Usvaa Savossa

[isossa kuvassa pienessä päässä]

Kyösti Salovaara, 2020.

Bufo ja minä juttelemme paljonkin. Bufo on kiltti. Vähän tyhmä kyllä, mutta eihän rupikonnaa voi pyytää laittamaan maailmanjärjestystä uusiksi.

…

Puhun sille tuolla tavalla, koska se on vähän tyhmä, niin kuin jo sanoin. Bufon kanssa on puhuttava selkein sanakääntein ja käytettävä peruskäsitteitä: on kiltit, ilkeät, ruoka, lisääntyminen, uni.

…

Rupikonna on hyödyllinen otus. Maailma on kutistettava Bufolle tosi yksinkertaiseen muotoon, että se ymmärtää, ja sellainen harjoitus tekee toisinaan hyvää.

    -Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi. (Suom. Marja Luoma.)

Kun lentää korkealla kymmenessä kilometrissä, alapuolella hitaasti lipuva maisema näyttää järjestäytyneeltä. Se koostuu erilaisista suorakulmioista. Palstojen värit, metsät ja pellot sointuvat yhteen. Mikään ei riko harmoniaa.

    Mitä alemmaksi tullaan, sitä rikkonaisemmalta maisema näyttää. Se ikään kuin särkyy. Suorat viivat katoavat, syntyy mutkia ja käyriä pintoja, ristiriitaisia värejä.

    Maan tasalla rupisammakko istuu vesisateessa etäläsavolaisen pellon pientareella. Pisarat keinuttavat kissankelloja ja rentun ruusuja. Sammakko näkee muutamia metrejä sivuilleen, eteensä, ylöspäin.

    Sitten sade lakkaa. Ihmeellinen usva nousee metsiköiden vierestä. Valoon tulee uusi sävy: rentun ruusut ja muut ”rikkakasvit” muuttuvat eksoottisiksi pastellinvärisiksi olennoiksi, melkein eläviksi.

    Tässä maisemassa Bufo, minä ja ihminen ovat tasavertaisia. Kaikki on usvaan käärittyä, epämääräistä, arvaamatonta, ennustamatonta. Usvan melkein kuulee. Sen voi ottaa kiinni ja pistää taskuunsa.

Pandemian keväänä kaikki ovat olleet ymmällä, ekonomistit, terveysviranomaiset, sosiologit, liikemiehet ja urheilupomot. Tulevaisuutta voi vain arvailla. Siitä ei ole varmaa tietoa. Yksinkertaisia selityksiä kaivataan. Niitä ei ole antaa. Onko uusi normaali entinen? Onko entinen normaalia? Onko uusi epänormaalia? Onko…?

    Hätätilat ja poikkeusolot kumottiin kesäkuussa eri puolilla Eurooppaa. Viruksen leviäminen oli taltutettu, tilanne näytti sujahtavan hallittavaan olemiseen, melkein normaaliin.

    Sitten lehtiin ja mediaan ilmestyi kuvia juhlivasta nuorisosta, toreilla, piitseillä, terasseilla, jopa diskojen tanssilattialla. Rajoja ryhdyttiin aukaisemaan, toimittajat saattelivat ensimmäisen koneellisen turisteja Kreikkaan.

    Sen jälkeen alkoivat viruksen vastaiskut. Tartuntapiikkejä siellä ja täällä.

    Johtuiko uusi tilanne Bufon käsityskyvyn rajallisuudesta? Eikö yksilö osaa pienessä päässään ajatella isoa kuvaa? Eikö hän, yksilö tajua että omalla käyttäytymisellä pilataan ison kuvan kehittyminen paremmaksi? Tajuaako Bufo, että omalla olemisellaan voi niin sanotusti ampua koko yhteisöä omaan jalkaan?

    Kun turismi on esimerkiksi Espanjalle hyvin tärkeää - jopa 12 % bruttokansantulosta - niin miksi nuoriso Barcelonassa juhlii turismin mahdollisen paluun kuoliaaksi ennen kuin toipuminen on päässyt edes alkuun? Mitä he ajattelevat vai ajattelevatko mitään? Eikö Bufo ole vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestään? Eikö sille voi puhua muuten kuin selkein lausein ja yksinkertaisin vivahtein.

Kyösti Salovaara, 2020.

Espanjan tilanne saattaa olla ennustava peili, josta Eurooppa näkee itsensä.

