Ilmiöitä

 [nyt sumussa, huomenna...]

Kyösti Salovaara, 2021.
Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa
missä onnen kaukorantaan laine liplattaa
missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan
siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan.
-Unto Mononen: Satumaa.

Maailma hyvästelee vuoden 2020 yksinäisyyden ja toivon välissä.

    - El Paísin otsikko 2.1.2021

On käynyt ilmi, että ennustaminen on vaikeata siinäkin tapauksessa, että ennustetaan mennyttä aikaa.

    - Mauno Koivisto: Väärää politiikkaa. 1978.

Stephen Fry on juutalaisesta perheestä kotoisin oleva homoseksuaali… ”Olen vanhanaikainen vasemmistolainen ja liberaali, enkä taustani takia ole koskaan fanittanut rasismia”, Fry totesi kanadalaisen CBC-kanavan haastattelussa. Fry haluaisi elää maailmassa, jossa kaikilla on hyvä olla, mutta hänen mielestään poliittinen korrektius vie ilmapiiriä väärään suuntaan. ”Se on huumorintajutonta, hurskastelevaa ja omahyväistä, ja siksi se ei yksinkertaisesti toimi.”

    - Leena Sharma: Lupa nauraa. Suomen Kuvalehti 1/2021.

Ongelmia tulee, jos omaa tavaraa aletaan väkisin tunkea toisten silmille tai hakemalla haetaan tilaisuutta närkästyä. Parempi olisi vaihtaa kanavaa. Juuri se on sitä suvaitsevaisuutta.

    - Saska Saarikoski: Moniarvoisessa yhteiskunnassa on tilaa sekä Tom of Finlandille että Päivi Räsäselle. HS, 3.1.2021.

Suoniemi ei suosi enää logoja vaatteissaan, vaan tärkeämpiä ovat värit, materiaalit ja leikkaukset. Hän sanoo vihaavansa halpaketjuja. Black Friday saa hänet voimaan pahoin. ”Varmasti silläkin, joka ostaa kymmeniä vaatteita, olisi varaa ostaa vaikka 1–2 vaatetta, joihin panostaa. Samaa mieltä ovat helsinkiläiset Abra Bakkali, Kieran Richardson, Wendy Kasongo ja Shahi Ahmed. Heille kelpaavien talvitakkien merkkilista on lyhyt: Canada Goose ja Moncler.

    Nuoret ovatkin valmiita maksamaan talvitakista jopa 1 000–2 000 euroa. Mitä jos takkiin ei yksinkertaisesti ole varaa? Vastaus on ryhmän mukaan yksinkertainen: “Mene töihin!”

    - Elena Sulin: Nuoret tavoittelevat nyt hyperluksusta ja jopa tuhansia euroja maksavia vaatteita. HS, 2.1.2021.

Joka neljäs suomalainen aikoo matkustaa ulkomaille heti, kun korona sallii.

   - otsikko Ylen nettisivulla 3.1.2021

Ilmiöitä ympärilläni: jotkut niistä jäävät pysyvästi iloksemme tai huoleksemme, toiset katoavat illan pimetessä.

    Osaksi ilmiöt ovat muotia, ja muoti on ilmiöitä.

    Mutta ”vaarattomia” ne eivät aina ole. Muotikin voi ohjata huonoon tulevaisuuteen.

    Ihminen kaipaa ilmiöitä, osallistumista.

    Osallistuttuaan hän kaipaa takaisin omaan rauhaansa, jota ei tarvitse koko ajan mitata ja puntaroida, määritellä hyvän ja pahan akselilla.

Iloinen 20-luku

Puhutaan tästä päivästä ja viitataan 1920-luvulle.

    Pitkän linjan taloustoimittaja Mariano Guindal kirjoitti 14.4.2020 barcelonalaisessa La Vanguardia -lehdessä, että ensimmäisen maailmansodan ja Espanjantaudin jälkeen koitti iloinen 20-luku, jolloin ihmiset nopeasti unohtivat sodan ja pandemian tappamat 50 miljoonaa ihmistä.

    Nyt, koronapandemian jälkeen tapahtuu samoin, Guindal ennusti viime vuoden huhtikuussa. Meitä odottaa iloinen ja vauras 2020-luku.

   Tällä hetkellä Espanjassa ja muualla yritetään varautua viruksen kolmanteen aaltoon, koska toinenkin aalto pääsi yllättämään.

