Koskenaikoja

[vedet juoksevat alamäkeen]

Kyösti Salovaara, 2020.
Pato rakennettiin Vanhankaupunginkosken
 läntiseen haaraan noin 150 vuotta sitten.
 Nyt pato halutaan purkaa, jotta kalat
pääsevät nousemaan helpommin Vantaanjokeen.
Rakennettu näkyy historiana; puretusta ei jää jälkeä.

Miksi kirjoitamme vasemmalta oikealle? Siksi, että muuten lauseet alkaisivat pisteellä.

    -Umberto Eco: Numero Zeron tapaus

Veräjällä seisova sonni ei ole vielä koskaan päässyt niityltä pois.

    -Adam Hall: Salainen tehtävä Varsovassa

Elämä lyhyt, lauseet pitkiä.

    Suomalaiset tapaavat puolustaa kotimaataan sanomalla, että neljä vuodenaikaa on ihana juttu. Harva pystyy perustelemaan, miksi neljä on parempi kuin kaksi.

    Kun katselee Vantaanjoen suulta, Helsingin Vanhankaupunginkoskelta ottamiani valokuvia tajuaa, että vuodenaikoja tai paremminkin koskenaikoja on enemmän kuin neljä. Niitä on niin monta kuin valokuvan ottajalla on ollut erilaisia mielentiloja kuvia ottaessaan, rannalla kävellessään, joen juoksua katsellessaan.

    Tämä on kumma juttu. Jokainen tietää, että kesämökkijärvestä, kotijoesta tai merenlahdesta pitää yhä uudestaan ottaa valokuva, aivan kuin maisema muuttuisi alati, aivan kuin se tänään olisi erinäköinen kuin viimeksi. Ehkä se onkin, kenties valo on jokaisena päivänä erilaista. Vai johtuuko alituisen erilaisuuden kokemus valokuvaajan sieluntilan muutoksista? Siitä että tänään olet erilaisessa mielentilassa kuin eilen.

    Vesi virtaa ikuista alamäkeä. Meret odottavat virtaavia vesiä. Minne elämä menee? Se lienee vaikeampi kysymys. Vai onko tässäkin metafora, allegoria ja symboliikkaa: joet laskevat mereen niin kuin elämä?

    On kerrottu, että aika ei olekaan koordinaatteja vaan värähtelyä. Tätä on vaikea ymmärtää. Jos se on koordinaatti, niin missä? Jos taas aika värähtelee, niin mikä siinä värähtelee? Veden pinta värähtelee kun tuuli nousee, mutta että aikakin olisi jotakin… melkein kuin ainetta!

    Menneisyyttä on helpompi tutkia kuin tulevaisuutta. Siinä on myös enemmän filosofiaa. Vai mitä?

    No, ainakin niin oli Kafkan mielestä, kun hän kirjoitti: ”Joku ihmetteli sitä, kuinka helposti hän kulki ikuisuuden tietä; hän ryntäsi näet alamäkeä.”

Kyösti Salovaara.
Tulvavesien kuohuja joulukuussa 2019.

Pesukoneessa pestään vaatteita, astianpesukoneessa astioita. Tästä on lyhyt matka historiaan ja sen tutkimiseen.

    Joskus tykkäsin tiskata astiat käsin. Sain tiskatessa ajatuksia päähäni. En enää.

    Immanuel Kantin kerrotaan todenneen: ”Historiasta ei voi oppia muuta kuin sen, ettei siitä voi oppia mitään.”

    Tuo kuulostaa viisaalta, mutta vielä viisaampaa olisi sanoa ettei tulevaisuudesta voi oppia mitään, paitsi että se on elettävä niin kuin menneisyys suuntaa joen juoksemaan merta kohden.

    Tulevaisuuksia on useita. Niistä toteutuu yksi.

    Menneisyyksiä on yksi, vaikka meistä tuntuu että niitä oli useita.

    ”Ei yksinkertaisesti ole monen totuuden historiaa, niin kuin joskus näkee asian ymmärrettävän”, sanoo Heikki Ylikangas kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. ”On vain monen tulkinnan tutkimusta, koska sitä yhtä ainoaa totuutta ei saada koskaan täydelleen todistetuksi eikä niin muodoin milloinkaan täydellä varmuudella (luonnontieteellisellä varmuudella) tiedetä, onko totuus saavutettu vai ei.”

    Totuutta kannattaa etsiä mieluummin menneestä kuin tulevasta.

    Kun nykyihmiset poistavat patsaita historiasta ja puhdistavat kielestä vääränlaisia, nykyhetken moraalimaailmaan sopimattomia ilmaisuja, mitä he oikeastaan tekevät historialle ja omalle menneisyydelleen? Olisiko Kolumbus voinut olla toisenlainen Kolumbus? Olisiko Margaret Mitchell voinut kirjoittaa Tuulen viemän eri tavalla ja yhä olla Margaret Mitchell? Olisiko palomiehiä ja virkamiehiä pitänyt osata kutsua palonaisiksi ja virkanaisiksi jo 200 vuotta sitten?

    Yhtä kaikki, suurella todennäköisyydellä historiasta, menneestä voi arvailla millainen tulevaisuus odottaa. Sitä paitsi, historian tuntien tulevaisuuteen voi vaikuttaa, mutta jos ei tiedä menneisyydestä mitään, miten osaisi valita sopivamman, paremman, miellyttävämmän tulevaisuuden?

