Ajankohtaista

 [ihan sattumalta]

Kyösti Salovaara, 1990.
Saksat yhdistyivät 3.10.1990
Knossos Kreetalla tuona päivänä
mineolaisen kulttuurin pylväät ajan läpi ulottuen.

”Oot siä lomil vai mitä siä tääl hiippailet?”

    - Kymen Sanomat kotkalaisesta small talkista, 3.10.2020.

”Hyvin pieni syy, jota emme huomaa, johtaa suureen vaikutukseen, jota emme voi jättää huomioimatta, jolloin sanomme, että vaikutus johtuu sattumasta.”

    - David Ruelle lainaa Henri Poincaréa kirjassaan Sattuma ja kaaos, 1991.

Kirjoitan lyhyitä lauseita. Yritän välttää satunnaisia sanoja.

    Sattumaltako synnyin Kotkassa?

    ”Oot siä lomilla vai mitä siä tääl hiippailet?” kuulostaa kotoisalta. Kotkassa ei kierrellä eikä kaarrella. Sanotaan suoraan. Huumorin varjolla isketään asiaan. Kenties se johtuu moniheimoisen satamakaupungin kulttuuriperinnöstä. Ei ollut aikaa koristella. Oli kiire tehtaalle, sahalle, satamaan. Kieli mukautui työn tahtiin.

    Sattumaltako olin Kreetalla 3.10.1990?

Saksat yhdistyivät 30 vuotta sitten, kolmantena päivänä lokakuuta. Kreetalla paistoi aurinko.

    Berliinin muuri kaadettiin hieman aikaisemmin. Totalitaarinen DDR tukehtui mahdottomuuteensa. Siihen mahdottomuuteen kuinka kauan ihmisen vapaudenkaipuuta pystytään kahlitsemaan.

    Olimme Knossoksen palatsin raunioilla samana päivänä kuin Saksat yhdistyivät. Edellinen oli sattumaa. Jälkimmäinen kehityksen tulos. Pienistä asioista syntyy suuria. Ajan pilarit pysyvät punaisina.

    Tiesin tuona päivänä Kreetalla, että Saksat yhdistyvät. Radiota kuunneltiin ja lehtiä luettiin, vaikka internet puuttui. Niinpä tarkkailin turisteja. Knossoksella oli rauhallista. Saksaa kuuli joka puolella. Oliko sekin sattumaa?

    Muistan ajatelleeni: Vaikka kreetalaiset ”virallisesti” vihasivat saksalaisia Kreetan maihinnousun katkerana muistikuvana, ironisesti nämä temppelin rauniot kuluivat 1990-luvun taitteessa pääasiassa saksalaisten kenkien alla.

    Kolmekymmentä vuotta myöhemmin DDR:n jälki näkyy yhä itäisessä Saksassa. Sattumaako on, että siellä oikeiston totalitaarisilla virtauksilla on kysyntää?

    Siis onko niin, että se joka kerran alistetaan, etsii alati uutta herraa, vaikka olisi vapautunut entisen ikeestä?

Gummerus, 1932.

Sattumalta selailin viime sunnuntaina Olavi Paavolaisen kirjallista pamflettia Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa vuodelta 1932.

    Johdattiko Saksojen yhdistyminen ajatukseni Paavolaiseen, joka oli Kolmannen valtakunnan vieraana 1936?

    Ei toki - niin monimutkaisesti eivät aivoni toimi.

    Tilasin nimittäin nepalilaisen parkan talveksi. Sille tarvittiin tilaa vaatekaapissa. Otin sieltä yhden vanhan talvitakin ja vein sen verkkokomeroon. Vanhaa takkia varaston seinämälle asetellessa huomasin Paavolaisen Suursiivouksen silmieni edessä hyllyllä. Olin ottanut kirjan esille aikaisemmin. Ajatuksella että sitäkin pitäisi katsella.

    Verkkokomeroon viedyistä kirjoista ei ole iloa. Ellei niitä pelasta valoon.

    Suursiivouksen isäni osti sotavuonna 1941 – ja pelasti sen minulle.

Paavolaisen raflaavaa tekstiä on hauska lukea. Viimeksi luin, niin luulen, Suursiivouksen 1970-luvulla ja kirjoitin siitä innostuneesti Demariin.

    Uskaltaako vetää laajemman kaaren?

    En tiedä. Vedän silti. Uhallakin.

