Äly hoi!

 [älä jätä meitä jätä älä]

Kyösti Salovaara, 2021.
Alvar Aallon suunnittelema älyn keskipiste:
Aalto yliopiston Kandidaattikeskus Otaniemessä Espoossa.
Valmistuessaan  se oli Teknillisen korkeakoulun päärakennuksen auditorio.

Geopoliittinen asemammehan on aina ollut sama, tai samankaltainen. Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä, jonka poliittisten ajattelutapojen juuret ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteiskuntien historiaan… Suomalainen sivistyneistö on enimmät vaikutteensa saanut joko Saksasta tai Venäjältä käsin. Meillä on totuttu ajattelemaan, että Saksasta tulevat vaikutteet ovat länsimaisia. Historia todistaa vallan muuta. Saksa on aina ollut Idän ja Lännen rajamaa.

    - Yrjö Ahmavaara: Suomalaisen sivistyneistön tila. Teoksessa Esseitä tästä ajasta, 1987.

Laajassa, sosiologisessa merkityksessä intellektuelleja ovat kaikki tiedon ja älyn avulla työtä tekevät ihmiset eri ammateissa kuten opettajina ja toimittajina… Suuren tiedolla ja sanoilla työskentelevän joukon ja valikoitujen, intellektuelleiksi erityisesti tunnustettujen ihmisten väliin mahtuu intelligentsia, korkeasti koulutetut ihmiset, jotka ensi sijaisesti kuluttavat intellektuellien tuotteita, keskustelevat niistä ja luovat keskuudessaan trendejä, mitä eri asioista ja ilmiöistä pitäisi ajatella. Kuri voi olla kovaa: maailmaan ei aina sovi yhtään enempää kuin yksi mielipide.

    - Paavo Lipponen: Järki voittaa, 2008.

Opiskelijani olivat alalleen omistautuneita, globaalisti tiedostavia nuoria ihmisiä, jotka halusivat parantaa maailmaa. Minua järkytti heidän suoranainen tietämättömyytensä maailman tärkeimmistä faktoista. Minua järkytti, että heidän mielestään oli todella olemassa kaksi ryhmää, ”me” ja ”he”, järkytti kuulla heidän sanovan, että ”he” eivät voi elää kuten ”me”. Miten oli edes mahdollista, että heidän päässään pyöri yhä 30 vuotta vanha maailmankuva?

    - Hans Rosling teoksessa Faktojen maailma, 2018.

Aletaan runolla jossa etsitään älyä

    Maanantaina satoi lunta, etsin kadonnutta älyä

    lukemalla vanhoista kirjoista runoja runoilijoilta.

    Ne älyttivät minua, en ole Eliot, kelit ovat mitä ovat,

    kiersivät älyn puhumalla puista ja rentukoista ja kovin

    oli soista rämpiä sanojen seassa tunteiden sameassa vedessä.

    No, en ole Eliot, kelit ovat mitä ovat, pumpulipuita ikkunan edessä.

    Ei siis mielen mieltä vaan soljuvaa kieltä runoilijoilla

    istua niityn reunalla maailma toisaalla eikä pohtien kuka huutaa

    sanoihin eksyneelle ohjeita kotiin palatakseen, ei maksa vaivaa.

    Taisin jo sanoa: En ole Eliot, kelit ovat mitä ovat.

    Soista ja surkeaa, huomauttaa Ihaa, mutta haa, minäpä etsinkin

    runon lihaa, koska en ole Eliot, kelit ovat mitä ovat, semminkin

    kun Satre totesi etteivät runoilijat puhu, he eivät vaikene vaan

    puhumatta vaikenematta ovat jotakin muuta runoillaan.

Jatketaan kadonneen älyn metsästämistä: ken voi sitä etsiä?

Älyn ja älykkyyden etsiminen on mielenkiintoinen tehtävä.

    Mutta kuka kykenee tehtävään?

