Unto sen sanoi

 [miksi humma juoksee]

Kyösti Salovaara, 2021.
Tässäkö älyn Sisyfoksen seinä?
Kun vihdoin pääset ajatuksestasi perille, tajuat että sen jälkeen ei tule mitään.

Älä ylläty, jos psykiatri huomaa

ett päässäsi käy kummaa kohinaa

Kas monta on samanlaista luojanluomaa

Viskaaleina täällä vouhottaa

Jos olet onneton, kun sulla liikaa lihaa on

niin liity kerhoon, joka tekee sinusta ruipelon

Siellä päivin purraan porkkanaa ja heinää

ja kaloria tarkkaan lasketaan

Vaan yöllä taas, kun kukaan sitä ei nää

niin läskit, voit ja leivät ahmitaan

Ota löysin rantein, älä jännitä

ota vastaan mitä tarjoo elämä

Eihän maailmasta mitään suremalla saa

päivä päivältä vaan lähestyypi maa.

    -Veikko Lavi

Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma

ja kahden tässä hiljaa mennään

…

Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma

Ja varjot tietäni peittää

…

Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma

Ja tiuku on aisan alla

Voi kuinka pieninä palasina onkaan

Mun leipäni maailmalla.

    -Tapio Rautavaara

Viime viikon pakinassa mainittu Georges Bataille sanoi myös: ”Meissä alati elää mykkä, salainen, käsittämätön osa.” 

    Tuota osaa ei Bataillen mielestä voi sanoilla kuvata.

    Sanoilla pitää kuvata muuta.

    Kun tulee ajatus, se johtaa toiseen ja toinen kolmanteen. Sitten niitä on kimppu sekavina helminauhoina, joista ei tiedä mistä alkavat mihin päättyvät.

    Kierrämme mykkää, salaista ja käsittämätöntä mielemme osaa kuin kissa kuumaa puuroa.

Ajatus syntyi kun katselin Ylen kanavalta nauhoittamaani konsertia Ola, Topi ja Tapsa 300 vuotta. Siinä Paula Koivuniemi, Tuure Kilpeläinen ja Maria Ylipää esittivät Marzi Nymanin sovittamia Olavi Virran, Toivo Kärjen ja Tapio Rautavaaran klassikoita Tapiola Sinfoniettan ja Espoo Big Bandin säestämänä.

    Laulun tulkinta on merkityksien tulkintaa.

    Uskottavuus on tärkeää: että kuulija uskoo esittäjän tulkintaan. Maria Ylipään tulkinnat olivat ulkokohtaisia, eivät tavoittaneet sanan mieltä. Paula Koivuniemi oli muuten vaan eksyksissä. Vain Tuure Kilpeläiseen saattoi uskoa, samaistua siihen mitä hän lauloi.

    Kilpeläisen Tapio Rautavaara -tulkinnoista tuli mieleen Unto.

    Tutustuin häneen Karjalan prikaatissa Kouvolassa vuonna 1966.

Meistähän tuli elinikäisiä ystäviä.

    Armeijan jälkeen jaoimme opiskelijakämpän Urheilutalon asuntolassa Brahen kentän vieressä ja sitten Tapiolassa. 

    Opiskelimme samoja juttuja, ensin korkeampaa matematiikkaa (joka oli liian abstraktia taviksille) ja sitten tietojenkäsittelyoppia. Unto jätti opiskelun kesken viime metreillä saadessaan työpaikan Valtion tietokonekeskuksesta. Minä jatkoin vielä vuoden varmistaakseni, että jokin tutkinto on plakkarissa. Sitten päädyin samaan työpaikkaan Unton kanssa. Melkein 50 vuotta sitten!

    Olimme kavereita ja sitten perhetuttuja.

    Unto kuoli hyvin nuorena. Parhaat vuodet olivat vielä edessä. Ihmisen mykkää osaa en tavoita.

Unto oli kotoisin Iitistä. Hänen evakkovanhempiensa pientila sijaitsi Iitin Perheniemessä.

    Opiskelijakämpässä Josafatinkadulla kinasimme kaikesta, politiikasta ja varsinkin maatalouspolitiikasta. Joskus kinaaminen meni henkilökohtaisuuksiin, mutta pysyviä vammoja ei kuitenkaan jäänyt. Luulen niin.

    Minä olin kaupunkilainen, jonkin sortin vasemmistolainen joka pilkkasi maaseudun eläjiä siitä, että he elivät veronmaksajien tuella, siitä riippumatta mitä kasvattivat ja viljelivät.

    Unto tietenkin puolusti pientilallisten elämää, vetosi vanhempiensa kovaan kohtaloon kun Karjala piti jättää ja muuttaa vähän vihamieliseen Iittiin. Leipä oli pieninä palasina ansaittava.

    Myöhemmin olen pohtinut, että kuinka rajusti ystävät voivat kinata ja väitellä loukkaamatta toistensa sisintä, sitä mykkää mieltä. Me ainakin Unton kanssa veimme kinaamisen niin pitkälle kun sen voi viedä.