    1920- ja 1930-lukujen kirjailijoita on kaikkineen kiva lukea – hauskempi kuin nykyisiä, ympärillä vaikuttavia. Johtuuko se lukijan iästä? Vanhenemisesta? Eräänlaisesta resignaatiosta?

    Ehkä, kenties, voi olla, mutta jospa se johtuukin noiden vuosikymmenten kirjallisesta hengestä. Ajat olivat ankaria, mutta myös imponoivia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kirjallisuus löysi modernin vitaalisuuden. Se oli syvällistä ja pinnallista. Se hehkui sulan raudan tavalla sanomisen pakkoa. Se taipui vaan ei katkennut. Tuon ajan moderni läpäisi länsimaisen kulttuurikentän Hemingwaystä Paavolaiseen, Waltarista Fitzgeraldiin, Pekkasesta Sherwood Andersoniin ja monista muista moniin muihin. Eikä yhteinen lävistäjä ollut tietoista yhteyttä. Siis: Eurooppaa etsittiin.

    Laajassa kaaressa samanlainen kirjallisuuden ”kumous” koettiin seuraavan kerran 1960-luvulla. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa.

Suursiivouksen kuvitusta.

Olavi Paavolainen kai ajatteli olevansa sukupolvensa avant gardea, kirjallisen tyylin ja kosmopoliittisen sanomisen tulenkantaja.

    Suursiivouksessa Paavolainen kieltää hieman häntä nuoremmilta kirjailijoilta sen minkä parissa hän itse juhli 1920-lukua. Rumasti voi sanoa, että Paavolainen käänsi takkinsa, kun häntä ei enää kuunneltu tai kun hänestä tuntui ettei häntä kuunnella.

    Takin kääntäminen ei ole kiellettyä. Jos sen tekee raflaavasti, niin että takin vuoretkin repeävät, moisesta tempusta ilma puhdistuu. Mutta jos takin kääntää katkeruuttaan, ilma pilaantuu lisää.

    ”Kaikki hierarkisuus oli kadonnut kirjailijamaailmasta”, Paavolainen kirjoitti 1932, ikään kuin hän itse olisi suostunut muutamaa vuotta aikaisemmin tavoittelemaan ”hierarkista” paikalleen jämähtämistä. ”Nuoria kirjailijoita reklamoitiin kuin filmidiivoja: heidän valokuvansa julkaistiin yhdessä heidän morsiamiensa valokuvien kanssa… Heistä otettiin alastomuus-, urheilu- ja nyrkkeilykuvia… He saivat maan suurimmalta arvostelija-auktoriteelta yksityiskirjeitä, joiden jättiläisfaksimiilit riippuivat pikkukaupunkien kirjakauppojen ikkunoissa. Helsingin kirjakaupoissa he kertoivat ’itsestään ja tuotannostaan’. Myöhemmin he möivät nimikirjoituksillaan varustettuja kirjojaan kuin sirkustaiteilijat näytännön jälkeen kuviaan… Heillä oli ’pikkuveli’, joka itketti enemmän kuin ’Sonny Boy’. Väinö Kunnas maalasi heidät in corpore. He avasivat ikkunan Eurooppaan. Ruudun takana näki hämmästynyt kansa paitsi bordelleja myöskin kommunismin, Pan-Euroopan, Spenglerin, Hispano-Suizan, neekerinpyllyjä, illusionin uudesta terveestä sukupolvesta…”

    Paavolaisen kohteena oli melkein samanikäinen joukko nuoria kirjailijoita kuin hän itsekin oli, 1900-luvun alkuvuosina syntyneitä, kuten Mika Waltari, Unto Seppänen, Unto Karri, Arvi Kivimaa. Luetteloa voi jatkaa, mutta suurin osa kirjailijoista on nykyhetkessämme tuntemattomia, historian hierarkiseen arvojärjestykseen kadonneita.

    Mutta hemmetti: eikös tuo Paavolaisen saarna julkisuudenkipeästä taiteilija- ja julkkiseliitistä sovi tämänkin päivän julkisuusmaailmaan kuin sormi suutarin…

Pamflettia kirjoittaessaan sukupolvensa tiennäyttäjä nyrkkeili kaikkien kanssa ja iski kaikkea mikä liikkui. Hän ei huomannut, että monet iskut osuivat omaan lasileukaan.