Kyösti Salovaara.
Talvea tammikuussa vuonna 2016.

Olisiko menneisyys voinut olla toisenlainen yhteiskunnallisessa mielessä tai yksilön elämänkulun kannalta?

    ”Tietysti olisi!” meistä jokainen huudahtaa.

    Yhteiskunnassa olisi voitu tehdä erilaista politiikkaa, olisi voitu keksiä erilaisia apparaatteja, rakentaa erilaisia taloja ja kulkuväyliä. Minäkin olisin voinut elää eri tavalla, silloin ja tuolloin. Sattumalla on ollut merkittävä merkitys sekä minulle että yhteiskunnalle.

    Mutta.

    Yhteiskunnalla on vain yksi menneisyys, niin myös minulla.

    Menneisyydessä tapahtuneita kehityskulkuja, yhteisiä ja yksityisiä, voi jossitella ja kuvitella toisenlaisia menneisyyksiä, mutta se on pelkästään anakronismia, jälkiviisautta. ”Itse asiassa”, Ylikangas sanoo, ”jossittelu on oikeutettua ja paikallaan suunnattuna tästä päivästä eteenpäin, siis kohden tulevaisuutta, vaihetta, joka ei ei ole vielä toteutunut. Sitä vastoin menneisyyteen sovellettuna jossittelu on lievästi ilmaisten anakronistista.”

    Patsaiden purkajat ja kielen puhdistajat jossittelevat historialla, he eivät ymmärrä olevansa anakronistisia jälkiviisastelijoita. Mitä tietää menneisyydestä jos sen poistaa yhteisestä tietoisuudesta?

    Ihmiset ja instituutiot, inhimillinen elämä kaikkineen on tulvillaan kertomuksia erehdyksistä ja vääristä johtopäätöksistä, eksymisestä ”oikealta polulta”. Mutta, kuten Ylikangas kirjoittaa, ”tarkkaan ottaen historiallinen toimija ei syyllisty virheisiin historiantutkijan silmissä”. Ylikangas jatkaa että ”virhe on nimittäin aina jälkikäteinen arvio, jälkiviisauden tulos”.  Historiassa voi ja on voinut toteutua vain yksi vaihtoehto. Se mikä on toteutunut on tosiasiaa.

    Yhteiskunnallisessa keskustelussa on usein se ongelma, että sitä luetaan ikään kuin valmista historiankirjoitusta, olettaen että yhteiskunnallisilla päättäjillä ja toimijoilla olisi jo käsissä se tieto, jonka vasta historiantutkijat saavat tietoonsa vuosien päästä. ”Kukaan ei tee virhettä tahallaan”, Ylikangas muistuttaa, ”eikä teko ole virhe tekijän omalta kannalta siinäkään tapauksessa, että joku toinen pitäisi tekoa virheenä jo ennen kuin se on tehty.”

    Friedrich Engels sanoi kauan sitten, että yhteiskunta toimii niin, että yksi tahtoo yhtä ja toinen tahtoo toista, ja se mitä syntyy on jotakin, mitä kukaan ei ole tahtonut. Tämän dialektiikan piirissä on ihmiskunnan niin aineellinen kuin henkinenkin yhteistoiminta, niin yrityksien ja yksilöiden, tehtaiden, tieteen, markkinoiden kuin poliittisen päätöksenteonkin perimmäinen vuorovaikutus.

    Jostakin syystä aikamme ihmisen on vaikea hyväksy moisen dialektiikan periaatetta. Meitä on kuitenkin liian monta haluamaan yhtä ja samaa.

Kirjailija Merete Mazzarella vertasi viime sunnuntaina elämää illalliskutsuihin. Juhlaan kuuluu illallinen ja jälkiruoka.

    Jos elää yli 70-vuotiaaksi, on saanut olla juhlissa niin kauan, että on ehtinyt syödä koko illallisen. ”Olen jo päässyt kahviin ja konjakkiin”, Mazzarella sanoi. ”Nautin niistä, mutta nyt on kyse siitä, miten pitkään saan istua niiden äärellä.”

    Monet sanovat, että valtion ei tarvitse maksaa velkojaan, koska valtio on ikuinen. Valtio ikään kuin syö illallista loputtomasti eikä ehdi koskaan kahviin ja konjakkiin.

    Tässähän on se ongelma, että jos velkaantuu liian paljon, ulkomailta tulee joku aito kapitalisti, joka vie mennessään illallistarpeet ja hienotakeet, koska mitään muuta ulosmitattavaa ei ole. Tolkuton päätenkauten velkaantuminen on epäisänmaallista, Vesa Puttonen sanoi telkkarissa. Talousennusteet ovat arvauksia, mutta taloushistoria on tosiasioista rakennettua. Jotakin toistetaan, kaikkea ei.

    Pitkillä lauseilla on turha tavoitella ikuisuutta. Se on joka tapauksessa alamäkeen juoksemista. Voin kääntää päätäni ja katsoa taaksepäin. Mutta saatan kompastua katsellessa ja lennän nenilleni.

    Koskenajat vaihtelevat loputtomasti. Rannalla kävelijä kuitenkin ottaa joskus viimeisen valokuvansa. Pisaranjälkiä kameran linssissä, kosken kuivuneita kyyneliä.

    Rannalla tuulee ja kohta vaatteet on pesty.

Kyösti Salovaara.
Koski toukokuun lopulla 2018.