Kynämies

[E. L. Doctorow 1931-2015]

Tätä kesää: tervapääskyt kirkuvat, villapaita päällä, minulla.

    ”E. L. Doctorow oli yksi Amerikan suurimmista kirjailijoista”, twiittasi presidentti Obama viime viikolla tiistaina kuultuaan, että vuonna 1931 syntynyt kirjailija on kuollut. ”Hän opetti minulle paljon, häntä kaivataan.”

    Korostetusti newyorkilainen, venäjänjuutalaiseen perheeseen syntynyt Edgar Lawrence Doctorow on saanut kuoltuaan mairittelevaa huomioita muualtakin kuin Valkoisesta talosta, siitä huolimatta että Doctorow taisi eläessään jäädä julkisuushakuisempien kirjailijoiden – kuten Norman Mailerin, Saul Bellowin tai vaikkapa Philip Rothin - varjoon. Tämä sanottuna sillä varauksella, että olihan Doctorowin Ragtime (1975) sensaatiomainen läpitulo ei pelkästään amerikkalaiseen vaan myös koko länsimaiseen kirjallisuuteen. Se, ja siitä tehty elokuva (1981) nosti kokonaisen aikakauden ja siihen liittyvän musiikin tavallisten lukijoiden ja elokuvissakävijöiden tietoisuuteen. ”Älkää soittako tätä kappaletta nopeasti. Ragtimea ei pidä koskaan soittaa nopeasti...”, varoittaa Scott Joplin Ragtimen motossa.

    Oliko tuo myös kirjailijan varoitus lukijoilleen?

    Ei pidä lukea liian nopeasti, tehdä hätäisiä johtopäätöksiä.

    Lainaus suomalaisen laitoksen liepeestä vuodelta 1976:

    ”Ragtime on yhdellä kertaa hykerryttävän hauska ja viiltävän traaginen, iloisen pinnallinen ja syvä, totinen ja viekasteleva, totta ja valhetta. Se on uskomaton kuvakirja jossa ei ole ainuttakaan kuvaa. Se on kirja joka on ansainnut menestyksensä.”

    Ragtimen jälkeen Tammi julkaisi seitsemän Doctorowin teosta Keltaisessa kirjastossaan.

Oma suhteeni Doctorowiin on (ollut) viileä, osittain kalsea ja, pitääkö tunnustaa, jokseenkin snobbaileva, koska mielestäni Doctorow ei tuonut mitään sellaista uutta amerikkalaiseen kirjallisuuteen, jota ei olisi löytänyt vuosisadan alkupuolen kirjailijoilta kuten Jack Londonilta, Sherwood Andersonilta, Upton Sinclairilta tai ennen muuta modernin tyylin taiturilta John Dos Passokselta. ”Miksi ette suomenna Dos Passoksen U.S.A-trilogiaa?” minulla oli tapana kysyä kun puheeksi tuli Doctorowin Ragtime.

    Saatoin olla väärässä.

    Yhä tervapääskyt kirkuvat. Villapaidassa.

    Jos on olemassa, jos voisi olla, Suuri Amerikkalainen Romaani, niin sen täytyy olla Ragtime, kirjoitti Michael Schmidt The Guardianissa muutama päivä sitten. Hän kutsui Doctorowia sankarikseen. Hänen mielestään Ragtime on historian läsnäolon ja tavallisen ihmisen sulatusuuni. Ja edelleen, Schmidt väitti, Doctorowin suhde amerikkalaiseen kirjallisuuteen oli radikaali, vastarintainen ja sen suuntaa petraava.

    Suomalainen muistosanojen kirjoittaja totesi Helsingin Sanomissa laimeasti, että Doctorow oli liberaali, ikään kuin ajatellen että ”liberaali” varmaankin kirjoittaa parempia romaaneja kuin ”konservatiivi”.

    Yhtä kaikki, historiaa ei voi välttää Doctorowin kirjoissa, se on läsnä fiktiona ja faktana. Eräässä haastattelussa Doctorow sanoi, kaiketi George Orwellia lainaten, että historia on taistelukenttä, jonka hallitsemisesta kamppaillaan jatkuvasti koska historia on alati myös nykyisyyttä. Ja koska historia hallitsee nykyhetkeä, se pitää kirjoittaa yhä uudestaan.

    Doctorow, kynämies suhtautui historian kirjoittamiseen huvittuneen vakavasti.

En muista kirjoitinko Doctorowista muita juttuja kuin tuohon kohta laittamani. Se on keväältä 1979 ja käsittelee Doctorowin varsinaista läpimurtoromaania Danielin kirja (1971). Romaani ilmestyi Suomessa 1978.

    Vanhan arvostelun kierrättäminen tähän on vähän tylsää.