    Vuoden lopulla rokotteiden saapuminen herätti optimismin puuskan. Kohta vapaudutaan, ollaan entistä rikkaampina valmiita matkustamaan, ostelemaan kaikenlaista. Suomalaisten pankkitileille on kasautunut käyttämätöntä rahaa 6 mrd euroa. Se odottaa ”tuhlaajaansa”. Hesarin haastattelemat nuoret ovat optimismissaan oikeassa: kun menee töihin, voi pukeutua miten haluaa, jopa luksukseen.

    Näinä päivinä optimismia kuitenkin koetellaan. Rokotteita on saatu vähemmän kuin odotettiin. Rokotukset etenevät hitaasti, meillä ja muualla, paitsi Israelissa.

    Onko kehittymässä koronarokotteen puutteen aiheuttama dystopia: jos puolet suomalaisista on rokotettu vaikkapa toukokuussa ja puolet yhä odottavat sitä, millaiseen vastakkainasetteluun yhteiskunta ajautuu? Puolet väestä haluaa elää normaalisti, toinen puolikas syrjäytyy edelleen kotinurkkiin ja pakotetaan välttämään ystäviensä tapaamisia.

    Hegel kirjoitti, että maailmanhistoriassa kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Karl Marx lisäsi tähän, että yhden kerran ne esiintyvät murhenäytelmänä, toisen kerran farssina.

    Mitä jos tämän ajatuksen kääntää päälaelleen? Jospa iloinen 1920-luku olikin farssi, joka johti 1930-luvun hirvittäviin diktatuureihin niin Saksassa kuin Neuvostoliitossa? Päälaelleen käännetty historia ennustaisi näin ollen, että iloisesta 2020-luvusta tuleekin murhenäytelmä.

Cancelointi

Jokainen 1970-luvulla tietokonehommiin päässyt oppi nopeasti, että oikea-aikainen cancelointi voi pelastaa paljolta murheelta. Kenties tulostukseen oli lähetetty työ, joka printtaisi 100 000 sivua paperia virheellisesti. Työn peruminen tulostujonosta, cancelointi, pelasti paperin ja musteen tuhlaukselta. Ja maineen menetykseltä.

    IT-maailmassa siis peruttiin ”virheellistä” tulevaisuutta, ei menneisyyttä.

    Tällä hetkellä erilaiset uuspuritaaniset ryhmittyvät haluavat canceloida eli perua historiassa tapahtuneita ja nyt vääräksi koettuja tapahtumia ja kieltää aikaisemmin kirjoitettuja ”vääriä” sanoja.

    Kirjoitusten poistaminen, sanojen muuttaminen, patsaiden kaataminen ei kuitenkaan muuta historiaa. Se ainoastaan hämärtää käsityksen aikaisemmista yhteiskunnista ja sitä mukaan tuhoaa mahdollisuuden ymmärtää historiaa.

    Väärinymmärtäjiä riittää. Teatterikoulun opiskelijat ovat lehtitietojen mukaan hyökänneet jopa William Shakespearen näytelmien kimppuun: ne ovat nykymakuun liian väkivaltaisia ja sovinistisia.

    Kenties poliittista korrektiutta vaalivat ryhtyvät siistimään Shakespearea. Otetaan pois sana sieltä sun täältä. Muutetaan miesroolit naisen vapautumista kuvaaviksi. Viedään 2020-luvun arvot 1600-luvun taitteessa kirjoitettuihin näytelmiin ja ollaan turvassa kuin jänis joka pisti päänsä puskaan.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tammisotilaat tilateos Kotkassa Katariinan Meripuistossa.
Teokseen kuuluu 28 merelle, Ruotsinsalmen taistelupaikkaa
katsovaa, massiivitammesta valmistettua sotilasta.
Teoksen suunnittelija kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksonen
kertoi Ylelle, että uponneiden sotalaivojen tammihirsistä
valmistetut pylväät olivat 230 vuotta meressä
lojuttuaankin aivan kuin eilen kaadettuja.

Historian ymmärtäminen on vaikeaa, koska emme voi viedä itseämme aikakoneella menneisyyteen kokemaan sitä omilla silmillä ja käsikopelolla.

     Mauno Koivistosta elämäkertaa kirjoittava Tapio Bergholm – syksyllä ilmestynyt Kiihkeä Koivisto on tutkimuksen ensimmäinen osa – sanoi Ylellä Jari Tervon haastattelemana, että hän vierastaa elämäkertoja, joissa ihmisen nuoruusvuosien elämä tulkitaan yksioikoisesti sen mukaan mihin henkilö on lopulta päätynyt. Jos henkilöstä on tullut ”suurmies”, hänen elämästään etsitään vain ne ennusmerkit, jotka johtavat suurmieheksi päätymiseen ja unohdetaan kaikki muut mahdolliset elämänpolut, jotka olivat yhtä todennäköisiä tulevan suurmiehen nuoruudessa. Sattumallakin on osuutensa, kun yksilö valitsee polkua eteenpäin, tulevaisuuteen.

