin

    oli soista rämpiä sanojen seassa tunteiden sameassa vedessä.

    No, en ole Eliot, kelit ovat mitä ovat, pumpulipuita ikkunan edessä.

    Ei siis mielen mieltä vaan soljuvaa kieltä runoilijoilla

    istua niityn reunalla maailma toisaalla eikä pohtien kuka huutaa

    sanoihin eksyneelle ohjeita kotiin palatakseen, ei maksa vaivaa.

    Taisin jo sanoa: En ole Eliot, kelit ovat mitä ovat.

    Soista ja surkeaa, huomauttaa Ihaa, mutta haa, minäpä etsinkin

    runon lihaa, koska en ole Eliot, kelit ovat mitä ovat, semminkin

    kun Satre totesi etteivät runoilijat puhu, he eivät vaikene vaan

    puhumatta vaikenematta ovat jotakin muuta runoillaan.

Jatketaan kadonneen älyn metsästämistä: ken voi sitä etsiä?

Älyn ja älykkyyden etsiminen on mielenkiintoinen tehtävä.

    Mutta kuka kykenee tehtävään?

    Pitääkö olla älykäs tietääkseen mitä äly on? Voiko tavallinen taapertaja edes pinnallisesti kuvailla älykkyyttä, siitä puhumattakaan, että analysoisi älykkyyden merkitystä yksilöille ja yhteiskunnalle?

    Huoleton kysymys: onko älykkyys sittenkin vain gaussin käyrälle heijastettu yhdentekevä kuvaus erilaisten ihmisten erilaisista henkisistä ominaisuuksista?

    Totinen vastaus: ei, ei ole. Kyllä älykkyyttä on olemassa ja erilaisissa ihmisissä erilainen määrä.

    Mutta nyt kierrän otsikon kysymystä.

    Voiko tavallinen ihminen, joka ei ole ”älykäs” pohtia mitä äly on? Miten se ilmenee? Mistä tunnistaa älykkään ihmisen? Kertooko koulutus sen? Vai julkinen asema? Ovatko kaikki kirjailijat ja toimittajat älykkäitä?

    Jos normikulttuuriin kuuluva näyttelijä ei nykytrendien mukaan saa esittää saamelaista eikä intiaania eikä eskimoa eikä hetero transsua (koska ei kykene samaistumaan näihin eikä hänellä ole oikeutta omia näiden kulttuurisia piirteitä), niin miten taviskaan saattaisi pohtia älykkyyttä, joka häneltä itseltä puuttuu?

    No, minäpä keräilenkin esimerkkejä ihmisistä, jotka ilmiselvästi eivät ole älykkäitä esittämiensä mielipiteden perusteella.

Pysähdytään miettimään: Mitä se on?

Kun alkaa miettiä älykkyyttä, ajatukset hajoavat sinne tänne. Älyä ja älykkyyttä on niin montaa sorttia etteivät ne mahdu yhteen lauseseen.

    Yrjö Ahmavaaran teoksessa Hyvinvointivaltion Tabu – nykykulttuurimme kritiikkiä tutkaillaan älyn olemusta, sen mittaamista ja älykkyyden suhdetta yhteiskuntatodellisuuteen.

    Ahmavaara kertoo, että amerikkalainen David Wechsler määritteli vuonna 1975 älykkyyden ”yksilön kykynä ymmärtää ympärillään olevaa maailmaa ja hänen resurssejaan vastata näihin haasteisiin.” Ruotsalainen Hans Rosling puolestaan toteaa Faktojen maailma -teoksessaan, kuinka monet oppineet ja asiantuntijat ovat täysin pihalla, kun heiltä kysytään millaisessa maailmassa me elämme. Eikä noita asiantuntijoita parane kai pitää ”älyttöminä”.

    Älykkyyteen kuuluu ensi sijassa päättelyky, ongelmanratkaisukyky ja oppimiskyky. Ahmavaara lisää tuohon, että matemaattis-tieteelliset taipumukset kuvastavat ennen muuta kykyä ymmärtää asioiden välisiä suhteita ja nimenomaan määrällisiä suhteita.