    Mutta koska en ole lukenut Doctorowia pitkään aikaan - paitsi nyt novellikokoelman Kynämies - on reilumpaa ottaa ”aito” ääni vuosien takaa kuin poimia sieltä summittaisesti kiittäviä tai kriittisiä sitaatteja ikään kuin minulla juuri nyt olisi jonkinlainen selkeä käsitys Doctorowin kirjailijanluonteesta ja hänen tuotantonsa arvosta, suuntaan tai toiseen.

    Vuonna 1979 kirjoitettu kirja-arvostelu on siinäkin mielessä ”jännittävä” ja ”informatiivinen”, että siinä itse romaani saa aika vähän tilaa historian hahmottamisen rinnalla. Sehän sopii Doctorowin kaltaisen kirjailijan käsittelemiseen, eikö vaan?

    Hyppy kevääseen 1979:

ROISTOJEN AIKA

E. L. Doctorow: Danielin kirja. Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi, 51/59 mk.

Suhtauduin E. L. Doctorowin (s. 1931) romaaniin Ragtime, joka suomeksi julkaistiin vuonna 1976, aika lailla varauksellisesti. Ragtime tuntui niin kovin laskelmoidulta: kerrontatekniikka, tyyli ja kirjan sanoma (edistyksellisyys) muodostivat liian sujuvan ja kaupallisen makuisen kokonaisuuden.

    Doctorowin ylistetty kerrontatekniikkakin oli vain kalpeaa John Dos Passosin jäljittelyä.

    Nyt suomennettu Danielin kirja on julkaistu vuonna 1971, neljä vuotta Ragtimea aikaisemmin. Ja ilman muuta Danielin kirja on vakavampi, ja parempi, yritys kuin Ragtime. Danielin kirjan Doctorow ei kaikesta päätellen vielä ollut niin viehättynyt ”sujuvaan” kirjoittamiseen kuin Ragtimen Doctorow.

    Syvällekäyvään ihmiskuvaukseen ei Doctorow Danielin kirjassakaan pääse; tuskin pyrkiikään. Tärkempiä hänelle ovat aikakauden ilmiöt ja ilmeet, ideat ja ideologiat, ja koko tuo hedonismi, joka näyttää historian juonta kuljettavan eteenpäin: historiallinen tapahtuma, joka on yhtä aikaisesti murhenäytelmä ja farssi.

Yksin kylmässä sodassa

Danielin kirjassa, kuten Ragtimessakin, Doctorow luo sepitteen yhdistämällä fantasian ja kovan todellisuuden. Doctorow kirjoittaa yhtä paljon faktiota kuin fiktiota.

    Romaanin teemat lähtevät suoraan 50-luvun amerikkalaisesta todellisuudesta. Danielin kirjan juutalaisperhe Paul ja Rochelle Isaacson ja heidän lapsensa Daniel ja Susan muodostavat paralleelin Rosenbergien tapaukseen; Julius ja Ethel Rosenberg tuomittiin maaliskuussa 1951 kuolemaan syytettyinä atomivakoilusta todisteilla jotka tuskin kestävät kriittistä tarkastelua.

    Doctorow tarkastelee Isaacsonin perheen kohtaloa, ja kokonaista aikaa tämän kohtalon taustalla, perheen lasten Danielin ja Susanin välityksellä. Isaacsonit on teloitettu joskus vuonna 1954. Kolmetoista vuotta myöhemmin Daniel ryhtyy tutkimaan omaa menneisyyttään, vanhempiensa syyttömyyttä tai syyllisyyttä; etsimään oikeutusta omalle syyttömyydelleen.

    Kaikki alkoi siitä kun Daniel ja Susan jäivät yksin, kahden kesken kylmään sotaan.

Noitavainon aikaan

Danielin kirjan nimi viittaa raamattuun. Vanhan Testamentin Daniel, juutalainen vanki vieraalla maalla, oli uskon merkkituli vainon aikaan.

    Tapahtumat 50-luvun taitteen Yhdysvalloissa näyttävät kerranneen Raamatun säälimätöntä oppia: opi läksysi tai tuhoudu. Mutta kylmä sota olikin ristiretki moraalisten arvojen puolesta; hyvä pahaa, oikea väärää, usko ateismia vastaan. ”Oli kysymys keskivertaisen, naapurihenkisen, jumalaapelkäävän amerikkalaisen uskon puolustamisesta. Oli kysymys omasta ja naapurin vakaumuksesta.” (J.K. Galbraith.)

