Silmänräpäyksiä

 [etäällä ja liki]

Kyösti Salovaara, 2023.

1/50.
Ammattipyöräilyn liikettä Paseo del Pradolla
Madridin keskustassa.

Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan, 1990. Suomeksi Kirjayhtymä, 1991.

Joustava ei repeä. Suomi ei ole joustava, kehittyvä.

- Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 17.9.2023.

Mikä minä siis olen nyt?

- Mick Herron: Todelliset tiikerit, 2016. Suomeksi Docendo, 2022.

Kun kulkee etäälle, näkee taakse jääneen symmetrisinä kuvioina, kuin palapelinä. Kun seisoo lähellä, silmänräyskään ei paljasta mitä tapahtuu.

    Molempiin meidät velvoitetaan. Katsoa etäälle, tuntea lähellä tapahtuvan liike ja energia.

    Espanjan ympäriajon viimeistä etappia kierretään Madridin keskustassa. Katsojat tungeksivat Paseo del Pradon ”mellakka-aidoilla”. Kännykät sanovat klik klik. Ohittavien pyöräilijöiden ilmavirta huojuttaa aidan yli kurkottavien kasvoja ja hiuksia.

     Tänä vuonna - ja miksei aina -  La Vueltassa aavistaa positiivisen kierteen. Tänä vuonna poikkeuksellisesti ”mestaritallin” apuajajasta tuleekin koko kilpailun kunkku.

     Koska en ole kolmeen viikkoon katsonut suomalaista telkkaria enkä kuunnellut ajankohtaisohjelmia radiosta, saan luetusta mediasta hieman kummallisen käsityksen kotoisista ongelmista. Suomi huolestuu ja vaikeroi. Ei jousta. Negatiivinen kierre ulottuu tuhansien kilometrien päähän.

En ota kantaa itse asiaan. Hymyilen pirullisesti.

    Suomessa - siltä näyttää - kaikki porukat, pienet ja isot, tärkeät ja yhdentekevät vaikeroivat kun hallitus aikoo oikaista julkisen talouden velkakierteen. Positiivinen yritys ei kelpaa professoreille, kirjailijoille, komeljanttereille, ay-pomoille, opettajille, oppilaille, marttakerhoille, Takapölhön hirviporukalle, urheiluseuroille, kirjastoihmisille, sukankutojille eikä edes AI-kompressoreille, mitä lienevätkin.

    Ralf Dahrendorf taisi olla väärässä suomalaisen demokratian suhteen: oleellista ei ole vaalitulos vaan kansallisessa murheessa kylpeminen kun valtion rahahanoja supistetaan ja taloutta tervehdytetään.

    Mieleeni muistuu hyvän ystäväni pikkupoika takavuosilta. Kun hän meni kauppaan äitinsä kanssa ja pyysi karkkia, äiti yleensä kieltäytyi ja poika heittäytyi heti selälleen kaupan lattialle ja sätki kaikin raajoin kuin selälleen kierräytetty hämähäkki. Temppu tehosi: poika sai karkkia suun täydeltä.

    Nyt suomen eliitti heittäytyy selälleen Suomen lattialle: lisää karkkia!

Kyösti Salovaara, 2023.

Ornithological Park of Pont de Gau, Camarque.

Helsingin Sanomien mielipideosastosta on tullut uusi Kansanradio, mutta siinä missä Ylellä kansan mielipidettä julistaa ”rahvas”, Hesarissa julmistelee päivästä toiseen koulutetut ja kaiken tietävät tiedemiehet ja -naiset ja kirjailijat ja teatteriväki ynnä muut korkeammalle oksalle päässeet.

    Hyvin tyypillinen oli tällä viikolla kirjailijana tunnetun Heli Laaksosen mielipidekirjoitus, jossa Laaksonen käytti matematiikkaa luovasti väittämällä, että kun kirjojen alvi nousee 40 %, niin piruhan siitä lukemisen perii, kirjailijoista puhumattakaan.

    En tiedä miksi piru inhoaa lukemista, mutta jos inhoaa, niin ei kirjojen kustantaminen eikä ostaminen juuri alvista perusta. Sehän on nyt 10 % kun yleinen arvonlisäkanta on 24 %. Hallituksen budjetissa kai aiotaan tuo kirjojen alvi nostaa 14 prosenttiin. En tiedä aiotaanko, enkä sitä nostetaanko.

   ”Huijauksen” maku tuossa Heli Laaksosen ja muiden asiasta huolestuneiden kirjailijoiden valituksessa tulee siitä, ettei kirjoilla ole Suomessa kiinteitä hintoja. Kaupat siis myyvät kirjoja sillä hinnalla millä haluavat, joten alvin vaikutus hukkuu kauppojen hinnoitteluun. Aikaisemmin kesällä tein pienen tutkimuksen ja vertailin muutaman kovakantisen romaanin hintoja kolmessa eri kaupassa. Kävi ilmi että eräskin noista kirjoista maksoi yhdessä kaupassa 27 euroa ja toisessa 16 euroa.

