maanantai 22. syyskuuta 2014

Kasvot ampuma-aukossa


[pelon näköpiiri]




                                                                              Kyösti Salovaara 2014.

Ampuma-aukko Lingessä.


Eräällä Vogeesien harjanteella, melkein tuhannen metrin korkeudessa sijaitsee Lingen puolustusasema, jossa saksalaiset ja ranskalaiset taistelivat muutamasta metristä heinäkuusta lokakuuhun vuonna 1915.
     Tie Lingelle vie kauniita serpentiinejä pitkin; matkaa Colmarista sinne on vain parikymmentä kilometriä ja silti olet kuin toisessa maailmassa metsien, jylhien rinteiden ja syvien laaksojen tuntumassa, joiden rauhaa mikään ei näytä häiritsevän.
     Sitäkin mielettömämmältä tuntuu, että saksalaiset puolustivat Lingeä kuin viimeistä päivää, ja että ranskalaiset yrittivät kiivetä mäen päälle mieshukasta välittämättä.
     Lingen taisteluissa kuoli lyhyessä ajassa 17 000 sotilasta.
     Sitten rintama jäätyi paikalleen sodan loppuun asti. Rintamalinjan väliä oli ohuimillaan vain muutama metriä – vihollinen vihollista vasten, katse katseen päässä.
     Toinen katsoo mäen harjalta alaspäin peläten ylös kiipeävää vihollista. Maahan kaivetun juoksuhaudan ampuma-asemasta näkee pitkälle laaksojen takaisille Vogeesien harjanteille.
     Toinen tähyää mäkeä ylöspäin melkein pystysuoraan; ja onko muuta näkyvissä kuin taivas pilvineen ja muutama ampuma-aukko, johon osuminen vaatii mestarin taitoa.
     Kaksi katsetta: toinen ampuma-aukosta avaraan maisemaan, toinen pieneen mustaan pelottavaan reikään, josta tappava tulilieska saattaa kohta yllättää katsojan.


Kun seisoo tuliaseman vieressä, käy katsomassa mitä ampuma-aukosta näkee ja kävelee muutaman metrin toisaalle ja yrittää nähdä tuliaseman sisään mustasta aukosta, tajuaa että tässäkin joutuu perimmäisen metaforan keskelle, kuin osaksi ihmisten välisen pelon ja ystävyyden häilyvää rajalinjaa.
     Jos yrittää asettautua puolustajan asemaan, niin kuinka paljon tämä lopulta näkee ampuma-aukostaan? Yhtäältä hän näkee suoraan eteenpäin pitkälle, mutta sivuilleen vain vähän. Hänet valtaa pelko mitä piiloon jäävä mahtaa tuoda tullessaan. Hiipiikö sieltä kavala vihollinen hän kimppuunsa? Kuuluuko askelten kahina kannervikosta?
     Lingessä ongelmana on harjanteen rinteiden jyrkkyys. Itse asiassa ampuma-aukosta näkee hyvin kilometrien päähän Vogeesien etäisillekin harjanteille, mutta lähelle ei näe juuri lainkaan. Mitä jos vihollinen onkin ihan käden ojentaman päässä eikä tuolla kaukana.
     Kasvot ampuma-aukossa peittyvät bunkkerin pimeyteen.
     Pimeässä pitää olla rohkea vaikka kuinka pelottaisi.


Mäen syrjässä, kymmenen tai kaksikymmentä metriä puolustusasemaa alempana rinteellä ranskalainen sotilas yrittää nähdä vihollisen, löytää maalin luodilleen. Hän ei pysty juoksemaan näkeä ylöspäin, tuskin edes kävelemään sillä jyrkkää rinnettä pääsee ylöspäin vain ryömimällä.
     Sotilas komennetaan hyökkäämään vihollisen tuliasemalle.
     Miten hyökätä jos pystyt vain ryömimään ja pysyt paikallasi vain takertumalla pommituksissa säilyneisiin puiden juuristoihin. Mikä odottaa jos nouset ja yrität ampua summittaisesti ylöspäin, vinosti taivasta kohden?
     Ylöspäin kipuava sotilas havaitsee mustan reiän bunkkerin kyljessä. Hän pelkää, että sieltä joku katsoo hyökkääjää sormi liipasimella. Jos aurinko on juuri laskemassa, saattaa auringonsäde osua ampuma-aukkoon, ja hetken sotilas näkee toisen ihmisen kasvot, aivan tavallisen näköiset, melkein kuin hänen omat kasvonsa kun hän katseli niitä peilistä ajaessaan partaa monta päivää sitten, kun oli rauhallisempaa eivätkä tykit pauhanneet eikä konekiväärit papattaneet.
     Kaksi katsetta, kaksi pelkoa.