    Toinen maailmansota onnistui siinä missä Rooseveltin New Deal epäonnistui: se lopetti laman. Sota oli tehnyt yksilöistä ja organisaatioista tarpeellisia; ja siksi ”sodan” oli jatkuttava. Toisaalta liittolaisuus ”kommunistien” kanssa alkoi maistua pahalta, epäkristilliseltä. Moinen liittolaisuus sai väistyä kun tarvittiin vihalle kohde; vihalle joka oli välttämätön tiettyjen taloudellisten ja moraalisten päämäärien toteuttamiseksi.

    Epäamerikkalaisen toiminnan tutkimuskomitea (The House Committee on Un-American Activities) oli joidenkin liberaalien vaatimuksesta perustettu vuonna 1938 estämään amerikkalaisten yhteistyö Hitlerin Saksan kanssa. Nyt sodan päätyttyä tuota komiteaa saatettiin käyttää kokonaan toiseen suuntaan.

    Noitavainot riehuivat hurjimmin 50-luvun alussa Joseph McCarthyn aikana. Truman, Tom Clark, J. Edgar Hoover ja John Dulles olivat kuitenkin varsinaiset kylmän sodan arkkitehdit.

Ilmiantamisen etiikka

Ilmiantamisesta oli tullut amerikkalaisen yhteiskunnan uusi etiikka. ”Ihmiset menettivät työpaikkojaan ja heidän uransa katkesivat heidän viisitoista vuotta takaperin lausumiensa sanojen tai allekirjoittamiensa vetoomusten takia. Ihmisiä syytettiin, tutkittiin ja erotettiin työpaikoistaan ilman että he edes tiesivät mistä heitä syytettiin tai kuka oli syytöksiä esittänyt. Erehdysten julkisesta tunnustamisesta oli tullut kansallinen rituaali.”

    Jos mccarthyismiä pidetään äärioikeistolaisuutena, on kiintoisaa huomata, että dogmaattinen oikeisto ja dogmaattinen vasemmisto käyttäytyivät kriisitilanteessa täsmälleen samalla tavalla: kun eräissä eurooppalaisissa valtioissa stalinismi etsi ja tuomitsi kansan vihollisia niin Yhdysvalloissa Epäamerikkalaisen toiminnan tutkimuskomitea etsi ja tuomitsi amerikkalaisuuden vihollisia.

    Ja kun pelko oli tullut totaaliseksi ei roistomaisuutta enää pidettykään roistomaisuutena.

    Isaacsonit joutuvat oikeuteen kun heidän perheystävänsä ilmiantaa heidät. Heidät tuomitaan koska he eivät suostu jatkamaan ilmiantamista; heitä ei tuomita siitä mitä he ovat tehneet eikä oikeastaan siitäkään mitä he ovat aikoneet tehdä, vaan siitä että asettuvat vastustamaan julkista ilmiantamisen rituaalia.

    Isaacsonien tytär Susan tekee kolmetoista vuotta myöhemmin itsemurhan huomattuaan, että hänen vanhempiensa marttyyriys ei merkitse 60-luvun uusvasemmistolaisille mitään.

Demokratian ohut suojus

Doctorow tuo ilmi jokaisen radikaalin dilemman: ”Jos hänet todetaan syylliseksi, niin vallanpitäjät ovat päättäneet ettei häntä voi suvaita. Jos hänet todetaan syyttömäksi, niin vallanpitäjät ovat päättäneet ettei häntä tarvitse pelätä.” Radikaalin kannalta molemmat vaihtoehdot ovat yhtä tuhoisia. Hieman samalla tavalla keskiajan yhteiskunta hankkiutui eroon noidistaan.

    Doctorow kuvaa ehtoja, joiden vallitessa on mahdollista itseään demokraattisena pitävän kansakunnan muuttua vainoharhaiseksi ja totalitaariseksi yhteiskunnaksi. Demokratialla tuntuu olevan ohut suojus.

    Romaanin Daniel osallistuu lokakuussa 1967 Pentagonin vastaiseen mielenosoitukseen ja näkee siellä mm. Norman Mailerin. Toisaalla Mailer on pyrkinyt selittämään tätä samaa ongelmakenttää jonka parissa Doctorow Danielin kirjassa painiskelee: ”Amerikan koko kristillisyyden kriisi johtuu siitä, että sotasankarit olivat toisella puolella ja nimettömät pyhimykset toisella! Soikoon sotatorvi. Amerikan kuolema leijuu maahan sumun ja savun mukana. Amerikka – maa jossa synnytti uudenlaisen ihmisen se käsitys, että Jumala on jokaisessa ihmisessä ei ainoastaan säälinä vaan myös voimana, ja jossa maa siksi kuului kansalle; sillä kansan tahto – jos heidän elämänsä suluille voitiin antaa kääntymisen taito – oli siten Jumalan tahto. Suuri ja vaarallinen aate! Elleivät sulut kääntyneet, niin kansan tahto oli paholaisen tahto. Kuka sitten enää tietää mikä oli mitäkin? Valehtelijat hoitivat sulkuja.” (Mailer: Yön armeijat.)

