torstai 22. lokakuuta 2020

Puukiipijä

 [Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?]



Kyösti Salovaara, 2020.
Koivu.


Tienviitat eivät kävele siihen suuntaan, mihin ne osoittavat.
    - John le Carré: Vielä yksi tehtävä.


Lause ei ole mikään sanojen sekoitus… Lause on artikuloitu.
    - Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma


Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.
    - Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on?


Sanat.

    Wittgenstein väitti, että ”emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”.
    Kenestä ”meistä” Wittgenstein puhui? Ihan meistä kaikistako? Minustakin?
    En siis voi ajatella mitään epäloogista.
    Niinpä kirjoitan kokeeksi: ”Mikko oli ministerin serkku ja hänen kasvonsa olivat lapio, jossa multakokkareet näyttivät tuoreilta, vaikka taivas oli selkeä.”
    Kuulosta epäloogiselta. Wittgensteinin mielestä se ei ole. Paitsi jos en ajatellutkaan mitään virkettä kirjoittaessani enkä kuvitellut olevani William Faulkner viiden tuplaviskin jälkeen.
    Kaikilla lauseilla on näin ollen looginen tarkoitus. Toinen juttu on kirjoitetun ymmärtäminen. Jos sanojen paikkaa vaihtaa, muuttuuko lauseen merkitys?
    Mietin pakinan alaotsikkoa. Kumpi lause tulkitsee täsmällisemmin todellisuutta: ”Kun kirjoittaa niin mitä kirjoittaa?” vai ”Kun kirjoittaa niin mitä ei kirjoita?”
    Yhtä kaikki lause kertoo enemmän siitä mistä se kertoo kuin siitä mikä jää sanomatta.


Parnasso. Adios!

    Lueskelin uutta Parnassoa, numero 5/2020. Epäröiden totean, että mittani Parnasson suhteen taitaa olla täynnä. Suomen johtava kirjallisuuslehti kirjoittaa sovinnaisia lauseita sovinnaisesta kirjallisuudesta, joka uskottelee olevansa epäsovinnaista.
    Lehti ei kirjoita vaan siihen kirjoittavat ihmiset.
    En tietenkään ole oikeassa. Kyllästyin siitä huolimatta. En moiti kirjoittajia enkä kirjoja, joista he kirjoittavat. Moitin itseäni.
    Parnassossa ei viihdytä. Ollaan tosikkoja. Totinen paikka Suomi onkin.
    Sen panen merkille - jälleen kerran - että kriitikot ja kirjailijat harhautuvat pitämään itseään ja kirjoituksiaan originelleina ja radikaaleina, vaikka kirjoituksissa toistuvat suunnilleen kaikki ne ”totuudet” ja kliseet, joita ajan henki panee sanomaan. Eivätkö he huomaa yhteistä tautologiaa?
    No, Jukka Lyytisen juttu Väinö Linnan ja Lauri Viidan särkyneestä ystävyyssuhteesta on kiinnostava. ”Tuntematon musersi Lauri Viidan”, Lyytinen kirjoittaa. Kirjailijatkin ovat kateellisia toisilleen, harvoin itselleen.
    Suomentaja Juhani Lindholmin kolumni ”tulkinnasta” on oivallinen. ”Kääntäjän on tietenkin kirjoitettava se, mitä kirjailija sanoo. Mihin tässä mahtuu tulkinta?” Lindholm kysyy, mutta lisää sitten yläkierrettä palloon: ”Kirjailijakin tulkitsee omia ajatuksiaan sanoiksi, ja hänen ajatuksensa tulkitsevat maailmaa, joka sekin vilisee tulkintoja.”
    Myös Juha Seppälä kirjoittaa kolumneja Parnassoon. Äreä Seppälä maistuu nykyään kesytetyltä. Onko Seppälä väsynyt lauseisiin?
    Parnasson arvostelu-osasto on kuiva kuin Sahara.
    Olen tähän asti säästänyt kaikki Parnassot. Nyt mietin, josko heittäisin ne jätepaperiksi muiden päiväperhosten kera.


