Rosmotaanko meitä

 [ilmaisilla tuotteilla?]

Kyösti Salovaara, 2020.
Kaupallinen viesti "ilmaisen" puristuksessa:
Keskustakirjasto Oodi, Helsingin Sanomien toimitalo, taidemuseo Kiasma.

Suurimpia rosvoja ovat Google ja Facebook, joiden kautta uutiset (ainakin toistaiseksi) leviävät ilmaiseksi. Lisäksi ne ovat rohmunneet Suomen digimainonnan liikevaihdosta yli puolet.

    - Heikki Hellman: Valtiontukisäännöt eivät kiellä Ylen tekstisisältöjä. Kanava 6/2020.

Googlella on lähes sata tuotetta ulottuen kuvankäsittelyohjelmista tekstinkäsittelyyn ja taulukkolaskentaan, ja miltei kaikki ovat ilmaisia. Todella ilmaisia ilman minkäänlaista temppuilua. Yhtiö tekee tämän kuten jokaisen modernin digitaalisen yhtiön tulisi: lahjoittamalla monia asioita hankkiakseen rahaa muutamilla.

    - Chris Anderson: Ilmainen – Radikaalin hinnan tulevaisuus. 2009.

Vuosi sitten syyskuussa - kun maailma ja mieli olivat vielä avoimia - ajelimme iltapäiväruuhkan aikaan Normandiassa Honfleurin rantakaupungista kohti Litteauta, joka sijaitsee Bayeuxista Saint-Lôhon vievän valtatien D572 puolivälin tienoilla.

    Oli käyty Pegasus-museossa lähellä Ouistrehamia ja kävelty Deauvillessä ranskalaisen jetsetin tyyssijaa ihmettelemässä. Paluumatka kävi moottoritietä A13 myöten eikä Caenin suurkaupunkia oikein pystynyt kiertämään.

    Mutta heti matkan alkuvaiheessa Google Mapsin navigaattori kertoi edessä olevasta valtavasta ruuhkasta ja ehdotti toista reittiä – joka sekin menisi läheltä Caenia, mutta ehkä hieman hiljaisempaa tietä pitkin.

    Uskoimme navigaatoria. Saimme ajaa Caenin ohi suht’koht pysähtymättä. ”Ilmainen” navigaattori tiesi mistä kannattaa ajaa.

Maksullinen mediamaailma, lähinnä perinteinen lehdistö, tuskailee ansaintalogiikkansa kanssa.

    Paperille painetut lehdet menettävät levikkiään. Ilmoittajat karttelevat välinettä, joka ei kerää riittävästi lukijoita. Nettimaailmassa lukijoita piisaisi, mutta ilmaiseen sisältöön tottuneet nettikäyttäjät haluavat aidosti Ilmaista. Lehdet nostavat nettisivujensa tueksi maksumuureja, jotka nekin karkottavat lukijoita ja sitä mukaa mainostajia.

    Tämän rinnalla Google tarjoaa käyttäjille ilmaisia palveluja, kuten melkein rajatonta tilaa sähköpostille ja valokuville, ylivoimaisen hakukoneen ja mainiosti toimivan karttapalvelun, jota ilman tuskin kukaan rohkenee suunnitella ulkomaanmatkoja.

    Suomalaisella mediakentässä käydään edellisen lisäksi hieman kummallista ottelua lehdistön ja Ylen välillä siitä saako Yle tuottaa mielinmäärin tekstimuotoista sisältöä verkkoon.

    On suunnitteilla Yleisradiota koskeva lakimuutos, joka parantaa lehdistön mielestä sen kilpailuasetelmaa Yleen nähden. Lehdistön edustajien mielestä valtio ei saa tukea verovaroin Ylen tekstimuotoista verkkotoimintaa, koska se vähentää lehtien lukijamääriä.

    Kysymys on sananvapaudesta, mutta on vaikea päätellä kenen vapaus sanoa on uhattuna.

Käyttäjän näkymä digiin.
Google täytti 22 vuotta!

Helsingin Sanomien kulttuuriosaston entinen päällikkö ja Tampereen yliopistossa tiedotustutkijana näkyvää uraa luonut Heikki Hellman otti Kanavan artikkelissa kantaa lakimuutokseen pitäen lehdistön huolta turhana ja liioiteltuna.

    Hellmanin mielestä lehdistön puhemiehet, kuten vaikkapa Aamulehden vastaava päätoimittaja Jussi Tuulensuu ovat väärässä sanoessaan että ”valtio ei voi tukea sellaista, mistä markkinoilla ei ole puutetta”. Hellman ei löydä EU:n paragraafeista mitään, joka kieltäisi Yleä julkaisemasta verkossa mielinmäärin myös tekstimuotoista sisältöä.

    Hellmanilla on myös ”takataskussaan” tutkimuksia, jotka osoittavat, että ”maissa joissa julkisen palvelun verkkouutisilla on vahva asema, myös kaupallisen median verkkouutiset menestyvät. Suomi on tällainen maa.”