    Amerikkalaisen yhteiskunnan oikeudenkäytön perinteeseen on kuulunut toistuvasti tuomita vapauden asiaa aidosti ajaneet vapauden vihollisina. Mutta pimeällä perinteellä on aina ollut valoisa vastapuoli; toistuvasti ovat parhaat kirjailijat, aina alkaen Jack Londonista, joka kirjoitti syyttömästi vangittujen IWW:n johtomiesten Bill Haywoodin, Charles Moyerin ja George Pettibonen puolesta kiistakirjoituksen ”Jotakin mätää Idahossa”, asettuneet näiden syyttömästi tuomittujen puolelle.

    Tällä tavalla myös Danielin kirja jatkaa perinnettä, liittyy sen valoisalle puolelle.

                 -KYÖSTI SALOVAARA, Suomen Sosialidemokraatti 3.3.1979.

Luettuani Kynämiehen vahvistuu käsitys kirjailijasta, joka on hemmetin briljantti, tietoisen taitava kyvyistään ja eräällä tavalla ameebamainen tyyliltään. Tuntuu että Doctorow tietää jopa liian hyvin miten novelli pitää kirjoittaa, jotta se olisi intellektuaalinen, huvittava, moniselitteinen, inhimillinen, historiaa selittävä, myyttejä luova tai niitä riisuva.

    Hauskasti traagista kirjallisuutta!

    On sanottu, että Doctorow loi jokaiseen romaaniinsa kirjallisen tyylin tyhjältä pöydältä. Hänellä ei siis ole koko tuotannon läpikäyvää ”tyyliä”. ”En halua tyyliä”, Doctorow sanoi. Jokainen kirja luo itsensä, tyylinsä sellaisenaan. ”Luulen että sillä hetkellä kun kirjailija tuntee tyylinsä, hänen tarinansa on lopussa”, Doctorow jatkoi. ”Koska sillä hetkellä tajuat saavuttaneesi rajasi ja kuulet oman äänesi päässäsi. Yhtä hyvin voisit silloin pistää putiikin kiinni.”

    Kynämies on kynämies joka kirjoittaa.

    Fiktio peittyy fiktioon ja sehän on lopulta faktaa.

    Teoksena Kynämies on itsensä toistava labyrintti, sillä teoksen viimeinen pitkä novelli, oikeastaan pienoisromaani Runoilijoiden elämäkertoja summaa saman kirjailijapäähenkilön elämän, joka on kirjoittanut teoksen alkupuolen novellit, kuusi semmoista.

    Mutta eihän se ole mahdollista. Eihän fiktiivinen henkilö voi kirjoittaa novelleja joita me, oikeat ja elävät ihmiset luemme. Eihän?

    Vai siinäkö juju on: että voi sittenkin!

    ” Eräänä keväisenä päivänä... heittäydyin ruohikolle ja levitin käsivarteni.”

    Kuunnelkaapa sitten tätä:

    ”Vaivuin heti horrokseen, mutta säilytin silti uskomattoman voimakkaasti tietoisuuteni, niin että aina kun aukaisin silmäni katsoakseni jotakin, en pelkästään nähnyt sitä, vaan tunsin myös sen olemuksen.”

    Kokemuksen taikaa, selittämisen viehättävä olemus, fiktion valepuku... todellisuudelle.

Tänään tervapääskyt kirkuvat, villapaidassa, minä.

E. L. Doctorow:

Ragtime. (Ragtime 1975.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi 1976. Päällys Paul Bacon ja Kaarina Ewart.

Danielin kirja. (The Book of Daniel 1971.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi 1978. Päällys Pjotr Tomaszewski.

Kynämies. (Lives of Poets 1984.) Suom. Kalevi Nyytäjä. Tammi 1989. Päällys Adam Korpak.

Matkalla Buddenbrookeihin

[lukemalla luettavaksi]

1930.

Olin maanantaina kirjakaupassa etsimässä luettavaa tulevalle Euroopan matkalle.

     Vaikea tehtävä.

     Siksi että kovakantiset kirjat ovat kalliita.

     Ja semminkin että olen vähän snobi: en halua lukea kirjoja joita kaikki muut lukevat.

     En siis lue Karl Ove Knausgårdia enkä Stieg Larssonia enkä Sofi Oksasta enkä Thomas Pikettyä – enkä... jne.

     En lue vaikka pitäisi. Tyhmä asenne mutta itse-tyhmyydelle ei mitään mahda.

     Klassikkoja toki luen, ehkä.