    Pitääkö olla älykäs tietääkseen mitä äly on? Voiko tavallinen taapertaja edes pinnallisesti kuvailla älykkyyttä, siitä puhumattakaan, että analysoisi älykkyyden merkitystä yksilöille ja yhteiskunnalle?

    Huoleton kysymys: onko älykkyys sittenkin vain gaussin käyrälle heijastettu yhdentekevä kuvaus erilaisten ihmisten erilaisista henkisistä ominaisuuksista?

    Totinen vastaus: ei, ei ole. Kyllä älykkyyttä on olemassa ja erilaisissa ihmisissä erilainen määrä.

    Mutta nyt kierrän otsikon kysymystä.

    Voiko tavallinen ihminen, joka ei ole ”älykäs” pohtia mitä äly on? Miten se ilmenee? Mistä tunnistaa älykkään ihmisen? Kertooko koulutus sen? Vai julkinen asema? Ovatko kaikki kirjailijat ja toimittajat älykkäitä?

    Jos normikulttuuriin kuuluva näyttelijä ei nykytrendien mukaan saa esittää saamelaista eikä intiaania eikä eskimoa eikä hetero transsua (koska ei kykene samaistumaan näihin eikä hänellä ole oikeutta omia näiden kulttuurisia piirteitä), niin miten taviskaan saattaisi pohtia älykkyyttä, joka häneltä itseltä puuttuu?

    No, minäpä keräilenkin esimerkkejä ihmisistä, jotka ilmiselvästi eivät ole älykkäitä esittämiensä mielipiteden perusteella.

Pysähdytään miettimään: Mitä se on?

Kun alkaa miettiä älykkyyttä, ajatukset hajoavat sinne tänne. Älyä ja älykkyyttä on niin montaa sorttia etteivät ne mahdu yhteen lauseseen.

    Yrjö Ahmavaaran teoksessa Hyvinvointivaltion Tabu – nykykulttuurimme kritiikkiä tutkaillaan älyn olemusta, sen mittaamista ja älykkyyden suhdetta yhteiskuntatodellisuuteen.

    Ahmavaara kertoo, että amerikkalainen David Wechsler määritteli vuonna 1975 älykkyyden ”yksilön kykynä ymmärtää ympärillään olevaa maailmaa ja hänen resurssejaan vastata näihin haasteisiin.” Ruotsalainen Hans Rosling puolestaan toteaa Faktojen maailma -teoksessaan, kuinka monet oppineet ja asiantuntijat ovat täysin pihalla, kun heiltä kysytään millaisessa maailmassa me elämme. Eikä noita asiantuntijoita parane kai pitää ”älyttöminä”.

    Älykkyyteen kuuluu ensi sijassa päättelyky, ongelmanratkaisukyky ja oppimiskyky. Ahmavaara lisää tuohon, että matemaattis-tieteelliset taipumukset kuvastavat ennen muuta kykyä ymmärtää asioiden välisiä suhteita ja nimenomaan määrällisiä suhteita.

    Suhteellisuudentaju näyttää olevan olennainen kyky ymmärtää mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Sitä myös tarvitaan, kun menneisyyden tapahtumista yrittää päätellä mitä nykyhetkessä tulisi tehdä.

    Käytännössä me ihmiset olemme aika huonoja asettamaan todellisuuden ilmiöitä oikeaan mittakaavaan. Poliittiset liikkeet käyttävät härskisti hyväkseen tätä inhimillistä puutetta.

    Maailman ilmatieteenlaitoksen WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas kuvasi tiistaina radiohaastattelussa (uuteen ilmastomuutoskirjaan liittyen) ihmisten kykyä ymmärtää mittakaavoja ja asioiden suhteita toisiinsa. Taalas sanoi, että esimerkiksi lentoliikenteen lopettamista tai radikaalia vähentämistä ajavat ihmiset eivät huomaa tai halua huomata, että lentoliikenteen päästöt ovat vain 2 % maailman kokonaispäästöistä. Ei ole järkiperustetta keskittyä lentokoneisiin ilmastoa pelastettaessa. Taalas totesi myös ettei maailmaa pelasteta ryhtymällä kasvissyöjiksi. Isossa kuvassa ainoa tapa vähentää päästöjä on tarttua eniten fossiilisia polttoaineita käyttäviin toimintoihin.