                                                                                              Kyösti Salovaara 2014.

Ampuma-aukkoja Fort Douaumontissa.



Tänään, vuonna 2014, Elsassissa tai Alsacessa, miten vaan, ei oikein tiedä missä maassa kulkee. Ollaanko Saksassa vai Ranskassa vai jossakin siltä väliltä. Paikkojen nimet ovat ei-ihan-mistään maasta ja sapuskat runsaita kuin Saksassa ja maukkaita kuin Ranskassa.
     Sata vuotta sitten taisteltiin monta vuotta ja mistä taisteltiin, saattaa nykypäivän ”kulkuri” kysyä.
     On surullista seisoa esimerkiksi Lorrainessa Fort Douaumontin mahtavan linnoituksen hyytävän kylmässä käytävässä veden tippuessa kivikatosta niskaan ja jalkojen kastuessa lattiaa peittävissa lätäköissä tajuten, että vuonna 1916 täällä puolustettiin Verdunia - ja välillä saksalaiset sotilaat palelivat ja pelkäsivät linnoituksen kylmissä huoneissa ja käytävissä, ja sitten taas oli ranskalaisten vuoro pelätä ja palella.
     Verdunin taisteluissa Saksa ja Ranska menettivät tappioina yhteensä noin 700 000 sotilasta, kaatuneina ja haavoittuneina.
     On sydäntä läkähdyttävää, että nyt et Elsassissa, tai Alsacessa, miten vaan, oikeastaan tiedä oletko Ranskassa vai Saksassa vai jossain muualla, itse asiassa Euroopassa.
     Ja Euroopaksi Elsassin, tai Alsacen, miten vaan, pääkaupunki Strasbourg itseään kutsuukin.
     Kaksi katsetta, kaksi pelkoa – monta ajatusta.


                                                                                           Jaakko Salovaara 2014.

Mitä jos näkisit itsesi kun katsot vihollista ampuma-aukosta?



Charleville-Mézières, Ranska, 21.9.2014.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Keksijän poika, haaveilija


[Osmo Salovaara 1914-91]







Tänään lauantaina tulee kuluneeksi 100 vuotta isäni Osmo Salovaaran syntymästä.
     Sen kunniaksi, isää muistaen kirjoittelen muutamia lauseita. Pikaisesti, syvempiä virtoja miettimättä. Vähän huolettomasti ja pintaa raapaisten.
     Muistikuvat ovat yhtä aikaa voimakkaita ja haalistuneita. Mikä on totta, mikä kuviteltua, sitä on mahdoton sanoa. Väärin muistettu voi olla oikein. Päinvastainen on mahdollista.
     Eilen seisoin hetken Trierin kaupungissa Karl Marxin syntymäkodin edessä. Matkalla takaisin Koblenziin, ensin Moselia seuraten ja sitten Hunsrückin harjanteiden yli ajaen yritin asettaa isäni ja hänen isänsä asianmukaiseen suhteeseen.
    Isoisäni Kaarlo (Kalle) Engelbert Salovaara oli keksijä, Jyväskylän punakaartin perustajia ja sittemmin kaartin järjestyspäällikkö, joka vangittiin kansalaissodan alkuvaiheessa. Hän kuoli Tammisaaressa kansalaissodan päätyttyä 34 vuotiaana. Vähän ennen vapautumistaan. "Murhattuna", isoäitini uskoi loppuun asti.
     Marxin varjoa ei meidän perheessä näin ollen kannata paeta.
     Mutta mitä kaikkea muuta ihmisen elämään kuuluu – sitä on vaikea ellei mahdoton jälkikäteen teräväpiirteisesti kuvata.
     Joistakin säilyneistä fragmenteista tulee mieleen, että Kaarlo Engelbert Salovaara oli kuin henkilö Rantamalan Harhamassa
     Hän oli kivenhakkaaja, keksijä, jyväskyläläisen Sorretun voiman taloudenhoitaja ja vastaava päätoimittaja, ns. ”linnatoimittaja”, jota tarvittiin kun lehti loukkasi tsaaria. Niinpä Kaarlo oli kaksi kertaa Vaasan linnassa kärsimässä tuomiota majesteettirikoksesta lehden syyllistyttyä tsaarin herjaamiseen.
     Isäni Osmo syntyi Jyväskylässä 13.9.1914.
     Isäni syntyessä Kalle Salovaara ja Helmi Hanhinen eivät olleet naimisssa, koska siihen aikaan siviilivihkiminen avioliittoon oli mahdotonta. Naimisiin isäni vanhemmat saattoivat mennä vasta hieman ennen Kaarlon kuolemaa. Helmi oli Kallen toinen vaimo. Kallen ensimmäinen vaimo kuoli Hampurissa kun Kalle oli hänen kanssaan matkalla siirtolaiseksi Etelä-Amerikkaan.
     Kaikesta päätellen Kallen poliittismoraaliset periaatteet olivat järkkymättömiä.
     Jo nuorena kirjoittamassaan testamentissa hän edellytti ettei leski saa mennä naimisiin porvarin kanssa. Jos menee, lapset pitää luovuttaa sosialistiperheen kasvatettavaksi.
     Helmi Salovaara ei mennyt uudestaan naimisiin miehensä kuoltua.
     Hän muutti kanslaissodan jälkeen Kotkaan, koska Jyväskylässä punikin perheellä oli sodan jälkeen vaikeaa; perheen vastasyntynyt poikalapsi kuoli pian synnyttyään sillä mummoni mukaan Jyväskylässä lääkärit eivät suostuneet hoitamaan punikkien pentuja.