    Huolet pois, siis. Eteenpäin! 

Palataanpa Madridiin, missä sunnuntaina satoi aamupäivän ja kirkastui illansuussa kun Vueltan pyöräilijät saapuivat Madridiin keskustaan 21-päiväisen kilpailun viimeisenä päivänä.

    Positiivinen kierre… amerikkalainen kovana ja julman vahvana apuajajana tunnettu Sepp Kuss voitti yhteiskilpailun siitä huolimatta, että hollantilaisella ammattipyöräilytallilla Jumbo Vismalla on kenties maailman parhaat pyöräilykapteenit, slovenialainen Primož Roglič ja tanskalainen Jonas Vingegaard. Molemmat ajoivat nyt Vueltassa, ja aikaisemmin keväällä Roglič voitti Italian ympäriajon ja Vingegaard kesällä Ranskan Le Tourin. 

    Miksi apuajajasta tuli kilpailun voittaja?

     Haastatteluista se ei oikein käy selville. Oliko kysymys vahingosta vai tallin ovelasta taktiikasta. Lopputulos hämmästyttää ja hämmensi, semminkun kun nuo kapteenit yrittivät ehkä kapinoida Kussin voittoa vastaan mutta alistuivat sitten…

    ”Juuri sitä te ette ymmärrä”, kirjoitti Jorge Zepeda Patterson dekkarissaan Kuolema kelloa vastaan. ”Pyöräily ei ole peliä. Aina sanotaan, että 'mennään pelaamaan jalkapalloa tai koripalloa tai tennistä', mutta kukaan ei sano ’mennään pelaamaan pyöräilyä’, koska pyöräilyssä ei pelata, vaan siinä kamppaillaan ja taistellaan. Ei ole sattumaa, että meitä kutsutaan joukoksi, koska olemme kuin sotajoukko, sillä erotuksella että taistelut käydään meidän välillämme.” (Muerte contrarreloj, 2018. Suom. Mila Lahdenpohja. Minerva, 2020.)

   ”Ammattipyöräily on kummallinen joukkuelaji”, kirjoitin tällä palstalla 25.2.2021. ”Siinä joukkue auttaa välillä kapteeniaan voittamaan koko kilpailun, mutta toisinaan joukkueen parasta kirimiestä voittamaan yhden etapin. Joukkueessa vallitsee hierarkia, jonka kaikki hyväksyvät. Vain kapteeni, mäki- ja kirimiehet nousevat lehtien otsikoihin, kun taas ns. apuajajat tekevät taustalla voittajien voitot mahdolliseksi. Mutta pinnan alla, joukkueen sisässä saattaa kyteä kapina. Kun kapteeni väsyy, kuka ottaa hänen paikkansa?”

    Nousiko Sepp Kuss nyt kapinaan?

    En tiedä. 

    Joka tapauksessa hän nousi Espanjan ympäriajon kokonaiskilpailun voittajana korkeimmalle korokkeelle.

Ja flamingot seisovat Rhône-joen suistoalueella kuin elävät koristeet ihmisen ilona. Ne seisovat, syövät, nukkuvat ikään kuin ei olisi kiirettä minnekään ei syytä muuttaa elintapojaan.

    Onko jossakin nousemassa myrskytuuli, joka jonakin päivänä puhaltaa kauniit otukset polvilleen, sitä emme tiedä emmekä osaa arvailla.

    Etäällä on liki, lähellä on kaukana.

J.S. 2023.

1/1300.
Liike pysähtyy virtuaalihetkeksi -
Sepp Kuss toinen oikealta, voittaja!

Puukiipijä

 [Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Koivu.

Tienviitat eivät kävele siihen suuntaan, mihin ne osoittavat.

    - John le Carré: Vielä yksi tehtävä.

Lause ei ole mikään sanojen sekoitus… Lause on artikuloitu.

    - Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.

    - Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on?

Sanat.

    Wittgenstein väitti, että ”emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”.

    Kenestä ”meistä” Wittgenstein puhui? Ihan meistä kaikistako? Minustakin?

    En siis voi ajatella mitään epäloogista.

    Niinpä kirjoitan kokeeksi: ”Mikko oli ministerin serkku ja hänen kasvonsa olivat lapio, jossa multakokkareet näyttivät tuoreilta, vaikka taivas oli selkeä.”

    Kuulosta epäloogiselta. Wittgensteinin mielestä se ei ole. Paitsi jos en ajatellutkaan mitään virkettä kirjoittaessani enkä kuvitellut olevani William Faulkner viiden tuplaviskin jälkeen.

    Kaikilla lauseilla on näin ollen looginen tarkoitus. Toinen juttu on kirjoitetun ymmärtäminen. Jos sanojen paikkaa vaihtaa, muuttuuko lauseen merkitys?

    Mietin pakinan alaotsikkoa. Kumpi lause tulkitsee täsmällisemmin todellisuutta: ”Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?” vai ”Kun kirjoittaa niin mitä ei kirjoita?”