    ”Uuden sukupolven rynnistäessä kirjalliselle areenalle oli sen kuuluvimpia sotahuutoja: ’Alas maalaiselämänkuvaukset!’”, Suursiivouksen Paavolainen huudahti kuin muistinsa menettäneenä.

    Sillä eikö hän itse liikkunut samalla asialla muutamaa vuotta aikaisemmin?

Kyösti Salovaara,
2020

    ”Pakenin 'tuhatjärviä' ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä”, kirjoitti Paavolainen essee- ja
pakinakokoelmassa Nykyaikaa etsimässä vuonna 1929 vierailtuaan Euroopassa. ”Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin 'hurskasta kurjuutta' löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citroënin ja osaavat algebraa.”

    Kirjallistaiteellisen kameleontin tavoin Paavolainen heittäytyi konservatiiviksi. Vai oliko se hänen luonteensa perusongelma: ollako radikaali vai konservatiivi, ollako edessä lipunkantajana vai takana perää pitämässä, istuako muita ylempänä vai katsoako maailmaa ruohonjuurista, tyylitelläkö kielen tempuilla vai tyytyäkö tuttuun sananparteen?

    Suursiivouksella ”konservatiivi” Paavolainen halusi että ”hierarkisuus palautuu kirjalliseen elämäämme”, sovinnainen Paavolainen halusi, että ”’mestarillisiksi’ nimitetään vain teoksia, joissa paljastuu todellinen kypsynyt taito eikä vain pelkkä lahjakkuus ja viehättävyys… olen tahtonut, että tämän polven ’nuoriin’ sovelletaan yhtä ankara kriitillinen katsantotapa kuin aikaisempiinkin, sillä ilman ohjaavan ja valikoivan arvostelun kiirastulta sortuu nuori polvi itsekylläisyyteen, henkiseen velttouteen ja taiteelliseen edesvastuuttomuuteen.”

    Mitä on ”taiteellinen edesvastuuttomuus”?

Oliko sattumaa, että lueskelin Olavi Paavolaisen 88 vuotta vanhaa kirjallista pamflettia lokakuussa 2020?

    Vai johtuiko se nepalilaisesta parkasta? Vai Saksojen yhdistymisen vuosipäivästä? Vai syksystä ylisummaan? Pudonneista lehdistä?

    Panu Rajala lainaa hienossa Mika Waltari -elämäkerrassaan V.A. Koskenniemeä, joka huomasi heti, että Paavolainen lähti hyökkäykseen viime kädessä entistä itseään vastaan. Rajala puolestaan toteaa, että Paavolainen oli saanut kyllikseen: ”Hän huomasi jääneensä oppilastensa jalkoihin. Nämä porskuttivat uusilla teoksillaan julkisuuteen Paavolaiselta mitään kysymättä. He eivät tarvinneet enää ryhmän tukea. Mestari alkoi pudota nykyajan vauhdista, mikä oli hänelle pahin painajainen. Oli tullut kurinpalautuksen aika.”

    No, elämä on psykologiaa ja sattumaa. Edellinen johtaa jälkimmäiseen. Jälkimmäisestä päästään edelliseen.

    Jos hyppää vuosikymmenten yli, niin eikö Paavolaisen hyökkäys itseään vastaan kuulosta aika terveeltä? Siitä huolimatta että hän piilotti ”alitajuisen” itseivan (vai itsesäälin?) ympäristöön kohdistettuihin iskuihin?

    Voisiko Suursiivouksen kaltainen teos syntyä vuonna 2020?

    Ei, ei voisi. Pakinani otsikko johti harkitusti hakoteille.

    Että ei voisi johtuu maailman ja taidemaailman pirstoumisesta ryhmiin ja heimoihin, joita eniten yhdistää se ettei toisesta ryhmästä ja heimosta välitetä eikä sen kanssa haluta käydä vuoropuhelua. Paavolaisella oli ympärillään jotakuinkin homogeeninen kirjailijaporukka, jonka kimppuun saattoi käydä. Nykyään julkisessa keskustelussa on kymmeniä erilaisia suuntauksia joiden puhetorvena kirjailijat esiintyvät. Ei ole yhtä asiaa eikä yhtä ilmiötä, jonka puolesta nousta barrikaadeille eikä yhtä tapaa kertoa tuskaansa ja kuvata unelmiaan.

    Mutta unelmia: onko niitä 2020?

Kyösti Salovaara, 1990.
Knossos, 3.10.1990.