    Nuorempien, nykyihmisten on vaikea tajuta millaisessa Suomessa 1960-luvulla elettiin. Erilaisten poliittisten ryhmien välillä oli syviä kuiluja, mahdottomia ylittää. Valtio sääteli maataloustuotteiden hintoja, kaupat eivät voineet kilpailla sapuskan hinnalla. Ranskanleivällä oli kiinteä hinta koko Suomessa. Ulkomailta ei saanut tuoda ruokatarvikkeita, joita Suomessa kasvatettiin tai viljeltiin.

    Niinpä maaseudun väen tulot määriteltiin suurelta osin valtion budjetissa.

    ”Tapa talonpoika päivässä”, ivasi demarien kansanedustaja Arvo Salo eduskunnassa 1960-luvulla. Hän tarkoitti, että sillä tavalla valtio säästäisi eniten. Salo oli kirjallisuusmies, Lapualaisoopperan kirjoittaja, huulenheittäjä parhaimmasta päästä. Mutta jos tuon talonpoika-uhkauksen sanoisi tänään eduskunnan keskustelussa, siitä ei hyvää seuraisi.

    Ajat muuttuvat, mielet eivät ehkä sittenkään.

No, minä ajelin samoilla kärryillä kuin Arvo Salo.

    Unto tietenkin ajoi toisenlaisilla kärryillä.

    Kerran juttelimme Tapio Rautavaarasta. Rautavaara oli tuohon aikaan yksi inhokeistani. Olin kyllästynyt hänen laulutapansa maneereihin. Samalla tavalla olin 50-luvulla oppinut inhoamaan Kipparikvartettia ja Pokeloita. Maneerien maneereja!

    En suoraan sanoen ymmärtänyt mistä Rautavaara lauloi. Beatlesit ja Rolling Stonesit olivat paljon ymmärrettävämpiä. Ja tietysti uuden vasemmistolaisen laululiikkeen yhteiskunnalliset laulut Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen säveltäminä kiehtoivat mieltä ja houkuttelivat poliittisiin tilaisuuksiin.

    Unto yllätti minut. Hän kysyi enkö tajua mistä Rautavaara laulaa. Etkö huomaa, mitä hän tarkoittaa laulaessaan että ”voi kuinka pieninä palasina onkaan / mun leipäni maailmalla”? Siksi humma juoksee - isäntänsä apuna, työn ja toimeentulon sirpaleiden perässä.

    Tuo laulun olennaisin säe ei ollut koskaan kulkenu korvistani aivoihini, ennen kuin Unto osoitti sormellaan siihen. Asian tajuaminen miltei koski. Olihan tuossa Rautavaaran laulussa kerrottu osaltaan samaa kuin mistä nuoret sinikka sokat ja kiti neuvoset lauloivat.

    Unton opastuksella opin kuuntelemaan laulujen sanoja uudella tavalla.

    Vaikka olimme poliittisesti eri reunoilla – tai siltä se tuntui 60-luvun lopulla – Unto luki Linnan Pohjantähti-trilogian innostuneesti. Hänelle se tarkoitti kertomusta pientilallisten traagisesta menneisyydestä ja vähän nykyisestäkin.

    Jonkinmoinen paradoksi on, että minä vasemmistolaisena, punikin lapsenlapsena vierastin Linnan torpparikuvauksia, koska olin ”kaupunkilaista” ollakseni. Ironista on, että ryhdyin lukemaan Pohjantähteä iittiläisen maalaispojan innostamana.

Nuorisomuotia aliupseerikoulussa Kouvolassa
vuonna 1966.
Unto on neljäs oikealta, minä ensimmäinen.
Jaloista riiputetaan pastori Seppo Kangasta josta sittemmin
tuli kenttärovasti. Tässä tuvassa naurettiin enemmän kuin
missään elämäni aikana.
Kuvan ottajaa en muista, hän lienee tuvan 8:s jäsen.

Mielen mykkä salaisuus on kuin kivi mahan pohjassa.

    Hyppään nykyhetkeen.

    Viime sunnuntaina Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Arla Kanerva kirjoitti nykyromaanin kaupunkilaisuudesta. Hänen juttunsa otsikko kuului: Kirjallisuudessa maaseutu on menneiden vuosikymmenten paikka.

    Kanerva kirjoitti, että vaikka maaseutu on viime vuosina ja viimeistään koronaviruksen ponnahduttamana kokenut arvostuksen nousemisen - maaseutu on ihanaa ja aitoa - niin romaaneissa kuitenkin pysytään kaupungeissa ja nimenomaan pääkaupunkiseudulla. ”Helsinki on ehdoton suosikki erityisesti nuorten esikoiskirjailijoiden tuotannossa myös tämän kevään kirjoissa.”

    Sillä vaikka maaseudusta kirjoitetaan, se näytetään historiallisena paikkana, aikana ennen meitä ja urbaania kulttuuriamme. ”Tämän hetken maalaiselämää on kotimaisesta kirjallisuudesta vaikeampi löytää”, Kanerva kirjoitti. ”En sano etteikö sitä olisi ollenkaan, vaan ettei se juuri näy.”