Osmo (vas.) ja Kullervo - veljekset.


Internetistä ei löydy paljoa isästä eikä pojasta.
     Eilen illalla, Trieristä palattua, löysin kuitenkin viittauksen yhdysvaltalaiseen patenttiin (Mailing-machine. US 1178182 A), jossa isoisälleni myönnettiin vuonna 1916 patentti Yhdysvalloissa postitusautomaatille, jonka Kalle oli myynyt ruotsalaiselle Wagnerille. Se oli ”mullistava” keksintö, joka helpotti vastaanottajan osoitteen painamista suoraan lehteen ilman tarralappuja. Olen nähnyt Sorretun voiman koekappaleen, jolla keksintöä esiteltiin.
     Kallen kuoltua mummoni kävi kamppailua saadakseen Wagnerilta korvauksen laitteesta, jota Wagner nyt kauppasi. Turhaan. Ei mahtanut leski suuryritykselle mitään.
     Mutta jos isäni syntyi Marxin haaveet veressään, yhtä lailla hänen veressään virtasi kirjapainomustetta, sillä myös Helmi Salovaara teki uran kotkalaisessa Eteenpäin-lehdessä. Isäni aloitti Eteenpäin-lehdessä juoksupoikana ja lopetti vuonna 1974 yrityksen toimitusjohtajana.
     Kun Osmo syntyi syyskuussa 1914, ensimmäistä maailmasotaa oli käyty kuukauden verran. Marnella ranskalaiset pysäyttivät Saksan hyökkäyksen, taistelu jatkui Aisnelle, missä saksalaiset pysäyttivät ranskalaisten vastahyökkäyksen lokakuussa 1914. Panaman kanava avattiin liikenteelle juuri ennen isäni syntymää.
     Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin isäni joutui talvisotaan ja sitten jatkosotaan. Hän oli IT-yksikössä eikä juuri koskaan puhunut

Kersantti.
sotamuistoista. Kirjallisuutta hän harrasti ahkeraan ja laveasti, niin kuin monessa pakinassani olen kertonut, mutta Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hän jätti lukematta. Hieman snobbaillen Osmo ei välittänyt romaanista, jota sellaiset ihmiset kehuivat maasta taivaaseen, joille se oli ainoa kirja jonka nämä tulivat lukeneeksi.
     Kolmekymmentäluvulla isäni suoritti aseseppäkoulun Helsingissä. Päästötodistuksessa teoreettiset aineet olivat kiitettäviä. Kummallista on, ettei isäni äiti halunnut koulututtaa poikaansa pidemmälle, vaikka hän oli itse käynyt kauppakoulun.

     Tulee mieleen toteutuiko tässäkin Kallen tahto: pojista ei saa tehdä herroja!