     Akateemisessa kirjakaupassa kääntelin jälleen kerran Ernest Hemingwayn romaania Kenelle kellot soivat. Olen niin monta päivää elämästäni viettänyt Espanjassa, että tämä romaani pitäisi lukea. Sen olisi saanut nyt 36 eurolla. Hemmetti. Ties kuinka mones painos, ties kuinka suurella voitolla Keltaisessa kirjastossa. Kustantajalle ja kauppiaalle kilahtaa todennäköisesti katetta jokaisesta kappaleesta kolmisen kymppiä.

     Ei kulttuuriteko vaan silkkaa rosvousta.

     Hieman tuohtuneena luin seuraavan päivänä BBC:n nettisivulta, että Hemingwaytä ei enää juhlita Pariisissa. Nuorisolla on uudet sankarit. Hemingway häipyy historian utuun.

     Siinä saitte – Keltaisen kirjaston hinnoittelijat!

Olen lukemisen suhteen ajopuu; luen mitä sattuu ja olen kai aina niin tehnyt.

     Joitakin kirjailijoita tunnen paremmin, useita en lainkaan.

     Kun aikanaan, isäni vihjeestä, luin ensimmäisen Karl Mayn romaanin ja ihastuin, lainasin sitten Kotkan kirjastosta kaikki. Samoin kävi Waltarille. Mutta Sillanpäätä tai Kiantoa en ole saanut luetuksi ensimmäistäkään riviä (paitsi ehkä pakolla Lyseossa). Joel Lehtosesta puhumattakaan.

     Steinbeckiltä olen lukenut yhden tai kaksi romaania. Raymond Chandlerilta ja Mickey Spillanelta kaikki, melkein. Myös Carter Brown ja Edgar Wallace ovat hallussa, mutta Hemingwaytakin olen oikeastaan kartellut. Updikea kyllä luin, vaikka pari käännöstä olikin ala-arvoisia. Rothilta olen lukenut melkein koko tuotannon; Mailerilta pari kirjaa; Proustia aloitellut ja Joycen jättänyt kesken vähintään kolme kertaa.

     Ajopuuna kirjallisuuden maailman-hyllyssä. Hohhoijaa tyrskyt!

     ”Sinä elät ajopuuna”, ex-vaimoni kerran sanoi eikä puhunut kirjoista. 
     Se ei ollut moite vaan surullinen toteamus.

Automatkalle on kuitenkin helpompi valita luettavaa kuin lentomatkan päähän. Ei tarvitse miettiä kiloja. Toisaalta ei autoonkaan koko kirjasto mahdu. Pieni kylläkin.

     Luettavaa kolmeksi viikoksi, huh!

     Koska matka Saksan, Ranskan ja Belgian maisemissa kiertyy lopulta Lyypekkiin ennen viimeisiä taipaleita Sillan yli Ruotsiin ja Tukholmaan, muistin että minullahan on kirjakomerossa Thomas Mannin Buddenbrookit, jota en (kai) ole koskaan lukenut loppuun. Nyt päätin, että siitä tulee ”opastus” saksalaiseen (mielen)maisemaan.

     En kuitenkaan lupaa, että jaksan lukea sitä kokonaan. Yritän, mutta en vanno kiveen enkä kantoon.

     Yhdenlaisen näkemyksen tuohon maisemaan – ja euroopalaiseen henkiseen maisemaan – saanen nyt ostamastani Tarmo Kunnaksen tietokirjasta Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Kunnaksen kirja ilmestyi viime vuonna; ostamani pokkari on kolmas painos.

     Ja kas kummaa: eiköhän Ian McEwanin vakoiluromaani Makeannälkä myös avaa yhden kulman Eurooppaan ja kylmän sodan vuosiin.

     Suomalaisen pokkarin pimuhömpän lukijoihin vetoava kansi ällöttää. Hekö McEwania lukevat?

     The Guardianiassa oli muutama viikko sitten terävä juttu muutamasta englantilaisesta klassikosta, joiden uusissa painoksissa kansikuvat ovat naurettavia ja järjettömiä; sellaisia joita laitetaan chick lit romaaneihin, jotta lemmenkipeät teinitytöt kiinnostuisivat niistä.

     Guardian piti moisia kirjankansia kulttuuriskandaalina.

Mannin ja Kunnaksen kirjat saattaisivat riittää, mutta varmuuden vuoksi otan matkaan myös Robert Galbraithin Käen kutsun ja Jaroslav Hashekin Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailmansodassa – II. matkalla rintamalle.

     Olen pitkään tuuminut, että pitäisi joskus lukea uudestaan nuortenkirjoja, joita isäni osti 1930-luvun alussa. Isäni hyllystä on periytynyt kolmisenkymmentä Poikien seikkailukirjaston romaania, jotka Otava julkaisi 30-luvun taitteessa. Itse sarjahan jatkui sodan yli.