    Yhtä kaikki lause kertoo enemmän siitä mistä se kertoo kuin siitä mikä jää sanomatta.

Parnasso. Adios!

    Lueskelin uutta Parnassoa, numero 5/2020. Epäröiden totean, että mittani Parnasson suhteen taitaa olla täynnä. Suomen johtava kirjallisuuslehti kirjoittaa sovinnaisia lauseita sovinnaisesta kirjallisuudesta, joka uskottelee olevansa epäsovinnaista.

    Lehti ei kirjoita vaan siihen kirjoittavat ihmiset.

    En tietenkään ole oikeassa. Kyllästyin siitä huolimatta. En moiti kirjoittajia enkä kirjoja, joista he kirjoittavat. Moitin itseäni.

    Parnassossa ei viihdytä. Ollaan tosikkoja. Totinen paikka Suomi onkin.

    Sen panen merkille - jälleen kerran - että kriitikot ja kirjailijat harhautuvat pitämään itseään ja kirjoituksiaan originelleina ja radikaaleina, vaikka kirjoituksissa toistuvat suunnilleen kaikki ne ”totuudet” ja kliseet, joita ajan henki panee sanomaan. Eivätkö he huomaa yhteistä tautologiaa?

    No, Jukka Lyytisen juttu Väinö Linnan ja Lauri Viidan särkyneestä ystävyyssuhteesta on kiinnostava. ”Tuntematon musersi Lauri Viidan”, Lyytinen kirjoittaa. Kirjailijatkin ovat kateellisia toisilleen, harvoin itselleen.

    Suomentaja Juhani Lindholmin kolumni ”tulkinnasta” on oivallinen. ”Kääntäjän on tietenkin kirjoitettava se, mitä kirjailija sanoo. Mihin tässä mahtuu tulkinta?” Lindholm kysyy, mutta lisää sitten yläkierrettä palloon: ”Kirjailijakin tulkitsee omia ajatuksiaan sanoiksi, ja hänen ajatuksensa tulkitsevat maailmaa, joka sekin vilisee tulkintoja.”

    Myös Juha Seppälä kirjoittaa kolumneja Parnassoon. Äreä Seppälä maistuu nykyään kesytetyltä. Onko Seppälä väsynyt lauseisiin?

    Parnasson arvostelu-osasto on kuiva kuin Sahara.

    Olen tähän asti säästänyt kaikki Parnassot. Nyt mietin, josko heittäisin ne jätepaperiksi muiden päiväperhosten kera.

Kyösti Salovaara, 2020.
Hopeasalava.

Maailman paras Suomi.

    Tilasto kuin tilasto: Me Olemme Parhaita!

    Voitettiin jopa Bulgaria ja Irlanti stadionilla.

    Uusimman tutkimuksen mukaan Suomessa on Euroopan parhaat asumisolot. Ei uskoisi jos ei uskoisi. Mutta totta on, että pienissä suomalaisissa asunnoissa on kaikki tarvittava: lämpö, sähkö, vesi ja viemäri. Kämpät ovat kohtuullisen uusia, hyvässä kunnossa. Hometta ei kasva seinillä eikä vesi ämpärissä jäädy pakkasyönä. Seinien rakosista ei näy naapuriin. Laajakaista tulee ja menee.

    Mutta sitten Vesa Sirén paljasti Helsingin Sanomissa, että demokratiaindeksissä Suomi ei olekaan kärjessä. Tai paremminkin sen paljasti V-dem-instituutin tutkijat, joiden laatimassa indeksissä Suomi asettuu vasta 11. sijalle. Kärjessä ovat Tanska, Viro ja Ruotsi.

    V-dem-instituutin demokratiaindeksi mittaa yksilön ja vähemmistöjen täyttä vapautta valtion ja enemmistöjen tyranniasta. Indeksi koostuu monen parametrin vaikutuksesta ja sitä pidetään yleisesti luotettavana ja hyvänä demokratian laadun mittarina.

    Mielenkiintoista on, että esim. Costa Rica ja Espanja ovat demokraattisempia yhteiskuntia kuin Suomi. Erot ovat kuitenkin pieniä, laatu pienissä vivahteissa.

    Kun on kuunnellut kesän aikana suomalaisten poliitikkojen, journalistien ja jopa tutkijoiden ylemmyydentuntoista räksyttämistä eteläeurooppalaisten yhteiskuntien kunnottomuudesta, V-dem-instituutin indeksi pakottaa kysymään, että millä eväillä täällä Pohjan perukoilla ollaan niin hemmetin ylemmyydentuntoisia. Tietämättömyyttäänkö? Ennakkoluuloisestiko? Vai pelkkää tyhmyyttään?

Saharan puut.

    Sahara on suurelta osin pelkkää hiekkaa ja loputtomia tuulen kasaamia dyynejä. Ei siellä mitään kasva.

    Näinhän me olemme oppineet ajattelemaan. Emme luule vaan tiedämme asian oikean tolan.

    Erehdys.

