Mennen tullen menneisyys

 [toiveajattelua, itsepetosta, pyrkimystä]

Kyösti Salovaara, 1973.
Suomen kaupungistuminen räjähti melkein käsistä 1970-luvulla.
Kuvassa puretaan Kampissa sijaitsevaan Maanviljelijäin maitokeskuksen
rakennusta, meijeriä ja leipomoa asuinkerroksineen.
Oikealla Sokoksen talo.
Oliko vanha purettava uuden tieltä?

’Kirjallinen ilmapiiri ei välitä kollektiivisesta ihmiskuvasta; ainoastaan sairaskertomukset saavat ylistystä ja kiitosta. Jälleen kerran paetaan maailmankatsomuksia, tällä kertaa itseinhon ja itsesäälin terapiaan.’

    Näin kirjoitti Kyösti Salovaara… Salovaaran havainto tulee tästä päivästä. Voiko uskoa että kaikki kiertää? Kaksikymmentä vuotta sitten suosittiin maailmankatsomusta juuri sopivasti, viisitoista vuotta sitten se pelkistettiin iskulauseiksi, kymmenen vuotta sitä on jo paettu.

    Kiertoon olisi kiva luottaa. Sitä varsinkin odottaisin, että maailmankatsomuksellisuuden mukana taas hyväksyttäisiin jotain erään maailmankatsomuksen sisällöstä, sanotaan vaikka demokratia. Tällä menolla meidän sekaamme sijoittuu sukupolvi, joka ei tiedä miten demokratia saatiin, ei aavista sen arvoa ja menettää sen.

    Olen nyt 53 vuotta vanha, nähnyt aikuisena kaksi ja koko elämässäni jo neljä kierrosta. Katsomus tai aate eli 40-luvulla, vaikka väri vaihtui. Sitten mentiin 50-luvulla katsomuksista kauas, tahdottiin vain nähdä mitä on…

    Tänään tekee mieli panna itsensä peliin. Pelkään vain, että kun minä tässä rupean häijyksi, vaikkapa vain tunnustamisessa ja vaikkapa itseni paljastamisessa, niin muoti taas muuttuu.

    - Arvo Salo: Valta, pelit, muoti. Suomen Sosialidemokraatti, 1985.

Tärkeää ei ole perille pääseminen, koska perille ei voida päästä, vaan tärkeää on suunta, pyrkimys, liikkeelläolo.

    - Mauno Koivisto, 1971.

Kirjoitellaan mitä kirjoitellaan. Sanotaan mitä sanotaan. Ollaan kuin ei oltaisikaan. 

    Paljastuu ettei sisäministeri tiedä menneisyydestä mitään. 1990-luvun lapsena hänelle tuo vuosikymmen on terra incognito. So what - hänelle riittää miettiä huomista.

    Mihin ministeri huomisen miettimisen pohjaa, on sitten toinen juttu. Onnistuuko se välittämättä menneisyydestä, siitä mitä on ollut ja mitä on ajateltu? Vai saattaako ihminen ammentaa sisältään, sielustaan todellisuuden kuvan?

Historia ei katoa silmät ummistamalla, korvat sulkemalla.

    Tarkoitukseni ei ole pysäköidä historiaan.

    En ryhdy kylpemään menneisyydessä, vaikka kirjoitin menneisyydestä myös viime viikolla. Mutta kun lainasin tuolloin Arvo Saloa ja hyllystäni "löytyi" Arvo Salon ja Bo Ahlforsin pamfletti 60-luku - silmäilyä, sormeilua (Tammi, 1970), niin ryhdyin selailemaan sitä käsittääkseni, miltä maailma näytti vuonna 1970 kahden tunnetun sosialidemokraatin näkökulmasta, semminkin kun toista heistä pidettiin puolueen ideologisena johtajana ja toista armottomana pilkkakirveenä ja poliittisen elämän tarkkailijana.

    Kiinnostavaa tietysti sekin on, että kirjassaan Salo ja Ahlfors tähtäävät tulevaisuuteen. He ehdottavat demareille soveliasta kulkusuuntaa.

    Sekin on kiinnostavaa, että tekijöiden tulevaisuuden ennuste - jos kirjan ehdotuksia voi sellaiseksi lukea - menee täysin pieleen, osoittautuu toivejatteluksi ja kenties myös itsepetokseksi. Jos Salon ja Ahforsin perusvaatimus sosialistisesta Suomesta Neuvostoliiton uskollisena rajavartijana olisi toteutunut, niin tuskinpa tässä pakinaa rustaisin.