Uskallan väittää, että Kalle Salovaara oli haaveilija, jonkin sortin sosialisti ja seikkailija.
     Isäni oli taatusti haaveilija, joka monen haaveilijan tavoin päätyi porvalliseen ammattiin ja keskittyi sitten siihen.
     Äitini on kertonut, että välillä isäni oli menossa majakanvartijaksi, toisinaan metsänvartijaksi. Muistan kuinka hän harjoitteli englanninkielisellä näppäimistöllä kirjoittamista. Hänellä oli työpaikka sovittuna New Yorkissa konelatojana, mutta äitini ei suostunut lähtemään Suomesta minnekään.





Jääpalloilija. KTP 30-luvulla.




     Tässäkin on kosolti ironiaa, sillä Museokadun puutaloasunnosta äitini oli aina valmis muuttamaan ”sivistyneempiin” olosuhteisiin, mutta isäni ei Museokadulta muualle Kotkaan halunnut lähteä. Kauemmaksi kyllä, mutta kauemmaksi hän ei päässyt.
     Ehkä purjehtiminen oli eräänlaista haaveilua sekin. Osmo omisti Rajalan veljesten, Topin ja Heltsun kanssa Hai-veneen, jolla he osallistuivat kilpapurjehduksiin ahkerasti. Lopulta äitini sai tarpeeksi yökilpailuista ja isäni myi osuutensa veneestä.
     Pakoon ei päässyt.
     Piti keskittyä työntekoon, ammattiin, lehtihommiin.




Jossakin vaiheessa isä siirtyi sosialidemokraattisesta Eteenpäin-lehdestä porvarien Etelä-Suomeen konelatojaksi. Kävimme joskus katsomassa häntä ”jättiläismäisen” linotype-latomakoneen äärellä.      
     Työn sankari!
     Eteenpäin, eteenpäin!
     Hän sai paikan 50-luvun alussa Kotka Nyheteristä faktorina; lehti kustansi opinnot faktorikoulussa. Ja sitten hän sai paikan Eteenpäin-yhtiössä kirjapainofaktorina, myöhemmin kirjapainon johtajana ja kuusikymmentäluvun alussa, noin 50-vuotiaana hänestä tuli yhtiön toimitusjohtaja.
     Isäni aikana Eteenpäin-lehti kasvoi Kotkan ykköslehdeksi. Se lienee ainoa työväenlehti, joka ei kuihtunut porvarilehtien katveessa vaan nousi siivilleen.

1954. Faktori.
Varjoista päätellen on keskipäivä ja isäni on käymässä
lounaalla Museokadulla.


   
Meri ja Osmo. 1954.
 
     Saatan olla puolueellinen ja olen puolueellinen ja subjektiivinen, mutta läheltä seurattuani väitän, että Eteenpäin-lehti menestyi resurssien lisäämisen ja mainosmyynnin taustatyön ansiosta eikä niinkään eikä ensi sijassa lehdessä julkaistun aineiston perusteella. Väitettäni tukee sekin, että koko ajan lehdessä oli sama päätoimittaja, joten toimituksesta käsin kehitystä ei viety eteenpäin.
     Lehti panosti tekniikkaan; uusia painokoneita hankittiin Ruotsista, siirryttiin offsettiin etujoukoissa. Isäni muisteli joskus, kuinka hän tai/ja levikkipäällikkö Uljas Partio ottivat aina yhteyttä paikallisiin yrityksiin, jos yritys ilmoitti vain naapurilehdessä. Moiselle yritykselle perusteltiin Eteenpäin-lehdessä ilmoittamisen hyödyllisyyttä, vedottiin sen ja sen kaupunginosan levikkitietoihin, sanottiin että oli turha ilmoitella Etelä-Suomessa jos kaupunginosassa lähes kaikki tilasivat Eteenpäin-lehteä.
     Samaan aikaan lehden sivumäärää kasvatettiin rohkeasti. Lehden urheiluosastoa kasvatettiin näkyvästi, koska Kotkassa jalkapallo ja koripallo vetosivat katsojiin ja lukijoihin. Urheilujournalismi kukoisti.
     Demarilehti menestyi urheilulla, ei politiikalla!
     Sivumäärän kasvaessa toimitus tietysti pääsi näyttämään kyntensä.
     Lehden sisällöllinen kasvu ja levikki imaistiin myönteiseen kierteeseen mikä ei aina ilahduttanut Helsingin demareita, joiden mielestä ponnistelut olisi pitänyt kohdistaa Suomen Sosialidemokraatin maanlaajuisen levikin kasvattamiseen.
     Isäni antoi työlle kaikkensa, niin kai voi sanoa.
     Hän oli Sanomalehtien liiton johtokunnassa, Työväenlehdistö ry:n hallituksessa.
     70-luvun alussa hän valvoi yökaupalla miettiessään miten Eteenpäin-yhtiö saa rahoitetuksi uuden toimitalon. Helsingin herrat heittelivät kapuloita rattaisiin. Hanke kuitenkin onnistui vaikkei isä siitä päässyt oikein nauttimaan.

