Sanasotaa vallasta, identiteetistä ja rahasta

 [Missä on keskustelun pihvi?]

Luonnollisen kielen tarkastelema maailma on periaatteessa avarin mahdollinen: se käsittää sekä todellisuuden että mielikuvitusmaailman.

    - Yrjö Ahmavaara: Informaatio

Hyvä propagandisti

tekee kaatopaikasta retkeilykohteen.

Kun rasva loppuu, hän todistaa

että hoikka vyötärö kaunistaa ketä tahansa.

    - Bertolt Brecht: Propagandan välttämättömyydestä

Ihmiset voidaan älynlahjojensa puolesta jakaa kolmeen ryhmään: toiset ymmärtävät kaiken omilla aivoillaan, toiset ymmärtävät sitten kun asia selitetään heille, ja loput eivät saa selkoa selityksistäkään.

    - Niccolo Machiavelli: Ruhtinas

Informaatio liittyy elämässä kaikkeen. Arkipäivässä informaatiota levitetään ja vastaanotetaan luonnollisella kielellä.

    Koska näin on, kieli on sekä vallankäyttöä että kaupankäyntiä.

    Mutta kielellä ilmaistaan myös identiteettejä, kuulumista johonkin tai sitä että ei kuuluta.

    Ihminen ei ole saari eikä yksin autiolle saarelle joutunut ihminen pysty ilmaisemaan olemistaan muille ihmisille. Aution saaren moderni Robinson Crusoe kuolisi informaation puutteen aiheuttamaan tylsistymiseen, vaikka sapuskaa piisaisi. Paitsi jos autiolla saarella sattuisi olemaan operaattorin pystyttämä tukiasema.

    Koska kieli liittyy kaikkeen, koska se kuvastaa valtaa, rahaa ja identiteettiä, se kantaa mukanaan ei vain kielen historiaa vaan myös sivistyksen historiaa. Kieli ei ole kivetykselle lennähtänyt vaahteranlehti.

Kamppailu oikeasta kielestä ei ole uusi asia.

    Mutta jostakin syystä sanasotaa vallasta, identiteetistä ja rahasta käydään juuri nyt vahvoin asentein. Johtuuko tämä somesta? En tarkoita, että some olisi ”perimmäinen paha” vaan sitä, että toisin kuin ennen tänään miljoonat ja miljoonat ihmiset ”lukevat” somesta kaikenlaista. Informaatio leviää paljon nopeammin ja laajemmalle kuin koskaan ihmiskunnan historiassa.

    Lukeminen ei ole enää eliitin yksinoikeus - sillä varauksella että pidämme Twitterin ja Facebookin jne. seuraamista ”lukemisena”. Ja miksi emme pitäisi?

    Pari päivää sitten suomalainen kaurajuomayhtiö julkaisi Helsingin Sanomissa härskin mainoksen, jossa se kertoi maidon ja maitotuotteiden haitallisuudesta. Negatiivinen mainos on ujuttautunut myös Suomeen ja laatulehti Hesari hyväksyi sen. Ei varmaankaan sananvapauden korostamiseksi vaan saadakseen etusivun ilmoituksesta kohtuullisesti rahaa.

    Muutama viikko sitten EU-parlamentti äänesti, että kasvistuotteita valmistava teollisuus saa käyttää tuotteistaan lihatuotteille luonnollisessa kielessä ”varattuja” sanoja. Nyt saa siis virallisesti puhua pihveistä, burgereista ja nakeista vaikka niissä ei olisi grammaakaan lihaa.

    Koska kasviskakkare ei houkuttele marketin asiakasta, tuotteen päällykseen kirjoitetaan kasvispihvi. Sanojen historiallisia merkityksiä omitaan toiseen tarkoitukseen rahan vuoksi.

    Kolmas ajankohtainen esimerkki: Marko Junkkari kirjoitti (Leikkeleistä puhkesi luokkasota, HS, 25.10) amerikkalaisesta henkilöstä, joka kertoi Twitterissä valmistamastaan ”charcuteria-lounaasta” kahdelle ihmiselle, yhteishintaan 20 dollaria. Lounas, joka sisälsi perinteisiä työväenluokan käyttämiä suolaisia raaka-aineita kuten salamia, kinkkua ja juustoa, herätti somessa vihanpurkauksia ja elitismistä haukkumista. Indentiteetit heittivät häränpyllyä vai pitäisikö someselkkaus nykyään ilmaista niin, että charcuteria-lounas käänsi joriinin juuret mullan päälle.

