torstai 8. lokakuuta 2020

Ajankohtaista

 [ihan sattumalta]


Kyösti Salovaara, 1990.
Saksat yhdistyivät 3.10.1990
Knossos Kreetalla tuona päivänä
mineolaisen kulttuurin pylväät ajan läpi ulottuen.


Oot siä lomil vai mitä siä tääl hiippailet?”

    - Kymen Sanomat kotkalaisesta small talkista, 3.10.2020.

Hyvin pieni syy, jota emme huomaa, johtaa suureen vaikutukseen, jota emme voi jättää huomioimatta, jolloin sanomme, että vaikutus johtuu sattumasta.”

    - David Ruelle lainaa Henri Poincaréa kirjassaan Sattuma ja kaaos, 1991.


Kirjoitan lyhyitä lauseita. Yritän välttää satunnaisia sanoja.

    Sattumaltako synnyin Kotkassa?
    ”Oot siä lomilla vai mitä siä tääl hiippailet?” kuulostaa kotoisalta. Kotkassa ei kierrellä eikä kaarrella. Sanotaan suoraan. Huumorin varjolla isketään asiaan. Kenties se johtuu moniheimoisen satamakaupungin kulttuuriperinnöstä. Ei ollut aikaa koristella. Oli kiire tehtaalle, sahalle, satamaan. Kieli mukautui työn tahtiin.
    Sattumaltako olin Kreetalla 3.10.1990?

Saksat yhdistyivät 30 vuotta sitten, kolmantena päivänä lokakuuta. Kreetalla paistoi aurinko.

    Berliinin muuri kaadettiin hieman aikaisemmin. Totalitaarinen DDR tukehtui mahdottomuuteensa. Siihen mahdottomuuteen kuinka kauan ihmisen vapaudenkaipuuta pystytään kahlitsemaan.
    Olimme Knossoksen palatsin raunioilla samana päivänä kuin Saksat yhdistyivät. Edellinen oli sattumaa. Jälkimmäinen kehityksen tulos. Pienistä asioista syntyy suuria. Ajan pilarit pysyvät punaisina.
    Tiesin tuona päivänä Kreetalla, että Saksat yhdistyvät. Radiota kuunneltiin ja lehtiä luettiin, vaikka internet puuttui. Niinpä tarkkailin turisteja. Knossoksella oli rauhallista. Saksaa kuuli joka puolella. Oliko sekin sattumaa?
    Muistan ajatelleeni: Vaikka kreetalaiset ”virallisesti” vihasivat saksalaisia Kreetan maihinnousun katkerana muistikuvana, ironisesti nämä temppelin rauniot kuluivat 1990-luvun taitteessa pääasiassa saksalaisten kenkien alla.
    Kolmekymmentä vuotta myöhemmin DDR:n jälki näkyy yhä itäisessä Saksassa. Sattumaako on, että siellä oikeiston totalitaarisilla virtauksilla on kysyntää?
    Siis onko niin, että se joka kerran alistetaan, etsii alati uutta herraa, vaikka olisi vapautunut entisen ikeestä?

Gummerus, 1932.

Sattumalta selailin viime sunnuntaina Olavi Paavolaisen kirjallista pamflettia Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa vuodelta 1932.

    Johdattiko Saksojen yhdistyminen ajatukseni Paavolaiseen, joka oli Kolmannen valtakunnan vieraana 1936?
    Ei toki - niin monimutkaisesti eivät aivoni toimi.
    Tilasin nimittäin nepalilaisen parkan talveksi. Sille tarvittiin tilaa vaatekaapissa. Otin sieltä yhden vanhan talvitakin ja vein sen verkkokomeroon. Vanhaa takkia varaston seinämälle asetellessa huomasin Paavolaisen Suursiivouksen silmieni edessä hyllyllä. Olin ottanut kirjan esille aikaisemmin. Ajatuksella että sitäkin pitäisi katsella.
    Verkkokomeroon viedyistä kirjoista ei ole iloa. Ellei niitä pelasta valoon.
    Suursiivouksen isäni osti sotavuonna 1941 – ja pelasti sen minulle.


Paavolaisen raflaavaa tekstiä on hauska lukea. Viimeksi luin, niin luulen, Suursiivouksen 1970-luvulla ja kirjoitin siitä innostuneesti Demariin.

