[ja
niiden välisiä suhteita]
| Kyösti Salovaara, 2017. Liejukana, Puerto Banús. |
Kirjoitan pakinaa hiekkarannalla, kuulakärkikynällä ruutuvihkoon.
Vihkoni
alla on Yrsa Steniuksen muistelmateos.
Mainingit
huokailevat kun murtuvat hiekkaan.
Aaltojen
harjalla rantaan livahtaa viileitä henkäyksiä. Ei oikein tiedä
onko kuuma ilma vai kylmä vai jotakin siltä väliltä. Ilmeisesti
jotakin siltä väliltä; niin lienee osuvinta sanoa.
Steniuksen
muistelmat eivät ole tässä yhteydessä merkittävä tieto.
Merkittävää
ovat teoksen kovat kannet. Niitä vasten on hyvä kirjoittaa. Alusta
ei taivu kynän painosta.
Näkyvissä
ei ole yhtään purjetta.
Maailma
rakennetaan yksityiskohdista, mutta yksityiskohdista ei voi päätellä
maailman rakennetta. Merkityksiä pitää etsiä suhteista.
Asioiden
ja esineiden, eläimien ja ihmisten suhde toisiinsa on merkittävää.
Tämä pätee mikromaailmaan ja isoon universumiin. Paljon on
näkyvissä. Monet asiat ovat piilossa. Kun haluaa korostaa jonkin
seikan merkitystä, myös sillä on vaikutus mikä jää sanomatta,
mikä rajataan pois. Pois rajattu on kuitenkin olemassa. Se täytyy
ymmärtää.
Tämä
pätee myös tarinoihin. Myös se vaikuttaa mitä ei kerrota. Ainakin
näin väitetään.
Väittävät
ne jotka tietävät.
Kummallista
on, ettei ihminen näe koskaan koko maisemaa vaan yhden kohdan
kerrallaan. Katseen voi tarkentaa vain yhteen pisteeseen. Ja sitten
toiseen. Ei molempiin yhtä aikaa.
Siksipä
epäilen ettei robottiauto selviä koskaan liikenteen moninaisessa
ympäristössä. Ei riitä, että robotti ”näkee” kaiken. Sen
pitäisi nähdä oleellinen, maisemasta rajattu merkittävä kohde. Yksityiskohtien välisissä suhteissa esineellä tai oliolla on
merkittävämpi rooli kuin toisella.
Elokuvaajat
innostuivat takavuosina syvätarkasta kuvasta. Valkokankaalle ei
heijastettu ohjaajan eikä kuvaajan valitsemaa yksityiskohtaa vaan
”näyttämö”, jossa kuvan kaikilla osilla oli sama painoarvo.
Koska
ihminen ei kuitenkaan näe koko kuvaa kerrallaan, katsojan piti
valita se mitä halusi katsoa. Jotakin tärkeää saattoi jäädä
näkemättä.
Ehkä
se olikin tarkoitus.
Mitä
jos dekkarin sanat sekoittaisi sattumanvaraisesti. Olisiko
yksittäisistä sanoista luettavissa kuka murhattiin ja miksi, siitä
puhumattakaan kuka murhan teki?
Tuskinpa. Suhteistaan irroitetut sanat eivät kerro tarinaa.
Tuskinpa. Suhteistaan irroitetut sanat eivät kerro tarinaa.
Kirjoitetun tekstin merkitys perustuu suhteisiin, ei yksittäisiin sanoihin. Suhteet ilmenevät lauseissa ja lauseiden suhteissa toisiinsa.
| Kyösti Salovaara, 2017. Räystäspääskyset Guadalquivirin päällä. Marmolejo. |
Liitän huhtikuiseen pakinaan kuvia linnuista.
Kuvat
eivät ole alkuperäisessä muodossaan, koossaan. Jos olisivat, ei lintuja juuri näkyisi, koska ne olisivat mitättömiä yksityiskohtia,
joita katse ei tavoita.
Olen
rajannut oleellisen esille. Sen mukaan mitä haluan kuvan esittävän.
Joku toinen rajaus olisi mahdollinen.
Kuvat
eivät kuitenkaan ole ”fiktiota”, sillä pois rajattu on
olemassa, vaikuttaa asiaan, siihen mitä näkyy. Sekin mikä jää
pois, vaikuttaa, koska kysymys on suhteista.
Koska
en jaksa kuljettaa mukana järjestelmäkameraa raskaine objektiiveineen (eikä minulla enää sellaista olekaan) otan
kuvia kohtuullisen hyvälaatuisella digipokkarilla, joka ei
tietenkään sovi yksittäisten lintujen kuvaamiseen. Digikamerani ”zoom” yltää vain 100 mm:n kinovastaavuuteen.
Tällaisella
kameralla ei kuvata kaukana olevia pieniä kohteita, vaan pelkästään
maisemia ja lähellä olevia kasveja ja taloja ja jopa ihmisiä. Ihmisiä
jos uskaltaa mennä viereen.
Oheisissa kuvissa on kuitenkin pääosassa lintu maisemassa. Kuvaa on rajattu
rankasti, niin että voisi kuvitella, että lintu on kuvattu sellaisenaan.
Mutta kuvaa ottaessani tuskin näin kameran etsimestä mitä kuvasin; lintu hukkui maisemaan olemattoman pienenä pisteenä.
Onneksi
valoa piisasi ja kennossa on pikseleitä, joten rajaus mahdollistaa
yksityiskohdan poimimisen lopulliseen kuvaan.
