Valta on valtaa on valtaa on valta

[ruhtinaan sihteereistä]

Kyösti Salovaara, 2020.

Lähimpien alaisten valinta ei ole ruhtinaalle suinkaan vähämerkityksinen tehtävä. Alaiset ovat joko hyviä tai huonoja, aina ruhtinaan älynlahjojen mukaan.

   -Niccolò Machiavelli: Ruhtinas.

Kesto on yksi vallan kulmakivi. Vain sellaista rakastetaan ja pelätään, joka on pitkään vallassa.

    -Alexis de Tocqueville: Demokratia Amerikassa.

Valtaa on tietty määrä. Sitä ei ole enempää eikä vähempää… Jos jakaa valtaa kahdelle miehelle, kasvaako valta kahdeksi? Ei, se pienentyy puolella.

    -Erno Paasilinna: Musta aukko.

Valta on tunnetusti historian luotettavimpia lemmenkiihdykkeitä ja puree sekä miehiin että naisiin.

    -Yrsa Stenius: Albert Speerin arvoitus.

Ei.

    En yritä määritellä vallan olemusta.

    Jos luulisin onnistuvani, yhtä helposti voisin siepata kourani täyteen sinistä taivasta ja pistää sen piirongin päälle koristeeksi.

    Valta ei nimittäin ole missään vaikka se on kaikkialla. Sitä on myös jokaisella. Muillakin kuin ihmisillä. Valta on rakenne ja prosessi.

    Erno Paasilinna on nokkela sanoessaan, että kahdelle miehelle jaettu valta puolittuu, mutta hän on liiankin nokkela, koska kokonaisrakenteen valta pysyy yhä ennallaan, vakiona, sellaisena mitä tarvitaan prosessin jatkumiseen. Jos joku luopuu vallasta, se joutuu uusiin käsiin, mutta ei katoa. Valta ei pääse eläkkeelle.

    Valta on yhtä näkymätöntä kuin painovoima. Molemmat pitävät rakenteen (yhteiskunta ja sivilisaatio vs universumi) kasassa, toimintakelpoisena. Kumpaakaan ei näe eikä kummastakaan oikein tiedä mitä se on. Painovoima on aaltoja tai hiukkasia tai pelkästään laskukaava, jolla omenan putoamisen suunta ja nopeus saadaan lasketuksi geometrisessa avaruudessa.

    Painovoimaa ei kuitenkaan voi väistää. Eikä valtaa. Mutta onko vallalle laskukaava? Jos on, yhtälössä on monta muuttujaa.

Viime viikolla Ylen ykkösaamussa pohdittiin Venäjän perustuslakiäänestyksen merkitystä.

    Haastateltavana oli apulaisprofessori Katri Pynnöniemi. Hänen ajatuksensa oli - jos sen ymmärsin – että uusi perustuslaki ja Putinille jatkoaika tarvitaan siksi, että Venäjän vallan sisäpiiri ei ole vielä valmis uuteen ”Putiniin”.

    Pynnöniemen mukaan perustuslain uusiminen ei lähde Putinin haluista eikä tarpeista vaan valtaa (piilossa) käyttävien sisäpiiriläisten tahdosta ja tarpeesta. Uusi ”ruhtinas” saadaan sitten kun sisäpiiri voi luottaa valtansa jatkumiseen.

    Haastattelun lopuksi toimittaja, yleensä terävä Päivi Neitiniemi kysyi, että miksi Putin haluaa näin kovasti jatkaa vallassaoloaan.

    Neitiniemi ei siis kuunnellut lainkaan mitä asiantuntija sanoi tai ei ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä tämä sanoi.

Tuon haastattelun jälkeen olen laiskasti seuraillut Venäjän perustuslakiäänestyksestä kirjoitettua.

    Niinpä edellä sanottua täytyy lieventää: Neitiniemen tavoin suunnilleen kaikki toimittajat ja asiantuntijat puhuvat vain Putinin halusta jatkaa vallassa eikä sisäpiirin tarpeista ja haluista puhu kukaan. Jos Pynnöniemi oli oikeassa väittäessään, että kysymys on tietyn valtapiirin – jonka näkyvin edushahmo on Putin – operaatiosta, niin media on kaikkineen pihalla kuvaillessaan venäläistä vallankäyttöä, valtaa Venäjällä.