    Uskaltaako vetää laajemman kaaren?
    En tiedä. Vedän silti. Uhallakin.
    1920- ja 1930-lukujen kirjailijoita on kaikkineen kiva lukea – hauskempi kuin nykyisiä, ympärillä vaikuttavia. Johtuuko se lukijan iästä? Vanhenemisesta? Eräänlaisesta resignaatiosta?
    Ehkä, kenties, voi olla, mutta jospa se johtuukin noiden vuosikymmenten kirjallisesta hengestä. Ajat olivat ankaria, mutta myös imponoivia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kirjallisuus löysi modernin vitaalisuuden. Se oli syvällistä ja pinnallista. Se hehkui sulan raudan tavalla sanomisen pakkoa. Se taipui vaan ei katkennut. Tuon ajan moderni läpäisi länsimaisen kulttuurikentän Hemingwaystä Paavolaiseen, Waltarista Fitzgeraldiin, Pekkasesta Sherwood Andersoniin ja monista muista moniin muihin. Eikä yhteinen lävistäjä ollut tietoista yhteyttä. Siis: Eurooppaa etsittiin.
    Laajassa kaaressa samanlainen kirjallisuuden ”kumous” koettiin seuraavan kerran 1960-luvulla. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa.


Suursiivouksen kuvitusta.


Olavi Paavolainen kai ajatteli olevansa sukupolvensa avant gardea, kirjallisen tyylin ja kosmopoliittisen sanomisen tulenkantaja.

    Suursiivouksessa Paavolainen kieltää hieman häntä nuoremmilta kirjailijoilta sen minkä parissa hän itse juhli 1920-lukua. Rumasti voi sanoa, että Paavolainen käänsi takkinsa, kun häntä ei enää kuunneltu tai kun hänestä tuntui ettei häntä kuunnella.
    Takin kääntäminen ei ole kiellettyä. Jos sen tekee raflaavasti, niin että takin vuoretkin repeävät, moisesta tempusta ilma puhdistuu. Mutta jos takin kääntää katkeruuttaan, ilma pilaantuu lisää.
    ”Kaikki hierarkisuus oli kadonnut kirjailijamaailmasta”, Paavolainen kirjoitti 1932, ikään kuin hän itse olisi suostunut muutamaa vuotta aikaisemmin tavoittelemaan ”hierarkista” paikalleen jämähtämistä. ”Nuoria kirjailijoita reklamoitiin kuin filmidiivoja: heidän valokuvansa julkaistiin yhdessä heidän morsiamiensa valokuvien kanssa… Heistä otettiin alastomuus-, urheilu- ja nyrkkeilykuvia… He saivat maan suurimmalta arvostelija-auktoriteelta yksityiskirjeitä, joiden jättiläisfaksimiilit riippuivat pikkukaupunkien kirjakauppojen ikkunoissa. Helsingin kirjakaupoissa he kertoivat ’itsestään ja tuotannostaan’. Myöhemmin he möivät nimikirjoituksillaan varustettuja kirjojaan kuin sirkustaiteilijat näytännön jälkeen kuviaan… Heillä oli ’pikkuveli’, joka itketti enemmän kuin ’Sonny Boy’. Väinö Kunnas maalasi heidät in corpore. He avasivat ikkunan Eurooppaan. Ruudun takana näki hämmästynyt kansa paitsi bordelleja myöskin kommunismin, Pan-Euroopan, Spenglerin, Hispano-Suizan, neekerinpyllyjä, illusionin uudesta terveestä sukupolvesta…”
    Paavolaisen kohteena oli melkein samanikäinen joukko nuoria kirjailijoita kuin hän itsekin oli, 1900-luvun alkuvuosina syntyneitä, kuten Mika Waltari, Unto Seppänen, Unto Karri, Arvi Kivimaa. Luetteloa voi jatkaa, mutta suurin osa kirjailijoista on nykyhetkessämme tuntemattomia, historian hierarkiseen arvojärjestykseen kadonneita.
    Mutta hemmetti: eikös tuo Paavolaisen saarna julkisuudenkipeästä taiteilija- ja julkkiseliitistä sovi tämänkin päivän julkisuusmaailmaan kuin sormi suutarin…


Pamflettia kirjoittaessaan sukupolvensa tiennäyttäjä nyrkkeili kaikkien kanssa ja iski kaikkea mikä liikkui. Hän ei huomannut, että monet iskut osuivat omaan lasileukaan.