Kyösti Salovaara, 2020.
Hopeasalava.


Maailman paras Suomi.

    Tilasto kuin tilasto: Me Olemme Parhaita!
    Voitettiin jopa Bulgaria ja Irlanti stadionilla.
    Uusimman tutkimuksen mukaan Suomessa on Euroopan parhaat asumisolot. Ei uskoisi jos ei uskoisi. Mutta totta on, että pienissä suomalaisissa asunnoissa on kaikki tarvittava: lämpö, sähkö, vesi ja viemäri. Kämpät ovat kohtuullisen uusia, hyvässä kunnossa. Hometta ei kasva seinillä eikä vesi ämpärissä jäädy pakkasyönä. Seinien rakosista ei näy naapuriin. Laajakaista tulee ja menee.
    Mutta sitten Vesa Sirén paljasti Helsingin Sanomissa, että demokratiaindeksissä Suomi ei olekaan kärjessä. Tai paremminkin sen paljasti V-dem-instituutin tutkijat, joiden laatimassa indeksissä Suomi asettuu vasta 11. sijalle. Kärjessä ovat Tanska, Viro ja Ruotsi.
    V-dem-instituutin demokratiaindeksi mittaa yksilön ja vähemmistöjen täyttä vapautta valtion ja enemmistöjen tyranniasta. Indeksi koostuu monen parametrin vaikutuksesta ja sitä pidetään yleisesti luotettavana ja hyvänä demokratian laadun mittarina.
    Mielenkiintoista on, että esim. Costa Rica ja Espanja ovat demokraattisempia yhteiskuntia kuin Suomi. Erot ovat kuitenkin pieniä, laatu pienissä vivahteissa.
    Kun on kuunnellut kesän aikana suomalaisten poliitikkojen, journalistien ja jopa tutkijoiden ylemmyydentuntoista räksyttämistä eteläeurooppalaisten yhteiskuntien kunnottomuudesta, V-dem-instituutin indeksi pakottaa kysymään, että millä eväillä täällä Pohjan perukoilla ollaan niin hemmetin ylemmyydentuntoisia. Tietämättömyyttäänkö? Ennakkoluuloisestiko? Vai pelkkää tyhmyyttään?


Saharan puut.

    Sahara on suurelta osin pelkkää hiekkaa ja loputtomia tuulen kasaamia dyynejä. Ei siellä mitään kasva.
    Näinhän me olemme oppineet ajattelemaan. Emme luule vaan tiedämme asian oikean tolan.
    Erehdys.
    Luin hämmentävän uutisen El País-lehdestä. Sitten siitä kirjoitti Tekniikan Maailma. Alkuaan tutkimuksesta raportoi Nature-lehti.
    Tutkijat ovat löytäneet rutikuivana pidetystä Saharasta, sen läntisen osan eteläiseltä vyöhykkeeltä, 1,8 miljardia puuta! Tämä alue käsittää suuren osan Algeriaa, Länsi-Saharaa, Mauritaniaa, Senegalia ja Malia.
    Tuolla alueella kasvaa keskimäärin 13,4 puuta hehtaarilla. Hyperkuivillakin seuduilla löytyy 0,7 puuta hehtaaria kohden.
    Ei ole metsiä, mutta on valtavasti puita.
    Tutkimus perustuu amerikkalaisten tiedustelusatelliittien uusiin, entistä tarkempiin kuviin. Aikaisemmin satelliitit näkivät metsiä, mutta eivät yksittäisiä puita. Nyt ne näkevät myös puut metsältä.
    Tutkijat saivat ”salaiset” kuvat käyttöönsä ja tekoälyalgoritmien avulla selvittivät näkymättömänä pysyneen näkyvän salaisuuden: 1,8 miljardia puuta Saharassa!
    Miten tällainen tosiasia on voinut pysyä salaisuutena? Eikö tuolla alueella muka ole kukaan käynyt, kävellyt? Eikö muka kukaan ole nähnyt yhtäkään noista 1,8 miljardista puusta? Vai eikö ole tajuttu metsiä etsittäessä, että myös puilla saattaa olla merkittävä vaikutus Saharan ekologiaan, biosfääriin ja ihmisten elämään?
    Kuinka monta muuta "näkyvää" mutta vaiettua tosiasiaa on vielä lauseilla kertomatta?

