Puukiipijä

 [Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Koivu.

Tienviitat eivät kävele siihen suuntaan, mihin ne osoittavat.

    - John le Carré: Vielä yksi tehtävä.

Lause ei ole mikään sanojen sekoitus… Lause on artikuloitu.

    - Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.

    - Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on?

Sanat.

    Wittgenstein väitti, että ”emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”.

    Kenestä ”meistä” Wittgenstein puhui? Ihan meistä kaikistako? Minustakin?

    En siis voi ajatella mitään epäloogista.

    Niinpä kirjoitan kokeeksi: ”Mikko oli ministerin serkku ja hänen kasvonsa olivat lapio, jossa multakokkareet näyttivät tuoreilta, vaikka taivas oli selkeä.”

    Kuulosta epäloogiselta. Wittgensteinin mielestä se ei ole. Paitsi jos en ajatellutkaan mitään virkettä kirjoittaessani enkä kuvitellut olevani William Faulkner viiden tuplaviskin jälkeen.

    Kaikilla lauseilla on näin ollen looginen tarkoitus. Toinen juttu on kirjoitetun ymmärtäminen. Jos sanojen paikkaa vaihtaa, muuttuuko lauseen merkitys?

    Mietin pakinan alaotsikkoa. Kumpi lause tulkitsee täsmällisemmin todellisuutta: ”Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?” vai ”Kun kirjoittaa niin mitä ei kirjoita?”

    Yhtä kaikki lause kertoo enemmän siitä mistä se kertoo kuin siitä mikä jää sanomatta.

Parnasso. Adios!

    Lueskelin uutta Parnassoa, numero 5/2020. Epäröiden totean, että mittani Parnasson suhteen taitaa olla täynnä. Suomen johtava kirjallisuuslehti kirjoittaa sovinnaisia lauseita sovinnaisesta kirjallisuudesta, joka uskottelee olevansa epäsovinnaista.

    Lehti ei kirjoita vaan siihen kirjoittavat ihmiset.

    En tietenkään ole oikeassa. Kyllästyin siitä huolimatta. En moiti kirjoittajia enkä kirjoja, joista he kirjoittavat. Moitin itseäni.

    Parnassossa ei viihdytä. Ollaan tosikkoja. Totinen paikka Suomi onkin.

    Sen panen merkille - jälleen kerran - että kriitikot ja kirjailijat harhautuvat pitämään itseään ja kirjoituksiaan originelleina ja radikaaleina, vaikka kirjoituksissa toistuvat suunnilleen kaikki ne ”totuudet” ja kliseet, joita ajan henki panee sanomaan. Eivätkö he huomaa yhteistä tautologiaa?

    No, Jukka Lyytisen juttu Väinö Linnan ja Lauri Viidan särkyneestä ystävyyssuhteesta on kiinnostava. ”Tuntematon musersi Lauri Viidan”, Lyytinen kirjoittaa. Kirjailijatkin ovat kateellisia toisilleen, harvoin itselleen.

    Suomentaja Juhani Lindholmin kolumni ”tulkinnasta” on oivallinen. ”Kääntäjän on tietenkin kirjoitettava se, mitä kirjailija sanoo. Mihin tässä mahtuu tulkinta?” Lindholm kysyy, mutta lisää sitten yläkierrettä palloon: ”Kirjailijakin tulkitsee omia ajatuksiaan sanoiksi, ja hänen ajatuksensa tulkitsevat maailmaa, joka sekin vilisee tulkintoja.”

    Myös Juha Seppälä kirjoittaa kolumneja Parnassoon. Äreä Seppälä maistuu nykyään kesytetyltä. Onko Seppälä väsynyt lauseisiin?

    Parnasson arvostelu-osasto on kuiva kuin Sahara.

    Olen tähän asti säästänyt kaikki Parnassot. Nyt mietin, josko heittäisin ne jätepaperiksi muiden päiväperhosten kera.

Kyösti Salovaara, 2020.
Hopeasalava.

Maailman paras Suomi.

    Tilasto kuin tilasto: Me Olemme Parhaita!

    Voitettiin jopa Bulgaria ja Irlanti stadionilla.

    Uusimman tutkimuksen mukaan Suomessa on Euroopan parhaat asumisolot. Ei uskoisi jos ei uskoisi. Mutta totta on, että pienissä suomalaisissa asunnoissa on kaikki tarvittava: lämpö, sähkö, vesi ja viemäri. Kämpät ovat kohtuullisen uusia, hyvässä kunnossa. Hometta ei kasva seinillä eikä vesi ämpärissä jäädy pakkasyönä. Seinien rakosista ei näy naapuriin. Laajakaista tulee ja menee.