Väsynyt. Hetki ennen infarktia.
     Kesällä 1974 olimme mökillä Pernoossa, Kymijoen rannalla rakentamassa uutta kylmäkellaria, oli kuumaa ja maan kaivaminen rankkaa. Isä poltti katkeamatta tupakkaa.
     Sunnuntai-aamuna hän sai massiivisen sydäninfarktin. Ajoin hänet autolla Kotkan keskussairaalaan. Paareille nostettaessa tupakka-aski putosi maahan, isäni tavoitteli sitä.
     Isä selvisi infarktista, tupakanpoltto jäi siihen kun aski nostettiin maasta hänen käteensä.
     Kun lääkärit kertoivat ettei isä voi palata työelämään, hän itki.
     Uusi elämä kuitenkin alkoi, haaveistakin tuli ehkä totta kun hän pääsi viettämään talvia Mallorcalla.
     Tai mistäpä minä sen varmasti tietäisin.

Nizza 1984. 70 v. matkalla.
Pariisi, La Défense. 1989
75 v. matkalla.
Palma de Mallorca. 1988.
Palma 1988.


Ihmisestä muistaa kaikenlaista, mutta kenenkään päähän ei pääse, ei edes oman isänsä.
     Kun katselee vanhoja valokuvia, on näkevinään paljon, mutta kaikkea ei näe ja yhtä paljon jää piiloon.
     Isäni oli (itseoppinut) työläisintellektuelli, hän väitteli mielellään koska tiesi niin paljon.
     Hänellä ei kuitenkaan ollut kunnianhimoa eikä halua poliittiseen rooliin. Siinä katsannossa hän ei ollut isänsä poika. Enkä usko, että toimitusjohtajan pesti oli se mistä hän elämänsä ajan haaveili.
    Haaveista ei kai koskaan tule täyttä totta; jos tulisi, eihän ne haaveita olisikaan.
    Isä oli rauhallisen oloinen mies, joka saattoi hetkessä menettää hermonsa, lauhtuakseen sitten nopeasti. Tunteistaan hän ei puhunut, mutta kukapa sen ajan miehistä olisi puhunutkaan.
     Horoskoopimerkiltään neitsyenä isä vaati työn jäljeltä täydellisyyttä. Siitä kaiketi johtuu etten minä pidä käsityöstä; en pystynyt koskaan maalatessa tai lautaa hiotessa täyttämään hänen vaatimustasoaan.
     Oliko isä hieman vieras, hieman syjästäkatsoja koko elämänsä? En tiedä, en osaa vastata. Sodan aikana hän kirjoitti sydäntäraastavan hienoja kirjeitä tulevalle vaimolleen Merille.
     Isän intellektuellin luonnetta kuvaa kyllä äitini kommentti kirjeistä.
     Ensin, äitini joskus muisteli, ensin kukin kirje tuntui ihanalta ja sellaiselta, että siinä isäni kehui Meriä maasta taivaaseen, mutta kun kirjeen luki toiseen kertaan ja kolmanteen siitä alkoi löytyä piikkejä ja salaironiaa ja kriitiikkiä, jonka jälkeen äitini ei enää tiennyt ilahtuako vai suuttua.
     Elämä on haaveista rakennettua.


Osmo ja Meri Kreetalla. 1990.


Vietin isäni kanssa paljon aikaa, aina loppuun asti.
     Lomailimme yhdessä: Pernoossa Kymijoella tai Espanjassa, Kreikassa, Italiassa.
     Mutta tunsinko hänet?
     Viimeisenä tietoisena elinpäivänään toukokuussa 1991 isäni kävi Merin kanssa mökillä valmistelemassa kesää. Mökiltä palatessa hän ajoi autolla hullun rohkeasti.
     Häntä stressasi mahdollisuus etteivät he saa seuraavan talven eläkeläismatkaa Mallorcalle. Siihen aikaan lennot olivat kortilla eikä korvaavia matkoja ollut tarjolla.