    En kuitenkaan ryhdy jälkiviisauden huumassa tuomitsemaan kirjaa.

    Se on kirjoitettu ajassaan, sillä tietämyksellä mitä silloin oli, niissä paineissa mitkä ympäriltä tulivat. Mutta jälkiviisas kuitenkin väistämättä olen, sillä nykyhetkestä ei voi palata menneisyyteen ikään kuin nykyhetkeä rakenteineen ja ajatuksineen ei olisi olemassakaan. Ja vaikka minäkin elin vuonna 1970 samaa todellisuutta kuin Salo ja Ahlfors tietoisena ja yhteiskuntapolitiikasta kiinnostuneena yksilönä, en kuitenkaan pysty muuttumaan vuoden 1970 Kyöstiksi, vaan olen tiukasti vuoden 2020 Kyösti.

    Kuvittelen ja aavistelen silti, että ostettuani tämän teoksen 1970, suhtauduin siihen innostuneesti.

Tammi, 1970. 125 sivua.

Kirjan tekijöistä Arvo Salo (1932-2011) lienee tunnetumpi. Ainakin hän oli 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla hyvinkin tunnettu vaikuttaja: Lapualaisoopperan kirjoittaja, runoilija, kansanedustaja ja kulttuuriministeri, vääräleuka joka kolumneissaan ei säästellyt mielipiteitään, demarien hovirunoilija.

    Ennen Lapualaisoopperan läpimurtoa Salo toimi mm. Ylioppilaslehden päätoimittajana ja Honka -liiton propagandatoimiston päällikkönä. Oikeuskansleri Olavi Hongasta yritettiin epäpyhällä liittoumalla tehdä Urho Kekkosen kuningastien katkaisijaa.

    Hannes Tiainen, joka osallistui yhtenä vaikuttajana SDP:n hajottamiseen (mutta sitten myös uudelleen yhdistämiseen), kertoo muistelmissaan Tovereiden tasavalta (1997) happamesti Salon roolista Honka-liitossa. Salo oli esitellyt ”hyvin tuntemansa” Hongan kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan tilaisuudessa.

    Tiaisen mukaan Salo sanoi, että Honka tuntee yhteiskunnan ja politiikan.  ”Vastustajat pelkäävät häntä. Kekkoselle apu tulee mualta kuin suomalaisilta. Porvarit ovat sekaantuneet leskisläisiin eikä päinvastoin. Idästä ei ole ilmoitettu kuka pitää valita presidentiksi. Sosiaalidemokraattien joutuminen syrjään politiikasta on skogilaisten syy. He ovat maalaisliiton asialla. Ei heitä ole erotettu sd-puolueesta, itse he ovat eronneet”, Salo kertoi tuleville ekonomeille.

    Tiaisen mielestä ”kirjailija, sanan mestari valutti kynästään noissakin oloissa runoa kuin aisaa ja tosirunoilijan vapaudella. Totuuden puhuminen oli ehkä runomitan vaatimusten takia vaikeaa.”

    Honka-liitto mureni lokakuussa 1961 Neuvostoliiton lähettämän nootin jälkeen. Honka luopui ehdokkuudesta marraskuussa. Kekkonen jatkoi presidenttinä vuoden 1962 vaalien voittajana. Bo Ahlforsin kanssa kirjoittamassaan 60-luku kirjassa Salo hyväksyy Kekkosen kuningastien jatkumisen mukisematta.

Mutta kenen mielipiteitä 60-luku oikeastaan heijastaa, Salon vai Ahlforsin vai molempien tasavertaisesti? Uskallan epäillä, että ajatukset tulivat pääosin Ahlforsilta, kirjallinen ylöspano Salolta.

    Myös Bo Ahlfors (1933-1999) oli - CP-vammastaan huolimatta – näkyvä demariajattelija 1970- ja 80-luvulla. Ahlfors oli poliitikan tutkija, viestinnän asiantuntija, joka vaikutti paljon Yleisradion ohjelmiston linjauksiin.

    Ahlforsia kutsuttin SDP:n pääideologiksi. Risto Kolanen kertoi Helsingin Sanomissa Ahlforsin muistoartikkelissa, että Rafael Paasio testasi sittemmin Paasion johtokautta SDP:ssä kuvannutta lausetta ”pari piirua vasemmalle” nimenomaan Bo Ahlforsilla omassa poikamiesboksissaan.