    Suhteellisuudentaju näyttää olevan olennainen kyky ymmärtää mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Sitä myös tarvitaan, kun menneisyyden tapahtumista yrittää päätellä mitä nykyhetkessä tulisi tehdä.

    Käytännössä me ihmiset olemme aika huonoja asettamaan todellisuuden ilmiöitä oikeaan mittakaavaan. Poliittiset liikkeet käyttävät härskisti hyväkseen tätä inhimillistä puutetta.

    Maailman ilmatieteenlaitoksen WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas kuvasi tiistaina radiohaastattelussa (uuteen ilmastomuutoskirjaan liittyen) ihmisten kykyä ymmärtää mittakaavoja ja asioiden suhteita toisiinsa. Taalas sanoi, että esimerkiksi lentoliikenteen lopettamista tai radikaalia vähentämistä ajavat ihmiset eivät huomaa tai halua huomata, että lentoliikenteen päästöt ovat vain 2 % maailman kokonaispäästöistä. Ei ole järkiperustetta keskittyä lentokoneisiin ilmastoa pelastettaessa. Taalas totesi myös ettei maailmaa pelasteta ryhtymällä kasvissyöjiksi. Isossa kuvassa ainoa tapa vähentää päästöjä on tarttua eniten fossiilisia polttoaineita käyttäviin toimintoihin.

    Mutta poliittisten liikkeiden on helpompi takertua ihmisten yksityiselämän tapoihin kuin keskittyä mittakaavassa suurien toimijoiden ”tapoihin”. 

Kyösti Salovaara, 2020.
Älyn synkronointi vasemmalta oikealle:
Oodi-kirjasto, Helsingin Sanomat, Kiasma.

Löydetään ensimmäinen ”älytön” esimerkki

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö esitteli uudenvuodenpuheessaan ”sivistysvaltioiden dilemman”.

    ”Lyhyesti kuvattuna kysymys on siitä, miten annetaan turvaa ihmisille, joiden varalta joudutaan sitten turvaamaan muita, siis suojautumaan”, Niinistö sanoi. ”Tästä puolestaan seuraa vaikeita jatkokysymyksiä. Missä määrin yksilön oikeuksien vastapainoksi voidaan asettaa kaikkia koskeva turvallisuus? Tai päinvastoin, voidaanko koko yhteiskunnan turvallisuus vaarantaa asettamalla yksittäisten yksilöiden oikeudet etusijalle?”

    Sanomatta suoraan Niinistö tietenkin puhui ulkoministeri Pekka Haaviston ”dilemmasta”, jota Haavisto ei oikein näytä vieläkään ymmärtävän. Viime lauantain kesyssä Ylen Ykkösaamussa (telkkarin puolella) toimittaja, Seija Vaaherkumpu viittasi Niinistön esittämään dilemmaan, mutta hyväksyi sen enempää purematta Haaviston vastauksen leirien ISIS-lapsista ja äideistä. Haavisto toisti taas, että kysymys oli vain lapsien oikeuksista. Näinkin voi sanoa, mutta se on poliittinen perustelu, joka väistää erilaisten yhteiskuntapiirien perusoikeuksien välisen dilemman.

    Niinistön esittämään dilemmaan ei ole yhtä oikeaa vastausta. Siksi se onkin älyllisesti kiehtova. Samanlaisia perusoikeuksien ja todellisuuden välisiä ristiriitoja, dilemmoja piisaa.

    Esitettyyn dilemmaan nähden Pekka Haavisto ja Yle ykkösen toimittaja eivät täyttäneet ”älykkyyden” tunnusmerkkejä. Niiden puuttuessa takerrutaan poliittiseen argumentointiin.

    Sivuhuomautuksena voi todeta, että radion puolella Ylen Ykkösaamu on muutenkin menettänyt kriittisen asenteensa politiikkaan sen jälkeen kun maahan saatiin vihervasemmiston hallitus. Hallitusta käsitellään nyt silkkihanskoin. Sipilän porvarihallitus oli aikanaan Ykkösaamussa jatkuvan räksytyksen kohteena.

    Vaivaako Ylen Ykkösaamua poliittinen puolueellisuus vai toimittajien älyn puute? Veikkaan jälkimmäistä.

