[ja
pulun askel]
Jaakko Salovaara, 2017. |
Kotka
nousee korkeammalle, ilmavirta suhisee siipisulissa.
Korkealta
näkee kauas.
Maanpinta
näyttää säännöllisten kuvioiden matolta.
Juokseva
jänis ei kuitenkaan pysty piiloutumaan kotkan pistävältä
katseelta.
Toinen
kotka näkee pinjan juurelle kuolleen kauriin.
Yksi
syö eläviä, toinen kuolleita. Syödyksi tuleva ei tiedä miltä
maistuu.
Tuuli
suhisee siivissä. Sitten kotka syöksyy.
Kotkan
poika ilman siipii taapertaa maan kamaralla; kuin pulu se
nokkaisee mitä nenän eteen tulee.
Ihmisen
elämä on ihmeellisen tavanomaista.
Joskus
ihminenkin pääsee korkealle mistä näkee alas, suorakaiteita ja
palloja, peltoja ja metsiä, jokia kuin aliravittuja käärmeitä.
Ihmisjoukko
ahtautuu peltiseen sukkulaan.
Katselematta
katselee matkustamon näytöllä pyörivää dokumenttia
teleskooppien historiasta. Yrittämättä oppia uutta oppii jotakin
uutta. Nimittäin sen että avaruusteleskooppi Hubble löysi uusia
galakseja. Nyt niitä tiedetään olevan kymmenen kertaa enemmän
kuin ennen tiedettiin.
Jos
kotka katsoisi ylöspäin – jos sillä olisi Hubblen kyvyt – se
näkisi 2000 miljardia galaksia.
Uskoako
moiseen viehättävään tarinaan?
Huimaako
sinua, kotkaseni?
Pulu
tallustelee hiekassa.
Sille
riittää syötävää.
Ihminen
ihmettelee.
Kolme
miljoonaa vuotta sitten ihminen metsästi noin 25 yksilön ryhmissä.
Silloin nuorten miesten piti etsiä sukupuolipartneri toisesta
ryhmästä, kotiporukan ulkopuolelta. Se oli järkevää,
taloudellista. Tällä tavalla syntyi yhteistyö, ja suvun sisäiset seksisuhteet kiellettiin, niistä tuli tabu, joita antiikin
tragedioissa sittemmin käsiteltiin varoittavana esimerkkinä.
Biologiaa,
sosiologiaa... kulttuurin kerrostumia, orvaskesi yms.
Usko
tai älä, ei me kaikkea tiedetä.
Kääntelee
päätään kuin pulu, eräs kyyhkynen.
Niin
paljon pitää uskoa, että mielen valtaa epätoivo.
Miksi
maailma ei ole yhtä yksinkertainen kuin kaksiulotteinen palapeli?
Kaksiulotteisessa
maailmassa ei tarvittaisi perspektiiviä eikä 3d-tulostimia.
Mutta
kuinka kotka siinä pärjäisi? Mihin se kohdistaisi pistävän
katseensa?
Pulu
kyllä selviytyisi, koska sille riittää mitä eteen tulee.
Jos
maailmassa on 2000 miljardia galaksia, niin niissä on enemmän
auringon kaltaisia tähtiä kuin kukaan osaa kuvitella ja niin monta
planeettaa, että maassa hävettää olla näin etuoikeutettu.
Väittävät
että kaikki alkoi suuresta pamahduksesta.
Edwin
Hubble käsitti ensimmäisenä, että maailmankaikkeus laajenee.
Että galaksit pakenevat toisiaan. Jokainen niistä etääntyy
toisestaan. Miten se on mahdollista, kerrotaan myöhemmin... tai
sitten ei. Pulua ei moinen tieto muutenkaan kiinnosta.
Minua
kyllä kiinnostaisi.
No,
uskotaan sitten.
Kaikki
on ollut alussa, ennen pamahdusta, yksi asia (kovaa tai pehmeää), yhdessä paikassa tai
kaikkialla.
Selvyyden
vuoksi: kaikki 2000 miljardia galaksia tähtineen joiden määrää
ei ihmismieli osaa kuvitella, on ollut yhdessä... paikassa... yhtenä
möykkynä. Jos ei möykkynä, niin kaasuna joka painoi penteleen
paljon.
Ihmisen
on helpompi ajatella konkreettisesti.
Ajatellaan
että kaikki oli alussa, siis ennen alkua, kuin yksi nyrkinkokoinen
kivi, joka painoi sen minkä koko maailmankaikkeuden massa nyt
painaa.
Kivimukura
painoi aika lailla.
Mutta
koska se painoi niin hemmetisti, miten se pysyi paikallaan eikä
pudonnut jonnekin? Jos sen asetti puupöydälle, vaikkapa massiivipyökistä rakennetulle, pöytä romahti maailmankaikkeuden painosta. Luulen.
Jos
se sitten putosi, niin kuka sen otti kiinni ja tuikkasi sytytyslangan palamaan, jotta alkuräjähdys saatiin aikaiseksi? Nyt ei mietitä
tulitikkuja. Kipinä tarvittiin.
Mutta toisaalta, jos ennen alkua kaikki oli kaikkialla ja sitten pamahti,
niin mihin se oikeastaan pystyi laajenemaan? Siis ei kai kaiken
ulkopuolella sittenkin ollut jotakin? Jos oli, käytämme sanoja
väärin.
Väärät
sanat tulee oikoa, ellei suhteellisuusteoria "sattumalta" päde myös sanojen merkitykseen.
Yhtä kaikki houkuttelee ajatella, että ennen ajan alkua, kaikki mitä oli, oli
nyrkin kokoinen kivimukura, johon tulevaksi syntyvät galaksit oli
ahdettu kuin pähkinät pussiin.
Sitten: PUM ja PAM!
Pähkinät lensivät... avaruudeksi ja galakseiksi. Kosmos herkkuineen.
Kotka
kiertää ilmavirran mukana korkeammalle, siipisulat värisevät ja
se katsoo tuimasti maahan.
Maan
kamaralla jänis juoksee henkensä edestä.
Rannalle
ajautunut kotilo rasahtaa rikki.
Pulu
tallustelee, nokkaisee ja keikuttaa päätään.
Pääministeri
vastaa: Älkää nyt hupsuja kyselkö.
Aki
Kaurismäki aukaisee olutpullon. Kritiikki potuttaa.
Leo
Messi tekee maalin, paperituppo suussa, verta ikenissä Marcelon kyynärpään iskusta.
Loistava
kevät, lunta vähän, pitkät alushousut pyykkiin. Pääskyset katselevat säätiedotuksia nokka pyöreänä - jossakin lämpimässä paikassa.
Kivaahan tämä on, Soini sanoo, miesten kesken.
Sepelkyyhkyt
kiehnäävät vaahterassa. Tunteet pinnassa.
Martti
Linnan uusi romaani Kasvuaikaa – pieni mestariteos?
Sinitiainen
livahtaa pönttöön.
Tulee
mieleen iso ajatus:
Jos
maailmankaikkeus oli tiivistetty yhdeksi möykyksi ennen kuin se
räjähti galakseiksi, jos se oli silloin hemmetin painava ”kivi”,
niin ainakin onkiveneen ankkurina sille oli käyttöä, tosin ei ole
tiedossa kuinka paljon järvellä siihen aikaan (13,8 miljardia vuotta sitten)
tuuli.
Pankinjohtaja
Erkki Liikanen kertoo laskevansa ahvenverkot heti vappuna.
Kyösti Salovaara, 2017. |
_______________________