    Luin hämmentävän uutisen El País-lehdestä. Sitten siitä kirjoitti Tekniikan Maailma. Alkuaan tutkimuksesta raportoi Nature-lehti.

    Tutkijat ovat löytäneet rutikuivana pidetystä Saharasta, sen läntisen osan eteläiseltä vyöhykkeeltä, 1,8 miljardia puuta! Tämä alue käsittää suuren osan Algeriaa, Länsi-Saharaa, Mauritaniaa, Senegalia ja Malia.

    Tuolla alueella kasvaa keskimäärin 13,4 puuta hehtaarilla. Hyperkuivillakin seuduilla löytyy 0,7 puuta hehtaaria kohden.

    Ei ole metsiä, mutta on valtavasti puita.

    Tutkimus perustuu amerikkalaisten tiedustelusatelliittien uusiin, entistä tarkempiin kuviin. Aikaisemmin satelliitit näkivät metsiä, mutta eivät yksittäisiä puita. Nyt ne näkevät myös puut metsältä.

    Tutkijat saivat ”salaiset” kuvat käyttöönsä ja tekoälyalgoritmien avulla selvittivät näkymättömänä pysyneen näkyvän salaisuuden: 1,8 miljardia puuta Saharassa!

    Miten tällainen tosiasia on voinut pysyä salaisuutena? Eikö tuolla alueella muka ole kukaan käynyt, kävellyt? Eikö muka kukaan ole nähnyt yhtäkään noista 1,8 miljardista puusta? Vai eikö ole tajuttu metsiä etsittäessä, että myös puilla saattaa olla merkittävä vaikutus Saharan ekologiaan, biosfääriin ja ihmisten elämään?

    Kuinka monta muuta "näkyvää" mutta vaiettua tosiasiaa on vielä lauseilla kertomatta?

Kyösti Salovaara, 2020.
Mänty.

Puukiipijä.

    Maanantaina kävelin pihatietä parkkipaikalta kämpälleni.

    Pysähdyin hämmästyneenä erään pihlajan viereen: sen rungolla hääräili edes takaisin kauniisti valkomahainen puukiipijä. En muista nähneeni aikaisemmin pihapiirissä puukiipijää.

    Katselin tovin linnun ahkeraa kiipeilyä. Puukiipijän näkeminen saa hyvälle tuulelle. Tiedä sitten miksi. Tuleeko siitä mieleen ahkera ihminen? Vai onko jotenkin hellyttävää, että puukiipijä muistuttaa rungolla tepastellessaan enemmän oravaa kuin lintua?

    Vajaa puolet puukiipijöistä muuttaa Itämeren eteläpuolelle. Muut talvehtivat Suomessa.

    Seuraavana päivänä istuskelin nojatuolissa ja näin kaksi hehkuvan komeaa punatulkkua kuistin viereisessä pienessä tuijassa. Punatulkuistakin vain osa muuttaa talveksi muille maille.

    Linnut lennähtivät näköpiiristä.

    Minä jäin istumaan.

Kyösti Salovaara, 2020.
Pihlaja.

Yksityiskohtia

[ja niiden välisiä suhteita]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Liejukana, Puerto Banús.

Kirjoitan pakinaa hiekkarannalla, kuulakärkikynällä ruutuvihkoon.

    Vihkoni alla on Yrsa Steniuksen muistelmateos.

    Mainingit huokailevat kun murtuvat hiekkaan.

    Aaltojen harjalla rantaan livahtaa viileitä henkäyksiä. Ei oikein tiedä onko kuuma ilma vai kylmä vai jotakin siltä väliltä. Ilmeisesti jotakin siltä väliltä; niin lienee osuvinta sanoa.

    Steniuksen muistelmat eivät ole tässä yhteydessä merkittävä tieto.

    Merkittävää ovat teoksen kovat kannet. Niitä vasten on hyvä kirjoittaa. Alusta ei taivu kynän painosta.

    Näkyvissä ei ole yhtään purjetta.

Maailma rakennetaan yksityiskohdista, mutta yksityiskohdista ei voi päätellä maailman rakennetta. Merkityksiä pitää etsiä suhteista.

    Asioiden ja esineiden, eläimien ja ihmisten suhde toisiinsa on merkittävää. Tämä pätee mikromaailmaan ja isoon universumiin. Paljon on näkyvissä. Monet asiat ovat piilossa. Kun haluaa korostaa jonkin seikan merkitystä, myös sillä on vaikutus mikä jää sanomatta, mikä rajataan pois. Pois rajattu on kuitenkin olemassa. Se täytyy ymmärtää.

    Tämä pätee myös tarinoihin. Myös se vaikuttaa mitä ei kerrota. Ainakin näin väitetään.

    Väittävät ne jotka tietävät.

    Kummallista on, ettei ihminen näe koskaan koko maisemaa vaan yhden kohdan kerrallaan. Katseen voi tarkentaa vain yhteen pisteeseen. Ja sitten toiseen. Ei molempiin yhtä aikaa.