Viimeisellä reissulla: Illetas, Mallorca, keväällä 1991.

     Mökiltä kotiin palattuaan hän kuitenkin sai tiedon Lahden Aurinkomatkoilta, että seuraavan talven matka oli varmistunut.
     Uutisissa kerrottiin puoleltapäivin, että Eteenpäin-yhtiö oli myynyt sanomalehtensä Sanoma Oy:lle.
     Isäni raivostui SDP:n johdolle.
     Hän meni pihalle naapurimiesten juttusille.
     Haukkuessaan Ulf Sundqvistia lehtikaupasta hän vajosi kesken lauseen maahan. Ambulanssin tulo kesti kaksikymmentä minuuttia. Muutamaa päivää myöhemmin hän kuoli keskussairaalassa.
     Sillä viikolla minä olin neljänä päivänä työmatkalla Jyväskylässä.




Kuvat: Salovaaran perheiden kotialbumeista.
Koblenz, Saksa, 13.9.2014.

torstai 11. syyskuuta 2014

Rajaton Eurooppa

[tavara liikkuu]




                                                    Kyösti Salovaara 2014.

Se Silta!
Tie Eurooppaan.
Liikkeen symboli.


Hannoveriin ajellessa kukaan ei ole kysynyt matkalla papereitani; ketään ei ole kiinnostanut mistä tulen tai minne menen.
     Tai miksi menen – ketä se kiinnostaisi?
     Parhaimmillaan Eurooppa on rajaton.
     Hannoverilaisen kirjakaupan uutuustiskillä on Leena Lehtolaisen ja Taavi Soininvaaran romaanien käännökset. Mutta enemmän siellä näkyy ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia kirjailijoita.
     Kun lähtee ajamaan Kööpenhaminasta etelään kohti Saksaa ja kun jatkaa Hampurin ohi yhä vain etelään, tajuaa mitä rajaton Eurooppa merkitsee. Sen tajuaa ohittaessaan pitkiä rekkasaattueita, joita moottoritiellä kohtaa lukemattomia menossa ja tulossa. Tanskan ja Saksan moottoriteillä rekkoja on kielletty ohittamasta muita autoja, koska ne niin tehdessään aiheuttavat vaaratilanteita.
    Liikenteessä yhdenmukaisuus on hyve, individualismi pahe.
    Rekkakuskit noudattavat sääntöjä ja ohittelevat toisiaan silmän välttäessä.
     Vasta tanskalaisella ja saksalaisella moottoritiellä tajuaa mitä moderni logistiikka tarkoittaa. Ymmärtää kuinka riippuvaisia eri maissa asuvat ihmiset ovat toisistaan.
     Vasta satojen rekkautojen saattueita nähtyään tajuaa mitä rauha tarkoittaa. Että se on toimintaa eikä joutenoloa. Että liike on tärkeämpää kuin päämäärä.


Rekat kuljettavat tavaroita. Niihin, tavaroiden pintaan on liimattu kulttuurien merkkejä. Tavaran ostaja ei välttämättä huomaa kulttuurin liimaa eikä tavaran pinnassa liikkuvaa merkitystä. Mutta merkitykset tulevat tykö joka tapauksessa.
     Myös liike on merkitystä sellaisenaan.
     Joku voi pahoittaa mielensä kun vertaan rekkalastissa kulkevaa tavaraa – olipa se tekniikkaa, ruokaa tai vaatteita – kirjaan jonka näen kirjakaupassa.
     Mutta eihän niissä lopulta ole merkittävää eroa.
     Tavaran historia vain on lyhyempi kuin kirjan.
     Tavara elää hetkessä; kirjassa kulkee vuosien pintamerkityksiä.
     Tavara on yksikäsitteinen, kirjalla on monta merkitystä.
     Liike paikasta toiseen, ajasta toiseen on kulttuurin hengitystä.