     Niinpä Euroopan reissulle tulee mukaan Tauno Karilaan Kummituslaiva, Ukko Kivistön Timanttisormus ja lapsuuteni suursuosikki Jalmari Finnen Valkoinen torakka. Museokadulle (Kotkassa) perustettiin aikanaan tuon Valkoisen torakan salaseuran haarakonttori. Vakoilijoita ei kuitenkaan koskaan löydetty.

     Saa nähdä millainen kuva menneestä Suomesta ja kadonneesta maailmasta noista kirjoista piirtyy.

Kun matkustaa Suomesta ulkomaille, mihin silloin matkustaa?

     Lähemmäksi kotiaan, niinkö?

     Kun matkalla lukee kirjoja, mihin silloin päätyy?

     Itsensä tykö, niinkö?

     Ehkä juuri niin tapahtuu.

     Auton paksiin pakataan pieni kirjasto.

     Edellä mainittujen lisäksi sinne ahdetaan tukevat matkaoppaat Saksasta, Ranskasta ja Belgiasta. Ja niiden lisäksi muutama ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta kertova kirja, koska tie vie, luultavasti, ainakin Verduniin ja Bastogneen. Ja matkakumppanilla on toki oma ”kirjastonsa” mukana.

     Saapa nähdä mitä tulee luetuksi viininkorjuun elävöittämässä maisemassa.

     "Mitä se on - Mitä on..."

     Matkalla Buddenbrookeihin.

WSOY 1980.

Kirjallisuuden aarrearkku, oma ja yhteinen

[kuvia & sanoja]

Tällaisena kevätpäivänä, kun yö ja päivä vaihtavat paikkaa, tulee ajatelleeksi kaikenlaista.

     Esimerkiksi sitä, että miksi talvi pitää otteensa eikä kevät jaksa elpyä lumen alta. Mutta kelien ihmettely on sittenkin turhanpäiväistä hössötystä, sillä jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ja mikseivät pitäisi, niin ensi viikolla pääsiäisen tienoilla räystäät tippuu ja purot sanoo puli-puli.

     Mutta sitä ryhdyin oikein miettimään, että kumpi tulee ensin, ajatus vai sen ilmaiseminen. Kun kirjoitan, olenko ensin ajatellut jotain ja sitten ilmaisen sen sanoilla vai meneekö prosessi toisin päin? Niin päin että ryhdyn kirjoittamaan saadakseni ajatuksen ja ajatukset järjestykseen.

     Vai voiko ajatusta ja sen ilmaisemista sanoilla oikeastaan erottaa toisistaan? Ne syntyvät yhdellä kertaa vaikka ovatkin valmiina päässä.

     Viimeinen lause kuulostaa provokaatiolta.

     Se on.

Ajattelemisen ajattelemiseen päädyin sitä reittiä, että viime viikolla kuvittelin pakinassani kirjoittaneeni täyttä asiaa, mutta jälkeenpäin tajusin että vain puolet tuli sanotuksi, tuskin sitäkään.

     Nimittäin, Perry Masonia kuvatessa ilmaisin ohimennen ajatuksen, että sodan jälkeen, nimenomaan 1950-luvulla Suomessa avattiin kirjallisuuden aarrearkku niin väkevästi ja riemuiten ettei sellaista voi toista kertaa tapahtua. Esimerkkinä käytin SaPo-sarjan ja Salamasarjan syntymistä, ikkunoiden avaamista anglosaksiseen jännityskirjallisuuteen.

     Tapahtuman ainukertaisuudesta olen edelleen yhtä vakuuttunut kuin viime viikolla. Mutta esimerkkejä tarvitaan lisää.

     Niin paljon tapahtui sodan jälkeen.

SaPo-sarja (WSOY) ja Salamasarja (Gummerus) aloittivat samana vuonna 1953. Kymmenessä vuodessa julkaistiin valtava määrä salapoliisikirjallisuutta, suurelta osin alkuperältään englantilaista ja amerikkalaista.

     WSOY:n Riksin sarjassa oli toki jo aloitettu mm. Agatha Christien ja Feeman Wills Croftsin suomentaminen. Riksin sarjassa ilmestyi myös runsaasti lännenromaaneja.

     Otava puolestaan ryhtyi 50-luvulla julkaisemaan Georges Simenonin Maigret-romaaneja. Ikkuna aukeni Ranskaan. Ja yhtä innokkaasti Otava suomensi mm. Edgar Wallacea.

     Mutta toisaalla Tammi avasi Keltaisen kirjastonsa maailmankirjallisuuden parhaalle proosalle. Jarl Hellemannin ohjauksessa ensimmäiset kuusi nimikettä julkistettiin syksyllä 1954. Kymmenessä vuodessa julkaistiin yli 50 teosta.