Eiväthän
nämä ole lintukuvia, tiedän toki, mutta kuvia linnuista kuitenkin.
Lintumaisemia?
| Kyösti Salovaara, 2017. Merimetso pakenee Guadalquiviria pitkin alavirtaan. Cordoba. |
Kaksi
matkustajakonetta lentää taivaan laella, kohtaavat toisensa
kohteliaan etäisyyden päässä. Piirtävät valkeita viivoja
siniseen.
Mainingit
huokailevat, meri värjyy vihreän ja sinisen sävyissä.
Yksi
purje on ilmestynyt horisonttiin.
Käytin
digikameraa ensimmäisen kerran Roomassa kesällä 2003. Siihen asti
piti matkoilla laskea oliko varaa ottaa kaksi vai kolme rullaa
värifilmejä.
Sitten
Roomassa oli toisin. Nyt maailmassa kaikki on toisin.
Roomassa
oli mukana lainakamera, kennossa jotain 3 megapikseliä.
Rooman
helteisessä kesässä luin Dan Brownin Enkeleitä ja
demoneja -romaania, ja ostin pokkarina juuri silloin ilmestyneen
Da Vinci -koodin. Koska Dan Brown tuntui kiinnostavalta
kirjailijalta ja tarinat kiehtovilta, kiertelin pienen digikameran
kanssa Enkeleitä ja demoneja -romaanin tapahtumapaikoilla ottaen niistä valokuvia, siltä varalta että teen jossain välissä
jutun Dan Brownista.
Esseen Dan Brownista kirjoitin Ruumiin kulttuuri -lehteen sitten kun Da Vinci -koodi
suomennettiin. Essee koristeltiin Roomasta ottamillani valokuvilla.
Tuolloisenkin digipokkarin tekninen laatu oli riittävä kohtuullisen kunnollisiin lehtikuviin.
Tuolloisenkin digipokkarin tekninen laatu oli riittävä kohtuullisen kunnollisiin lehtikuviin.
Kuvien
sisällöstä voi tietenkin keskustella.
Ainahan
siitä voi.
| Kyösti Salovaara, 2017. Harmaahaikara Guadalquivirissa. Cordoba. |
Harmaahaikara
seisoo keskellä Guadalquiviria. Ei ihan polvia myöten virrassa.
Katson
haikaraa roomalaisten rakentamalta sillalta. Matkaa lienee 70-100
metriä.
Suuntaan
kameran joen keskelle, sinne missä kuvittelen haikaran seisovan.
Tietenkään en voimakkaassa auringonpaisteessa pysty olemaan varma
osuuko haikara kuvaan, mutta... todennäköisyys on suuri koska lintu
seisoo paikallaan.
Hetkeä
myöhemmin merimetso hypähtää rantakiveltä lentoon. Yritän saada
senkin kuvaan. Luulen onnistuneeni.
Kun
sitten otan haikaran kuvan esille läppärissä, saan voimakkaalla rajauksella haikaran tyypilliseen asentoon maisemassaan. Vesi virtaa
ja haikara seisoo elinpiirissään, myös pois rajattu on läsnä.
Toisessa kuvassa merimetso liihoittelee pois kuvasta. Sekin onnistuu
rajaamalla, lennon tunnelma. Tunnelmaa kannattaa tavoiteilla.
Impressioita.
Seuraavana
päivänä ylempänä Guadalquivir-joella, lähellä Marmojelon pikkukaupunkia, Jaénin provinsissa, 1500-luvulla rakennetun sillan
vieressä valtavan innokas räystäspääskysten parvi ruokailee joen pinnassa, ja etsii ehkä tarvikkeita rakenteilla oleviin pesiin.
Pääskysparvi
näyttää mahtavalta veden pintaa vasten.
Suuntaan
kameran sinne. Tietenkään ei ole mitään yksittäistä kohdetta
johon voisi tarkentaa.
Klix.
Tietokoneella
pääskysparvi erottuu Guadalquivirin virtaavaa vettä vasten.
Lentävien lintujen suhde toisiinsa paljastuu rajaamalla kuvaa,
rennosti, jopa rohkeasti.
Etsitään
yksityiskohtia. Löydetään kokonainen maisema.
| Jaakko Salovaara, 2017. Järjestelmäkameran teleobjektiivilla otettua kuvaa ei tarvitse paljon rajata. Räystäspääskysten pesiä 1500-luvulla rakennetun sillan kaaressa. Marmojelo. |
Mainingit
huokailevat murtuessaan rannan hiekkaan.
Purjevene
katosi horistontin taakse.
Siellä
on siis jotakin.
Valkoinen
haikara lentää rantaviivaa seuraten Malagaan päin.
Sinisellä
taivaalla hentoinen hattara. Suihkoneet ovat tiessään. Ihmiset
matkalla jonnekin – tullen jostakin.
En
ota puhelimella kuvaa aalloista. Puhelimeen puhun tai kirjoitan
tekstiviestin.
Katson
puhelimesta kelloa.
Se
on 15:06.
Eräänä
päivänä, huhtikuussa, kuluvana vuonna 2017, jolloin otin valokuvia
linnuista ja niiden maisemasta.
| Kyösti Salovaara, 2017. Merimetso ja Välimeri. Kuva otettu n. 100 metrin päästä merimetsosta. Carvajal. |
________________________
Vihje: kun klikkaat kuvaa, saat sen koko ruudun kokoiseksi. Tosin kaikissa selaimissa ja käyttöjärjestelmissä tämä ei toimi.