Kauan sitten kirjoitettu romaani on logistinen ihme.
     Se välittää semmoista, mitä ei enää ole edes olemassa, paitsi sanoissa ja lauseissa. Mutta koska sen tavoittaa sanoista ja lauseista, se herää henkiin ikään kuin ei olisi koskaan kuollut.
     Kulttuurin jälleensyntyminen!
     Lupasin matkalla lukea Thomas Mannin Buddenbrookeja. Romaanin alaotsikkona on ”Erään suvun rappeutumistarina”.
     Siiri Siegberg suomensi romaanin 1920-luvun puolivälissä. Tekijän luvalla. Mann ja Siegberg pingoittivat sanojen siteen kahden kulttuurin välille.
     Se pitäisi nyt 90 vuotta myöhemmin tavoittaa, kuin kulttuurirekan viivästyneestä lastista purettuna.
     Aloitin romaanin laivalla. Sain yhden luvun luettua.
     Jatkoin Kööpenhaminassa kivuliaasti ja yritin Hannoverissa päästä vauhtiin.
     En voi kehua saavutusta tähän mennessä.
     Matkan ponnisteluista väsynyt mieli ei jaksa hahmottaa kunnolla kenestä kirjailija kirjoittaa. Uusia henkilöitä ilmestyy näyttämölle kuin kiusaamaan lukijan tarkkavaisuutta.
     Ehkä tarina pitää aloittaa vielä uudestaan.
     Ei saa luovuttaa.
    ”Mitä se on – Mitä on...” Mann aloittaa.


                                                                                             Kyösti Salovaara 2014.

    
Hannoverissa keskiviikkona 10.9.2014
Saattaa olla että seuraava pakina syntyy sunnuntaina, jolloin erään merkittävän henkilön syntymästä tulee kuluneeksi 100 vuotta.

torstai 4. syyskuuta 2014

Matkalla Buddenbrookeihin


[lukemalla luettavaksi]



1930.



Olin maanantaina kirjakaupassa etsimässä luettavaa tulevalle Euroopan matkalle.
     Vaikea tehtävä.
     Siksi että kovakantiset kirjat ovat kalliita.
     Ja semminkin että olen vähän snobi: en halua lukea kirjoja joita kaikki muut lukevat.
     En siis lue Karl Ove Knausgårdia enkä Stieg Larssonia enkä Sofi Oksasta enkä Thomas Pikettyä – enkä... jne.
     En lue vaikka pitäisi. Tyhmä asenne mutta itse-tyhmyydelle ei mitään mahda.
     Klassikkoja toki luen, ehkä.
     Akateemisessa kirjakaupassa kääntelin jälleen kerran Ernest Hemingwayn romaania Kenelle kellot soivat. Olen niin monta päivää elämästäni viettänyt Espanjassa, että tämä romaani pitäisi lukea. Sen olisi saanut nyt 36 eurolla. Hemmetti. Ties kuinka mones painos, ties kuinka suurella voitolla Keltaisessa kirjastossa. Kustantajalle ja kauppiaalle kilahtaa todennäköisesti katetta jokaisesta kappaleesta kolmisen kymppiä.
     Ei kulttuuriteko vaan silkkaa rosvousta.
     Hieman tuohtuneena luin seuraavan päivänä BBC:n nettisivulta, että Hemingwaytä ei enää juhlita Pariisissa. Nuorisolla on uudet sankarit. Hemingway häipyy historian utuun.
     Siinä saitte – Keltaisen kirjaston hinnoittelijat!


Olen lukemisen suhteen ajopuu; luen mitä sattuu ja olen kai aina niin tehnyt.
     Joitakin kirjailijoita tunnen paremmin, useita en lainkaan.
     Kun aikanaan, isäni vihjeestä, luin ensimmäisen Karl Mayn romaanin ja ihastuin, lainasin sitten Kotkan kirjastosta kaikki. Samoin kävi Waltarille. Mutta Sillanpäätä tai Kiantoa en ole saanut luetuksi ensimmäistäkään riviä (paitsi ehkä pakolla Lyseossa). Joel Lehtosesta puhumattakaan.
     Steinbeckiltä olen lukenut yhden tai kaksi romaania. Raymond Chandlerilta ja Mickey Spillanelta kaikki, melkein. Myös Carter Brown ja Edgar Wallace ovat hallussa, mutta Hemingwaytakin olen oikeastaan kartellut. Updikea kyllä luin, vaikka pari käännöstä olikin ala-arvoisia. Rothilta olen lukenut melkein koko tuotannon; Mailerilta pari kirjaa; Proustia aloitellut ja Joycen jättänyt kesken vähintään kolme kertaa.
     Ajopuuna kirjallisuuden maailman-hyllyssä. Hohhoijaa tyrskyt!
     ”Sinä elät ajopuuna”, ex-vaimoni kerran sanoi eikä puhunut kirjoista. 
     Se ei ollut moite vaan surullinen toteamus.