    Mutta sitten Vesa Sirén paljasti Helsingin Sanomissa, että demokratiaindeksissä Suomi ei olekaan kärjessä. Tai paremminkin sen paljasti V-dem-instituutin tutkijat, joiden laatimassa indeksissä Suomi asettuu vasta 11. sijalle. Kärjessä ovat Tanska, Viro ja Ruotsi.

    V-dem-instituutin demokratiaindeksi mittaa yksilön ja vähemmistöjen täyttä vapautta valtion ja enemmistöjen tyranniasta. Indeksi koostuu monen parametrin vaikutuksesta ja sitä pidetään yleisesti luotettavana ja hyvänä demokratian laadun mittarina.

    Mielenkiintoista on, että esim. Costa Rica ja Espanja ovat demokraattisempia yhteiskuntia kuin Suomi. Erot ovat kuitenkin pieniä, laatu pienissä vivahteissa.

    Kun on kuunnellut kesän aikana suomalaisten poliitikkojen, journalistien ja jopa tutkijoiden ylemmyydentuntoista räksyttämistä eteläeurooppalaisten yhteiskuntien kunnottomuudesta, V-dem-instituutin indeksi pakottaa kysymään, että millä eväillä täällä Pohjan perukoilla ollaan niin hemmetin ylemmyydentuntoisia. Tietämättömyyttäänkö? Ennakkoluuloisestiko? Vai pelkkää tyhmyyttään?

Saharan puut.

    Sahara on suurelta osin pelkkää hiekkaa ja loputtomia tuulen kasaamia dyynejä. Ei siellä mitään kasva.

    Näinhän me olemme oppineet ajattelemaan. Emme luule vaan tiedämme asian oikean tolan.

    Erehdys.

    Luin hämmentävän uutisen El País-lehdestä. Sitten siitä kirjoitti Tekniikan Maailma. Alkuaan tutkimuksesta raportoi Nature-lehti.

    Tutkijat ovat löytäneet rutikuivana pidetystä Saharasta, sen läntisen osan eteläiseltä vyöhykkeeltä, 1,8 miljardia puuta! Tämä alue käsittää suuren osan Algeriaa, Länsi-Saharaa, Mauritaniaa, Senegalia ja Malia.

    Tuolla alueella kasvaa keskimäärin 13,4 puuta hehtaarilla. Hyperkuivillakin seuduilla löytyy 0,7 puuta hehtaaria kohden.

    Ei ole metsiä, mutta on valtavasti puita.

    Tutkimus perustuu amerikkalaisten tiedustelusatelliittien uusiin, entistä tarkempiin kuviin. Aikaisemmin satelliitit näkivät metsiä, mutta eivät yksittäisiä puita. Nyt ne näkevät myös puut metsältä.

    Tutkijat saivat ”salaiset” kuvat käyttöönsä ja tekoälyalgoritmien avulla selvittivät näkymättömänä pysyneen näkyvän salaisuuden: 1,8 miljardia puuta Saharassa!

    Miten tällainen tosiasia on voinut pysyä salaisuutena? Eikö tuolla alueella muka ole kukaan käynyt, kävellyt? Eikö muka kukaan ole nähnyt yhtäkään noista 1,8 miljardista puusta? Vai eikö ole tajuttu metsiä etsittäessä, että myös puilla saattaa olla merkittävä vaikutus Saharan ekologiaan, biosfääriin ja ihmisten elämään?

    Kuinka monta muuta "näkyvää" mutta vaiettua tosiasiaa on vielä lauseilla kertomatta?

Kyösti Salovaara, 2020.
Mänty.

Puukiipijä.

    Maanantaina kävelin pihatietä parkkipaikalta kämpälleni.

    Pysähdyin hämmästyneenä erään pihlajan viereen: sen rungolla hääräili edes takaisin kauniisti valkomahainen puukiipijä. En muista nähneeni aikaisemmin pihapiirissä puukiipijää.

    Katselin tovin linnun ahkeraa kiipeilyä. Puukiipijän näkeminen saa hyvälle tuulelle. Tiedä sitten miksi. Tuleeko siitä mieleen ahkera ihminen? Vai onko jotenkin hellyttävää, että puukiipijä muistuttaa rungolla tepastellessaan enemmän oravaa kuin lintua?

    Vajaa puolet puukiipijöistä muuttaa Itämeren eteläpuolelle. Muut talvehtivat Suomessa.

    Seuraavana päivänä istuskelin nojatuolissa ja näin kaksi hehkuvan komeaa punatulkkua kuistin viereisessä pienessä tuijassa. Punatulkuistakin vain osa muuttaa talveksi muille maille.

    Linnut lennähtivät näköpiiristä.

    Minä jäin istumaan.

Kyösti Salovaara, 2020.
Pihlaja.

Puut puita ja ihminen

[miksi?]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.
Pysähdyt katsomaan kauniita puita...

Raskaiden ajatusten painaessa mieltä pitäisi löytää kevyempiä. Pitäisi nauraa, olla humoristinen, kepeä kuin höyhen.