    Niinpä Hellman sinkoaa myrkkykärkisen keihään Googlen ja Facebookin kaltaisten toimijoiden runsaslihaiseen vartaloon: ”Suurimpia rosvoja ovat Google ja Facebook, joiden kautta uutiset (ainakin toistaiseksi) leviävät ilmaiseksi. Lisäksi ne ovat rohmunneet Suomen digimainonnan liikevaihdosta yli puolet. Sen luulisi olevan lehdistön kannalta suurempi uhka kuin kuin Yleisradio, joka ei lainkaan kilpaile mainosmarkkinoilla.”

    Mutta kilpaileeko Yle kuitenkin kuluttajien ajankäytöstä?

    Kiinnitän huomiota Hellmanin rohkeaan sanankäyttöön: Hän kutsuu Googlea ja Facebookia rosvoiksi eikä ”rosvoiksi”.

Onko Hellman oikeastaan ymmärtänyt mitä mediamaailmassa tapahtuu? Siis siinä maailmassa johon internet kuuluu ja jonka ytimessä ”ilmainen” tiedonvälitys kaikkine muotoineen ja ilkeine alavirtoineen ryöppyää. Ovatko lehtien päätoimittajatkaan maksumuureja rakentaessaan ymmärtäneet mitä rakentavat? Onko Ylekään ymmärtänyt mistä se kilpailee ja kenen kanssa?

    Edellisiä kovempi kysymys kuuluu: Ymmärtävätkö ”virallisen” median edustajat, toimivatpa he sitten kaupallisella tai julkisella alustalla, lainkaan loppukäyttäjän, meidän taviksien asemaa yhä uusien maksullisten kanavien ja suoratoistopalvelujen puserruksessa?

    Mitä viestitulvalla tekee, jos sen vastaanottamiseen ei ole kerta kaikkiaan varaa? Ja millaiselta näyttää sen tiedon- ja viihteenkuluttajan maailma, jonka täytyy tyytyä Ylen ja muutaman iltapäivälehden ilmaisiin verkkosivuihin?

    Ollakseni konkreettinen paljastan mitä itse maksan viihteen ja tiedon kuluttamisesta ja hankkimisesta.

    Yksinkertainen laskutoimitus kertoo, että maksan n. 1200 euroa vuodessa erilaisten lehtien ja sisältöjen lukijana. Tästä summasta puuttuu jalkapallokanava, jota ei onneksi tarvitse tilata vuosisopimuksella vaan ”tarpeen” mukaisesti, kuitenkin niin että kerrallaan pitää maksaa vähintään yhden kuukauden tilausmaksu (mikä on luokkaa 39 e/kk).

    On tietysti mielenkiintoista, että tuosta vuosittain maksamastani summasta yli 500 euroa menee Helsingin Sanomille. Antaako Hesari niin paljon kuin laskuttaa? Vähän epäilen, semminkin kun lehden kulttuuriosasto on ajettu toitottamaan yhtä asiaa.

    En valita vaikka kritisoin. Eihän mitään lehteä ole pakko tilata, jos sanoma ei miellytä.

    Tuolla 1200 euron vuosimaksulla saan: Helsingin Sanomat, Demokraatin, Suomen Kuvalehden, Parnasson, Kanavan, Ruumiin kulttuurin, El Paísin (digilehden), The Guardianin (vapaaehtoinen tukimaksu) ja tietenkin Ylen tv- ja radiolähetykset verkkouutisineen.

Kyösti Salovaara, 2020.
Faktan ja fiktion heijastus.

Heikki Hellmanin Google-kritiikkiä on helppo ymmärtää, vaikka olisikin hieman eri mieltä. Amerikkalaiset suuryritykset eivät sovi suomalaisen vasemmistoälymystön pirtaan, koska niiden olemus henkii ikiaikaista kapitalismin pahaa.

    Hellman ja älymystö eivät ehkä kuitenkaan tajua mistä tässä on kysymys; siis että miksi Google ja Facebook noukkivat mainosmarkat Hesarin nenän edestä.

    Chris Anderson sanoi asian selvästi jo vuonna 2009: ”Googlella on lähes sata tuotetta ulottuen kuvankäsittelyohjelmista tekstinkäsittelyyn ja taulukkolaskentaan, ja miltei kaikki ovat ilmaisia. Todella ilmaisia ilman minkäänlaista temppuilua. Yhtiö tekee tämän kuten jokaisen modernin digitaalisen yhtiön tulisi: lahjoittamalla monia asioita hankkiakseen rahaa muutamilla.”

    Tuo kannattaa lukea ainakin kahteen kertaan ymmärtääkseen.

    Esimerkiksi minä, tämän pakinan kirjoittajana, käytän Googlen ilmaisia palveluja melkein jokaisena vuorokauden tuntina (valveilla ollessa, unessa en tietääkseni) ja olen taatusti sitä mieltä, että ne todella ovat ilmaisia. Minä en maksa niistä senttiäkään.