Kyösti Salovaara, 2021.
Aalto-yliopiston kampus täydentyy: uudessa
 rakennuskompleksissa sijaitsee mm. Kauppakorkeakoulu.
Muuttuuko tieteen äly rakennuksen estetiikan muuttuessa?
Uuden pikaraitiotien kiskot kertovat, että nykymaailmassa
sekä tiedon, tavaran että ihmisten liikuttamisen
logistiikka on entistä tärkeämpää myös 
älykkyyden lisäämiseksi.

Sitten mennään taiteilijoiden ihmemaahan

Muutama viikko sitten mietiskelin pakinassani, että kuuluvatko taiteilijat – kirjailijat, näyttelijät, maalarit, muusikot jne. – itseoikeutetusti älymystöön. Ilmiselvä toteamukseni oli, että tuskinpa kuuluvat.

    Älymystöön kuulumiselta kaiketi oletaan myös henkilökohtaista älykkyyttä. Tosin tuossa lainauksessani Paavo Lipposelta puhutaan intelligentsiasta, joka tulkitsee ja välittää varsinaisten intellektuellien, tutkijoiden ja tiedemiesten ja filosofien, siis pienen älymystön, ajatuksia ja tutkimustuloksia suurelle kansalle. Kenties intelligentsiaan kuuluminen ei edellytäkään älykkyyttä.

   Viime viikolla yli miljoona suomalaista katsoi Tiina Lymin kirjoittamaa ja ohjaamaa kolmiosaista Sisäilmaa -tv-satiiria työvoimatoimiston todellisuudesta hyvinvointivaltio Suomessa.

    Tiina Lymi kertoi TV-maailma lehdessä satiirin perusteluksi ahdistuksensa siitä, että hyvinvointivaltio on rapautumassa ja että asenneilmapiiri kovenee nykysuomessa.

    Ylen haastatelussa Lymi jatkoi väitteitä hyvinvointiyhteiskunnan armottomuuden lisääntymisestä. Hän myös väitti, että 1970-luvulla hyvinvointiyhteiskunta toimi paremmin kuin tällä hetkellä.

    Tosiasiassa mikään Lymin väitteistä ei ole faktaa.

    1970-luvun Suomessa nykyistä hyvinvointivaltiota vielä rakennettiin. Subjektiiviset oikeudet saatiin vasta 1980-luvun puolivälissä. Kun sosiaaliturvaan 1980-luvun taitteessa käytettiin n. 6 mrd euroa niin nykyään siihen käytetään 70 mrd. Se on n. 30 % bruttokansantuotteesta eikä se ole juurikaan vähentynyt viime vuosina. Hallitus on päinvastoin päättänyt, että oppivelvollisuus laajennetaan täysi-ikäisyyteen asti. Sekin maksaa monta euroa. Hyvinvointivaltio ei siis rappeudu, vielä.

    Sitä paitsi viime vuonna valtio otti 20 mrd euroa velkaa hyvinvointivaltion toiminnan tukemiseksi. Rahaa on jaettu kunnille ja yrityksille ja yhdistyksille, jopa pyöräilyn ja marjanpoiminnan tukemiseen.

    Toisin kuin Lymi väittää (faktoihin syventymättä), suomalainen hyvinvointivaltio melkein kerskailee anteliaisuudellaan. Se ei osoita rapautumisen merkkejä eikä minkäänlaista armottomuutta.

    Katsoin Sisäilmaa-sarjan ensimmäisen osan.

    Siitä muistui mieleen Ylen tv-teatterin poliittisesti vinksahtaneet esitykset 1970-luvulla ja taistolaisuuden loputon itsepetos, kun se lauloi naapurimaa Neuvostoliiton demokratiasta ja neuvostoihmisen hyvinvoinnista ja samalla manasi suomalaiset yrittäjät, ne ”kapitalistit” manan majoille.

    Sisäilmaa-minisarjassa on vähän samanlainen henki. En tiedä mistä Lymin ihannesuomessa verotulot hankittaisiin sosiaaliturvan ja hyvinvointivaltion ylläpitämiseen, jos yksityiset yritykset on lopetettu ja niiden palkkatyöläiset ovat joko kortistossa tai valtion palveluksssa.