    Kolanen kutsuu Ahlforsia ateljeekriitikoksi. Hän ei juossut muotien perässä. Kolasen mukaan Ahlfors koki ”paasiolaisen muutoskauden” 1963-69 myönteisenä: ”Ahlfors vastusti 1970-luvun lopun konsensuspolitiikkaa ja irtosi Sorsan lähipiiristä Sdp:n johtajan periksi antamattomaksi kriitikoksi. Sdp:n pääideologista tuli pääkriitikko - eräässä mielessä ’viimeinen paasiolainen’.”

    1960-luku kirja osoittaa, että Ahlforsille Paasion ”pari viirua vasemmalle” ei kuitenkaan riittänyt, hän halusi pidemmälle.

Mitä kuusikymmentäluku oli, Ahlfors ja Salo kysyvät pamflettinsa alussa. ”Oliko sillä joku ilme?”

    Kyllä oli, he vastaavat.

    ”Työväenliikkeessä vallitsi viisikymmentäluvulla keskipakoisvoima. Sosialidemokraatit sulkeutuivat jäykkään antikommunismiin ja tiukkaan antikekkoslaisuuteen ja avautuivat vain avoimeen puoluehajaannukseen”, tekijät kirjoittavat ikään kuin johdannoksi 60-lukuun.

    50-luvun kulttuuri vapautti runouden, mutta ei muita ihmiselle tärkeitä alueita. Viisikymmentäluku ei tajunnut, että myös asumisella, liikkumisella, sotimisella ja sukupuoliyhdynnällä on jotakin tekemistä kulttuurin kanssa.

    ”Vasta kuusikymmentäluku oivalsi, että SAK ja Kansallisteatteri kuuluvat samaan kenttään; että molemmat käyttävät ja molempiin käytetään valtaa”, Ahlfors ja Salo kirjoittavat. Siksi molempia, SAK:ta ja teatteria, niiden vallankäyttöä sopii käsitellä kulttuurilehdissä ja kulttuuriosastoissa.

    ”Vasta kuusikymmentäluku osasi tavoitella vapautta”, kirjan voimakaksikko julisti vuonna 1970. ”Viisikymmentäluku tavoitteli vapauden illuusiota.”

Kyösti Salovaara, 1973.
Myös Kotkassa vanhaa
purettiin uuden tieltä.
Kesällä 1973 Kauppahalli oli jo
suljettu; kauppa ei käynyt vanhentuneissa
tiloissa. Kaupunki myi rakennuksen tontin 
Keskolle, joka tammikuisena yönä 1974
purki talon, jotta sitä ei ehdittäisi suojella.

Kaksiajako (vasemmisto vs. oikeisto) tai kolmiajako (vasemmisto vs. maalaisliitto vs. kokoomus) tai peräti neljäksijako (kommunistit vs. demarit vs. maalaisliitto vs. kokoomus) leimasivat 1950- ja 60-luvun poliittista ilmapiiriä. Rajat olivat paljon jyrkempiä kuin nykyään ja puhe rankkaa, vaikka tänään polarisoituminen näyttääkin suurelta. Olemme kai liiaksi somettuneita, kun Ahlfoorsin ja Salon aikakautta leimasi suomettuminen.

    Vastakohtaisuuksista syntyi sitten Salon ja Ahlforsin poleeminen rajanveto, jossa vastakkain ovat lähinnä vasemmistolainen käsitys todellisuudesta vastassaan kokoomuksen edustaman porvarillisen maailman käsitykset.

    Nykymaailmassa ”hyveinä” pidetyt asiat, kuten liberalismi ja humanismi saavat tekijöiltä yksikäsitteisen tuomion: ne edustavat porvarillisen hegemonian hapatusta.

    ”Liberalismi politikoi epäpolitisoimalla asiat”, kirjan tekijät sanovat. ”Liberalismin yhteiskunnalle antama panos on kuin turvalliseksi valmistettu savupommi: Ihmiset hätkähtävät hetkeksi, tiputtavat pari kyyneltä ja asiat on unohdettu… Liberalismin rohkein taisteluhuuto kuuluu: Kaikkien maiden vieraantuneet yhtykää. Tämä ei ole taisteluhuuto.”

    Humanismi oli Salon ja Ahlforsin mielestä yhtä epäilyttävää.