    Bergholm sanoi, että tällainen tutkimus katsoo historiaa suodattimen läpi ja siirtää tulevaisuuden menneisyyteen, ikään kuin se olisi ollut silloin jo olemassa. Yleensä historialla (sen tutkimuksella) voi selittää nykyhetkeä, mutta ei päinvastoin.

    Jossain mielessä nurinpäin käännetty historiantutkimus muistuttaa uuspuritaanien cancelointikulttuuria.

   Bergholmin Kiihkeä Koivisto paljastaa - tuon haastattelun perusteella – että nuorella Mauno Koivistolla oli todellakin aikeita tai haaveita tulla julkisuuden merkkihenkilöksi, mutta ei politiikan vaan kirjallisuuden tai laulutaiteen areenoilla. Kun hän valitsi pankkiuran, niin sillä hetkellä toinen polku olisi vienyt tieteen pariin, Turun yliopistoon sosiologian tutkijaksi ja melko varmasti professoriksi. Valittuaan pankkiuran, hän päätyi lopulta politiikkaan, pääministeriksi ja tasavallan presidentiksi.

    Koiviston presidenttiydestä ei Bergholmin mielestä voi päätellä mitkä nuoren Koiviston haaveissa olivat miehelle itselleen tärkeimpiä ja elämää muokkaavia.

"Nuorison kapinoinnissa on kaksi puolta”, Mauno Koivisto kirjoitti v. 1968. ”On voittopuolisesti päämäärätietoisuutta, mutta on myös päämäärätöntä halua pelkästään vanhemman väen mielenrauhan häiritsemiseen.”

    Pari vuotta aikaisemmin Koivisto oli pohtinut terävästi historiaa ja sitä miten sitä pitäisi tulkita nykyhetkessä. Koiviston ajatusmaailma muistuttaa Bergholmin käsitystä hitorian suhteesta nykyhetkeen.

    ”Menneiden polvien suorittamiin ratkaisuihin kohdistettu arvostelu on usein aivan kohtuutonta”, Koivisto huomautti v. 1965. ”Ei tehdä erotusta kaukonäköisyyden ja profetoimisen välillä.”

    Koiviston mukaan historian käyttäminen poliittiseen kritiikkiin on usein subjektiivista ja primitiivistä, ja se heijastaa kriitikon omien etunäkökohtien propagoimista.

    ”Mutta”, Koivisto jatkoi, ”arvostelu on nähdäkseni primitiivistä silloin, jos menneiden polvien rakentajia arvostellaan siitä, etteivät he tietäneet sitä mitä he eivät tietäneet, arvostelu on primitiivistä jos oletetaan jonkin keskeisen seikan yhteiskunnassamme voivan olla toisin kuin se nyt on ilman että moni muu seikka olisi toisin, ja jos esiinnytään arvosteluissa objektiivisuuden vaatimuksin silloin, kun oman erillisen edun mukanaolo on ilmeinen.”

    Eipä osannut veli Shakespearekaan kirjoittaa näytelmiään 400 vuotta sitten niin, että niiden ilmaisu sopisi uuspuritaanisten suomalaisnäyttelijöiden pirtaan vuonna 2020.

Kyösti Salovaara, 2021.
Uuden vuoden vastaanottoa Pohjois-Helsingissä.
Sumussa näkyi myös rakettien tulijuovia.

Rolls-Royce ja naudat

Länsimaiden media käy melkein fanaattista ja uskontoa muistuttavaa ristiretkeä karjataloutta vastaan. Helsingin Sanomissa on muutaman viikon sisällä julkaistu ainakin 3-4 suurta artikelia joiden yksiviivainen ajatus on: maailma pelastuu kun kaikki lehmät, siat, lampaat ja kanat lahdataan vihreän peltoviljelyn tieltä.

    Surkuhupaisin ylilyönti tuli Helsingin Sanomien kuukausliitteessä 1/2021, jossa Jussi Konttinen selvitteli suomalaisten eläinten määrää ja niiden oikeuksia ja päätyi melkein vaatimaan, että eduskuntaan pitää valita myös susia ja hirviä jne. ajamaan villieläinten oikeuksia. Muistamme toki ”hullun ” keisarin Caligulan joka valitutti hevosensa Rooman senaattiin.