    Mutta faktoista viis kun tunteet jyllää.

Lopuksi päädytään viattomasti taiteen mystiikkaan

Alkaneen vuoden toisena päivänä Jussi Ahlroth kirjoitti laajasti Helsingin Sanomissa ranskalaisen filosofin Georges Bataillen kirjasta Sisäinen kokemus, joka on juuri suomennettu.

    Bataille (1897-1962) oli filosofi, antropologi, mystikko, dadaisti ja ties mitä. Wikipedian mukaan monet viime vuosisadan älypäät kutsuivat Bataillea ”aikamme terävimmiksi aivoiksi”. Sisäinen kokemus ilmestyi alkuaan 1943. Ahlrothin kirjoituksen jälkeen sen voisi lukea, jopa innostuneena.

    Mutta takerrun nyt yhteen viattomaan Bataillen lauseeseen, joka saattaa toki olla suuressa roolissa hänen ajattelussaan.

    ”Taide näyttää sen, mitä ei voi kuvailla sanoilla”, Bataille sanoo. ”Bataillen mukaan taide voi vastata samaan kysymykseen kuin uskonto”. Ahlroth täsmentää Bataillen mystistä ajatusta.

    Taide voi olla kuin uskontoa, sen uskon.

    Mutta miten tai mikä taideteos muka näyttää enemmän kuin sanoilla voisi kuvata? On paljonkin taideteoksia (maalauksia, musiikkia, runoja, kirjoja) joiden merkitystä tai merkityksiä on hankala ymmärtää. Niiden tarkoitus ja ”sanoma” jää lukijalle ja kokijalle selviämättä. Mutta jos ei ymmärrä jotakin, sen voi kyllä sanoilla kuvata.

    Em. Bataillen lauseeseen voi vastavedoksi ottaa hieman kuluneen toteamuksen Pablo Picasson ”mestariteoksesta” Guernican verilöyly, jolla Picasso otti kantaa Espanjan sisällissotaan.

    ”Onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle?” kysyi Jean-Paul Sartre 1940-luvulla. ”Ja kuitenkin siinä on sanottu jotakin mitä ei voi koskaan ymmärtää kokonaan ja jonka ilmaisemiseen tarvittaisiin loputtomasti sanoja.”

    Guernican verilöyly on kubistinen maalaus, josta ei tiedä mihin se liittyy, ellei maalauksen katsojalle kerrota sen nimeä ja sen liittymistä Espanjan sisällissotaan ja baskikaupunki Guernican (baskiksi Gernika) pommituksiin.

    Merkityksiä ei maalata eikä sävelletä, Sartre sanoi. Tässä mielessä selkeän yhteiskunnallisen tai yksilöön liittyvän sanoman esittäminen sävellyksellä tai maalauksella on mahdotonta kertomatta taideteoksen ulkopuolisia faktoja. Onhan erästä sävellystä esimerkiksi käytetty sekä joululauluna että työväenlauluna. Toisesta sävellyksestä tuli Suomessa sekä punaisten että valkoisten tunnuslaulu. Sävellys itsessään on neutraali – melodia ei ilmaise ulkopuolista todellisuutta, sen faktoja.

    Oliko Bataille väärässä sanoessaan että ”taide näyttää sen, mitä ei voi kuvailla sanoilla”? Jos oli, voiko Wikipedian arvion ”aikamme terävimmistä aivoista” heittää roskikseen?

    Sovinnollisesti päädyn ajatukseen, että koska taideteoksen kokeminen on ylisummaan subjektiivinen kokemus eikä kukaan pysty tietämään kenen kokemus - ”älykkään” ihmisen vai ”tyhmän” ihmisen - on aidoin ja ”syvällisin”, ei Bataillea kannata tuomita ”älyttömäksi” yhden lauseen perusteella, vaikka lause kuulostaa älyttömältä.

Kyösti Salovaara, 2021.
Kauppakeskus Espoossa:
eräs toimeliaisuuden, markkinoiden
 ja hyvinvoinnin moottoreista.
Estetiikka kenties antaa periksi pragmalle,
mutta ilman markkinoita ei ole verotuottoja.