    Yksilön ja yhteiskunnan suhde on paljon monimutkaisempi kuin miltä näyttää; kuin miten sen osaa sanoiksi pukea.

    Kirjassaan Yksilönvapaus Ruurik Holm sanoo, että ”on lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ’todelliset’ tarpeet ja halut”. Vapaassa yhteiskunnassa yksilön käyttäytymiseen on helppo puuttua hätätilan keinoilla, mutta mitä tapahtuu normaalioloissa? Voiko Bufon järkeen luottaa? Näkeekö se vain itsensä peilistä vai ymmärtääkö se sittenkin myös ”ison kuvan”?

    Mutta toisaalta, niin kuin Holm myös huomauttaa, ei yhteiskuntapolitiikka voi perustua pelkästään yksilön halujen ja toiveiden toteuttamiseen, koska ei ole yhtä yksilöä jonka toiveiden mukaisesti pitäisi elää. ”Erilaisten preferenssien hyväksyttävyys monimutkaistaa asiaa entisestään”, Holm sanoo. ”Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden ja kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta.”

    Voi Bufo! Sinuako tässä pitäisi kuunnella?

    Espanjassa ihmetellään mitä on tapahtumassa ja miksi.

    Muuan espanjalainen virustutkija muistuttaa, että Espanjan ja Välimeren kulttuuri on perhekeskeisempää ja yhteisöllisempää kuin muualla Euroopassa. Kesällä päivät ovat sietämättömän kuumia, ulos ei parane mennä, mutta illalla ilmasto hyväilee ihmistä ja silloin suvut ja perheet ja kaveripiirit rientävät ulos juhlimaan, istumaan terasseilla, nauttimaan yön hellyydestä.

    Sitten muuta konkretiaa: Kausityöläisten mukana virus kulkee paikasta toiseen. Juuri nyt se villiintyy Aragoniassa, missä poimitaan omenoita, persikoita, luumuja ja aprikooseja. Sitten poimijat siirtyvät Valencian sitrustarhoihin. Vähän myöhemmin heidät, nuoret vahvat miehet tarvitaan Andalusiassa oliivilehtojen satoa korjaamaan. Virus kulkee työn perässä. Ilman kausityöläisiä, sadot jäisivät korjaamatta.

    Entäpä hallinnon konkretia?

    Pedro Sánchezin keskushallitus määräsi hätätilan koko Espanjaan 14.3.2020. Sitä kesti noin 12 viikkoa. Parlamentti hyväksyi hätätilan jatkamisen kahden viikon välein. Pandemia saatiin kuriin uskomattoman tehokkaasti.

    Hätätilan päätyttyä pandemian hoitaminen siirtyi 17 itsehallintoalueen vastuulle. Ne eivät ilmeisesti selviydy tuosta tehtävästä. Katalonian alue, joka kritisoi jatkuvasti keskushallinnon toimia, on nyt hukassa Barcelonan alueella purskahtaneen viruksen kanssa.

    Ulkopuolinen saattaa vain spekuloida: voiko katalonialaisten välinpitämättömyys itse asiassa olla kapinaa keskushallintoa vastaan? Ennemmin otetaan sairastumisen riski kuin totellaan Madridia!

Eilen, keskiviikkona, Maaseudun Tulevaisuuden, Hufvudstadsbladetin ja Verkkouutisten toimeenpanema kysely kertoi hieman yllättäen, että selvä enemmistö, kaksi kolmesta suomalaisesta hyväksyy viime viikolla päätetyn EU-maiden elvytysrahaston, jolla pandemian tuhosta yritetään yhdessä selviytyä taloudellista toimeliaisuutta lisäämällä.

    Tulos oli yllättävä, sillä suuri osa toimittajista, poliitikoista, valtiosääntöjuristeista ja näkyvin osa somekeskustelijoista on vaatinut paketin hylkäämistä – jopa sillä perusteella ettei Suomen perustuslaki anna myöten (ulkomaisten) kaverien auttamiselle eikä salli ”yhteisvastuuta” edes hätätilanteessa.

    Suomalaiset ovat, presidenttinsä tavoin, näyttäneet pennejä omaan pussiinsa panevilta ja muiden pennejä laskevilta kamreereilta eivätkä juuri lainkaan eurooppalaista yhteisöä rakastavilta kosmopoliiteilta.

    On vähän outoa, jos ”kansa” nyt näkee ison kuvan selkeämmin kuin monet eliittiin kuuluvat. Ehkä Bufolla on enemmän ajatuksia kuin tiedämmekään.