    Siksipä epäilen ettei robottiauto selviä koskaan liikenteen moninaisessa ympäristössä. Ei riitä, että robotti ”näkee” kaiken. Sen pitäisi nähdä oleellinen, maisemasta rajattu merkittävä kohde. Yksityiskohtien välisissä suhteissa esineellä tai oliolla on merkittävämpi rooli kuin toisella.

    Elokuvaajat innostuivat takavuosina syvätarkasta kuvasta. Valkokankaalle ei heijastettu ohjaajan eikä kuvaajan valitsemaa yksityiskohtaa vaan ”näyttämö”, jossa kuvan kaikilla osilla oli sama painoarvo.

    Koska ihminen ei kuitenkaan näe koko kuvaa kerrallaan, katsojan piti valita se mitä halusi katsoa. Jotakin tärkeää saattoi jäädä näkemättä.

    Ehkä se olikin tarkoitus.

    Mitä jos dekkarin sanat sekoittaisi sattumanvaraisesti. Olisiko yksittäisistä sanoista luettavissa kuka murhattiin ja miksi, siitä puhumattakaan kuka murhan teki?
    Tuskinpa. Suhteistaan irroitetut sanat eivät kerro tarinaa.

    Kirjoitetun tekstin merkitys perustuu suhteisiin, ei yksittäisiin sanoihin. Suhteet ilmenevät lauseissa ja lauseiden suhteissa toisiinsa. 

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Räystäspääskyset Guadalquivirin päällä.
Marmolejo.

Liitän huhtikuiseen pakinaan kuvia linnuista.

    Kuvat eivät ole alkuperäisessä muodossaan, koossaan. Jos olisivat, ei lintuja juuri näkyisi, koska ne olisivat mitättömiä yksityiskohtia, joita katse ei tavoita.

    Olen rajannut oleellisen esille. Sen mukaan mitä haluan kuvan esittävän. Joku toinen rajaus olisi mahdollinen.

    Kuvat eivät kuitenkaan ole ”fiktiota”, sillä pois rajattu on olemassa, vaikuttaa asiaan, siihen mitä näkyy. Sekin mikä jää pois, vaikuttaa, koska kysymys on suhteista.

    Koska en jaksa kuljettaa mukana järjestelmäkameraa raskaine objektiiveineen (eikä minulla enää sellaista olekaan) otan kuvia kohtuullisen hyvälaatuisella digipokkarilla, joka ei tietenkään sovi yksittäisten lintujen kuvaamiseen. Digikamerani ”zoom” yltää vain 100 mm:n kinovastaavuuteen.

    Tällaisella kameralla ei kuvata kaukana olevia pieniä kohteita, vaan pelkästään maisemia ja lähellä olevia kasveja ja taloja ja jopa ihmisiä. Ihmisiä jos uskaltaa mennä viereen.

    Oheisissa kuvissa on kuitenkin pääosassa lintu maisemassa. Kuvaa on rajattu rankasti, niin että voisi kuvitella, että lintu on kuvattu sellaisenaan. Mutta kuvaa ottaessani tuskin näin kameran etsimestä mitä kuvasin; lintu hukkui maisemaan olemattoman pienenä pisteenä.

    Onneksi valoa piisasi ja kennossa on pikseleitä, joten rajaus mahdollistaa yksityiskohdan poimimisen lopulliseen kuvaan.

    Eiväthän nämä ole lintukuvia, tiedän toki, mutta kuvia linnuista kuitenkin.

    Lintumaisemia?

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.
Merimetso pakenee Guadalquiviria pitkin alavirtaan.
Cordoba.

Kaksi matkustajakonetta lentää taivaan laella, kohtaavat toisensa kohteliaan etäisyyden päässä. Piirtävät valkeita viivoja siniseen.

    Mainingit huokailevat, meri värjyy vihreän ja sinisen sävyissä.

    Yksi purje on ilmestynyt horisonttiin.

    Käytin digikameraa ensimmäisen kerran Roomassa kesällä 2003. Siihen asti piti matkoilla laskea oliko varaa ottaa kaksi vai kolme rullaa värifilmejä.

    Sitten Roomassa oli toisin. Nyt maailmassa kaikki on toisin.

    Roomassa oli mukana lainakamera, kennossa jotain 3 megapikseliä.

    Rooman helteisessä kesässä luin Dan Brownin Enkeleitä ja demoneja -romaania, ja ostin pokkarina juuri silloin ilmestyneen Da Vinci -koodin. Koska Dan Brown tuntui kiinnostavalta kirjailijalta ja tarinat kiehtovilta, kiertelin pienen digikameran kanssa Enkeleitä ja demoneja -romaanin tapahtumapaikoilla ottaen niistä valokuvia, siltä varalta että teen jossain välissä jutun Dan Brownista.

    Esseen Dan Brownista kirjoitin Ruumiin kulttuuri -lehteen sitten kun Da Vinci -koodi suomennettiin. Essee koristeltiin Roomasta ottamillani valokuvilla. 
    Tuolloisenkin digipokkarin tekninen laatu oli riittävä kohtuullisen kunnollisiin lehtikuviin.

