Matkalla Buddenbrookeihin

[lukemalla luettavaksi]

1930.

Olin maanantaina kirjakaupassa etsimässä luettavaa tulevalle Euroopan matkalle.

     Vaikea tehtävä.

     Siksi että kovakantiset kirjat ovat kalliita.

     Ja semminkin että olen vähän snobi: en halua lukea kirjoja joita kaikki muut lukevat.

     En siis lue Karl Ove Knausgårdia enkä Stieg Larssonia enkä Sofi Oksasta enkä Thomas Pikettyä – enkä... jne.

     En lue vaikka pitäisi. Tyhmä asenne mutta itse-tyhmyydelle ei mitään mahda.

     Klassikkoja toki luen, ehkä.

     Akateemisessa kirjakaupassa kääntelin jälleen kerran Ernest Hemingwayn romaania Kenelle kellot soivat. Olen niin monta päivää elämästäni viettänyt Espanjassa, että tämä romaani pitäisi lukea. Sen olisi saanut nyt 36 eurolla. Hemmetti. Ties kuinka mones painos, ties kuinka suurella voitolla Keltaisessa kirjastossa. Kustantajalle ja kauppiaalle kilahtaa todennäköisesti katetta jokaisesta kappaleesta kolmisen kymppiä.

     Ei kulttuuriteko vaan silkkaa rosvousta.

     Hieman tuohtuneena luin seuraavan päivänä BBC:n nettisivulta, että Hemingwaytä ei enää juhlita Pariisissa. Nuorisolla on uudet sankarit. Hemingway häipyy historian utuun.

     Siinä saitte – Keltaisen kirjaston hinnoittelijat!

Olen lukemisen suhteen ajopuu; luen mitä sattuu ja olen kai aina niin tehnyt.

     Joitakin kirjailijoita tunnen paremmin, useita en lainkaan.

     Kun aikanaan, isäni vihjeestä, luin ensimmäisen Karl Mayn romaanin ja ihastuin, lainasin sitten Kotkan kirjastosta kaikki. Samoin kävi Waltarille. Mutta Sillanpäätä tai Kiantoa en ole saanut luetuksi ensimmäistäkään riviä (paitsi ehkä pakolla Lyseossa). Joel Lehtosesta puhumattakaan.

     Steinbeckiltä olen lukenut yhden tai kaksi romaania. Raymond Chandlerilta ja Mickey Spillanelta kaikki, melkein. Myös Carter Brown ja Edgar Wallace ovat hallussa, mutta Hemingwaytakin olen oikeastaan kartellut. Updikea kyllä luin, vaikka pari käännöstä olikin ala-arvoisia. Rothilta olen lukenut melkein koko tuotannon; Mailerilta pari kirjaa; Proustia aloitellut ja Joycen jättänyt kesken vähintään kolme kertaa.

     Ajopuuna kirjallisuuden maailman-hyllyssä. Hohhoijaa tyrskyt!

     ”Sinä elät ajopuuna”, ex-vaimoni kerran sanoi eikä puhunut kirjoista. 
     Se ei ollut moite vaan surullinen toteamus.

Automatkalle on kuitenkin helpompi valita luettavaa kuin lentomatkan päähän. Ei tarvitse miettiä kiloja. Toisaalta ei autoonkaan koko kirjasto mahdu. Pieni kylläkin.

     Luettavaa kolmeksi viikoksi, huh!

     Koska matka Saksan, Ranskan ja Belgian maisemissa kiertyy lopulta Lyypekkiin ennen viimeisiä taipaleita Sillan yli Ruotsiin ja Tukholmaan, muistin että minullahan on kirjakomerossa Thomas Mannin Buddenbrookit, jota en (kai) ole koskaan lukenut loppuun. Nyt päätin, että siitä tulee ”opastus” saksalaiseen (mielen)maisemaan.

     En kuitenkaan lupaa, että jaksan lukea sitä kokonaan. Yritän, mutta en vanno kiveen enkä kantoon.

     Yhdenlaisen näkemyksen tuohon maisemaan – ja euroopalaiseen henkiseen maisemaan – saanen nyt ostamastani Tarmo Kunnaksen tietokirjasta Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Kunnaksen kirja ilmestyi viime vuonna; ostamani pokkari on kolmas painos.

     Ja kas kummaa: eiköhän Ian McEwanin vakoiluromaani Makeannälkä myös avaa yhden kulman Eurooppaan ja kylmän sodan vuosiin.

     Suomalaisen pokkarin pimuhömpän lukijoihin vetoava kansi ällöttää. Hekö McEwania lukevat?

     The Guardianiassa oli muutama viikko sitten terävä juttu muutamasta englantilaisesta klassikosta, joiden uusissa painoksissa kansikuvat ovat naurettavia ja järjettömiä; sellaisia joita laitetaan chick lit romaaneihin, jotta lemmenkipeät teinitytöt kiinnostuisivat niistä.

     Guardian piti moisia kirjankansia kulttuuriskandaalina.

Mannin ja Kunnaksen kirjat saattaisivat riittää, mutta varmuuden vuoksi otan matkaan myös Robert Galbraithin Käen kutsun ja Jaroslav Hashekin Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailmansodassa – II. matkalla rintamalle.

     Olen pitkään tuuminut, että pitäisi joskus lukea uudestaan nuortenkirjoja, joita isäni osti 1930-luvun alussa. Isäni hyllystä on periytynyt kolmisenkymmentä Poikien seikkailukirjaston romaania, jotka Otava julkaisi 30-luvun taitteessa. Itse sarjahan jatkui sodan yli.

     Niinpä Euroopan reissulle tulee mukaan Tauno Karilaan Kummituslaiva, Ukko Kivistön Timanttisormus ja lapsuuteni suursuosikki Jalmari Finnen Valkoinen torakka. Museokadulle (Kotkassa) perustettiin aikanaan tuon Valkoisen torakan salaseuran haarakonttori. Vakoilijoita ei kuitenkaan koskaan löydetty.

     Saa nähdä millainen kuva menneestä Suomesta ja kadonneesta maailmasta noista kirjoista piirtyy.

Kun matkustaa Suomesta ulkomaille, mihin silloin matkustaa?

     Lähemmäksi kotiaan, niinkö?

     Kun matkalla lukee kirjoja, mihin silloin päätyy?

     Itsensä tykö, niinkö?

     Ehkä juuri niin tapahtuu.

     Auton paksiin pakataan pieni kirjasto.

     Edellä mainittujen lisäksi sinne ahdetaan tukevat matkaoppaat Saksasta, Ranskasta ja Belgiasta. Ja niiden lisäksi muutama ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta kertova kirja, koska tie vie, luultavasti, ainakin Verduniin ja Bastogneen. Ja matkakumppanilla on toki oma ”kirjastonsa” mukana.

     Saapa nähdä mitä tulee luetuksi viininkorjuun elävöittämässä maisemassa.

     "Mitä se on - Mitä on..."

     Matkalla Buddenbrookeihin.

WSOY 1980.