    ”Uuden sukupolven rynnistäessä kirjalliselle areenalle oli sen kuuluvimpia sotahuutoja: ’Alas maalaiselämänkuvaukset!’”, Suursiivouksen Paavolainen huudahti kuin muistinsa menettäneenä.
    Sillä eikö hän itse liikkunut samalla asialla muutamaa vuotta aikaisemmin?
Kyösti Salovaara,
2020
    ”Pakenin 'tuhatjärviä' ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä”, kirjoitti Paavolainen essee- ja
pakinakokoelmassa
Nykyaikaa etsimässä vuonna 1929 vierailtuaan Euroopassa. ”Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin 'hurskasta kurjuutta' löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citroënin ja osaavat algebraa.”
    Kirjallistaiteellisen kameleontin tavoin Paavolainen heittäytyi konservatiiviksi. Vai oliko se hänen luonteensa perusongelma: ollako radikaali vai konservatiivi, ollako edessä lipunkantajana vai takana perää pitämässä, istuako muita ylempänä vai katsoako maailmaa ruohonjuurista, tyylitelläkö kielen tempuilla vai tyytyäkö tuttuun sananparteen?
    Suursiivouksella ”konservatiivi” Paavolainen halusi että ”hierarkisuus palautuu kirjalliseen elämäämme”, sovinnainen Paavolainen halusi, että ”’mestarillisiksi’ nimitetään vain teoksia, joissa paljastuu todellinen kypsynyt taito eikä vain pelkkä lahjakkuus ja viehättävyys… olen tahtonut, että tämän polven ’nuoriin’ sovelletaan yhtä ankara kriitillinen katsantotapa kuin aikaisempiinkin, sillä ilman ohjaavan ja valikoivan arvostelun kiirastulta sortuu nuori polvi itsekylläisyyteen, henkiseen velttouteen ja taiteelliseen edesvastuuttomuuteen.”
    Mitä on ”taiteellinen edesvastuuttomuus”?


Oliko sattumaa, että lueskelin Olavi Paavolaisen 88 vuotta vanhaa kirjallista pamflettia lokakuussa 2020?

    Vai johtuiko se nepalilaisesta parkasta? Vai Saksojen yhdistymisen vuosipäivästä? Vai syksystä ylisummaan? Pudonneista lehdistä?
    Panu Rajala lainaa hienossa Mika Waltari -elämäkerrassaan V.A. Koskenniemeä, joka huomasi heti, että Paavolainen lähti hyökkäykseen viime kädessä entistä itseään vastaan. Rajala puolestaan toteaa, että Paavolainen oli saanut kyllikseen: ”Hän huomasi jääneensä oppilastensa jalkoihin. Nämä porskuttivat uusilla teoksillaan julkisuuteen Paavolaiselta mitään kysymättä. He eivät tarvinneet enää ryhmän tukea. Mestari alkoi pudota nykyajan vauhdista, mikä oli hänelle pahin painajainen. Oli tullut kurinpalautuksen aika.”
    No, elämä on psykologiaa ja sattumaa. Edellinen johtaa jälkimmäiseen. Jälkimmäisestä päästään edelliseen.
    Jos hyppää vuosikymmenten yli, niin eikö Paavolaisen hyökkäys itseään vastaan kuulosta aika terveeltä? Siitä huolimatta että hän piilotti ”alitajuisen” itseivan (vai itsesäälin?) ympäristöön kohdistettuihin iskuihin?
    Voisiko Suursiivouksen kaltainen teos syntyä vuonna 2020?
    Ei, ei voisi. Pakinani otsikko johti harkitusti hakoteille.
    Että ei voisi johtuu maailman ja taidemaailman pirstoumisesta ryhmiin ja heimoihin, joita eniten yhdistää se ettei toisesta ryhmästä ja heimosta välitetä eikä sen kanssa haluta käydä vuoropuhelua. Paavolaisella oli ympärillään jotakuinkin homogeeninen kirjailijaporukka, jonka kimppuun saattoi käydä. Nykyään julkisessa keskustelussa on kymmeniä erilaisia suuntauksia joiden puhetorvena kirjailijat esiintyvät. Ei ole yhtä asiaa eikä yhtä ilmiötä, jonka puolesta nousta barrikaadeille eikä yhtä tapaa kertoa tuskaansa ja kuvata unelmiaan.
    Mutta unelmia: onko niitä 2020?