    Kuvien sisällöstä voi tietenkin keskustella.

    Ainahan siitä voi.

                                                                                                      Kyösti Salovaara, 2017.
Harmaahaikara Guadalquivirissa.
Cordoba.

Harmaahaikara seisoo keskellä Guadalquiviria. Ei ihan polvia myöten virrassa.

    Katson haikaraa roomalaisten rakentamalta sillalta. Matkaa lienee 70-100 metriä.

    Suuntaan kameran joen keskelle, sinne missä kuvittelen haikaran seisovan. Tietenkään en voimakkaassa auringonpaisteessa pysty olemaan varma osuuko haikara kuvaan, mutta... todennäköisyys on suuri koska lintu seisoo paikallaan.

    Hetkeä myöhemmin merimetso hypähtää rantakiveltä lentoon. Yritän saada senkin kuvaan. Luulen onnistuneeni.

    Kun sitten otan haikaran kuvan esille läppärissä, saan voimakkaalla rajauksella haikaran tyypilliseen asentoon maisemassaan. Vesi virtaa ja haikara seisoo elinpiirissään, myös pois rajattu on läsnä. Toisessa kuvassa merimetso liihoittelee pois kuvasta. Sekin onnistuu rajaamalla, lennon tunnelma. Tunnelmaa kannattaa tavoiteilla. Impressioita.

    Seuraavana päivänä ylempänä Guadalquivir-joella, lähellä Marmojelon pikkukaupunkia, Jaénin provinsissa, 1500-luvulla rakennetun sillan vieressä valtavan innokas räystäspääskysten parvi ruokailee joen pinnassa, ja etsii ehkä tarvikkeita rakenteilla oleviin pesiin.

    Pääskysparvi näyttää mahtavalta veden pintaa vasten.

    Suuntaan kameran sinne. Tietenkään ei ole mitään yksittäistä kohdetta johon voisi tarkentaa.

    Klix.

    Tietokoneella pääskysparvi erottuu Guadalquivirin virtaavaa vettä vasten. Lentävien lintujen suhde toisiinsa paljastuu rajaamalla kuvaa, rennosti, jopa rohkeasti.

    Etsitään yksityiskohtia. Löydetään kokonainen maisema.

                                                                                                    Jaakko Salovaara, 2017.
Järjestelmäkameran teleobjektiivilla otettua kuvaa ei tarvitse paljon rajata.
Räystäspääskysten pesiä 1500-luvulla rakennetun sillan kaaressa.
Marmojelo.

Mainingit huokailevat murtuessaan rannan hiekkaan.

    Purjevene katosi horistontin taakse.

    Siellä on siis jotakin.

    Valkoinen haikara lentää rantaviivaa seuraten Malagaan päin.

    Sinisellä taivaalla hentoinen hattara. Suihkoneet ovat tiessään. Ihmiset matkalla jonnekin – tullen jostakin.

    En ota puhelimella kuvaa aalloista. Puhelimeen puhun tai kirjoitan tekstiviestin.

    Katson puhelimesta kelloa.

    Se on 15:06.

    Eräänä päivänä, huhtikuussa, kuluvana vuonna 2017, jolloin otin valokuvia linnuista ja niiden maisemasta.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
Merimetso ja Välimeri.
Kuva otettu n. 100 metrin päästä merimetsosta.
Carvajal.

________________________

Vihje: kun klikkaat kuvaa, saat sen koko ruudun kokoiseksi. Tosin kaikissa selaimissa ja käyttöjärjestelmissä tämä ei toimi.

Linnut nokkivat ohimoita

[mutta mitkä linnut?]

                                                                                                   Kyösti Salovaara 2015.
Satakieli Kehä ykkösen tuntumassa.

Kalenterin mukaan pitäisi olla kesä.

    Yleensä ihme tapahtuu: kesä tulee.

    Kun aloitin maanantaina tämän pakinan kirjoittamisen, tervapääskyjä ei vielä näkynyt taivaalla. Mitä jos ne eivät tulekaan?

    Muutama viikko sitten näppäsin epäonnistuneen valokuvan satakielestä, joka paljastui – harvinaista kylläkin – Kehä ykkösen lähellä, Longinojan tuntumassa pääsemättä piiloon keväänvihreitten lehtien taakse.

   Satakielet ja tervapääskyt tulevat kuulluiksi melkein yhtä aikaa kevään taittuessa kesään. Toinen päästelee lehvistön piilosta sointuvia huiluääniä, jotka muuttuvat jyskyttäväksi rumpusoundiksi ja toinen kirkuu maata kohti syöksyessään riemusta pakahtuneena.

   Ja ihme tapahtui tiistaina: jo aamusella tervapääskyt taivaalla, sinistä vasten kiertelivät ja kaartelivat.

    Tänä vuonna tervapääskyt saapuivat ainakin kymmenen päivää myöhässä.

    Mistä runoilija kirjoittaisi jos ne jättäisivät kokonaan tulematta?