Automatkalle on kuitenkin helpompi valita luettavaa kuin lentomatkan päähän. Ei tarvitse miettiä kiloja. Toisaalta ei autoonkaan koko kirjasto mahdu. Pieni kylläkin.
     Luettavaa kolmeksi viikoksi, huh!
     Koska matka Saksan, Ranskan ja Belgian maisemissa kiertyy lopulta Lyypekkiin ennen viimeisiä taipaleita Sillan yli Ruotsiin ja Tukholmaan, muistin että minullahan on kirjakomerossa Thomas Mannin Buddenbrookit, jota en (kai) ole koskaan lukenut loppuun. Nyt päätin, että siitä tulee ”opastus” saksalaiseen (mielen)maisemaan.
     En kuitenkaan lupaa, että jaksan lukea sitä kokonaan. Yritän, mutta en vanno kiveen enkä kantoon.
     Yhdenlaisen näkemyksen tuohon maisemaan – ja euroopalaiseen henkiseen maisemaan – saanen nyt ostamastani Tarmo Kunnaksen tietokirjasta Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Kunnaksen kirja ilmestyi viime vuonna; ostamani pokkari on kolmas painos.
     Ja kas kummaa: eiköhän Ian McEwanin vakoiluromaani Makeannälkä myös avaa yhden kulman Eurooppaan ja kylmän sodan vuosiin.
     Suomalaisen pokkarin pimuhömpän lukijoihin vetoava kansi ällöttää. Hekö McEwania lukevat?
     The Guardianiassa oli muutama viikko sitten terävä juttu muutamasta englantilaisesta klassikosta, joiden uusissa painoksissa kansikuvat ovat naurettavia ja järjettömiä; sellaisia joita laitetaan chick lit romaaneihin, jotta lemmenkipeät teinitytöt kiinnostuisivat niistä.
     Guardian piti moisia kirjankansia kulttuuriskandaalina.


Mannin ja Kunnaksen kirjat saattaisivat riittää, mutta varmuuden vuoksi otan matkaan myös Robert Galbraithin Käen kutsun ja Jaroslav Hashekin Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailmansodassa – II. matkalla rintamalle.
     Olen pitkään tuuminut, että pitäisi joskus lukea uudestaan nuortenkirjoja, joita isäni osti 1930-luvun alussa. Isäni hyllystä on periytynyt kolmisenkymmentä Poikien seikkailukirjaston romaania, jotka Otava julkaisi 30-luvun taitteessa. Itse sarjahan jatkui sodan yli.
     Niinpä Euroopan reissulle tulee mukaan Tauno Karilaan Kummituslaiva, Ukko Kivistön Timanttisormus ja lapsuuteni suursuosikki Jalmari Finnen Valkoinen torakka. Museokadulle (Kotkassa) perustettiin aikanaan tuon Valkoisen torakan salaseuran haarakonttori. Vakoilijoita ei kuitenkaan koskaan löydetty.
     Saa nähdä millainen kuva menneestä Suomesta ja kadonneesta maailmasta noista kirjoista piirtyy.


Kun matkustaa Suomesta ulkomaille, mihin silloin matkustaa?
     Lähemmäksi kotiaan, niinkö?
     Kun matkalla lukee kirjoja, mihin silloin päätyy?
     Itsensä tykö, niinkö?
     Ehkä juuri niin tapahtuu.
     Auton paksiin pakataan pieni kirjasto.
     Edellä mainittujen lisäksi sinne ahdetaan tukevat matkaoppaat Saksasta, Ranskasta ja Belgiasta. Ja niiden lisäksi muutama ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta kertova kirja, koska tie vie, luultavasti, ainakin Verduniin ja Bastogneen. Ja matkakumppanilla on toki oma ”kirjastonsa” mukana.
     Saapa nähdä mitä tulee luetuksi viininkorjuun elävöittämässä maisemassa.
     "Mitä se on - Mitä on..."
     Matkalla Buddenbrookeihin.


WSOY 1980.