Kyösti Salovaara, 1990.
Knossos, 3.10.1990.


6 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus, Kyösti! Loppukysymys on myös hyvä. Unelmatkin ovat ilmeisesti jakautuneet eri kuppikuntien unelmiksi. On hyvin vaikea nähdä yhteistä unelmaa, vai erottuisiko sellainen joskus etäämpää katsottuna.

    Luen parhaillaan Tuomas Kyrön kirjoittamaa kirjaa Kirjoituskonevaras. Tartuin kirjaan ennakkoluuloisesti, mutta yllätyin. Siinä on hyviä mietteitä kirjallisudesta ja aikalaisuudesta. Olen merkinnyt muistiin kohtia, joihin saatan palata takaisin mietiskelemään. Tässä yksi:
    "Kun Hyviä ja huonoja uutisia kuvattiin ensimmäisiä kausia, päädyin Ateneumiin keskustelemaan arvostettujen kirjallisuusukkeleiden kanssa Mika Waltarista. Nimeltämainitsematon Panu Rajala lausui Waltarista, että siinä meillä oli oikea kirjailija, joka ei olisi koskaan päätynyt vaikkapa television viihdeohjelmiin.
    Waltari kirjoitti 1920-1970-luvuilla elokuvia, sarjakuvia, pienoisromaaneja, lapsuuden muistelmia ja menestyneitä lukuromaaneja, hän ei rajannut pois mitään aluetta, jossa hänen sanoillaan oli käytöä. Waltari jos joku olisi lähtenyt komediapaneeliin, mikäli niitä olisi hänen aktiiviaikanaan ollut. Sattuipa vain olemaan sota, jonka raunioilta syntyi Sinuhe-niminen teos."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta!

      Tuossa Paavolais-sitaatissahan käy ilmi kuinka nuoret julkkiskirjailijat 30-luvun taitteessa osallistuivat julkisuuteen sen hetkisen reklaamitodellisuuden keinoilla - mm. kirjakauppojen esittelytilaisuuksissa.

      Henkilökohtaisesti en juurikaan arvosta kirjailijoiden ja näyttelijöiden yms. väen tunkeutumista viihdeohjelmiin esiintymään jossakin muussa roolissa kuin mikä heidän varsinainen ammattitaitonsa on. Koska vain hyvin harva ihminen on todella renessanssi-ihminen, julkkisesiintyjillä on hyvin annettavaa muista kuin ikiomista asioistaan, ja muissa asioissa he ovat aivan samalla viivalla kuin kuka tahansa kauppakeskuksen käytävällä kävelevä.

      Vielä pahempaa on - tämähän on ollut mieliprovosointiaiheeni 1970-luvun lopulta asti - kun taiteilijat ryhtyvät parantamaan maailmaa muun kuin oman ammattitaitonsa ja tietämyksenä antamalla tietopohjalla. Muistan jonkun hyvin poleemisen kirjoitukseni, jossa syytin äärimmäiseksi tekopyhyydeksi sitä kun tuhansien wattien vahvistimia käyttävä kitaristi haastattelussa väkevin sanoin vastusti ydinvoimaa. Hänelle riitti sähköä vahvistimiin, mutta kaveri ei tiennyt mistä se tulee.

      No, menin taas vähän sivuraiteelle.

      Mutta aivan satarehellisesti tunnustan: en ole kahteen-kolmeen vuoteen katsonut yhtään viihdeohjelmaa joista Kyrö puhuu ja kaiketi itsekin niihin osallistuu. Mun hermo ei noita kestä! Se johtuu osittain siitä, ettei noissa ohjelmissa kukaan (toimittaja) haasta julkkiksien heikkoa tietopohjaa. Mielipiteitä saa ja pitää esittää, mutta kaiken ei tarvitsisi kulkea ajan hengen sovinnaisimpien mielipiteiden virran aallonharjalla.