    ”Poliittiselle ulottuvuudelle sijoitettuna humanismi onkin puhtaasti porvarillinen ihanne, ja tämän vuoksi sen olemus tulee eritellä ja sen heikkoudet osoittaa”, he sanovat. Enpä tiedä tajusiko Salo, että edellinen olettamus on kuin suoraan Leninin ja Neuvostoliiton ”marxistien” ohjelmajulistuksista.

    No, kaikkea ei näe kun katsoo riittävän lähelle.

Liikutaan vaarallisemmille vesille.

    ”Demokratia on sosialismia”, Ahlfors ja Salo kirjoittavat. ”Luuliko joku demokraatti toisin? Tai sosialisti?”

    ”Demokratia ei tunne ’epäpoliittisia’ eikä ’puolueettomia ratkaisuja’”, Ahlfors ja Salo väittävät. Näin väittäessään he tulivat tuupanneeksi yhteiskunnassa esiintyvät erilaiset tahdot ja pyrkimykset  poteroihin ikuisiksi ajoiksi. Tuon lauseen jälkeen ei ihmettele lainkaan Kolasen huomautusta, että Ahlforsista tuli 70-luvulla SDP:n johtava pääkriitikko ja konsensuspolitiikan arvostelija.

    60-luku pamfletti epäilee kaikkineen SDP:n ja työväenliikkeen mahdollisuutta osallistua ”porvarillisen” valtion hallitsemiseen: ”Mitä enemmän työväenliike vastaa maan asioista, sitä matalammiksi tulevat sen vaatimus- ja tavoitetasot. Ja kääntäen: mitä vähemmän työväenliike vastaa maan asioista, sitä korkeammaksi tulevat sen vaatimus- ja tavoitetasot.

    Kuinka väärässä Salo ja Ahlfors olivatkaan, semminkin kun em. ajatusta voinee pitää tulevaisuuden ennusteena. Vasemmistolla - ”työväenliikkeellä” - ei ole vuosien 1966-70 jälkeen ollut enemmistöä eduskunnassa ja kuitenkin koko suomalainen yhteiskunta rakenteineen on saatu muutetuksi sosialidemokraattista asennetta henkiväksi hyvinvointivaltioksi, jonka kaikkivoipaisuutta ei juuri kukaan, ei vasemmalla eikä oikealle, aseta kyseenalaiseksi.

    Ainoat tosikriitikot tulevat jostain vihreän liikkeen syövereistä, missä ajatellaan että vain feodaaliajan kaltainen valtio sopii maapallolle, eikä massojen hyvinvoinnin takaava markkinatalous demokratioineen lainkaan.

Kyösti Salovaara, 1973.
Monet 60-lukulaisten keskustelunaiheista
saatiin Yhdysvalloista - olivatpa ne Suomessa aiheellisia tai ei.
Autot eivät 70-luvun taitteessa aiheuttaneet ruuhkia eivätkä
vieneet tilaa kaupunkien keskustoissa, toisin kuin
 kehittyneimmissä maissa.
Kuvassa vuoden 1973 Peugeot 504 - isäni työsuhdeauto.
Pösö 504 oli hieno, teknisesti edistyksellinen auto.
Tilastot kertovat, että vuonna 1970 henkilöautoja oli
Suomessa  707.000 ja tällä hetkellä n. 2.720.000;
pakettiautoja oli 1970 56.000 ja nyt n. 330.000

Vaaralliset vedet: haave sosialistisesta Suomesta vuonna 1970!

    60-luku sisältää myös alkuaan Parnassossa julkaistun artikkelin, missä Ahlfors kysyi Jorma Cantellin kanssa Voiko sosialistinen Suomi olla puolueeton?

    Vastaus oli yksiselitteisesti: Kyllä!

    Näin Ahlfors ja Cantell uskoivat ja toivoivat, vaikka vakuuttivat tietävänsä mitä Neuvostoliitto teki sosialistisille ”ystävilleen” Unkarissa 1956 ja Tšekkoslovakiassa 1968. 

    Joskus luja usko sokeuttaa arvostelukyvyn. Silloin tietäminen muuttuu uskonnon kaltaiseksi mytologiaksi.

    Parnasson artikkelissa kaavailtiin sosialistista Suomea, johon mentäisiin monipuoluejärjestelmästä ja jossa tuollainen poliittinen rakenne myös säilyisi.