    Lopuksi Kanerva totesi, että kaunokirjallisuus heijastelee meitä ja maailmaa jossa elämme, joten maaseudun puuttuminen nykykirjallisuudesta kuvastaa lopulta jotakin suhteestamme maaseutuun.

    Siis mitä ja miten?

Voiko maailma ja sen kuva kirjallisuudessa muuttua näin nopeasti, noin 30 vuodessa?

    Sillä eihän 1980-luvun alkaessa kaupunkiromaani ollut vielä edes kunnolla juurtunut Suomeen. Ja nytkö sitten maaseuturomaani on hävinnyt kaupunkiromaanin valloitettua kirjailijoiden ja lukijoiden mielen!

    Todistelen muutosta lainaamalla itseäni. Onko tämä luotettava todistus, jää lukijan arvioitavaksi.

    Palataan vuoteen 1983, noin.

    Pidin silloin provosoivan esitelmän Eino Leinon Seuran kokouksessa. Paikalla oli runsaasti väkeä. Provokaatio onnistui hyvin; haukkumani mieskirjailijat olivat vähän nyreissään, kehumani naiskirjailijat kävivät jopa kiittelemässä alustusta. Loppuilta sujui mainiosti valkoviinin hurmaavassa parissa.

    ”Oksennus pakastimessa”, aloitin esitelmäni. Tarkoitin sillä ivata kirjailijoita, jotka hylkäsivät modernin kaupunkikulttuurin ja panivat päähenkilönsä oksentamaan pakastimeen ilmaistakseen kulutuskritiikkiä.

    Suljin esitelmäni kohteista pois naiskirjailijat, suomenruotsalaiset kirjailijat ja viihdekirjailijat, koska kaikki nämä olivat tietoisempia ympäröivästä urbaanista maailmasta kuin suomalaiset mieskirjailijat.

    ”Suomalainen viihde taitaa kuitenkin poiketa ulkomaisesta siinä että meillä myydään parhaiten Kalle Päätalon maaseutukuvauksia, kun muualla viihdekirjallisuus on pääosiltaan erittäin urbaania; ja on ollut sitä koko tämän vuosisadan ajan”, perustelin kuulijoilleni.

    Ja jatkoin: ”Sinänsä on outoa että jokaista Päätalon romaania myydään noin 100.000 kappaletta, vaikka maataloudesta suoraan elantonsa saavia henkilöitä on Suomessa vain 200.000. Saman laskuopin mukaan Alpo Ruuthin romaaneja pitäisi mennä kaupaksi miljoonakappalein, mutta ei niitä mene.”

    ”Minä kritisoin suomalaista kaunokirjallisuutta siksi, että se suhtautuu ns. hyvinvointiyhteiskuntaan järjettömän vainoharhaisesti”, uhosin vuonna 1983. ”Sanalla sanoen - eikä sitä muuten voi sanoa - kirjallisuutemme ihmiskäsitys on vaarallisen mekanistinen ja deterministinen… Minkäänmoinen insinööri tai teknikko tai ekonomi tai merkonomi ei kerta kaikkiaan kelpaa suomalaisen romaanin 'hyväksi ihmiseksi', paitsi silloin kun hän tekee totaalisen stopin ja ryhtyy ehdottomaan kapinaan ja lyö pensselit santaan ja kiroaa hyvinvointiyhteiskunnan ja muuttaa maalle ja alkaa taiteilijaksi.”

Jos pintaa raaputtaa, onko tämä oikeastaan muuttunut vuoden 1983 kokemuksestani?

    Eikö tälläkin hetkellä mediassa ja romaaneissa maalle muuttamista ensi sijassa kuvata kulutusyhteiskunnan kritiikkinä eikä niinkään aidon maalaiselämän haaveena tai houkutuksena?

    ”Jos maaseutu on romaaneissa suurelta osin historiaa, niin mitä se kertoo suhteestamme maaseutuun?” Arla Kanerva kysyi viime sunnuntaina Hesarissa.

    Entäpä jos enää ei ole olemassakaan ”aitoa” maaseutua, jota romaaneissa saattaisi kuvata urbaanin kaupunkielämän vastakohtana? Onko päinvastoin niin, että tosiasiassa maaseudulla elävät ihmiset kokevat elämänsä aika lailla samanlaiseksi kuin kaupungeissa ja niiden lähiöissä elävätkin kokevat? Tästä tietysti pitää laskea pois Kallion hipsterien ja joidenkin marginaaliryhmien elämä.

    Nykyinen elämänmuotomme on täynnä samaa ajattelevien ja samoin tuntevien, suunnilleen samalla tavalla elävien ihmisryhmien kuplia, mutta näiden kuplien rakenne ei perustu elämään Kehä kolmosen sisäpuolella vs. elämään sen ulkopuolella.

    Tämä johtunee siitä, että olemme kaikki globaalien ja suomalaisten mediakuplien yhteensaattamia. Kylän raitti on kenties ennallaan, mutta eivät sen varrella asuvat.

Kyösti Salovaara, 2021.
Maailman tarkkaileminen verhojen välistä.