      Aikanaan kehutussa ja keskustellussa ja ristiriitojakin herättäneessä Jatkoaika-tv ohjelmassa paikalle oli hankittu silloisia "julkkiskeskustelijoita", jotka olivat kiivaastikin eri mieltä ja sanoivat sen ääneen eivätkä hyssytelleet ja hyrisseet samanmielisinä niin kuin nämä nyky-Kyröt tai keitä noissa sitten onkaan mukana.

      Poista
    2. Joo, juuri tuon sitaattiisi vuoksi toin keskusteluun tämän Kyrön kirjan kohdan. Jokaisella aikakaudella on keinonsa ja vaikuttamiskanavansa.

      Petri Tamminen ja Antti Rönkä keskustelevat kahden kirjailijan, isän ja pojan, kirjassaan "Silloin tällöin onnellinen" siitä, pitääkö kirjailijan olla somessa, kuten kustantajakin nykyään yleensä suosittelee, vai saako jättäytyä sivuun. Nuorempi on sitä mieltä, että jos tahtoo kirjojensa käyvän kaupaksi, niin on oltava siellä, missä lukijatkin ovat ja vanhemman polven kirjailija, isäpappa, vannoo ettei ikinä mene edes telkkariin, mutta niin vain meni haastatteluun.
      Kyrö pitää tv-työtä yhtenä kirjoittamisen muotona, ja sitä se paljolti onkin noissa ohjelmissa, joissa valmistaudutaan etukäteen. Hotakainen on sanonut, että hänellä on parin kirjan verran tekstiä, jota on kirjoittanut tv-ohjelmaa varten. Nämä ohjelmat, joihin mm. Kyrö, Hotakainen ja Miikka Nousiainen ovat osallistuneet ovat huumoripaneeleita, joissa vaaditaan sanallista nokkeluutta, ei minkään alan tietoja erityisesti. Lisäksi tarkoitus on pelata yhteen, heittää pallo toiselle, mihin Hotakainen ei kyllä pysty. Hän lukee vain paperista sen, mitä on kotona kirjoittanut, joskus teksti on kuin pienoisnovelli. Minä olen silloin tällöin katsonut Hyvät ja huonot uutiset ja Pitäääkö ola huolissaan. Tämä Kyrön kirja pistää katsomaan niitä taas joskus vähän uusin silmin.
      Näitä ohjelmia on niin erilaisia. Jos pelkästään julkisuutta hakee, niin voi mennä vaikka kokkausohjelmaan. Tai tanssimaan.
      Jatkoaika oli erilainen. Siinä oli enemmän yhteiskunnallista asiaa, jos oikein muistan. Se oli huumoripitoista faktoista keskustelua. Sellaisia ohjelmia ei taida olla nykyään ollenkaan. Kaipaisin jotain samantyylistä. Nykyään eri mieltä olevat ovat usein sitä tyhmästi ja loukkaavasti. Se nähtiin Ajankohtaisen kakkosen keskusteluilloissa, joissa mentiin pieleen kyllä siinäkin, että etsittiin tarkoituksella vastakohtaiset leirit ja pantiin heidät fyysisesti eri laidoille studiota nälvimään toisiaan. Joku ohjelmaan kutsuttu asiantuntija jopa kieltäytyi, koska ei halunnut olla mikään vastakohta pakolaisia hysteerisesti pelkäävälle kotiäidille.

      Poista
    3. "Hyvän" keskustelun luominen radiossa, telkkarissa tai vaikkapa olohuoneessa on kaiketi aika vaikea temppu, koska se ei saisi olla Biden-Trump tyylistä päälle huutamista, mutta ei myöskään samanmielisten hyrinää eikä - mikä on oleellista - sellaista kohteliastakana erimielisyyttä, jossa osapuolet pitäytyvät kannoissaan eivätkä yritäkään ymmärtää toisia kantoja, siitä puhumattakaan että antaisivat vähän periksi todeten: No, voihan tuossakin olla jotakin järkeä... jne.

      Jatkoajan keskustelut olivat joskus aika lähellä Biden-Trump asetelmaa. Katsoin uudestaan jokin vuosi sitten pätkän Jatkoajan elokuvakeskustelusta - josta kirjoitin ekan juttuni Eteenpäihin v. 1969 - ja se oli hyvin mustavalkoista, ja hauskaa. Siinä ei kukaan tinkinyt periaatteistaan eli keskustelu ei johtanut mihinkään. Mielenkiintoista tietysti on - tai ei lainkaan - että kun 1969 ymmärsin tiukkaa Timo Bergholmia ja pilkkasin Edvin Lainetta, niin nyt vanhana katsoessa sympatiani olivat kääntyneet päälaelleen.