    Ehkä Konttinen vitsaili.

    Minäkin vitsailen tosissani.

    Jos Helsingin Sanomien ja monen kirjoittajan, kuten Risto Isomäen, utopia toteutuu ja kaikki karjatalouden eläimet lahdataan, niin miten käy Rolls-Roycen laadukkaalle sisustukselle?

    Tekniikan Maailma nimittäin koeajoi uuden Rolls-Royce Ghostin (TM, 1/2021) ja totesi auton sisustuksesta, että ”täälläkin on puuta, metallia ja nahkaa niin pitkälle kuin silmä kantaa. Jokaiseen sisustukseen käytetään 20 naudan vuotaa.” Mitä tapahtuu Rolls-Roycen sisustukselle kun fanaatikot valtaavat maailman poliittisen näyttämön?

    Minulla ei ole varaa Rolls-Royceen.

    Mutta kenkiä ja villapaitoja kyllä ostan. Olen ihmetellyt, että kun nautaeläimet, siat ja lampaat on uuden uljaan yhteiskunnan toimesta lahdattu, niin mistä kengät sitten valmistetaan ja mistä villapaita kudotaan? Ei kai Isomäenkään unelmissa haluta palata muovipaitoihin ja muovikenkiin? Puuvilla on sitä paitsi vedentarpeensa takia ympäristölle tuhoisa kasvatettava. Tiedän että puusta saadaan jossain välissä ”muovintapaisia” kuituja, joista voi valmistaa ”villapaitoja”, housuja ja ehkä kenkiäkin, mutta jos kaikki maailman vaatteet ja kengät tehdään koivu-, kuusi- tai mäntykuidusta, kuinka monta biljoonaa puuta pitää kaataa?

    Jussi Konttisen artikkelissa kerrotaan, että Suomessa on 700 000 koiraa ja 590 000 kissaa. Millä tavalla niistä tehdään vegaaneja? Vai lahdataanko nekin vihreän tulevaisuuden "tahattomana" sivuvaikutuksena? Jos, niin monessa perheessä ja yksin asuvan taloudessa itketään.

Ilon toimitus

Synkistelyn jälkeen voi keskittyä ilon toimittamiseen.

   Vai voiko?

   Käsittääkseni eduskunnassa on kansalaisaloite, jossa ilotulitukset halutaan kiellettäväksi. Suomalainen on siitä kummallinen otus, että se haluaa kiellettäväksi kaiken mikä ei kuulu omaan elämään. Naapurin pitäisi elää ”just sillee” niin kuin minäkin elän.

   Viime viikolla ei kaupunkien järjestämiä ilotulituksia nähty juuri missään päin maailmaa. Koronavirus painaa ilonkin parrelleen.

   Suomessa ilotulitukset ovat vaatimattomia. Perinteitä kuitenkin on. Esimerkiksi lapsuuteni Kotkassa järjestettiin kesäisin Kesäyön Tempaus, missä taiteilijat esiintyivät kaupungintalon terassilla ja Tempaus päättyi illan tummetessa komeaan ilotulitukseen. Tästä juhlasta kehkeytyi 1960-luvulla Kotkan Meripäivät.

    Nyt ilotulituksien vastustajat intoilevat laservalonäytöksistä. Ikään kuin ne korvaisivat oikean ilotoimituksen!

    Mahtavimmat ilotulitukset olen kokenut Espanjassa Costa Blancan rannikolla Torreviejassa ja Sitgesissä Barcelonan lähellä.

    Sitgesissä vietettiin parhaimman ystäväni synttäreitä. Kataloniassa juhlitaan syyskuussa monin tavoin, paukkuvin kulkuein ja räiskyvin ilotulituksin.

    Seisoimme tuhansien ihmisten seassa Sitgesin rantakadulla. Toisessa kädessä mojitolasi ja toisessa kamera. Ilotulitus kesti ja kesti. Sellaista ei osaa edes sanoin kuvata. Raketit räjähtelivät monenlaisia kuvia taivaalle piirtäen.

    Audiovisuaalisen taidekokemuksen jälkeen kukin karisteli olkapäiltään ja hiuksistaan tuhkaa. Turvajärjestelyt ehkä ontuivat, mutta Välimeren tumma taivas oli puoli tuntia täynnä hehkuvaa visuaalista taidetta: iloa!

Kyösti Salovaara, 2016.
Raketeilla taivaalle lennätetty palmu
on hetken illuusio, mahdoton mutta tosi,
loistava valotaideteos.