    Tietenkin Google tuputtaa mainoksia jos haen jotakin. So what! Eikö se ole hyvä asia eikä paha. Ja jos Googlen algoritmi tietää, että minulle kannattaa kaupata autoja eikä luomuruokaa, niin eikö sekin ole ihan Ookoo?

    Kirjassaan Ilmainen Chris Anderson kertoo kuinka eri tavalla Google toimii kuin perinteinen lehdistö ja sen journalistinen ajatus riippumattomuudesta. ”Googlen ilmiömäisesti menestyneen AdSense-ohjelman vetovoima perustuu siihen, että se sovittaa mainokset ja sisällön yhteen”, Anderson kirjoitti vuonna 2009. ”Googlelle maksetaan paljon rahaa, jotta se tekisi juuri sen, minkä me [perinteisen journalismin edustajat] kiellämme: panisi Sony-mainoksen Sony-arvion viereen. Ja lukijat pitävät siitä - sitä sanotaan relevanssiksi eli asiaankuuluvuudeksi.”

    ”Selvää kuitenkin on, että mainoksen luonne on toisenlainen verkossa”, Anderson jatkoi ja teki tärkeän huomion: ”Vanha radiomalli oli olennaisesti seuraava: Ärsytetään 90 prosenttia yleisöstä, joka ei ole kiinnostunut mainostetusta tuotteesta, mutta tavoitetaan se 10 prosenttia, jota tuote saattaa kiinnostaa (esimerkiksi hammasproteesimainokset jalkapallo-ottelun aikana). Googlen malli on täsmälleen päinvastainen: Ohjelmiston ansiosta mainos näytetään vain niille, joille se on relevantein. Ärsytetään yleisön 10 prosenttia, joka ei ole kiinnostunut, mutta tavoitetaan se 90 prosenttia, jota tuote saattaa kiinnostaa.”

Olenko siis sitä mieltä, että Google pelastaa maailman ja kansalaisten tarvitseman tiedonvälityksen?

    En tietenkään ole. Mutta minua ei huolestuta Googlen menestys vaan se, että lehdistö näyttää väistämättä menettävän merkitystään ja moniääninen ja paikallinen tiedonvälitys katoaa samalla vauhdilla kuin paperitehtaita suljetaan.

    Lehdistö ei tajua mihin Googlen menestys perustuu. Verkossa pitää tarjota aidosti ilmaista voidakseen kerätä rahaa toisaalla.

    En osaa sanoa miten se tapahtuisi. Mitä ilmaista Helsingin Sanomat tai Kymen Sanomat voisi tarjota minulle ja saada silti ”jostakin” rahaa toiminnalleen?

    Melkein huvittavaa on, että Hesari ei salli edes artikkeliensa kommenttipalstoilla lukijoiden ilmaista ilmaiseksi omia mielipiteitään, vaan nekin sovitetaan lehden journalistista linjaa tukevaksi. Lukija ei siis saa mitään ilmaiseksi, mutta lehden toimitus ottaa ilmaiseksi lukijoiden mielipiteet. Tästä syystä ”mielipiteiden” pitää kohtuullisessa määrin noudatella toimituksen ”mielipidettä”. Kommentoijat ovat ikään kuin lehden avustajia - ilmaiseksi!

    Osmo Soininvaara pohdiskeli jokin aika sitten blogissaan, että voisiko olla eräänlainen nettisivujen lehdistöpassi museokortin tapaan; siis vuosittainen könttämaksu jolla pääsisi lukemaan suomalaisten lehtien artikkeleita vapaasti johonkin rajaan asti.

    Ajatus tuntuu kivalta, mutta tuskin sellainen toteutuu.

    Sekin tulee mieleen, että artikkeleista, lukipa niitä sitten mistä vaan, maksettaisiin kertamaksu eikä tilausmaksuja lainkaan. Mutta tuskin tämäkään paikallis- ja maaseutulehtien ansaintamahdollisuuksia parantaisi.

    Maailmanhistoriassa ei ole koskaan ollut yhtä helppoa levittää tietoa, faktaa ja tutkimustuloksia ja tieteellisiä pohdiskeluja niin monelle ihmiselle kuin mitä tänään on mahdollista ”ilmaisen” internetin kautta, ja kuitenkin tuntuu että yhä useammat ihmiset tyytyvät yhä niukempaan sisältöön ja alati lyhyempiin uutispätkiin.

    Jokin mättää… mutta mikä?

Kyösti Salovaara, 2020.
Digi kohtaa menneisyyden:
Hiirimatossa kuva Bayeuxin seinäkankaasta, jonka
Vilhelm Valloittajan velipuoli
teetti todennäköisesti 1066-1086.
Onko tuo 70 metriä pitkä ja 50 cm korkea kirjotyö
 maailman ensimmäinen sarjakuva?