    Mutta poliittisten liikkeiden on helpompi takertua ihmisten yksityiselämän tapoihin kuin keskittyä mittakaavassa suurien toimijoiden ”tapoihin”. 

Kyösti Salovaara, 2020.
Älyn synkronointi vasemmalta oikealle:
Oodi-kirjasto, Helsingin Sanomat, Kiasma.

Löydetään ensimmäinen ”älytön” esimerkki

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö esitteli uudenvuodenpuheessaan ”sivistysvaltioiden dilemman”.

    ”Lyhyesti kuvattuna kysymys on siitä, miten annetaan turvaa ihmisille, joiden varalta joudutaan sitten turvaamaan muita, siis suojautumaan”, Niinistö sanoi. ”Tästä puolestaan seuraa vaikeita jatkokysymyksiä. Missä määrin yksilön oikeuksien vastapainoksi voidaan asettaa kaikkia koskeva turvallisuus? Tai päinvastoin, voidaanko koko yhteiskunnan turvallisuus vaarantaa asettamalla yksittäisten yksilöiden oikeudet etusijalle?”

    Sanomatta suoraan Niinistö tietenkin puhui ulkoministeri Pekka Haaviston ”dilemmasta”, jota Haavisto ei oikein näytä vieläkään ymmärtävän. Viime lauantain kesyssä Ylen Ykkösaamussa (telkkarin puolella) toimittaja, Seija Vaaherkumpu viittasi Niinistön esittämään dilemmaan, mutta hyväksyi sen enempää purematta Haaviston vastauksen leirien ISIS-lapsista ja äideistä. Haavisto toisti taas, että kysymys oli vain lapsien oikeuksista. Näinkin voi sanoa, mutta se on poliittinen perustelu, joka väistää erilaisten yhteiskuntapiirien perusoikeuksien välisen dilemman.

    Niinistön esittämään dilemmaan ei ole yhtä oikeaa vastausta. Siksi se onkin älyllisesti kiehtova. Samanlaisia perusoikeuksien ja todellisuuden välisiä ristiriitoja, dilemmoja piisaa.

    Esitettyyn dilemmaan nähden Pekka Haavisto ja Yle ykkösen toimittaja eivät täyttäneet ”älykkyyden” tunnusmerkkejä. Niiden puuttuessa takerrutaan poliittiseen argumentointiin.

    Sivuhuomautuksena voi todeta, että radion puolella Ylen Ykkösaamu on muutenkin menettänyt kriittisen asenteensa politiikkaan sen jälkeen kun maahan saatiin vihervasemmiston hallitus. Hallitusta käsitellään nyt silkkihanskoin. Sipilän porvarihallitus oli aikanaan Ykkösaamussa jatkuvan räksytyksen kohteena.

    Vaivaako Ylen Ykkösaamua poliittinen puolueellisuus vai toimittajien älyn puute? Veikkaan jälkimmäistä.

Kyösti Salovaara, 2021.
Aalto-yliopiston kampus täydentyy: uudessa
 rakennuskompleksissa sijaitsee mm. Kauppakorkeakoulu.
Muuttuuko tieteen äly rakennuksen estetiikan muuttuessa?
Uuden pikaraitiotien kiskot kertovat, että nykymaailmassa
sekä tiedon, tavaran että ihmisten liikuttamisen
logistiikka on entistä tärkeämpää myös 
älykkyyden lisäämiseksi.