    HS:n talouden ja politiikan toimituksen esimies Jussi Pullinen kirjoitti osuvasti Hesarissa sunnuntaina, että ”eurooppalaisen solidaarisuuden osoituksena esitelty paketti näyttäyttyikin kustannus-hyötylaskelmana.” Ja, niin kuin Pullinen kirjoitti, Suomessa pohdittiin pelkästään sitä, saavatko paketin nettomaksajat, kuten Suomi, rahalleen vastinetta tai jopa voittoa.

    Ironia hyytää kun inhimillistä ja tasa-arvoista hyvinvointiyhteiskuntaansa kehuvat pohjoismaat ryhtyvät eurooppalaisen onnettomuuden hetkellä laskemaan, kuinka paljon apumme täytyy tuottaa meille itselle puhdasta voittoa ennen kuin ketään autetaan. Jos voittoa ei tule, ei auteta. Mitäs menivät sairastumaan, täällä järkeillään. Pitikö ne tehtaatkin siellä taudin takia sulkea?

Kyösti Salovaara, 2020

Onko kansa siis viisaampaa kuin herransa?

    Tuohon olisi kiva uskoa, mutta…

    Mutta ehkä suomalaiset, kansa siis ylisummaan, sopeutuvat tällä hetkellä välttämättömiin kompromisseihin ketterämmin kuin eliitti, poliitikot, kriittiset journalistit ja pilkkuja viilaavat oikeustieteilijät. Kukaan ei tiedä mikä on ehdottomasti paras ratkaisu pandemiasta ulos, joten jotakin täytyy tehdä, sillä tekemättömyyskin on teko.

    Eilen komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ja komissaari Jutta Urpilainen (joka muuten julkaisi eilen espanjalaisessa lehdessä samantyyppisen kolumnin espanjalaisen kollegansa kanssa) kirjoittivat Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla yhteiskolumnin otsikolla Solidaarisuus EU:ssa hyödyttää myös Suomea.

    ”Euroopan vauraus perustuu sen yhtenäisyyteen ja sisämarkkinoihin”, Leyen ja Urpilainen sanoivat. ”Solidaarisuudesta on hyötyä myös meille itsellemme, sillä jokainen yhteen maahan sijoitettu euro on hyödyksi kaikille muillekin. Mitä tapahtuisi Suomen matkailualalle, jos ihmisillä ei olisi enää varaa matkustaa Lappiin eri puolilta Eurooppaa? Mitä tapahtuisi Suomen teollisuudelle, jos tavarantoimittajat muualla Euroopassa eivät enää pystyisi toimittamaan tarvittavia komponentteja tai tilaamaan suomalaisia valmisteita?”

    Elvytyspakettia on Suomessa vastustettu hokemalla, että eihän Suomi vie tavaroita Italiaan, Ranskaan eikä Espanjaan, joten miksi Suomen pitäisi tukea juuri noiden maiden teollisuuden elpymistä.

    Totta, Suomi vie pääasiassa investointituotteita Saksaan. Mutta minne Saksa vie tuotteitaan? Jopa Bufo tajuaa yhtälön parametrit: Suomi vie Saksaan, Saksa vie Italiaan – kun Italia ja Espanja ostavat Saksasta, niin samalla ne ostavat (välillisesti) myös Suomesta.

Eteläsavolaisen pellon iltausvassa kaikki pellon takainen katoaa epämääräiseen hämärään. Mikään ei tunnu yhdistävän meitä, minua ja Bufoa maailmaan.

    Mutta hetkinen.

    Pirtissä avaan läppärin ja luen uutisia Italiasta ja Espanjasta. Hemmetti: Googlen kerrotaan laskevan oman, kokonaan itse rahoittamansa merikaapelin Yhdysvalloista ja Englannista kohti Espanjaa, Bilbaon kaupunkiin. Googlen mukaan 98 % kansainvälisestä Internet-liikenteestä kulkee merikaapeleita pitkin.

    Tämän uuden kaapelin nimeksi tulee Grace Hopper. Ja jännittävästi tuo nimi kolkuttaa minunkin menneisyyttäni, sillä Grace Brewster-Murray Hopper (1906-1992) oli tietokoneohjelmoinnin suuria pioneereja, joka kehitti hallinnollisessa tietojenkäsittelyssä laajasti käytetyn COBOL-ohjelmointikielen. Kirjoitin COBOLilla ensimmäinen harjoitusohjelmani Helsingin yliopistolla 1970-luvun taitteessa. Kummallisempaa on, että 1990-luvulla olin toteuttamassa hyvin laajaa ohjelmistokonaisuutta, joka perustui pääosin COBOL-ohjelmille.