      Hyvin harvoin kuulee radion Ykkösaamussakaan niin viisasta keskustelua, jossa todella yritettäisiin ratkaista jokin yhteiskunnallinen pulmakysymys eikä vain toitoteta yhtä oikeaksi katsottua "totuutta". Tarkoitan että asiantuntijatkaan eivät nykyään nouse poteroistaan. Keskusteluilmastossa on jonkinlainen pelko siitä, että omaa erehtyväisyyttään ja/tai tiedollisen käsityskyvyn puutteitaan ei pidä missään mielessä tunnustaa julkisesti. Minua vähän harmittaa, että muuten rationaaliselta ja pragmaattiselta tuntuva pääministerimmekin on tällä linjalla: Minähän en erehdy, hävetkää!

      Analogia: Silta-tv-sarjan luoja kertoi jossakin tuon sarjan viehätyksen salaisuuden: Hyvässä elokuvassa kukaan ei ole täysin hyvä eikä täysin paha, jokaisesta ihmisestä voi odottaa kumpaa tahanasa. Hyvässä keskustelussa pitää olla samalla tavalla avoin mahdollisuus siihen että jokainen on vähän oikeassa ja vähän väärässä. Se mitä sitten voisi syntyä on hieman viisaampi näkemys keskusteltavasta asiasta.

      Poista
    4. Tuo on ihan totta, siis se että epävarmuuden ja keskeneräisyyden myöntäminen, varsinkin uusissa ja muuttuvissa asioissa, olisi usein paljon viisaampaa kuin jonkun linjan lopullinen lukkoon lyöminen ja sen tiukka puolustaminen.
      Ajattelin Trumpin ja Bidenin ns keskustelusta, että entä jos Biden olisi sanonut, että hän ei keskustele näin piste, sen sijaan että sanoi "Shut up, man". No, kai se olisi sitten tulkittu niin että hän hävisi, on heikko ja puolustuskyvytön. Usein on niin, että röyhkeämmät määräävät tyylin ja pakottavat toiset siihen mukaan. Näin on alkanut käydä myös suomalaisessa politiikassa.

      Kyrön kirja lopahti viimeisellä kolmanneksella. Tuli mieleen, että ovatko kustannustoimittajat "lepsumpia" kuin ennen. Katsotaanko, että jos kirjailian on saanut nimeä, niin hänellä myy sitten mikä vain ja että kaikki hänen mielipiteensä kiinnostavat lukijoita? Näin hyväksytään autofiktion nimissä sellainen, mitä pitäisi työstää ja miettiä sopiiko kirjan rakenteeseen. Kun ajattelee vanhoja kirjailijoita Hemingway, Steinbeck jne niin tällaista julkkisilmiötä ei ollut, ei puhuttu välikirjoista, vaan kaikki oli yhtä tasokasta loppuun asti. Vanhoja kirjailijoita pitäisi myös "suojella" (tämä ei iis koske Kyröä nuori mies), eikä julkaista heiltä mitä vain silloin kun luomisvoima on hiipunut. En nyt viitsi ottaa esimerkkejä, mutta onhan näitä.

      Poista
    5. Joo, tuollaista tulee minullekin välillä mieleen kustannuskynnyksestä jne. Tässäkin on kummallinen paradoksi. Samaan aikaan kun kaunokirjallisuuden merkitys on jotenkin lientynyt, kirjoja sinänsä julkaistaan - niin tuntuu - entistä enemmän. Vai ovatko nämä saman asian kaksi puolta ja selittävät toisensa? En tarkoita etteikö yksittäisillä romaaneilla (uusilla tai vanhoilla) olisi yhtä paljon merkitystä lukijoille kuin ennenkin, vaan sitä että yhteiskunnallisessa keskustelussa kaunokirjallisuudella ei ole haastajan roolia (koska yhteiskunnassa on niin pluralistisesti erilaisia arvoja).

      Muuten Marjatta - ilmoitus kommenteistasi menee jatkuvasti sähköpostin roskapostiin, joten huomasin yo. kommentinkin vasta tänään kun tsekkasin roskapostit. Sorry!

      Poista