    Tietysti voi ajatella, että ”Putin” on vain vallankäytön symboli kielipelissä, ja että todellinen valta on jossakin hänen takanaan eikä sitä tarvitse toistaa, koska kaikki tietävät tämän muutenkin.

    Tietävätkö? Tiedämmekö? Tiedättekö?

    Onko muutenkaan mahdollista, että yksi ihminen, yksi itsevaltias, ruhtinas sihteeriensä avulla hallitsee kokonaista kansakuntaa ihmisineen, yrityksineen, virkamiehineen, kirkkoineen ja kouluineen, sotilaineen ja aseineen? Tähän palaan vielä kohta.

    Pari päivää sitten Helsingin Sanomien Moskovan kirjeenvaihtaja Jussi Niemeläinen kirjoitti kolumnissaan, että Venäjällä eliitti on Putinin yleisö. Niemeläinen painotti, että ”monen asiantuntijan mukaan Putinin varsinaisena yleisönä on eliitti”. ”Osa siitä on myös tullut aiempaa riippumattomammaksi Putinista, osa taas ottanut vapauksia Putinin keskityttyä ulkopolitiikkaan”, Niemeläinen jatkoi.

    Niemeläisen kolumnissa tultiin ikään kuin puoleenväliin Pynnöniemen sisäpiirivallan ajatusta, mutta vain puoleenväliin. Niemeläinen tuntuu näkevän suuren ja mahtavan Venäjän pyramidina, jonka terävässä huipussa yksi itsevaltias komentaa kansakuntaa mielensä mukaan. Putinin jalkojen juuressa on pyramidin terävänä mutta laajenevana huippuna sisäpiiri, sihteerit jotka toimivat ruhtinaan käskyjen mukaan.

    Mikä on se maaginen voima, jolla itsevaltias saa alaisensa hyppäämään halutulla tavalla haluttuun ruutuun?

Kyösti Salovaara, 2020.

Historia tuntee toistaan julmempia ja hirvittävämpiä itsevaltiaita, diktaattoreja, jotka ovat tapattaneet miljoonia ihmisiä eivätkä ole vain tyytyneet katkaisemaan sihteereidensä päitä.

    Oliko esimerkiksi Stalinilla, Pol-Potilla tai Hitlerillä katseessaan kuolettava taikasäde, jolla hän alisti kaikki kanssaihmiset valtaansa? Riittikö hänen puhetaitonsa viettelemään sihteerit ja sihteerien sihteerit hirmutöihin? Oliko hänellä karatessa musta vyö, niin että niskoittelevat sihteerit ja epäröivät kansalaiset lensivät selälleen ennen kuin ehtivät kissaa sanoa?

    Ei, en usko, että diktaattorien valta on koskaan perustunut heidän fyysiseen tai henkiseen ylivoimaansa. Pikemminkin luulen, että tietynlaisissa olosuhteissa syntyy sisäpiiri – joka saattaa näyttää itsevaltiaan sihteeristöltä – käyttämään hirmuvaltaa, ja se tarvitsee maanisen narsistin edustamaan itseään, jotta kansa ei osaisi katsoa vallan oikeaan keskipisteeseen. Haluaako Putin todella jatkaa sisäpiirin edusmiehenä vai haluaisiko hän jo päästä nauttimaan elämästään ja omaisuudestaan?

    Kirjassaan Albert Speeristä, Hitlerin arkkitehdistä, Yrsa Stenius sanoo, että ”koska Hitler oli antanut Speerille paitsi hänen uransa myös hänen elämänsä, Hitler myös milloin tahansa saattoi katkaista kummankin.” Stenius näkee molempien miesten narsismin: ”Puolijumalan elämä oli lainattu Speerille, mutta maksuksi hän antoi koko sen omaleimaisuuden mikä hänellä suinkin oli.”

    Niin terävästi kuin Stenius kuvaileekin Albert Speerin antautumisen natsismin seireenien laululle, hän sortuu Hitleriä kuvatessaan pinnallisen historiankirjoituksen kliseeseen: Hitler on vain epäonnistunut toritaulumaalari joka kostaa maailmalle epäonnistumisensa. Tällaisessa historiankirjoituksessa Hitler on tietämätön moukka, joka ihailee sivistynyttä Speeriä ja tämän kultuuritaustaa.

    Mutta ”oikeassa” muotokuvassa saattaa olla enemmän sävyjä ja moninaisempia varjoja kuin me yleensä ajattelemme.