    Mitä sitten tapahtuisi? Mitä enteitä silloin tulkittaisiin?

Satakielestä tulee välittömästi mieleen F. Scott Fitzgeraldin romaani Yö on hellä, koska sen mottona on pari riviä John Keatsin runosta Oodi satakielelle.

    Joskus, vuosia sitten kävelin yöllä kuuntelemaan satakieliä; nykyään riittää kun kävelee päivällä, sillä satakielet ovat runsastuneet ja ne laulavat koko ajan tänne päästyään.

    Fitzgeraldin romaanin suomensi Pentti Saarikoski, ja hän kenties käänsi myös Keatsin säkeet aika lailla vapaasti, luulen. Suomalaisessa laitoksessa ei runon kohdalla Keatsista puhuta mitään.

    Mutta Saarikosken (tai kuka rivit suomensikaan) säkeissä on kyllä vehmaan lehvistön salaperäistä tunnelmaa, joka sopii siellä piileskelevälle satakielelle:

”jo luonasi! Oi, yössä lempeässä

…............................................

                 vaan lehvikössä tässä

      vain tuulen tullen taivas paljastuu

         hohtaen sammalteiden hämärään.”

    Joka tapauksessa Saarikoski kirjoitti omassa runossaan Stóra Dimun ”linnuista jotka nokkivat ohimoita”, mutta puhuiko hän siinä oikeista linnuista vai säälimättömästä krapulasta, joka nokkii runoilijan itsetuntoa?

    Sitä en tiedä.

    Ryhdyin kuitenkin miettimään miten suomalaiset runoilijat ovat kirjoittaneet linnuista. Tutkin asiaa pinnalta ja hämmästyin.

                                                           Kyösti Salovaara 2015.

Kävin pikaluvulla läpi Osmo Hormian ja Hannu Mäkelän toimittaman antologian Uuden runon kauneimmat 1 vuodelta 1970.

    Toimittajat valitsisivat kokoelmaan 27 runoilijan noin 313 runoa.

    Runoilijat olivat syntyneet valtaosin 1920-30 luvuilla, nuorimpana heistä Pentti Saarikoski. Runot kirjoitettiin 1940-60 luvuilla. Pinnallisestikin tutkien havaitsee, kuinka lähellä luontoa kirjan sukupolvien kirjoittajat olivat. Vaikka heitä sanoisi modernisteiksi, urbaania Suomea ei runoista löydy; he eivät istu kahviloissa, kävele bulevardeilla eivätkä matkusta junissa tai autoissa – tai jos matkustavat ja istuvat, he eivät kuitenkaan kerro asfaltista, kahvin tuoksusta eikä kiskoista.

    Nämä runoilijat heijastavat kyllä kokemuksensa luontoon ja sen objekteihin mutta hyvin yleisellä tasolla. Lukija ei voi olla varma ovatko runoilijat kokeneet luonnon ilmiöt omakohtaisesti vai poimivatko he säkeensä runouden sanakirjasta, ikään kuin kokemusta järkeillen eikä tuntien.

    Olisi jännittävää verrata 1940-60 lukujen runoja 1900-luvun loppuvuosien runouteen. Onko mikään muuttunut? Onko luonto edelleen läsnä mutta yhtä epämääräisenä tunnetilana? Ovatko linnut edelleen vain ”lintuja”?

    Uuden runon kauneimpia säkeitä kirjoittivat mm. Eila Kivikk'aho, Sirkka Selja, Anja Vammelvuo, Eeva-Liisa Manner, Juha Mannerkorpi, Aila Meriluoto, Kirsi Kunnas, Lauri Viita, Helvi Juvonen, Lassi Nummi, Pentti Holappa, Paavo Haavikko, Tuomas Anhava, Mirka Rekola, Tyyne Saastamoinen, Anselm Hollo, Maila Pylkkönen ja jo mainittu Saarikoski.

Silloin kun nyt lukemani runoilijat kirjoittavat linnuista, he yleensä kirjoittavat ”linnusta”, yksilöimättä lintua tarkemmin.

    Lintu symbolisoi "jotakin", se on vertauskuva, viittaus johonkin muuhun kuin luontoon. Mutta nämä runoilijat välttelevät yhtä lailla muidenkin luonnon objektien kuvailua; puhutaan ylimalkaisesti puista ja lehdistä, perhosista ja heinistä. Vain harvoin joku uskaltautuu kirjoittamaan heiluvasta timoteistä, pihapolun saunakukasta tai piharatamosta.

    Kirjassa on 313 runoa ja noin 80 runoa mainitsee linnun. Siis joka neljännessä runossa puhutaan linnuista.

    Runopuhe on kuitenkin epämääräistä, se viljelee helppoja kliseitä ja välttelee omakohtaista kokemusta.

    Ehkä runoilija ei tunne lintuja, ei osaa erottaa yksilöitä toisistaan eikä viitsi kysyä kaverilta. Kenties lintujen laulun erottaminen toisistaan on vaikeaa – ja onhan se. Mutta voi olla että modernistia ei edes kiinnosta kuka laulaa ja miten.