Sitten mennään taiteilijoiden ihmemaahan

Muutama viikko sitten mietiskelin pakinassani, että kuuluvatko taiteilijat – kirjailijat, näyttelijät, maalarit, muusikot jne. – itseoikeutetusti älymystöön. Ilmiselvä toteamukseni oli, että tuskinpa kuuluvat.

    Älymystöön kuulumiselta kaiketi oletaan myös henkilökohtaista älykkyyttä. Tosin tuossa lainauksessani Paavo Lipposelta puhutaan intelligentsiasta, joka tulkitsee ja välittää varsinaisten intellektuellien, tutkijoiden ja tiedemiesten ja filosofien, siis pienen älymystön, ajatuksia ja tutkimustuloksia suurelle kansalle. Kenties intelligentsiaan kuuluminen ei edellytäkään älykkyyttä.

   Viime viikolla yli miljoona suomalaista katsoi Tiina Lymin kirjoittamaa ja ohjaamaa kolmiosaista Sisäilmaa -tv-satiiria työvoimatoimiston todellisuudesta hyvinvointivaltio Suomessa.

    Tiina Lymi kertoi TV-maailma lehdessä satiirin perusteluksi ahdistuksensa siitä, että hyvinvointivaltio on rapautumassa ja että asenneilmapiiri kovenee nykysuomessa.

    Ylen haastatelussa Lymi jatkoi väitteitä hyvinvointiyhteiskunnan armottomuuden lisääntymisestä. Hän myös väitti, että 1970-luvulla hyvinvointiyhteiskunta toimi paremmin kuin tällä hetkellä.

    Tosiasiassa mikään Lymin väitteistä ei ole faktaa.

    1970-luvun Suomessa nykyistä hyvinvointivaltiota vielä rakennettiin. Subjektiiviset oikeudet saatiin vasta 1980-luvun puolivälissä. Kun sosiaaliturvaan 1980-luvun taitteessa käytettiin n. 6 mrd euroa niin nykyään siihen käytetään 70 mrd. Se on n. 30 % bruttokansantuotteesta eikä se ole juurikaan vähentynyt viime vuosina. Hallitus on päinvastoin päättänyt, että oppivelvollisuus laajennetaan täysi-ikäisyyteen asti. Sekin maksaa monta euroa. Hyvinvointivaltio ei siis rappeudu, vielä.

    Sitä paitsi viime vuonna valtio otti 20 mrd euroa velkaa hyvinvointivaltion toiminnan tukemiseksi. Rahaa on jaettu kunnille ja yrityksille ja yhdistyksille, jopa pyöräilyn ja marjanpoiminnan tukemiseen.

    Toisin kuin Lymi väittää (faktoihin syventymättä), suomalainen hyvinvointivaltio melkein kerskailee anteliaisuudellaan. Se ei osoita rapautumisen merkkejä eikä minkäänlaista armottomuutta.

    Katsoin Sisäilmaa-sarjan ensimmäisen osan.

    Siitä muistui mieleen Ylen tv-teatterin poliittisesti vinksahtaneet esitykset 1970-luvulla ja taistolaisuuden loputon itsepetos, kun se lauloi naapurimaa Neuvostoliiton demokratiasta ja neuvostoihmisen hyvinvoinnista ja samalla manasi suomalaiset yrittäjät, ne ”kapitalistit” manan majoille.

    Sisäilmaa-minisarjassa on vähän samanlainen henki. En tiedä mistä Lymin ihannesuomessa verotulot hankittaisiin sosiaaliturvan ja hyvinvointivaltion ylläpitämiseen, jos yksityiset yritykset on lopetettu ja niiden palkkatyöläiset ovat joko kortistossa tai valtion palveluksssa.

    Mutta faktoista viis kun tunteet jyllää.

Lopuksi päädytään viattomasti taiteen mystiikkaan

Alkaneen vuoden toisena päivänä Jussi Ahlroth kirjoitti laajasti Helsingin Sanomissa ranskalaisen filosofin Georges Bataillen kirjasta Sisäinen kokemus, joka on juuri suomennettu.