    Kirjoittajat vetosivat naiiviisti neuvostoliittolaisiin kirjoituksiin, joissa väitettiin että myös kommunistien johtamassa valtiossa voi olla monipuoluejärjestelmä.

    Jos Cantell ja Ahlfors olisivat avanneet ikkunan, he olisi nähneet: ei voi eikä missään ole.

    ”Suomen siirtyminen sosialismiin merkitsisi näin ollen eittämättä sitä, että ideologinen raja siirtyisi Suomen verran lännemmäksi”, Ahlfors ja Cantel toteavat. Heidän mielestään Suomen siirtyminen Neuvostoliiton sisäpiiriin, se että Suomesta tulisi Neuvostoliiton ideologinen rajavartija länttä vastaan, ei kuitenkaan merkitsisi Suomen itsenäisyyden menettämistä eikä Euroopan status quon järkkymistä.

    Älä unta näe, nykylukija huudahtaa menneisyyteen vaikka tietää, että se ei sinne kanna.

    Ahlfors oli valmis siirtämään Suomen itäiseen vaikutuspiiriin. Historian ironia naureskelee tuolle haaveelle: runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin Suomi liittyi EU:n täysivaltaiseksi jäseneksi ja läntisen arvomaailman raja siirtyi Suomen itärajalle.

Muuan taloustieteilijä totesi äskettäin, että Karl Marx esitti ajassaan oleellisia kysymyksiä kapitalismista ja sen tulevaisuudesta, vaikka Marx erehtyikin ennustaessaan kapitalismin tuhoa proletariaatin köyhtymisen takia.

    Mutta eikö tulevaisuuden ennustaminen ole edelleen yhtä vaikeaa?

    Niinpä kannattaa todeta, että myös Arvo Salo ja Bo Ahlfors ottivat pamflettiinsa oleellisia, tärkeitä asioita, vaikka eivät ”ohjelmajulistuksessaan” arvanneet mihin kehitys suuntautuu ja miten se yllättäen ”sosialidemokratisoi” suomalaisen yhteiskunnan aivan toisesta suunnasta kuin kirjan tekijät osasivat ajatella ja toivoa.

    Olen todennut aikaisemminkin, että yhteiskunnassa yhä keskustellaan ja väitellään kiivaastikin 60-luvulla esille tulleista ongelmista ja pyrkimyksistä. Kaikenlaisen emansipaation rinnalla väitellään mm. luonnon tuhoutumisesta, ihmisen perusoikeuksista vs. velvollisuudet, demokratian muodoista jne.

    Samalla tavalla Marxinkin esittämät kysymykset ovat yhä keskustelussa mukana. Maailmaa ei ole ratkaistu; perille ei pääse vaikka kuinka juoksisi ajan kanssa kilpaa.

   Mustan huumorin ystävänä otan vielä yhden lainauksen Salon ja Ahlforsin kirjasta 60-luku: silmäilyä, sormeilua:

    ”Julkisen kulkuvälineen liikuttaminen on yhteiskunnalle paljon halvempaa kuin yksityisen liikennevälineen seisottaminen. Siksi yksityiset auto olisi seisautettava kaupungin laitaan eikä seisotettava keskelle kaupunkia. Milloin saamme kuplan Helsingin ylle? Sähköauton Suomen maanteille? Ilmaisen joukkoliikenteen?”

Kyösti Salovaara, 1973.
Kymijoessa kosket jäätyvät pohjasta eikä pinnalta.
Se aiheuttaa tulvia.
Siksi jokeen (yhä) vedetään hyytöpuomit hidastamaan
pintaveden juoksua ja ehkäisemään pohjasta jäätymistä; 
kuvan hyytöpuomi sijaitsee Pernoonkoskien yläpäässä.
Vuonna 1973 Kymijoki oli Suomen likaisimpia jokia
puunjalostustehtaiden ja yhdyskuntien päästöjen takia. Kuusikymmentäluvun
lopulla vesistöihin valuvista päästöistä käytiin kiivasta keskustelua
esimerkiksi Kotkassa ja Kymijoen varrella. Vähitellen 
päästörajoituksia kiristettiin niin, että 1990-luvulla Kymijoki
oli jo kohtuullisen puhdas. Lohet nousivat jokeen.
Vuoden 1973 kuva joesta on silti kaunis - se todistaa ettei kuva koskaan
paljasta todellisuuden näkymätöntä sisusta.
Merkityksiä ei maalata eikä valokuvata!