Vuonna 2005 ilmestyneessä haastavassa esseekokoelmassaan What Good Are the Arts? englantilainen John Carey lainasi amerikkalaisen diplomaatin ja kulttuurihistorioitsijan Frederick Spottsin teosta Hitler and the Power of Aesthetics vuodelta 2003.

    Tässä teoksessa Spotts todistaa kiistattomasti, että Hitler oli syvästi ja vakavasti kiinnostunut musiikista, maalaus- ja veistostaiteesta ja arkkitehtuurista. Hän osasi myös keskustella näistä taiteista. Ja vaikka Hitler ei päässyt kuvataidekouluun, hän kuitenkin elätti itsensä Wienissä maalaamalla. Itseoppineenakin Hitler oli pätevä vesivärimaalari.

    Miksi Carey ottaa Hitlerin esteettisen puolen esille teoksessaan?

    Se johtuu siitä, että Careyn esseekokoelma pyrkii romuttamaan käsityksen parempien ihmisten syvemmästä taidekokemuksesta suhteessa rahvaan taidekokemuksiin. Carey kertoo monin esimerkein (tässä kirjassa ja aikaisemmissa), että länsimaissa parhaana pidetty eliitti on taideteostensa ja kirjoitustensa korkeasta laadusta huolimatta usein viehättynyt autoritaariseen ajatteluun, tavallisen kansan syrjimiseen ja jopa fasistisiin pyrkimyksiin. Carey ikään kuin todistaa, että taideoksen kauneudesta ja hienoudesta ei voi päätellä millainen ihminen on sen luonut eikä sitä onko taideteoksen luoja teoksensa "arvoinen" elämänsä muilla alueilla. 

    Nykyäänhän vallalla on uusmoralistinen ajatus, että huono ihminen ei voi tehdä hyvää taidetta – tai jos voisikin, sitä ei pidä katsoa eikä kuunnella.

    Kun Hitler pääsi valtaan 1933 hän rakensi ensi töikseen mahtavan taidegallerian. Speerin avulla hän sitten rakensi ”kauniina” pitämäänsä uutta Saksaa. Hitler rakasti oopperaa. Elämänsä aikana hän kuuli Wagnerin teokset satoja kertoja. Hän ihaili myös Verdiä ja Puccinia. Hitlerin mielestä oopperasta piti tehdä jokamiehen taidetta riippumatta kansalaisten varallisuudesta. Oopperan aristokraattinen ja porvarillinen leima piti pyyhkäistä syrjään ja avata oopperatalojen ovet kansalle.

    Kun Saksan suuria teollisuuskaupunkeja pommitettiin raunioiksi, Hitler ei ollut moksistakaan. Nehän olivat rumia ja huonosti rakennettuja – ne olisi pitänyt joka tapauksessa rakentaa kauniimmiksi, esteettisesti arvokkaiksi. Hitlerin visioissa kauneus merkitsi enemmän kuin ihmiset.

    Esteetikkona Hitler ei siis ollut moukka, kuten eivät olleet hänen ”sihteerinsäkään”, mutta syvällinen kauneuden ja estetiikan taju ei estänyt Hitleriä sihteereineen syyllistymästä miljoonien ihmisten murhaamiseen. Estetiikka ei siis pelastanut Eurooppaa eikä Saksaa. Päinvastoin, kuten Carey muistuttaa, holokaustin jälkeen tiedämme, etteivät ”taiteet” väistämättä lisää inhimillisyyttä. Nyt tajuamme, että herkkävaistoinen esteettisyys voi elää systemaattisen ja demonisen julmuuden rinnalla saman ihmisen sydämessä.

Valta on kuin painovoima.

    Jos sitä on sopivasti, me pysymme seisaallaan ja kävely tuntuu kevyeltä ja omenat voi poimia nurmikolta syksyn tullen.

    Jos painovoimaa on liikaa, jos vallan massa on kuin kohtuuton kivi päällämme, me puserrumme kasaan, jaksamme ottaa vain muutaman askeleen ja omenat särkyvät mehuksi ennen kuin niitä ehtii poimia.

    Mutta toisaalta jos valta puuttuu kokonaan, jos painovoima katoaa, omenat sinkoutuvat taivaalle käsiemme ulottumattomiin ja kun otan askeleen, lennän heiveröisen tuulenpuuskan tuuppaamana taivaan sineen.

Kyösti Salovaara, 2020.