    Junkkarin artikkelissa kerrottiin kiinnostavasti - tamperelaisen sosiologin Taru Lindblomin ja helsinkiläisen erikoistutkija Pekka Mustosen Helsingin tietokeskuksen aineistoon perustuvaan tutkimukseen nojautuen -  että monet sushiravintoloissa syövistä käyvät siellä trendin vuoksi, ei siksi että he tykkäisivät raa’asta kalasta. ”Eniten vastentahtoisesti sushia syöviä löytyi 30–34-vuotiaista ja niin sanotusta ’luovasta luokasta’”, Junkkari kirjoitti. ”Erityisesti hyvin ansaitsevat naiset ovat tutkimuksen mukaan todennäköisimmin taipuvaisia syömään vastoin makuaan sushiravintolassa.”

    Sanat ja tavat kuuluvat yhteen. Ne ovat identiteetin kuvaus ja käytäntöönpano.

Kaisa Häkkinen:
Nykysuomen etymologinen sanakirja.
WSOY, 2004.

Huomioitavaa tässä on, että kysymys ei ole pelkästään identiteetistä, kuulumisesta oikeaan porukkaan.

    Sekä kaurajuomamainoksen että EU:n kasvisburgeriäänestyksen jälkeen ja rinnalla poliittiset liikkeet ja puolueet perustelivat sanojen omimista yhteiskunnallisilla, puoluepoliittisilla argumenteilla. Kasvisburgeri ja kaurajuoma edistävät vaikka mitä politiikkaa eläinten suojelusta aina ilmastomuutoksen vastustamiseen ja terveellisen elämän haaveeseen.

    Sanoja saa toki käyttää poliittiseen propagandaan. Millä muullakaan sitä voisi harjoittaa?

    Poliittisen puheen, eräänlaisen uuskielen luominen kuulostaa silti arveluttavalta. Samat ihmiset, jotka posket punaisina ilmaisevat loukkaantumistaan kun heteronäyttelijä vetää transun roolin tai valkoihoinen näyttelijä mustaa naamansa käydäkseen afroamerikkalaisesta tai joku suomalainen pukeutuu saamelaisen asuun, ovat nyt rinta rottingilla omimassa luonnolliseen kieleen kasvaneita perinteisiä ilmaisuja ”väärään käyttöön” ja vain siksi, että sillä  edistetään pyrkimystä valtaan.

    Kieltä pahoinpidellään poliittisen agendan edistämiseksi.

Nykysuomen sanakirja.
WSOY, 1980. 7. painos.

No, jokainen tietää, että luonnollinen kieli elää ja muuttuu.

    Se mikä eilen tarkoitti jotakin maatalouteen liittyvää, on tänään ”urbaani” ilmaisu, jonka alkuperä on monille ellei useimmille tuntematon. Monet kulkevat ”villapaidassa” vaikka asusteessa ei yleensä ole yhtään villaa; jotkut osallistuvat työnantajan järjestämään ”aivoriiheen” vaikka eivät tiedä mitä ”riihessä” ennen tehtiin ja kaikista onnekkaimmat ja jykevimmin vallassa olevat pääsevät kerran vuodessa ”budjettiriiheen” säätämään muiden ihmisten elämää.

    Kielen muuttumista ei voi estää, vaikka mieli tekisi. Onhan Suomeen tulossa uudenlainen hallintoalue, jota kutsutaan ”hyvinvointialueeksi” sen sijaan että käytettäisiin oikeaa sanaa ”maakunta”. Haaveiltaessa paremmasta maailmasta luonnollista kieltä sorvataan merkityksiä hämärtäen aivan kuin George Orwellin dystopiassa.

    John Carey kirjoitti teoksessaan The Intellectuals and the Masses siitä kuinka englantilainen älymystö maailmansotien välisenä aikana ryhtyi kirjoittamaan ”vaikeasti”, jotta massat eivät ymmärtäisi mitä eliitti kirjoittaa. Careyn mielestä tämä oli älymystön reaktio yleisen koulutustason nousemiseen: älymystö ei voinut enää estää massojen koulunkäyntiä, mutta se kykeni estämään sen, että massat ymmärtävät mitä älymystö kirjoittaa.

    Suomessa luonnollinen kieli on kaiketi ollut pitkään hyvinkin demokraattista. Mitä nyt kotiseutunsa murretta käyttävään suhtaudutaan hyväntahtoisen alentuvasti.