     Keltaisen kirjaston turvin amerikkalainen moderni kirjallisuus löysi tien suomalaiseen kirjakauppaan: Ernest Hemingway, John Steinbeck, William Faulkner. Mutta myös eurooppalaiset kirjailijat, kuten James Joyce, Alberto Moravia, Heinrich Böll, Nikos Kazantzakis tai Graham Greene kuuluivat heti Keltaisen kirjaston monipuoliseen valikoimaan. Varovaisesti uskaltaa kai sanoa, että siinä missä Keltainen kirjasto pysytteli pääsosin uuden kertomakirjallisuuden keskitiellä, hieman myöhemmin aloittanut ”a Aikamme kertojia” -sarja (WSOY) etsiytyi myös modernin proosan oudommille poluille.

     Jarl Hellemann, joka vastasi Keltaisen kirjaston julkaisuohjelmasta ensin kustannustoimittajana, sitten Tammen toimitusjohtajana ja lopulta eläkeläisenä, sanoo hienossa muistelmateoksessaan Lukemisen alkeet (Otava 1996) että ”jälkeenpäin on helppo nähdä, että 1940-luku antoi ainutkertaisen tilaisuuden modernia kirjallisuutta harrastavalle kustantajalle.”

     Hellemann muistuttaa, että suuret kustantajat olivat, osittain ideologisista ja osin kaupallisista syistä laiminlyöneet 30-luvulla uuden kirjallisuuden suomentamisen. Siksi ”maailmankirjallisuuden teoksia voi valita loputtomasta tarjonnasta – oman kauteni varhaisia poimintoja olivat Joyce, Faulkner, Greene, Malraux, Moravia.”

     Hellemannin muistelmia silmäillessä saatan todeta etten ollut aivan väärässä väittäessäni, että 1950-luvulla avattu kirjallinen aarrearkku oli ainutkertainen, ennen kokematon ja koskaan sen jälkeen toistumaton tapahtumasarja.

     ”On vaikea kuvitella”, Hellemann sanoo, ”että tällainen tilanne voisi kaunokirjallisuuden kentällä enää toistua Suomessa.”

Ymmärtääkseen mihin kirjallisuuden suosio perustui, miksi oli mahdollista että niin paljon uutta julkaistiin, pitäisi jotenkin pystyä ymmärtämään millaisessa (kuinka köyhässä) Suomessa sodan jälkeen elettiin ja miten se Suomi poikkesi nykyisestä yltäkylläisyyden yhteiskunnasta.

     Taustalla oli siis sotaa edeltävä vuosikymmen jolloin ikkunoita ei oikeastaan availtu länteen. Toki Jack Londonin ja Upton Sinclairin yhteiskuntakertomuksia oli julkaistu jo aiemmin, mutta kuten Hellemann sanoo jopa Steinbeckiä pidettiin liian vasemmistolaisena ja Faulkneria liian pornografisena kirjailijana.

     Sodan jälkeen ihmisillä on hyvin vähän keinoja viihtyä. Oikeastaan vain kirjat ja elokuvat mahdollistivat tien eskapismiin (urheilukilpailujen rinnalla). Ei ihme että 50-luvulla julkaistiin valtavasti kaunokirjallisuutta ja käytiin elokuvissa.

     Ei siis ollut telkkaria katsottavaksi eikä hypermarmarketteja shoppailtavaksi.

     ”Kirjojen kustantaminen näytti keväällä 1945 maailman helpoimmalta ammatilta”, Hellemann sanoo. ”Kirjat myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut.”

     Paperipulasta ja paperikiintöistä huolimatta Suomessa oli kustantajia sodan jälkeen runsaasti yli 200! Mutta vain hetkisen.

     Helleman kertoo kuinka uudenvuodenkatsauksessa 1945 Helsingin Sanomat paheksui valloilleen päässyttä kustannustoimintaa. Hesari valitti, että kustannustoimintaa oli alettu ”harjoittaa suhdattomissa mitoissa ja ilman vastuuntuntoista valintaa. Kirjoista on tullut yritteliäälle liiketoimen harjoittajille eräs kaikkein tuottavimpia ansaitsemishyödykkeitä”.

Viime viikolla väitin, että Quentin Patrickin, Ellery Queenin, Rex Stoutin ja Erle Stanley Gardnerin salapoliisiromaanit kuuluvat menneisyyteen ja että niitä toki voi lukea eskapistisina kuriositeetteinä muttei juuri muuten.

     Yksioikoinen lause saattaa olla tehokas, mutta se ei ole välttämättä totta.