    Bataille (1897-1962) oli filosofi, antropologi, mystikko, dadaisti ja ties mitä. Wikipedian mukaan monet viime vuosisadan älypäät kutsuivat Bataillea ”aikamme terävimmiksi aivoiksi”. Sisäinen kokemus ilmestyi alkuaan 1943. Ahlrothin kirjoituksen jälkeen sen voisi lukea, jopa innostuneena.

    Mutta takerrun nyt yhteen viattomaan Bataillen lauseeseen, joka saattaa toki olla suuressa roolissa hänen ajattelussaan.

    ”Taide näyttää sen, mitä ei voi kuvailla sanoilla”, Bataille sanoo. ”Bataillen mukaan taide voi vastata samaan kysymykseen kuin uskonto”. Ahlroth täsmentää Bataillen mystistä ajatusta.

    Taide voi olla kuin uskontoa, sen uskon.

    Mutta miten tai mikä taideteos muka näyttää enemmän kuin sanoilla voisi kuvata? On paljonkin taideteoksia (maalauksia, musiikkia, runoja, kirjoja) joiden merkitystä tai merkityksiä on hankala ymmärtää. Niiden tarkoitus ja ”sanoma” jää lukijalle ja kokijalle selviämättä. Mutta jos ei ymmärrä jotakin, sen voi kyllä sanoilla kuvata.

    Em. Bataillen lauseeseen voi vastavedoksi ottaa hieman kuluneen toteamuksen Pablo Picasson ”mestariteoksesta” Guernican verilöyly, jolla Picasso otti kantaa Espanjan sisällissotaan.

    ”Onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle?” kysyi Jean-Paul Sartre 1940-luvulla. ”Ja kuitenkin siinä on sanottu jotakin mitä ei voi koskaan ymmärtää kokonaan ja jonka ilmaisemiseen tarvittaisiin loputtomasti sanoja.”

    Guernican verilöyly on kubistinen maalaus, josta ei tiedä mihin se liittyy, ellei maalauksen katsojalle kerrota sen nimeä ja sen liittymistä Espanjan sisällissotaan ja baskikaupunki Guernican (baskiksi Gernika) pommituksiin.

    Merkityksiä ei maalata eikä sävelletä, Sartre sanoi. Tässä mielessä selkeän yhteiskunnallisen tai yksilöön liittyvän sanoman esittäminen sävellyksellä tai maalauksella on mahdotonta kertomatta taideteoksen ulkopuolisia faktoja. Onhan erästä sävellystä esimerkiksi käytetty sekä joululauluna että työväenlauluna. Toisesta sävellyksestä tuli Suomessa sekä punaisten että valkoisten tunnuslaulu. Sävellys itsessään on neutraali – melodia ei ilmaise ulkopuolista todellisuutta, sen faktoja.

    Oliko Bataille väärässä sanoessaan että ”taide näyttää sen, mitä ei voi kuvailla sanoilla”? Jos oli, voiko Wikipedian arvion ”aikamme terävimmistä aivoista” heittää roskikseen?

    Sovinnollisesti päädyn ajatukseen, että koska taideteoksen kokeminen on ylisummaan subjektiivinen kokemus eikä kukaan pysty tietämään kenen kokemus - ”älykkään” ihmisen vai ”tyhmän” ihmisen - on aidoin ja ”syvällisin”, ei Bataillea kannata tuomita ”älyttömäksi” yhden lauseen perusteella, vaikka lause kuulostaa älyttömältä.

Kyösti Salovaara, 2021.
Kauppakeskus Espoossa:
eräs toimeliaisuuden, markkinoiden
 ja hyvinvoinnin moottoreista.
Estetiikka kenties antaa periksi pragmalle,
mutta ilman markkinoita ei ole verotuottoja.