    Suomeksi on vaikea tai jopa mahdotonta kääntää englanninkieleen sisältyvää luokkaidentiteettiä – tai ainakin oli vielä viime vuosisadalla. Tästä löytyy mainio esimerkki Raymond Chandlerin romaanista Pitkät jäähyväiset. Se ilmestyi 1953 ja on suomennettu kahdesti.

    Romaanin loppupuolella Chandlerin kyyninen (ja salaa romanttinen) sankari Philip Marlowe päätyy keskustelemaan T.S. Eliotista erään värillisen autonkuljettajan kanssa. Keskustelun aiheena on Eliotin lause ”Naiset tulevat ja menevät huoneessa puhellen Michelangelosta”. Mitä se tarkoittaa, autonkuljettaja kysyy. Marlowe vastaa, että kaveri (T.S. Eliot) ”ei tiedä kovinkaan paljoa naisista”.

    ”Täsmälleen minun ajatukseni, sir”, autokuljettaja sanoo. ”Mutta paikoittaisesta vaikeaselkoisuudesta huolimatta ihailen suuresti T.S. Eliotia.”

    ”Sanoitteko ’vaikeaselkoisuudesta’?”

    Autokuljettaja myöntää sanoneensa, jolloin Marlowe opastaa: ”Älkää sanoko sitä kenenkään miljonäärin kuullen. Hän voisi luulla, että yritätte nolata hänet.”

    Edellinen on Eero Ahmavaaran suomennoksesta vuodelta 1956. Kun Kalevi Nyytäjä suomensi Pitkät jäähyväiset vuonna 1988, hänenkin oli vaikeaa ilmaista Marlowen ja autonkuljettajan käymän keskustelun "pihviä". Suomenkieli oli yhä liian demokraattista ilmaisemaan luokka-asemaa. Uudemmassa käännöksessä autonkuljettaja sanoo: ”Olen täsmälleen samaa mieltä. Silti minä ihailen T.S. Eliotia erinomaisen paljon.” Ja Marlowe kysyy: ”Sanoitteko ’erinomaisen”?”

    Suomalainen lukija on hieman ymmällään. Hän vaistoaa, että Chandlerin kieli paljastaa jotakin, mutta ei oikein tiedä, että mitä se paljastaa.

    Alkuteos toimii Chandlerin tarkoittamalla tavalla:

    -”In the room the women come and go Talking of Michelangelo.” Does that suggest anything to you, sir?

    -Yeah - suggests to me that the guy didn’t know very much about women.

    -My sentiments exactly, sir. Nonetheless I admire T.S. Eliot very much.

    -Did you say ”nonetheless”?

    -Why, yes I did, Mr Marlowe. Is that incorrect?”

    -No, but don’t say it in front of a millionaire. He might think you were giving him the hotfoot.

On ironista, että ilmaistessaan halunsa kuulua ”ryhmään” tai ”heimoon” nykyihminen käy sotaa sanoilla niitä vastaan joiden porukkaan hän ei halua kuulua.

   Poliitikkoja ja somekeskustelijoita moititaan usein ”identiteettipoliitiikasta”. Se tuomitaan, ikään kuin ihmisten halun kuulua omaan ryhmäänsä voisi korvata jollakin universaalilla porukalla, jossa kaikki ovat olevinaan toistensa kavereita.

    Tietenkin meidän pitäisi tuntea kaikki maailman ihmiset kavereiksemme, mutta se taitaa olla liikaa vaadittu.

    Identiteettipoliitikan kasvu johtuu yhteiskunnan muuttumisesta. Aikaisemmin oli yksinkertaistettuna kaksi vastakkaista luokkaa: työväenluokka ja kapitalistit. Silloin identiteetin valinta oli luontevaa. Eikä sitä pidetty tuomittavana. Nyt sitten ”luokkia” riittää jokaiseen lähtöön. Jopa sushinsyöjien porukkaan on pyrkyä.

    Kieli yrittää pysyä perässä. Uusi testamentti on kuulemma suomennettu niille, jotka eivät ymmärrä kielen historiallisia ilmaisuja. Jos et voi nostaa siltaa, laske virtaa.

    Jos tai kun kieli sumentuu, miten käy todellisuuden, jota se kuvastaa ja tulkitsee?

Nykysuomen etymologinen sanakirja.