Kyösti Salovaara, 2020.
Mänty.


Puukiipijä.

    Maanantaina kävelin pihatietä parkkipaikalta kämpälleni.
    Pysähdyin hämmästyneenä erään pihlajan viereen: sen rungolla hääräili edes takaisin kauniisti valkomahainen puukiipijä. En muista nähneeni aikaisemmin pihapiirissä puukiipijää.
    Katselin tovin linnun ahkeraa kiipeilyä. Puukiipijän näkeminen saa hyvälle tuulelle. Tiedä sitten miksi. Tuleeko siitä mieleen ahkera ihminen? Vai onko jotenkin hellyttävää, että puukiipijä muistuttaa rungolla tepastellessaan enemmän oravaa kuin lintua?
    Vajaa puolet puukiipijöistä muuttaa Itämeren eteläpuolelle. Muut talvehtivat Suomessa.
    Seuraavana päivänä istuskelin nojatuolissa ja näin kaksi hehkuvan komeaa punatulkkua kuistin viereisessä pienessä tuijassa. Punatulkuistakin vain osa muuttaa talveksi muille maille.
    Linnut lennähtivät näköpiiristä.
    Minä jäin istumaan.

Kyösti Salovaara, 2020.
Pihlaja.

5 kommenttia:

  1. Puukuvat puhuttelevat yksinkertaisuudessaan, eivät kaipaa sanoja:)

    Parnasson lukeminen on jäänyt, Sahara-syndroomaako... Sen sijaan nuo alueen puut yllättivät. Kerrankin uutinenko??

    Ei aina voi olla varma, mitä kirjoittaa tai jättää lauseessaan sanomatta, ymmärtäminen on lukijan tontilla.

    Tuo poliitikkojen räksyttäminen, heittely ja asian vierestä puhuminen paluuperineen ärsyttää semminkin, kun pitäisi nyt kaivaa esiin ajan des Pudels Kern ja toimia määrätietoisesti pidemmällä tähtäimelläkin.
    Hyvinvointivaltio, Suomiko?

    Mutta puukiipijä on hellyttävä ja terhakka tapaus, jota harvinaisuudessaan näin kaupunkialueella voi ja kannatta seurailla, siitä tulee hyvälle mielelle tarkemmin erittelemättä miksi.

    Le Carrén lausahdus kutkutti; hyvä pitää mielessä fundeeraillessaan:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin - ja jos on itselle rehellinen (aika vaikeaa, myönnän) niin ymmärtääkö aina itsekään mitä kirjoittaa? Tarkoitus sanoa jotakin, ei ole vielä sanottu. Sitten kun ajatusta yrittää muuttaa lauseiksi, huomaa ettei se olekaan niin helppoa. Vaikka ajatus, Wittgensteinin mukaan, olisikin looginen, ulos kirjoitettu ajatus ei välttämättä sitä ole. Luulen.

      Sahara-juttu on mielenkiintoinen, uutinen. Sivumennen sanoen: olen huomannut, että usein El País kirjoittaa ekana jostakin mielenkiintoisesta asiasta, sitten muutaman päivän perästä siitä kerrotaan Guardianissa ja sitten viikon päästä, jos hyvin käy, Hesari kirjoittaa asiasta ja viittaa Guardianiin lähteenään.