    Pisarat taivuttavat usvakukan. Jossakin: kaukana: Eurooppa. Valokaapelien päässä: koko maailma!

Kyösti Salovaara, 2020

Perutaanko Aristoteles?

[Tarinattako paras?]

Suom. Pentti Saarikoski.
Otava, 1977.
Suomennos on vuodelta 1967.

Kirjoitan erilaisia juttuja, mutta toisaalta ajattelen, että kaikki kirjoittaminen on samaa. Kaikessa kerrotaan aina tarina. Säännöt vain vaihtelevat vähän. Kun niin ajattelee, hyppiminen lajista toiseen on aika helppoa.

    -Roope Lipasti, HS, 19.7.2020

Minusta tuli runoilija osin siksi, että en halunnut kertoa tarinoita. Tarinat kenties tekevät elämästämme mahdollista, mutta minun nähdäkseni ne myös ajavat meidät ansaan, tuottavat valtavaa tuskaa.

    -Maggie Nelson, HS, 19.7.2020

Pitäisi veistää ajatuksista sanoja ja lauseita.

    Niitä kai syntyy jos on ajatuksia.

    Tai, kumpi tulee ensin: ajatus vai sana? Jos sana tulee ensin, niin sittenhän siitä pääsee puikahtamaan ajatukseen.

    Ihmisellä on keskimäärin 6200 ajatusta vuorokaudessa. Niiden ilmaisemiseen tarvittaisiin aika monta sanaa ja lausetta.

    Sanoista ja lauseista syntyy tarinoita. Ja hieman metafyysinen kysymys: ovatko tarinat olemassa jo ennen kuin ne kerrotaan ja kirjoitetaan?

Tarina on jotakin mikä näyttää todelta, mutta ei ole totuus. Jonkinlainen totuus se aina on, osatotuus vähintään.

    Kun teet kauppareissun, sen voi pukea jälkeenpäin tarinaksi. Sillä on alku, keskikohta ja loppu. Jos liioittelet hieman ja koristat kauppareissua mietteilläsi, kuvailemalla näkemiäsi ihmisiä, kuvittelemalla mitä ohittamasi ihmiset tekevät ja ajattelevat, saat helposti todellisuudesta esille sen kaunokirjallisen puolen, fiktion. Kokemasi sattumanvaraisuus alkaa näyttää järjestyneeltä, loogiselta, väistämättä tapahtuneelta.

    Tarina viettelee uskomaan, että ihmispolon elämää ohjataan jostakin korkeammalta. Tässäkö on tarinan ”pahuus”, jota amerikkalainen kirjailija Maggie Nelson kertoo välttelevänsä? Rikkomalla perinteisen tavan kirjoittaa romaania hän ajattelee kertovansa todempia asioita kuin mihin pääsisi tarinarakenteeseen tukeutumalla.

    Kun rikkoo tarinan, mitä siitä syntyy?

Kyösti Salovaara, 2020.

Maggie Nelson ei ole ensimmäinen kirjailija, joka rimpuilee tarinan viettelyksiä vastaan.

    Ranskalainen André Breton julisti, että surrealismia kiinnostaa vain sellainen, jossa päämääränä on ihmisen hävittäminen. Jean-Paul Sartre vastasi tuohon myöhemmin, että surrealistit pyrkivät kirjallisuuteen, joka ei voi loppujen lopuksi muuta kuin kieltää itsensä.

    ”Seitsemänkymmentä vuotta kirjailijat ovat kirjoittaneet hävittääkseen maailman”, Sartre kirjoitti teoksessa Mitä kirjallisuus on? vuonna 1948. ”Vuoden 1918 jälkeen he kirjoittavat hävittääkseen kirjallisuuden. Kirjalliset traditiot tuhotaan, sanoja käytetään tuhlaillen, ne heitetään toinen toistaan vastaan että ne räjähtäisivät. Absoluuttisen negaation kirjallisuudesta tulee anti-kirjallisuutta, eikä se koskaan ole ollut kirjallisempaa: ympyrä on kiertynyt umpeen.”