    Itsen valitseminen on hankalaa.

    Malka on helpompi huomata naapurin silmässä.

    Miksi pitää koko ajan ajatella maailmaa ikään kuin kohtalon kysymyksenä? Mistä minä (tai sinä) tiedät miten käy? Miten maailma menee? Milloin se menee jos on mennäkseen?

    Olisiko parempi kävellä metsään ja halata mäntyä? Jos olisi niin miksi? Eihän puu halua halata minua eikä sinua. Petän itseäni jos kuvittelen, että metsä ja puut ovat jotakin muuta kuin oma ajatukseni puista ja metsistä.

    ”Kun sinä lopulta pysähdyt katsomaan hyvin kauniita puita / et sinä enää ole entisesi”, kirjoitti Paavo Haavikko.

    Kuulostaa kauniilta, romanttiselta – mutta eikö Haavikossa ollut myös annos kyynistä miestä?

Mitä enemmän puhutaan kauneudesta, sitä pahemmalta se kuulostaa, sillä eihän kukaan voi itse valita kauneuttaan tai rumuuttaan. Sana pitäisi oikeastaan kieltää, mutta silloin kauniit ja rohkeat raivostuisivat.

    Jos metsä on kaunis, ei se ole omasta pyrkimyksestään vaan ihmisen katseesta. Ei luonto ajattele – se on.

    Tietenkin me olemme osa luontoa, olemme sille velkaa paljon tai ainakin jotakin. Luonnolta ei kannata kysyä mitään, koska vastauksen annat sinä itse.

    ”Mikä oikeus ihmisellä, tiedostavalla ja ajattelevalla olennolla, on oman hyvinvointinsa takia tuhota muuta luontoa?” kysyi Pekka Turunen viime viikolla pakinani kommentissa. ”Luonto kun ei pysty argumentoimaan, ei edes vihapuheella.”

    Mikä oikeus?

    Mutta entä jos kysyn toisinpäin: Mikä oikeus luonnolla on olla asettumatta ihmisen hyvinvoinnin käytettäväksi?

    Jos sillä on tuollainen oikeus, mistä se on sen saanut?

    ”Merimakkaraa ei voi syödä, / eikä sen muniakaan. / Kauniita naisia ei saa lyödä. / Eikä rumiakaan”, kirjoitti Anselm Hollo.

    Hänen huumorissaan ei kyynisyys piileskele edes sanojen sisällä. Realismin ironinen kosketus kuitenkin löytyy runon viimeisistä säkeistä:

Merimakkaraa ei voi juoda,

eikä sen muniakaan.

             Kauniita naisia ei saisi luoda.

             Eikä rumiakaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Mänty on puu Sallassa -
 esteettinen vai taloudellinen arvo?

Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

    Vieläkö on muita arvoja vaalittavaksi? Ja, on kysytty, kun nuo arvot ovat suunnilleen länsimaissa toteutuneet, kannattaako uudempia etsiä. Luonnon arvon korostaminen ei tietenkään ole mikään uusi asia, päinvastoin. Esimerkiksi 30-luvun Saksassa se oli kansallissosialistinen haave: askeesin ihanne.

    Ranskan vallankumous sysäsi meidät pohtimaan yhä uudestaan vapauden ja veljeyden ja tasa-arvon kysymystä. Sen olemme unohtaneet, että alkuaan tuo vaatimus kuului: ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema!”

    Jos et ole meidän puolellamme, jos et ajattele niin kuin me ajattelemme, kuolema sinut periköön. Ja niinhän se Ranskassa perikin ja kun päitä oli katkottu riittävästi, tuo viimeinen vaatimus (”tai kuolema”) poistettiin julistuksesta.

    No nyt, ajattelen, että oikeastaan se miksi keskustelemme joskus kiivaasti ja miksi keskustelu polarisoituu johtuu siitä, että tuo viimeinenkin vaatimus on yhä olemassa vaikka sitä ei sanota ääneen ja vaikka kukaan ei uhkaa kuolemalla muuten kuin vertauskuvallisesti.

    Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.

Polkupyöräilijä kaatuu jos lopettaa polkemisen, ellei satu olemaan alamäessä, mutta myös alamäki loppuu aikanaan.

    Voiko ihminen lopettaa polkemisen ja jättäytyä kellumaan kuin kaarnalaiva lainehilla? Jos voi, entä yhteiskunta?

    Riippuu näkökulmasta, joku sanoo. Tavoitteesta ja pyrkimyksestä. Kunnes tasa-arvo saavutetaan, pitää polkea myös ylämäkeen – joku toinen virkkaa. Ja kolmas jatkaa: Vain veljeys ja tasa-arvo tuottavat vapauden.