      Ehkä tämä Saharan puujuttu ei sovi ajan hengen pessimismiin, että kaikki luonnossa menee päin peetä eikä luonto toivu kovista kolhuista.

      Poista
  2. Samoissa mietteissä tääällä Parnasson ja muutaman muunkin julkaisun suhteen. Olen jopa luonnostellut aiheesta jotakin semmoista, että onko syy minussa (liikaa lukenut ja nähnyt ja liian vaativaksi käynyt) vai onko kulttuurikeskustelu käynyt yhä laimemmaksi. Parnassot tulevat nopeasti selatuksi, kun joskus ennen luin niitä pitkään.
    Elokuvissakin sama juttu. Kehuttu Tove-elokuva tuntui minusta kevyeltä hattaralta. Ensilumi-elokuvassa oli paljon "kuvien takana", se jäi positiivisena mieleen.

    Hienoa, että Sahara on mainettaan parempi puuston suhteen. Ja hyvä uutinen on sekin, että suomalainen ylemmyydentuntoisuus saa demokratiamittauksessa pienen näpäytyksen. Asunnot on meillä oltava ilmaston vuoksi lämpöä pitävät ja muutenkin semmoiset, että niissä viihtyy, kun niin paljon on tapahduttava seinien sisäpuolella. Viime kesänä pienenkin pihapläntin omaavat rakensivat innolla patioita siinä toivossa, että alkaisimme tareta entistä isomman osan vuodesta ulkona.

    Kirjoittamisessa on kaksi vaikeutta, ensin se, että saa ajatuksensa siihen muotoon, että se omasta mielestä on lähellä ajateltua ja toiseksi - huh, että lukija ymmärtäisi sen samoin. Minusta on alkanut tuntua, että pitäisi ryhtyä käyttämään emojeita, kun niihin tottuneet eivät ehkä muuten saa kiinni sävystä. En haluaisi, joten koitan ilmaista esim. ei-niin-tosissaan-olemista velmuilemalla sanoilla ja sanajärjestyksellä, ja jos sekään ei auta niin kirjoitan 'heh heh'.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osunet oikeaan arvellessasi, että paljon lukemisen ja elämisen perspektiivi vaikuttaa suhtautumiseen mediaan, joka ylisummaan toimii aika lailla ajan virtauksiin kiinnittyen, ja on, väitän, sitä mukaa väistämättä "pinnallista".

      Tässä on sekin paradoksi, että vaikka yhteiskunnassa käytävä keskustelu on (tai sen koetaan olevan) hyvin vastakohtia korostavaa, niin ei esim. Parnassossa ole mitään keskustelua eikä vastakohtaisuuksia. Siellä kaikki on idyllisesti mallillaan eli kirjallisuus ikään kuin painaa parrelleen

      Huomaan itse kaipaavani lehdistä ja miksei telkkaristakin ikuisempien "asioiden" pohdiskelua, vaikka kiperästikin erimieltä olemista, mutta ei niin että eri mieltä oleminen on jonkinlainen henilökohtainen "synti".

      Siksipä sanonkin ettei sinun taim minun kannata tuntea syyllisyyttä jos ajassa ilmestyvä kirjallisuus tai media ei innosta.

      Tai sitten pitää kantaa entistä enemmän... hah.

      Poista
    2. Kiitos Kyösti, että sanot tuon, ettei tarvitse kantaa syyllisyyttä, jos ei innostu. Minä olen helposti syyllistyvä enkä haluaisi olla tyytymätön ja vaikuttaa tyytymättömänä ylimieliseltä.
      Varovaisuutta lisää kaiken lisäksi se, että on ihmisiä, joille vähäinenekin eri mieltä oleminen asioista on heti jankuttamista ja loukkaus henkilöä itseään kohtaan.

      Selasin HS Teema-lehden juuri ilmestyneen numeron Väinö Linnasta ja huomasin, että siinä onkin ihan lukemista tällä kertaa. Tämän lehden anti vaihtelee paljon.

      Poista