    Esimerkiksi Eeva-Liisa Manner kirjaa värikkäästi kokemuksiaan Andalusiassa, mutta tuntemattoman linnun laulusta hän ei saa juuri mitään irti: ” Viimeksi hän kuuli linnun pitkäveteisen huudon...”

    Mikä huutaa Andalusiassa, lukija jää miettimään. Miksi linnun huuto kuulostaa pitkäveteiseltä?

    Tuomas Anhava on yhtä ymmällä kuullessaan linnun laulavan: ”Tuo rasahdus. Tuo linnun aina katkeava ääni / (yksitoikkoinen).” Kuultua vai kirjasta luettua? Koettua vai kirjoituspöydän äärellä pääteltyä?

    Mirka Rekola on melkein ainoa 27 runoilijasta, jonka lyyrinen kielikuva tuntuu perustuvan omakohtaiseen kokemukseen ja siitä syntyvään oivallukseen: ”Yön kurpalla on vettä äänessään.”

Mitä runoilija kokee kun hän kokee jotakin? Jos hän olisi utelias, hän selvittäisi kuka laulaa, mutta koska hän on runoilija, hän tyytyy kirjaamaan tunnetilansa laulun kuultuaan, mutta ei mene pidemmälle.

    Runous ei ilmeisesti ole journalismia.

    Kun runoilija väistämättä kulkee luonnossa, eikä Suomessa tarvitse juuri kotipihalta lähteä ollakseen luonnossa, miksi hän ei ota ”asioista selvää”? Onko hän laiska? Vai eikö luonto sittenkään kiinnosta muuna kuin sivistyksen universaalina vastinkappaleena, heijastusten heijastuksena? Koska runoilijaa kiihottaa oma itse ja omat tunteet, hän tyytyy kliseisiin, linnut ovat heimoja ja lajeja sen tarkemmin niitä yksilöimättä. Sorsa kuin sorsa, pääsky kuin pääsky, haukka kuin haukka – siis joku mikä lentää.

    "Journalistisesti" runoilija on laiska. Eikä kaverilta kehtaa kysyä. Hän puhuu lokeista, sorsista, joutsenista, pöllöistä, pääskyistä, haukoista, petolinnuista ja linnuista pelloilla ja vain harvoin hän kertoo mitä lintua tarkoittaa. Lukija ei pysty samaistumaan runoilijan kielikuvaan, koska se on epämääräinen ja veltto.

    Miksi runon kirjoittaja ei kerro tarkoittaako hän kielikuvallaan tervapääskyä (joka ei ole pääskyjen heimoon kuuluva lintu) vai esimerkiksi haarapääskyä, onko kyseessä rääkyvä naurulokki, kalkattava kalalokki vai roistomainen harmaalokki, joka on erikoistunut takapihan hampurilaisiin? Kun runoilija nimittää tiettyä lintua ”sorsaksi” hän unohtaa, että myös joutsen kuuluu sorsien heimoon. Sitä paitsi on aivan eri asia tarkoittaako runoilija kyhmyjoutsenta vai laulujoutsenta. Pöllöjäkin piisaa moneen lähtöön.

    Laskin että kirjan 80 linturunossa yksilöidään vain noin 20 lintua eikä niiden kirjo yllätä: varis, korppi, satakieli, peipponen, luhtakerttunen, punarinta, törmäpääsky, mustarastas, harakka, fasaani, kurppa, leppälintu, kuovi, teeri, metso, varpunen, muuttohaukka, huuhkaja, kiuru ja albatrossi.

    Se että nämä nimetään, ei tarkoita että runon lukija saisi jonkinlaisen käsityksen linnun väristä, äänestä tai käyttäytymisestä. Kun kieli yleistää riittävän paljon, se ei kerro kohteestaan juuri mitään. Eikä mistään muustakaan.

    Modernisti rakentaa kielikuvan synteettisistä aineksista.

    Hän käyttää järkeä ja kaihtaa tunnetta.

    Hän ei ylisummaan pyri realismiin eikä se kaiketi olekaan runouden tehtävä.

    Arkipäivän suomalaisuuden kohtaa silti koko karmeudessaan Lauri Viidan runossa Pohjan satakieli missä pikkupoika kivittää satakielen kuoliaaksi todistaakseen epäuskoisille vanhemmilleen, että hän on todella nähnyt satakielen omenapuussa.

    Runo koskettaa, vaikka en minäkään usko, että satakieliä näkee omenapuussa.

                                                                                                   Kyösti Salovaara 2015.

___________________________________________________________
Lähteitä:

F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä. (Tender Is the Night, 1934.) Suom. Pentti Saarikoski. WSOY 1975.

Fitzgerald: Tender Is the Night. Penguin Books, 1975.

Osmo Hormia ja Hannu Mäkelä (toim.): Uuden runon kauneimmat 1. Otava, 1970.

Lasse J. Laine: Suomalainen lintuopas. Helsinki Media, 1996.