    Mutta ihminen ei riipu näkökulmasta. Vaan seisoo jaloillaan. Kadulla, kotona, kapakassa, metsässä missä puut ympäröivät hänet ja kuuntelevat hänen huokauksiaan. Paitsi että eivät kuuntele. Kunhan ovat.

    Olisi helpottavaa ajatella että historialla on tarkoitus ja että se etenee vapautta kohden veljeyttä ja tasa-arvoa vaalien.

    ”Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä”, Karl Marx kirjoitti Pääomassa, ”missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolen.”

    Jos Marx oli oikeassa, ja miksi ei olisi ollut, ihmisen pitäisi pyrkiä joutilaaseen hyvinvointiin, siis vapauteen missä mikään aineellinen (sen enempää luonto kuin työ) ei kahlitse yksilön itsetoteutumista.

    No, näin oikeassa ei kukaan voi olla. Tai ehkäpä tuota tulee pitää itseään toteuttavana ennustuksena: odottaakapa kunhan robotit tekevät ihmisen työt, niin sitten... kuka sitten ajattelee ja väittelee?

    Jos robotit, kilkettä kuuluu.

Nykyään puhutaan tarinoista.

    Nykyään pitää puhua tarinoista.

    Tarinalla on aina juoni. Vääjäämätön tapahtuu.

    Koska historiakin nähdään (ymmärretään) tarinana, silläkin täytyy olla juoni eikä juonta voi olla ellei sitä ole etukäteen kirjoitettu. Improvisaatio tarkoittaisi juonen särkemistä.

    Tästä päädytään helposti determinismiin. Ajatukseen että kaikki on tapahtunut niin kuin on, koska muuten ei voisi ollakaan.

    Mutta, ”jos myönnämme, ettei historia ole deterministä”, sanoo Yuval Noah Harari kirjassaan Sapiens. Ihmisen lyhyt historia, ”myönnämme samalla, että nykyihmisten usko nationalismiin, kapitalismiin ja ihmisoikeuksiin on pelkkää sattumaa.”

    Tuo kuulostaa järkevältä argumentilta.

    Se on.

    Mutta se on myös ”vaarallinen” ajatus.

    Jos Hararin ajatuksen allekirjoittaa täysin, putoaa pohja monelta hyvältä itsestään selvältä tarkoitukselta, pyrkimykseltä, haaveelta. Esimerkiksi: Vapaus, veljeys, tasa-arvo – kaunis ajatus mutta vain ajatus muiden joukossa.

    Uskoakseen edistykseen ja kehitykseen, täytyy uskoa edistykseen ja kehitykseen. Sitä ei voi tietää. Niin kuin Pascal mietti Jumalan mahdollisuutta, edistyksenkin mahdollisuus on olemassa, mutta todennäköisyys on äärettömän pieni. Palkinto tietysti on iso, jos edistys sitten on olemassa, päämäärä ja haave.

    Veikataan sitä.

Ai joo, otanpa tähän vielä huvin vuoksi ja kepeyttä tavoitellakseni keskimmäisen ”säkeistön” Hollon runosta:

Alkoholia ei saisi juoda,

eikä totiakaan.

       Hämminkiä ei saisi luoda.

       Eikä sotiakaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Tie jakaa ja yhdistää -
mahdollinen mahdottomuus.

_______________________________

Paavo Haavikko: Runoja matkalla salmen ylitse. Otava, 1973.

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Suom. Jaana Iso-Markku. Bazaar, 2016.

Anselm Hollo: Hiljaiseloa. Teoksessa Uuden runon kauneimmat I. Otava, 1970.

Karl Marx: Vapauden valtakunta ja aineellinen työ. Teoksessa Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.

Metsässä kasvaa puita

[naiivia sanan kääntelyä marraskuussa]

Puu kasvaa, monta puuta,

metsäksi ne kasvavat kun puun runkoina kasvavat.

Metsää ei kuitenkaan ole olemassa,

on vain käsite, määritelmä, sopimus puista vierekkäin,
likellä toisiaan, rungot melkein sylissä.

Mutta missä menee raja?
Tässä loppuu, tuossa alkaa
toinen metsä, metsikkö.

Puun voi pilkkoa, sahata laudoiksi ja lankuiksi,

keittää selluloosaksi, jättää pystyyn mätänemään

antaa kolopesijälle kodiksi, toukalle sapuskaksi.

Puun juurelle sopii istahtaa ja nukahtaa

ja nähdä unta monista puista joita sahataan ja pilkotaan.

Sanallinen sopimus metsästä

ei silti tarkoita että metsä sahataan laudoiksi

mutta jätetään puut kasvamaan.

(Muuten: onko sanattomia sopimuksia olemassa?)

Otsikko iltapäivälehdessä:

Metsä lähti etsimään puita.

Ajastettu sunnuntaina 10.11.2013

Kyösti Salovaara 2013.