     Väitteestäni huolimatta Rex Stoutilla on useita romaaneja joiden parissa yhä viihtyy, ei vähiten siksi että Stoutin huumorin alta paljastuu hetkittäin kärkevä amerikkalaisen yhteiskunnan kriitikko, melkein ”kommunisti”. Caesar on kuollut on suosikkiromaanini Stoutin laajassa tuotannossa.

     Ellery Queen (serkuksien Frederic Dannay ja Manfred B. Lee kirjailijanimi) kirjoitti 1940-luvulla hienoja moraalidekkareita Wrightsville-nimisestä pikkukaupungista. Melkein uskonnollisia. Niihin (esim. Salaperäiset varoitukset, Kymmenes rikos) kannattaa ehdottomasti tutustua.

     Oma Queen-suosikkini on teini-iästä lähtien ollut sarjamurhaajaromaani Yhdeksänhäntäinen kissa (The Cat with Many Tails, 1949). Luin sen nyt kertausläksynä ja onpahan mielenkiintoinen jännäri ja enemmän kuin jännäri. Tässä Ellery Queenin romaanissa New York hengittää pelon ilmapiirissä; kirjailija loihtii modernin suurkaupungin kuvan taitavasti, aikana jolloin rotumellakoiden varjo, polion pelko ja kolmannen maailmansodan uhka leijuivat jokaisen kansalaisen mielessä. Siihen ei enää kaivattu sarjamurhaajan pelkoa.

     Yhdeksänhäntäinen kissa on varmaankin yksi parhaista mediakriittisistä romaaneista, siitä kuinka kaupallinen media lietsoo hysteriaa ja alkaa käyttää valtaa joka ei sille oikeastaan kuulu.

En ole koskaan uskonut väitteeseen, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

     Luulen että Erno Paasilinna (?) oli oikeassa kääntäessään väitteen nurin niskoin.

     Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

     Mutta kirjojen kansien nostalgia hellyttää.

     Niiden katseleminen kouraisee syvältä.

     Oheisia kirjoja luin 10-15 vuotiaana. Monasti kun olisi pitänyt syventyä läksyihin, käperryin salapoliisiromaani sylissä suureen nojatuoliin.

     Joskus minäkin olin lapsi ja nuori.

     Silloin minäkin haaveilin tulevaisuudesta. Samalla kun pelkäsin sitä.

     Vanhojen kirjojen kansikuvia katsellessa tajuan, että ne eivät ole vain haaveitteni ja pelkoni historiaa vaan myös vanhempieni historiaa, meidän yhteistä historiaa. Vielä enemmän: ne ovat myös suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan historiaa.

     Kun sanat katoavat, kuva jää.

1924 1924 1924

Jack London: Rautakorko (The Iron Heel, 1908).

Otava 1924, 2 p.

1937 1937 1937

Upton Sinclair: Taistelu Madridista (No Pasaran! 1937). Kirjailijain kustannusliike 1937.

1944 1944 1944

Quentin Patrick: Yksi näistä yhdeksästä (Death for Dear Clara, 1937). Suomen kirja 1944.

Hugh Wheeler käytti kirjailijanimeä Quentin Patrick mutta kirjoitti myös nimillä Patrick Quentin ja Jonathan Stagge. Hän teki yhteistyötä Richard Webbin ja parin muun kirjoittajan kanssa. Oheinen teos lienee Webbin kanssa kirjoitettu.

1951 1951 1951

Agatha Christie: Kortit pöydällä (Cards on the Table, 1936). WSOY 1951. Riksin sarja 21.

1953 1953 1953

Georges Simenon: Maigret viettää lomaa (Les vagances de Maigret, 1948). Otava 1953.

1955 1955 1955

Simon Rattray: Uraanikentän salaisuus (Dead Silence, 1954). Gummerus 1955. Salamasarja 16.

Salamasarja julkaistiin pehmeäkantisessa formaatissa.

Simon Rattrayn takaa löytyy englantilainen Elleston Trevor, joka kirjoitti myös nimellä Adam Hall.

1956 1956 1956

Raymond Chandler: Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1953). WSOY 1956. Sapo 17.

SaPo-sarja julkaistiin pehmeäkantisena, hyvin kestävässä miellyttävässä formaatissa. Huomaa kannen kustantajatieto. Virhe vai vitsi?

Ellery Queen: Yhdeksänhäntäinen kissa (The Cat with Many Tails, 1949). Gummerus 1956. Salamasarja 35.

1957 1957 1957

Rex Stout: Caesar on kuollut (Some Buried Caesar, 1939). WSOY 1957. SaPo 26.

1961 1961 1961

Ernest Hemingway: Kirjava satama ( To Have and Have Not, 1937). Tammi 1961. Keltainen kirjasto 34.

1962 1962 1962

William Faulkner: Villipalmut (The Wild Palms, 1939). Tammi 1962. Keltainen kirjasto 46.