    Kannattaa muistaa mitä Sartre ajoi takaa: ”Olisi toivottavaa, että kaikesta kirjallisuudesta tulisi moraalista ja problemaattista.”

    Sartre vaati kirjallisuutta sitoutumaan. Merkityksiä ei maalata eikä sävelletä, joten ei maalaria eikä säveltäjää voi vaatia sitoutumaan. Runoilijat taas kieltäytyvät Sartren mielestä käyttämästä kieltä hyväkseen: ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.”

    ”Maailma ja ihminen paljastuvat toiminnassa”, Sartre kirjoitti.

    Kysyn: voiko toimintaa esittää kirjoittamatta tarinoita?

Tuosta kysymyksestä on hyvä peruuttaa n. 2350 vuoden päähän.

    Tuntuu kummalliselta, että Aristoteleen Runousoppi perustelee miksi Sartre on oikeassa ja Maggie Nelson kenties väärässä. Tai ainakin se perustelee sen miksi ihmiset mieluummin lukevat tarinoita kuin niitä rikkovia kirjallistaiteellisia yrityksiä.

    Aristoteleetä lukiessa kokee tosin oman mitättömyytensä. Miksi näitä asioita kannattaa yrittää pähkäillä, kun ei kuitenkaan osaa nähdä asioita niin selkeästi ja vastaansanomattomasti kuin Aristoteles näki ja näkemästään kirjoitti.

    Se että Aristoteleen Runousoppi tuntuu yhä ”todelta”, tarkoittanee sitä, että kirjallisuudella, todellisuuden jäljittelyllä, on ainakin joitakin universaaleja muotoja ja rakenteita, joiden täytyy jollakin perimmäisellä tavalla liittyä ihmisen elämään ja elämän kokemiseen.

    Aristoteles kirjoitti, että tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä. ”Päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.” Ja ihmiset ovat välttämättä joko jaloja tai alhaisia. Niinpä tragedian ihmisten täytyy olla parempia, huonompia tai samanlaisia kuin me itse olemme.

    Runousopissaan Aristoteles sanoo, että tragedia pyrki esittämään ihmiset parempina kuin he todellisuudessa ovat ja komedia huonompina. Runoilijan tehtävänä tässä on kuvata sitä mitä saattaisi tapahtua eikä sitä mikä on jo tapahtunut. Sen mikä saattaisi tapahtua, täytyy olla todennäköistä tai välttämätöntä.

    Tragedian kertomiseen tarvitaan hyvin sommiteltu juoni. Onko se sitten sama asia kuin mitä nykyään tarkoitetaan tarinalla? Joka tapauksessa suurin osa kertomakirjallisuudesta yhä toistaa Artistoteleen vaatimusta: ”Jokaiseen tragediaan kuuluu toisaalta ongelma, toisaalta ratkaisu.”

    Aristoteleen mielestä erillisistä, toisiinsa liittymättömistä episodeista kasattu juoni ei ole hyvä. Heikkotasoisessa juonessa tapahtumien välillä ei ole todennäköistä eikä välttämätöntä yhteyttä.

    Voisiko edellistä lausetta käyttää modernien tv-sarjojen kritiikkiin?

Onko maailma sitten sen muotoinen kuin Aristoteleen tragedia sen esittää?

    No, eipä taida olla ja tähän Maggien Nelsonin nojautuu kieltäessään ja karttaessaan tarinoita.

    Maailma ja siinä elävien ihmisten kohtalo ei ole useinkaan todennäköinen eikä välttämätön. Ei ainakaan ruohonjuuritasolta nähtynä.

    Mutta elävän elämän jäljittely juontuu silti tarinoina paremmin kuin kirjoittamalla absoluuttista negaation kirjallisuutta, anti-kirjallisuutta. Ja vaikka Maggie Nelson kuinka yrittäisi välttää tarinaa omassa kirjoittamisessaan, se, tarinoiden loputon maailma, kiertyy hänen anti-tarinoidensa ympärille, samalla tavalla kuin veteen heitetystä kivestä syntyy renkaita jotka pakenevat rantoja kohden.

    ”Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja?" kysyi Aristoteles. Tästä jatkan haastamista:

    Mitä tehtävää romaanilla olisi, jos todellisuutta voisi jäljitellä ilman tarinaa ja ilman episodeja yhdistävää todennäköistä juonta?

Kyösti Salovaara, 2020.
Totta ja tarua - siis tarinoita!